Kategoria: Tekoäly

Orwellin värssytin ja muita kojeita

Tekoälyn tuottamasta kirjallisuudesta ja musiikista olen kirjoittanut tässä aikaisemminkin, mutta olin unohtanut, että jo Orwellin romaanissa 1984 esitellään idea ”värssyttimestä”, mekaanisesta ”kaleidoskooppimaisesta” laitteesta, joka tuottaa viihderoskaa kansan tarpeisiin. Koko kappale kuuluu seuraavasti:

And the Records Department, after all, was itself only a single branch of the Ministry of Truth, whose primary job was not to reconstruct the past but to supply the citizens of Oceania with newspapers, films, textbooks, telescreen programmes, plays, novels — with every conceivable kind of information, instruction, or entertainment, from a statue to a slogan, from a lyric poem to a biological treatise, and from a child’s spelling-book to a Newspeak dictionary. And the Ministry had not only to supply the multifarious needs of the party, but also to repeat the whole operation at a lower level for the benefit of the proletariat. There was a whole chain of separate departments dealing with proletarian literature, music, drama, and entertainment generally. Here were produced rubbishy newspapers containing almost nothing except sport, crime and astrology, sensational five-cent novelettes, films oozing with sex, and sentimental songs which were composed entirely by mechanical means on a special kind of kaleidoscope known as a versificator. There was even a whole sub-section — Pornosec, it was called in Newspeak — engaged in producing the lowest kind of pornography, which was sent out in sealed packets and which no Party member, other than those who worked on it, was permitted to look at.

En käännä kappaletta enkä jaksa näpytellä koko lainausta suomenkielisestä pokkariversiosta, joka minulla on. Oma käännökseni on Raija Mattilan suomennos vuodelta 1999, josta termin ”versificator” käännös ”värssyttimeksi”.

Värssyttimen toimintaa ei sen tarkemmin selitetä, mutta ”mekaaninen kaleidoskooppi” voisi olla laite, joka tuottaa olemassaolevista sisällöistä uusia versioita. Kuten generatiivinen tekoälykin. Kumpikaan ei luo uutta, vaan kierrättää vanhoja kliseitä ja pystyy tuottamaan vain mieltä turruttavaa sentimentaalista hömppää.

Kuten Platonin valtiossa, johon tämä kaikki tietenkin palautuu, runoilijat on karkoitettu ihanneyhteiskunnasta ja sallittuja ovat vain suuria sankareita ylistävät laulut nuorison kohottamiseksi, tai tässä tapauksessa vaaraton, geneerinen hömppä. Sen tuottamiseen ei tarvita edes ihmistä.

Orwellin 1984:n ohella tunnetuin dystopia, Huxleyn Uusi uljas maailma menee tähän teemaan vieläkin syvemmälle: kaikki syvällinen kulttuuri on korvattu ”seksofonien” ja ”tuoksu-urkujen” viihdehömpällä ja ”synteettisten kojeiden malthusilaisella bluesilla” niin, että yhteiskunnan ei tarvitse edes käyttää pakkokeinoja turrutettujen massojen hallitsemiseen. Silti hömppää tuottavat edelleen ihmiset, eikä sen generoimista ole vielä ulkoistettu ”värssyttimille”.

Lisätään kasaan vielä Kurt Vonnegutin Sähköpiano (Player Piano, 1952), joka kertoo maailmasta, jossa automaatio on korvannut suurimman osan ihmisten työstä. Muistan lukeneeni kirjan joskus 20 vuotta sitten ja silloin sen teemat tuntuivat kaukaisen utopistisilta, mutta nykyään samoja keskusteluita työn katoamisesta tekoälylle käydään vakavastikin. 1950-luvulla tietotekniikasta ei tiedetty paljoakaan ja Vonnegutin visiossa automaatio on vielä varsin mekaanista, jollei aivan steampunkia kuitenkaan.

Ihmisten työt oli korvannut ”toinen teollinen vallankumous”, mutta mitä ”kolmas teollinen vallankumous” korvaisi? Ihmisten ajattelun.

En analysoi romaania sen yksityiskohtaisemmin, mutta sen otsikkoonkin nostettu motiivi, automaatinen piano, sopii tämän bloggauksen aiheeseen. Sen suomentaminen ”sähköpianoksi” on hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä ei ole ihmisen soittama sähköinen instrumentti, vaan nimenomaan reikänauhoilla toimiva automaattipiano. Romaanissa automaattipiano ei ole mikään uusista uusin teknologian ihme, vaan antiikkinen, koliseva mekaaninen kone, joka soittaa 1900-luvun alun ragtime-musiikkia.

Vonnegutin Sähköpianon maailmassa kehitys tuntuu pysähtyneen. Automatiikka on ohjelmoitu vuosia sitten, eikä sitä ole tarvinnut juurikaan kehittää sen jälkeen. Automaatiolta säilyneiden ammattien joukossa eivät ole muusikot tai taiteilijat, vaan musiikkikin on ikivanhojen tallenteiden varassa. Kun tekijät vieraantuvat työstään lopullisesti, kehitys lakkaa.

Ainakin scifi-klassikoiden tuomio koneiden tekemälle taiteelle on selvä: koneet pystyvät vain toistamaan olemassa olevia muotoja ja sisältöjä. Tämä on rinnakkaista koko yhteiskunnan ja inhimillisen kulttuurin stagnaatiolle: kun ajattelu, kulttuuri ja taide ovat vain sisällötöntä aikaisemman toistoa, ihmisestäkin tulee ratas totalitarismin koneistossa.

Generatiivinen tekoäly kirjallisuudessa ja musiikissa

Suomalaiskirjailijoidenkin teoksia on käytetty tekoälyn ”opettamiseen”. Kirjoitin aikaisemmin, kuinka joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoälyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Nyt mm. Suomen kuvalehti kirjoittaa, että myös suomalaiskirjailijoiden teoksia käytetty luvatta tekoälyn opettamiseen. Esimerkiksi Meta-someyhtiön tekoälylle on syötetty ”Book3”-niminen paketti, joka sisältää myös suomalaiskirjailijoiden tekstejä, jotka on piratisoitu, eli niistä ei ole maksettu tekijöillleen tekijänoikeuskorvauksia eikä ilmeisesti edes kuluttajahintaa. Jutussa mainitaan mm. Mika Waltari, Kjell Westö, Tove Jansson, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Sofi Oksanen, Väinö Linna, Arto Paasilinna, Kari Hotakainen, Hannu Rajaniemi, Anna-Leena Härkönen, Matti Yrjänä Joensuu, Selja Ahava, Emmi Itäranta, Antti Tuomainen, Antti Leikas ja Tuomas Kyrö.

Alkuperäisen The Atlanticin jutun mukaan ”Book3” sisältää 183 000 teosta. Tätä lukua voi tietysti hämmästellä moneltakin kantilta: onhan se huikaiseva määrä, jos ajattelee minkä tietomäärän tekoäly voi niellä. Toisaalta voi myös ajatella, että jos kaikkien teoksia käytöstä maksettaisiin, loppuisivat rahat jopa Metan kokoisilta firmoilta. Toinen vaihtoehto olisi käyttää teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, eli yli 70 vuotta sitten kuolleiden kirjailijoiden teoksia. Tämä rajoittaisi kielimallin kehitystä ratkaisevasti. (Puhuisiko botti silloin viime vuosisadan alun arkaaiseen tyyliin? Tämmöiset ovat konstillisen älyn neuvot, jommoisista olkaatten huvitetut?)

Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että jokin korvausmalli pitää olla olemassa heille, jotka varsinaisen luovan työn tekevät. Nyt julkaistu uusi Kirjailijaliiton tutkimus kirjailijoiden tuloista ei lupaa hyvää. Vaikka tekoäly ei korvaisikaan kirjailijoita vielä vähään aikaan, on selvää että uusi teknologia tuo uusia kanoja nokkimaan entisestään vähissä olevia jyväsiä. Samaan aikaan sähkö- ja äänikirjamarkkinat voivat johtaa kirja-alan spotifisaatioon, jossa kirjallisuutta kaupataan minimaaliseen hintaan ja tekijöille jää vain murusia alustayhtiöiden repiessä voitot itselleen.

Edelleen kuvitellaan, että oleellista on pelkkä teknologia, ei sen sisältö.

*

Musiikin puolella Teosto on tehnyt jäsenilleen kyselyn, jossa on kartoitettu musiikin ammattilaisten aseinteita generatiiviseen tekoälyyn liittyen. Kyselyn mukaan noin kolmannes vastaajista on hyödyntänyt tekoälyä omassa työssään. Musiikin luomisprosessissa sitä käyttää 21% vastaajista. Kyselyn yhteenvedon mukaan ”harva vielä käyttää tekoälyä osana musiikin luomisprosessia”, mutta minusta reilu viidennes on jo aika paljon.

Varsinaisesti musiikkipuolella tekoäly ei ole mikään uusi asia. Jo 1960 Turun sovelletun matematiikan laitoksen ohjelmoija Markku Nurminen teki kokeiluja IBM-1130:n ohjelmilla, jotka generoivat tangoja. YLEn jutun mukaan sävellykset oli tuotettu ”syöttämällä tietokoneelle tyypillisten suomalaisten tangojen rakennusaineksia”, eli periaate oli sama kuin uudemmilla generatiivisilla tekoälytyökaluilla.

Huomiota sai myös jo vuonna 2014 professori Lior Shamir, joka analysoi tekoälyllä Beatlesin kappaleita ja loi niiden pohjalta algoritmin, joka asetti ne aikajärjestykseen. Ilmeisesti kuitenkaan visioitu sovellus, joka olisi tuottanut itse uusia Beatles-kappaleita, ei valmistunut.

Olin myös täysin varma jo ennen nykyistä tekoälyhypeä, että isot levyfirmat käyttävät tekoälyohjelmia hittiensä tuottamiseen, mutta asiaa ei kerrottu julkisuuteen. Ehkä nyt se viidennes käyttäjistä uskaltaa ainakin Teoston kyselyissä tunnustaa asian, vaikka tutkimuksesta ei selviäkään miten kauan ja miten laajasti sitä on käytetty.

Kuten tutkimuksessa joku on kommentoinut:

Tekoälyä on käytetty jo pitkään varsinkin teknisessä tuottamisessa eikä se tunnu ketään häiritsevän

sekä

Listamusiikki on jo nyt monin paikoin hyvin laskelmoitua ja ”hittikaavalla” tuotettua, joten sen voi aivan hyvin ulkoistaa koneellisesti.

Niinpä, aika vähän luovuutta pop-musiikissa tunnutaan tarvitsevan, oli prosessissa tekoäly mukana tai ei.

Generointia helpottaa, että musiikki on hyvin pitkälle teoretisoitu: se perustuu sävellajeihin, intervalleihin, sointuihin, sointuprogressioihin ja tahtilajeihin jne. siten, että periaatteessa mikä tahansa sävellys on purettavissa osiinsa. Musiikin perusteorian ulkopuolelle jäävät mm. äänenväri, eli soundi, ja muu esitystekniset nyanssit, mutta sekään ei varmasti ole kehittyneemmille tekoälytyökaluille enää mikään ohjelma kopioida tiettyjen esiintyjien tyyliä ja soundia.

Joku voisi sanoa, että kirjallisuuskin perustuu kieleen ja kielillä on oma kielioppinsa samalla tavalla kuin musiikin teoria on ”musiikin kielioppi”, mutta tekisin tässä sen semanttisen eron, että kieli viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen, kun taas musiikin merkitys on siinä itsessään. Melodia ei viittaa mihinkään referenttiin samalla tavalla kuin kielen lause (mukaan lukien fiktiiviset lauseet). Tähän ei kannata mennä sen syvemmälle, muuten kuin huomauttamalla, että tekoälyn on helpompi generoida melodioita kuin lauseita, koska edellisten ei tarvitse perustua ulkoisen maailman vastaavuuksille.

*

Tappaako tekoäly sitten kaiken kulttuurin, taiteen ja luovuuden? Kun syntetisaattorit yleistyivät musiikissa 1970-luvulla, panikoitiin samaan tapaan, että nyt tekniikka korvaa oikeat soittajat (tämä kerrotaan mmm. tällä hetkellä yöpöydällä nurin niskoin olevassa kirjassa Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi, 2019).

Nyt 50 vuotta myöhemmin syntetisaatori voi olla yleisempi soitin pop-musiikissa kuin kitara, mutta ihminen sitä soittaa silti. Tekoäly voi tulla mukaan prosessiin, mutta se tuskin poistaa ihmistä siitä välistä. Ylipäätään 1970-luvulla yleistynyt teknologia, josta synteettiset soittimet olivat vain osa, synnyttivät musiikkiteollisuuden, joka tarjosi muusikoille töitä aivan uudella tavalla verrattuna 1950-lukua edeltävään gramofoni/tanssilava/pelimanni -kulttuuriin. Vielä eivät ole tietokoneohjelmat korvanneet sinfoniaorkestereita, joskin klassiseen musiikkiin pätevät eri lainalaisuudet kuin populaarimusiikkiin.

Samalla tavalla kirjallisuudessa kirjoittajien (ja julkaistujen nimikkeiden) määrä on jatkuvassa nousussa siitä huolimatta, että ihmiset lukevat vähemmän. Uusi digitaaliteknologia mahdollistaa pienten tarvepainatusten edullisen tulostamisen. Mihin siinä kuviossa tekoälyn kirjoittamia kirjoja edes tarvitaan?

Uskon, että vielä on ihmisiä, jotka haluavat tehdä musiikkia ja kuunnella ihmisten tekemää musiikkia ja niitä, jotka haluavat kertoa oman tarinansa ja niitä, jotka haluvat sen lukea. Se voi olla hupeneva määrä ihmisiä ja joillekin voi kelvata kuunneltavaksi vaikka puhelinvaihteen jonotusmusiikki, mutta niin on ollut jo ennen generatiivista tekoälyä eikä siinä ole mitään uutta.

Suomen kokoisella kielialueella olisi kuitenkin hyvä olla kulttuurillle jokin muu rahoitusmalli kuin sama, jolla myydään burgereita. Jos musiikkia ja kirjallisuutta aletaan halpuuttaa, tulee tekijöiden toimeentulo turvata apurahoilla.

LISÄYS
Särö-lehden jutussa Toivonen ja Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen keskustelevat aiheesta.

Kaksi uutista tekoälystä

Professori Hannu Toivonen on kirjoittanut uutisten mukaan harvinaisen tervejärkisen kirjan tekoälystä: Mitä tekoäly on? (Teos 2023). Itse kirjaa en ole ehtinyt vielä lukemaan, joten olen vain uutisten varassa. Esimerkiksi HS kertoo kirjasta (vain tilaajille). Toivonen on pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman kansantajuisesti ja kumoamaan yleisiä harhaluuloja.

Uutisessa kerrotaan, että Toivonen pitää termiä ”tekoäly” ongelmallisena, koska

se sisältää vertauksen ihmiseen. Tietokoneohjelmat eivät kehity kuin ihmiset, eikä niitä ole siksi mielekästä verrata ihmiseen, ellei sitten halua synnyttää kutkuttavia mielikuvia.

Hän pitää koneen ja ihmisen rinnastamista ”tekoälyromantiikkana”. Itse olen kirjoittanut antropomorfismista, elollisten asioiden pitämisestä inhimillisinä. Tämä pätee eläinsaduista robotteihin ja siihen, miksi pistorasioissa ja tapetin kuvioissakin ihmisen silmällä on taipumus nähdä naamoja. Kun tekoäly laitetaan jäljittelemään kieltä, joka on hyvin vahvasti ihmisyyden ytimessä, alamme pitää sitä inhimillisenä toimijana.

Hienoja scifi-elokuvia aiheesta tietenkin saa, ja ilman ”tekoälyromantiikkaa” meiltä puuttuisivat sellaiset elokuvat kuten Terminaattori, Avaruusseikkailu 2001, Blade Runner, Matrix jne.

Toivonen kuitenkin kiistää, että tekoäly olisi itsenäinen toimija. Tekoälyllä ei myöskään ole tietoisuutta. Se on ”vain” joukko matemaattisia malleja, jotka suorittavat sille annettuja tehtäviä. Hämmästyttävän tehokkaasti kylläkin, mutta ei ”inhimillisesti”.

Aikoinaan, jo kauan ennen Chat GPT:n aiheuttamaa hypeä, puhuttiin kuinka tietokoneet voittavat ihmisen shakissa ja jotkut muistanevat Deep Blue -tietokoneen pelit Garry Kasparovia vastaan. Silloin jo puhuttiin, että tietokone on voittanut ihmisen älykkyydessä.

Mitä sitten tarkoitetaan ”voittamisella”? Yhtä hyvin voi sanoa, että kone voittaa ihmisen kuulantyönnössä: laitetaan kuula tykinpiippuun ja ammutaan. Yhtä vähän se tykinpiippu tietää voittaneensa missään kilpailussa.

Älykkyys on kuitenkin sillä tavalla inhimillistä, että sitä on helpompi romantisoida. Siitäkin huolimatta, että Deep Bluen tapauksessa oli kyse pelkästä mekaanisesta siirtojen laskemisesta, joka vertautuu pikemminkin suoritustehoon kuin ”älykkyyteen”.

Kuten Toivonen artikkelissa kertoo, pitäisi tekoälykeskusteluun tuoda yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja filosofia kysymyksiä. On ironista, että kun puhutaan ”inhimillisestä älykkyydestä”, ihmistieteet sivuutetaan täysin. Tekoälykehittäjät ovat varmasti älykkäitä ihmisiä, mutta älykkäilläkin ihmisillä on taipumus fakkiintua ja nähdä asiat vain oman alansa kapeasta näkökulmasta. Toisaalta, ei ole niinkään varmaa, ovatko tekoälykehittäjät itse hypen takana, vai firmojen markkinointiosastot, juttua janoavat toimittajat ja suuri yleisö, joka haluaa uskoa hypen.

*

Toinen uutinen tekoälyyn liittyen on, että joukko amerikkalaisia kirjailijoita, mukaan lukien John Grisham ja George R.R. Martin, on haastanut tekoäyfirma OpenAI:n oikeuteen tekijänoikeusloukkauksista. Heidän mukaansa kirjailijoiden tulisi saada korvauksia materiaalinsa käytöstä silloin, kun sitä kun käytetty generatiivisen tekoälyn ”opettamiseen”.

Jutussa kerrotaan korvaussummien olevan 150 000 dollaria per käytetty teos. Korvaussummat vaikuttavat pieniltä siihen nähden, millaisia miljoonakorvauksia amerikkalaisissa tuomioistuimissa näkee.

Mielestäni kanne on aiheellinen. Tekoäly ei luo itsessään mitään, se kopioi. Tällöin alkuperäisen oikeudenomistajan tulisi saada korvaus materiaalinsa käytöstä.

On kuitenkin ihmeellistä, jos näinkin fiksussa yrityksessä ei ole mietitty tätä puolta laisinkaan. Tuliko heille yllätyksenä, että heidän käyttämäänsä teknologiaan voisi liittyä tekijänoikeudellisia ongelmia?

Näyttää siltä, että tässäkin on menty teknologia edellä ja unohdettu, että sillä inhimillisellä kulttuurilla, jota tekoälylle on syötetty, on ollut tekijänsä.

Teknologia ja uudissanat

Hakukoneen synonyymi on Google ja jos kaverisi ei tiedä jotain, pyydät häntä ”googlaamaan” asian. Jo ennen tätä kuvankäsittelyohjelmien standardi on ollut Adoben Photoshop: ”se näyttää fotoshopatulta”, ts. kuva näyttää keinotekoisesti käsitellyltä. Koronaeristys toi etätyöt kaikkialle ja niiden mukana yleistyivät Teams ja Zoom, mutta verbinä olen kuullut vain ”skypettämisestä”.

Nyt tekoälyhypen kuumin nimi on Chat GPT, jopa niin, että siitäkin on tullut lähes samalla tavalla synonyymi tekoälylle. Viikonlopun saunaillassa kaverini kohkasivat mitä kaikkea Chat GPT oli tehnyt. Tekoälyä tai lyhennettä AI ei taidettu kovin montaa kertaa käyttää.

Silti nimenä se on vähän liian hankala eikä lyhenteenäkään solju niin mukavasti, että siitä olisi käteväksi yleisnimeksi. Verbiä siitä ei saa suomeksi johdettua, eikä oikein englanniksikaan (?”I chatgpt’d”). Kieli kuitenkin kehittyy maailman mukana ja pian tarvitaan oma sanansa käsitteelle ”pyysin tekoälyä generoimaan”.

Tuskin mikään on parempaa mainosta palvelulle kuin se, että sen nimeä käytetään yleisnimenä ilmiölle. Siksi on vaikea ymmärtää sitäkään, miksi (kaikesta huolimatta) vahvan brändin omistava Twitter vaihtoi nimensä X:ksi. Twiittaaminen on käsite suomeksi ja englanniksi. Kukaan ei tule puhumaan ”äksäämisestä”.

Kukaan tulee tuskin puhumaan myöskään ”geepeeteettaamisesta”. Harmittaakohan sen kehittänyttä OpenAI-firmaa nyt, että ei tullut brainstormattua sille linjakkaampaa tuotemerkkiä? Tai maksettua mainostoimistolle? Tai pyydettyä Chat GPT:tä keksimään itselleen parempaa nimeä?

LISÄYS:
Viime vuosina, ehkäpä koronarajoitusten siivittämänä, yleistynyt ruuan kotiinkuljetus on synnyttänyt uusia firmoja, jonkin verran myös uutta sanastoa. Olen kuullut ihmisten ”wolttaavan” ruokaa, mutta en ”foodoraavan”. Tässä postauksessa kuvattua ilmiötä yritti käyttää mainoskampanjassaan markkinoille pyrkivä norjalainen Oda, jonka slogan oli ”joko odasit?”, mutta siitä päätellen, että yhtiö vetäytyi Suomesta, tuulta ei ottanut alleen sen enempää kuin firma kuin uudissanakaan.

Tekoäly ja moraali

Aikoinaan, pari vuotta sitten eKr (”ennen koronaa”) väittelin tuttavani kanssa, joka esitti, että tekoälyn kehittyessä pian kaikki eettiset ongelmat olisivat ratkaistavissa. Itse tietysti olin vahvasti tätä vastaan ja käytiin debatti, joka oli ainakin kiihkeä minun puoleltani, mutta jota haittasi se, että se käytiin meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla, ja se että vastaväittäjäni oli britti ja hänellä oli etulyöntiasema englanninkielisessä keskustelussa, vaikka omasta mielestäni puhunkin hyvää englantia myös meluisassa baarissa, vahvassa humalassa ja pikkutunneilla. Tästä keskustelusta silloin jäi kova kiihko päälle taas harrastaa filosofiaa, jotta voisin paremmin vastata sitten, kun taas asiaan palattaisiin, mutta koronan vuoksi ei sitten pariin vuoteen käytykään kiihkeitä filosofisia baarikeskusteluita pikkutunneilla.

Nyt pari vuotta myöhemmin tekoälykeskustelu on tullut vahvempana kuin koskaan ja samoja asioita on siinäkin sivuttu. Niin sanottu ”tekoäly” vaikuttaa hämmästyttävän inhimilliseltä, miksi ei siis sillä olisi myös moraalia? Itse olen Chat GPT:tä kokeillut pari kertaa, ehkä teen siitä oman artikkelinsa, mutta tässä yleisiä ajatuksia tekoälystä.

Yritin saada tuttavaani keskustelussa metatasolle ehdottamalla, että hän on moraalinen realisti siinä mielessä, että moraalisia tosiasioita on olemassa inhimillisestä tajunnasta riippumatta ja on olemassa jokin keino löytää eettisiin ongelmiin oikea ratkaisu, jos vain on tarpeeksi laskentatehoa. Tämä perustui silloiselle käsitykselleni tietokoneista lahjomattoman loogisina ongelmanratkaisijoina. Sittemmin oppivat ja kielimalleja hyväksikäyttävät tekoälyt ovat kehittynet kompleksisemmiksi, mutta palaan tähän myöhemmin.

Itse olen täysin vastakkaista mieltä, eli että ei ole olemassa moraalia ilman inhimillistä ymmärrystä. Koneen kannalta kivulla, kuolemalla ja kärsimyksellä ei ole merkitystä itsessään, ellei sille ole opetettu, että ne ovat ihmisolennon kannalta ”pahoja” asioita. Toisaalta, kivulla on biologinen tehtävänsä estää ihmislasta sorkkimasta kuumaa hellanlevyä kahta kertaa ja kärsimyksellä ja kuolemallakin on oma roolinsa ihmiselämässä. Lähimmäisenrakkaudella on yhteisön koheesiota ylläpitävä rooli samoin kuin romanttis-eroottisella rakkaudella elämän jatkuvuutta tuottava rooli, mutta ei niiden sisältö tyhjene vain näihin tehtäviin, vaan ne ovat asioita, jotka täytyy kokea ymmärtääkseen ne. Ei tarvita tietokonetta kertomaan, että ”enemmän rakkautta ja vähemmän kärsimystä” on hyvä lähtökohta elämälle, mutta elämän merkityksellisyys syntyy juuri siitä, että ne eivät ole säädeltävissä koneen avulla. Myös Maslow’n hierarkiasta puhuttiin, mutta sitä koskevat argumentit lienevät niin ilmeisiä, että niitä ei tarvitse toistaa tässä.

Jos moraali siirretään käytännön sovellukseen, eli politiikkaan, on liberaali demokratia juuri siksi toimivin systeemi. Jokaisella on vapaus tavoitella omia preferenssejään, kunhan ei aiheuta haittaa toisille. Demokraattiset päätökset ovat monien näkemysten kompromissi. Vaikka usein tuntuukin, että kaikki poliitikot ovat sekopäitä, onneksi kaikki poliitikot ovat sekopäitä eri tavalla, joten he tasapainottavat toisiaan.

Moraaliset ongelmat ovat ratkaisemattomia siitä syystä, että niiden lähtötekijät ovat olemassa vain ihmisen päässä (joku sanoisi, että kielessä). Esimerkiksi ihmisten elämään keskeisesti vaikuttava peruskonflikti yhteisö vs. yksilö on ratkaisematon. On helppo sanoa, että yksilön kannattaa uhrautua — aina ei tarvitse uhrata edes henkeään — jos se tarkoittaa, että yhteisö hyötyy siitä. Toisaalta, yhteisö ei voi olla hyvinvoiva, jos sen yksilöt voivat pahoin, eikä yhteisöillä toisaalta ole moraalista oikeutta sortaa yksilöä joukkovoimallaan. Kuitenkin syy, jonka vuoksi vastakkainasettelu on ratkaisematon, johtuu siitä että ”yksilöä” ja ”yhteisöä” ei ole olemassa. Minä en ole irrallaan tästä maailmasta, vaan olen sitä samaa kompostoituvaa materiaalia, kuin kaikki muukin, omat arvoni ja arvostukseni ja ajatukseni olen saanut jostain ulkopuolelta (taas joku sanoisi, että kielestä). Minua ei siis yksilönä ole olemassa, vaan olen kiinnittynyt maailmaan ja ihmiskuntaan materiaalisin, biologisin, sosiaalisin, taloudellisin, kulttuurisin jne. sitein niin, että ero minun ja muun maailman välillä on vain omaa kuvitelmaani. Toisaalta, mitään yhteisöjäkään ei ole olemassa an sich sillä tavalla, että voisit mennä maailmaan ja sormella osoittaa, että tuossa se on. Siksi myöskään yhteisöllä ei ole olemassa mitään yhteisön etua, joka olisi erillinen jäseniensä eduista.

Mitään oikeaa, lopullista vastausta yhteisön ja yksilön väliseen konfliktiin ei ole siis olemassa, koska sen lähtökohdat ovat olemassa vain ihmisen tavassa hahmottaa maailma, eivät maailmassa itsessään. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ongelma vaikuttaisi ihmiselämään (juuri siitä syystä se vaikuttaa), ja etteikö siihen olisi olemassa parempia ja huonompia ratkaisuja. Koska mitään lopullista oikeaa vastausta ei ole, ainoa ratkaisu on jatkuva neuvottelu, jossa kaikki ovat vapaita tuomaan esille kuinka kokevat asiat omassa inhimillisessä todellisuudessaan. Kun vapaassa keskustelussa käydään läpi huonot ja hyvät ratkaisut, optimitilanteessa jää jäljelle tyydyttävin kompromissi.

Edellä kuvattu oli ajatuskulku, joka heräsi ystäväni väitteestä, että ”tekoäly voisi ratkaista moraaliset ja eettiset ongelmat lopullisesti”. Tämä oli ennen kuin ChatGPT:n kaltaiset tekoälyt tulivat julkisuuteen. ChatGPT perustuu nimenomaan kielimalliin (eli on tietynlainen kiinalainen huone) ja siten pyrkii jäljittelemään nimenomaan inhimillistä kokemusta sellaisena, kuin se kielessä ilmenee.

Tekoälyn kyky jäljitellä ihmisen (kielellistä) ajattelua tuo sille nyansseja, mutta ei muuta alkuperäistä argunenttiani: sillä ei ole silti kykyä ymmärtää ja kokea. Se ei voi olla osapuoli yllä mainitussa vapaassa keskustelussa, koska sillä ei ole siinä mukana minkäänlaisia panoksia oman hyvinvoinnin kannalta. Tekoäly osaa pelata kielipelejä, mutta ilman mitään merkityksiä. Se vain toistaa papukaijan tavoin lähdemateriaalistaan derivoimiaan tiivistyksiä. Inhimillinen tajunta taas näkee merkityksiä ja itse asiassa liikaakin: paahtoleipä näyttää Jeesukselta ja pilvikumpu naisen rinnoilta. Siksi on helppo pitää tekoälyäkin inhimillisenä, mitä se ei ole.

Vaarallisinta on alkaa pitää tekoälyn julistuksia ”totuutena”, vaikka se vain toistaa meille omat pahimmat kliseemme ja ennakkoluulomme takaisin.

Entä jos tekoäly ehdottelisi täysin moraalittomia vastauksia kysymyksiin? Eikö jonkun ihmisen pitäisi toimia sen valvojana, ja eikö se silloin vesittäisi koko idean? Milloin tiedämme, että tekoäly toimii?

Entä jos tekoäly onkin suorastaan fasisisti? Varmasti löytyy rationaalisia argumentteja sille, miksi vammaiset pitäisi steriloida tai mielellään abortoida ennen syntymäänsä, miksi pitäisi armomurhata yhteiskunnan kannalta hyödyttömät vanhukset, miksi väestöryhmät pitäisi eristää toisistaan, konsensusta vaarantavat toisinajattelijat vaientaa, naiset siirtää työpaikoilta koteihin synnyttämään poikalapsia uusiin sotiin, pakottaa kaikki samaan muottiin, uhrata yhden vapaus, jos se vaarantaa useamman mielenrauhan, kaasuttaa ei-toivotut henkilöt, monottaa armotta päähän heikompaa. Perusteita kyllä löytyy. Mutta eikö juuri moraali ole se tekijä, joka estää meitä tekemästä niin?

JÄLKILÄMMÖT:

Helsingin Sanomat uutisoi ainakin verkkosivuillaan tänään tekoälystä peräti kahden artikkelin voimin: Raportti: Chat GPT ja muut tekoälyt voivat korvata neljänneksen nykyisestä työstä (1) ja Elon Musk ja joukko silmää­tekeviä vaativat keskeyttämään tekoälyn kehittämisen (2).

Jutut edustavat samaa hypeä kuin mitä on ollut ilmassa jo hyvän aikaa. Itse toivottaisin tervetulleeksi tekoälyn, joka vähentää ihmisen työtaakkaa neljänneksellä, jos esimerkiksi työaika lyhenisi vastaavassa suhteessa. Jutun mukaan kuitenkin ”työpaikat ovat vaarassa”, eli tuottavuuden kasvun nähdään johtavan massatyöttömyyteen (itsehän en mitään taloudesta ymmärrä, mutta kirjoitin aiheesta toistaiseksi julkaisemattoman scifi-novellin, jossa maailmanloppu on seurausta siitä, tekäly ja robotit vievät ihmisten työpaikat ja ihmiskunnan pitää muuttaa toiselle planeetalle).

Toisen jutun mukaan ”tekoälyjärjestelmät voivat olla uhka yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle”, jopa siinä määrin, että niiden kehittely pitäisi keskeyttää. Itse uutisessa ei täsmennetä, mitä nämä uhat ovat, mutta hankkeen kotisivuilta löytyy 23-kohtainen ohjelma. Väitteet itsessään ovat ihan järkeviä, mutta en voi mitään sille, että saan näistä aina liian kovat Skynet-vibat.

Omat ajatukseni tiivistäisin edesmenneen bar Trebarin vessakirjoitukseen: ”artificial intelligence is no mach for natural stupidity”.

Koneiden tietoisuudesta kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa viime elokuussa.