Kategoria: Politisointi

Mitä venäläinen fasismi tarkoittaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut ainakin Salaliittoteoriat ja politiikka -otsikon alla fasismin käsitteestä venäläisessä kontekstissa. Ongelma on siinä, että fasismi/natsismi ovat siellä päin aivan eri asia kuin lännessä. Kun venäläiset poliitikot laukovat avoimen antisemitistisiä kommentteja tai syyttävät juutalaista Zelenskyä natsiksi, ihmettelemme eivätkö he vain näe ristiriitaa ja keksimme aiheesta hupaisia meemejä.

Itse olen sivusta seurannut suomalaisia putinisteja jo vuodesta 2007 ja Viron patsaskiistasta lähtien. Jo silloin heidän propagandassaan puhuttiin virolaisista ja suomalaisista ”fasisteista”. Aluksi luulin, että nimittelyssä olisi jokin logiikka, esimerkiksi silloin kun puhutaan oikeista fasisteista Suomen ja Viron historiassa tai äärioikeistosta nykyään. Aika nopeasti tajusin, että fasistiksi voi kutsua ketä tahansa, joka ei satu miellyttämään ja etenkin sitä putinistit käyttävät virolaisista, mikä itse asiassa tekee siitä rasistisen ilmaisun. Nyt tietenkin samoja ilmaisuja käytetään ukranalaisista. Putinistit itse taas julkaisevat fasistista, sadistista ja rasistista MV-lehteä, eikä heidän kannaltaan tässä ole mitään ristiriitaa.

Nyt termin käyttöön ollaan laajemminkin heräilemässä ja Helsingin sanomat kirjoittaa aiheesta Venäjän hyökkäys­sota Ukrainassa vie sanakirjoihin aivan uuden sanan, joka tiivistää venäläisen fasismin (Pekka Torvinen. 3.6.2022). Juttu on vain tilaajille, mutta Kalevi Suomela referoi sen blogissaan.

Tampereen yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professori Sanna Turoma kirjoittaa Hesarin vieraskynä-palstalla otsikolla Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä. Hän kirjoittaa termistä rashizm, jolla yritetään ratkaista fasismi-sanaan liittyvää (näennäistä) ristiriitaa. Rashist tai russisti on venäläinen fasisti, joka vastustaa liberalismia, vähemmistöjen oikeuksia, uskonnonvapautta, parlamentarismia jne ja kannattaa militarismia, kansallis-sovinismia, rasismia, homofobiaa, vahvaa johtajaa, väkivaltaa, diktatuuria, voimapolitiikkaa eli kaikkia niitä asioita, mitä fasisti yleensäkin.

Suomalaiset ja länsieurooppalaiset Venäjän ”ymmärtäjät” jakaantuvat kahtia: niihin, jotka eron ymmärtävät (mutta jotka kenties eivät sitä propagandistisista syistä sano ääneen), sekä niihin, jotka eivät näe tai suostu näkemään asiassa mitään ristiriitaa. Edelliset ovat sitä mieltä, että ”ainakaan Venäjällä ei ole homoja eikä luonnosuojelijoita”, jälkimmäiset pitävät Venäjää vastavoimana Yhdysvaltojen imperialismille, kuten Neuvostoliittoa aikaisemmin.

Kollektiivinen vastuu

Tapahtumat Ukrainassa ovat nostaneet pinnalle monia sellaisia teemoja, joiden luulimme olevan jo historiaa ja muuttaneet käsityksiämme ihmisistä, sodasta ja rauhasta.

Eräs ongelmanasettelu liittyy siihen, kuinka laajalti venäläisiä voi pitää syyllisinä Ukrainan sotaan. On selvää, että ei voi sanoa ”kaikki venäläiset”, mutta kuitenkin on voitava sanoa, että ”Venäjä” on hyökännyt Ukrainaan. Esimerkiksi kaikki minun tuntemani venäläiset vastustavat Ukrainan sotaa, joten olisi typerää syyllistää heitä siitä. Silti on mahdotonta sodasta puhuttaessa joka kerta eritellä ja nimeltä mainita jokainen sotaa kannattava yksilöity henkilö, joten on käytettävä kollektiivisia käsitteitä, kuten ”venäläiset” tai ”Venäjä”.

Useat ovat koettaneet kiertää tämän ongelman puhumalla Putinista. Tästä tulee mieleeni Bertolt Brechtin runo:

nuori Aleksanteri valloitti Intian
yksinkö?
Caesar löi gallialaiset –
kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?
(1935. Lukevan työläisen kysymyksiä. suom. Brita Polttila)

Brecht lienee tarkoittanut runollaan jotain aivan muuta kuin minä, mutta se on silti mielestäni hyvä vertailukohta. Historian suurmiehistä ja diktaattoreista puhutaan ylistävästi tai syyllistävästi, mutta hyvässä tai pahassa he eivät ole koskaan yksin. Samoin Francis Fukuyama sanoo teoksessaan Historian loppu jotain sellaista, että kukaan diktaattori ei yksin voisi sortaa enempää kuin omaa perhettään, tai korkeintaan paria muuta ihmistä, jos sattuu olemaan poikkeuksellisen isokokoinen. Jokaisen hallitsijan valta nojaa tiettyyn legitimiteettiin, jonka vuoksi kansa seuraa häntä. Ei ole olemassa yhtäkään niin synkkää sortojärjestelmää, etteikö se lakkaisi olemasta sillä sekunnilla, kun kansalaiset yksinkertaisesti lakkaavat seuraamasta johtajaansa.

Länsimainen individualismi ja humanismi ovat vierastaneet ajatusta kollektiivisista määrittelyistä ja ihmisten jakamisesta karsinoihin. Tällainen ajattelutapa on esimerkiksi rasismin taustalla: yksilöllisten erojen sijasta ihmiset eroavat toisistaan rotupiirteiden perusteella. Ihmisten jakaminen esimerkiksi sukupuolen perusteella on typistävää ja tasapäistävää. Kaikkia tulisi kunnioittaa ja ymmärtää yksilöinä ja oman elämänsä subjekteina.

Moraalisesta kannalta tällainen ajattelu on ymmärrettävää, kannatettavaa ja joissain tapauksissa jopa välttämätöntä yksilön- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Se ajautuu kuitenkin ongelmiin, kun pitäisi puhua laajemmista kokonaisuuksista. Elämme globaalissa maailmassa, jonka globaaleihin ongelmiin pitää puuttua (homo sapiensin aivoilla, jotka ovat kehittyneet ratkomaan parin kymmenen yksilön ihmisyhteisön ongelmia), eikä silloin ole mahdollista kutsua jokaista nimeltä. Ekokatastrofiin ja ilmaston lämpenemiseen on syypää ihmiskunta, ihminen lajina ja jokainen meistä. Maailmanlaajuiset konfliktit koskettavat meitä kaikkia ja meillä kaikilla on vastuu rauhasta.

Mutta ei ole helppoa puhua ihmisistä ryhminä. Kun puhutaan kansakunnista, tulee aina joku muistuttamaan, että ne ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, eivät siksi ”todellisia” (Benedict Andersonin saman nimistä kirjaa lainaten, vaikka Anderson ei varsinaisesti missään väitäkään, etteivät tällaiset yhteisöt olisi ”todellisia” ). On olemassa ihmisiä, jotka saavat raivonpuuskan kuullessaan sukupuolten välisistä eroista, vaikka niistä on olemassa mitattavaa dataa. Siis sukupuolten keskimäärin, ei minkään tiettyjen yksilöiden. Humanistit, jotka tutkivat historiaa, kulttuuria ja ihmisyhteisöjä, ovat vähiten halukkaita puhumaan ihmisistä ryhminä. Kulttuurista ja taustasta riippumatta kaiken takana on jaettu ihmisyys, jota ei voi pakottaa mihinkään muottiin. Jokainen on atomisoitunut, itseohjautuva yksilö, jolloin itseasiassa esimerkiksi mitään kulttuureita ei ole olemassa.

Esimerkkinä dilemmasta islamin käsitys naisesta. Pitäisikö se palauttaa yksilöiden vai yhteisöjen tasolle? Toisaalta olemme haluttomia tuomitsemaan islamia sinänsä ja kaikkia niitä noin miljardia muslimia ympärileikkauksista, burkha-pakosta ja sharia-laista, joka asettaa naiset eriarvoiseen asemaan. Toisaalta olemme haluttomia nimeämään ketään tiettyjä yksilöitäkään. (Helpoimmat ratkaisut ovat kulttuurinen relativismi, jossa kyseessä on vain näkökulmaeroista tai sitten apologismi tai suoranainen asian kääntäminen ympäri, jossa islam on itse asiassa naisten oikeuksien suhteen parempi kuin maallistunut länsimäinen liberalismi). Oletamme, että pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että länsimainen käsitys naisten oikeuksista on luonnollinen totuus, jonka kaikki maailmassa omaksuvat, jos vain karistavat pois kulttuurin pintakerroksen, kun heille asiat selvitetään viimeistään heidän laskeutuessaan Arlandan lentokentälle.

Venäjän, Putinin ja Ukrainan sodan suhteen ajattelemme, että kyse on vain propagandasta, jolla Putin pitää koko maata lumouksessaan kuin taikuri Woland ikään. Koska Putin on diktaattori ja demokratian vihollinen, meidän on mahdotonta hyväksyä ajatusta siitä, että hänellä olisi aitoa kannatusta kansan ja äänestäjien keskuudessa. Kaikki maailman ihmiset ovat liberaaleja parlamentaristeja, jotka eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Kukaan ei oikeasti halua sotaa.

Mutta ehkä Putinilla on sittenkin kannatusta. Vaikka vaalit olisivatkin olleet vilpilliset, niiden varastamiseen olisi vaadittu tuhansien uskollisten apureiden joukko; ei Putin itse olisi kiertänyt ympäri laajaa Venäjänmaata livauttelemassa väärennettyjä lipukkeita äänestyslaatikoihin. Maailmalla on edelleen demokratioiden lisäksi tyrannioita ja tyrannioilla on pitkä historiansa, jopa pidempi kuin liberaalilla demokratialla, joka nykymuodossaan on valistuksen perillinen. Sotia syttyy ja ihmiset lähtevät molemmille puolille vapaaehtoisena, joten jonkun täytyy niitäkin haluta. Ehkä ei ole liioittelua sanoa, että venäläiset itse ovat vastuussa siitä, mitä Venäjällä tapahtuu.

Humanistina on vaikea uskoa ihmisen pahuuteen tai kollektiiviseen vastuuseen. Tarpeeksi idealistinen humanisti pitäisi sotaa (ja muita kauheuksia) oikeastaan mahdottomina. Sellainen rationaalinen yksilö, jollaisena humanisti ihmistä pitää, ei voi sellaista haluta ja kauhistumme itsessämme sitä, että puheillamme ”demonisoimme” vastapuolta. Ehkä juuri siksi Ukrainan sota tuli meille yllätyksenä. Jollei postsovietistisen demokratiakehityksen niin ainakin kapitalistinen hedonismin oli pitänyt tehdä sodista mahdottomia.

Juuri siksi tällaisista asioista on vaikea saada otetta. Seuraavat lauseet ovat loogisia ja vastaavat tosiasioita maailmassa: ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan” ja ”kaikki venäläiset eivät kannata sotaa”. Silti ne ovat keskenään ristiriidassa.

Turku piilottaa Leninin patsaan

Kotikaupunkini Turku on kokoomuslaisen kaupunginjohtajansa Minna Arven johdolla päättänyt poistaa keskustasta Leninin patsaan, jonka Leningradin ystävyyskaupunki lahjoitti vuonna 1977. Aikoinaan, kun mm. Viron asia oli minulle tärkeä ja olin asunut ja matkustellut keskisessä Itä-Euroopassa, olin kova antikommunisti ja ihmettelin, kuinka diktaattorin ja terroristin patsasta voidaan suvaita Turun keskustassa, mutta nyt kun patsasta ollaan oikeasti siirtämässä, päätös tuntuu hätiköidyltä. Siirtoa perustellaan nykyisellä maailmanpoliittisella tilanteella, eli Ukrainan sodalla, siitä huolimatta että Lenin ei itse asiassa liity Ukrainan nykyiseen sotaan mitenkään.

Jopa amerikkalainen kristillis-republikaani pomoni on sitä mieltä, että siinä menetetään  an interesting discussion starter, ja niinhän se on, että kyseinen patsas on enemmänkin historiallinen kuriositeetti, kuin vakavasti otettava monumentti. Pikemminkin kyseessä on muistomerkki suomalaisten urpoudelle, kuin leninismin aatteen majakka. Vappunakin taidemuseon rinne on täynnä porukkaa muista syistä, joten sinne ei mahdu pitämään vappupuhetta Lenin-sedän irtopäälle. Välillä kourallinen SKP:n nuorisojaoston intoilijoita käy siellä muistelemassa, samalla tavalla kuin jotkut nuorena intoutuvat marksismi-leninismiin tai pilvenpolttoon ennen kuin saavat kivan työpaikan isänsä firmassa.

Silti kaupungin kokoomuslaisia ei tunnu häiritsevän toinen Turun keskustassa sijaitseva monumentti, Tapaaminen Turussa 1812, joka kuvaa Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan päätöstä luovuttaa Suomi Venäjälle. Jostain syystä on helppoa ymmärtää 50 vuotta sitten pystytetty patsas osana sen aikaista suomettumista, mutta ei nähdä 10 vuotta sitten Venäjän nykyhallinnon lahjoittamassa patsaassa mitään linkkiä Putinin Venäjään.

Näyttäisi siltä, että ongelma ei ole yhteys Venäjään, vaan halu näpäyttää vasemmistolaisia vanhalla ”Neuvostoliitto-argumentilla”. Kokoomuksen lähtökohdat alun perin olivat ns. vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat autonomian aikaan myöntyväisyyspolitiikkaa, eikä sen ajan porvarillisille puolueille tsaristinen Venäjä ollut mikään ongelma, vaan Neuvosto-Venäjä oli. Samoin tuntuu siltä, että putinistinen Venäjä ei sekään ole kokoomuslaisille ongelma. Tosin 1970-luvulla Kokoomuskaan ei ollut suomettumisesta vapaa, mutta siitä pitäisi tehdä ihan oma bloggauksensa.

Kyseessä on siis ”kokoomuslainen wokeismi”. Maailmallahan on poistettu tai vaadittu poistettavaksi muun muassa löytöretkeilijöiden patsaita, koska ne edustavat länsimaista imperialismia. Kokoomuslainen itse ei tietenkään näe omaa ”cancelointia” ideologisena, vaan järkiratkaisuna vähän kuin köyhiltä leikkaamisen.

Patsaita tietysti maailmassa ja Suomessa ja Suomen Turussakin riittää kaadettavaksi. Millainen henkilö esim. Turussa kunnioitettu Per Brahe nykykatsannossa olisi, jos häneen soveltaisi tämän päivän kriteerejä? Olihan kyseessä kuitenkin Ruotsin valtaa edustanut sotilasdiktaattori Suomessa. Neuvostoliitto oli tunnetusti kamala paikka, mutta ei tavallisella kansalla kovin hyvin tsaarin Venäjälläkään mennyt. Tsaareille kyllä riittää patsaita, vaikka heidän hallitsemassaan maassa tavallinen kansa oli kirjaimellisesti maanomistajien omistamia orjia.

Tosiasiassa historian henkilöihin ei voi soveltaa tämän päivän kriteereitä eikä historiaa muuteta patsaita piilottamalla. Ehkä patsaiden viereen voisi pystyttää pienen kyltin, jossa parilla sadalla sanalla kerrotaan kyseisen henkilön historia. Silloin niistä voisi aidosti oppiakin jotain.

Salaliittoteoriat ja politiikka

Vasemmalla vai oikealla?

En tiedä voiko uusimpia salaliittoteorioita ymmärtää tai onko niissä varsinaisesti mitään logiikkaa, mutta jonkinlainen ”narratiivi”, kuten nykyään tavataan sanoa, niiden taustalta löytyy. Minulla on sellainen kuva, että pitkään salaliittoteorioissa oli vasemmistolainen pohjavire, onhan esim. marxilaisuuden taustalla teoria ”väärästä tietoisuudesta” ja siitä kuinka maailman todellisen rakenteen ymmärtäminen on ”oikeaa tietoisuutta”, puhumattakaan vasemmistolaisuuteen keskeisesti sisältyvästä elitisminvastaisuudesta ja uskontokritiikistä. Tyypillinen salaliittoteoreetikko 60-luvulta eteenpäin olikin vähän liikaa itse kasvattamiaan yrttejä poltellut hippi, jolla oli kenties iltalukemisena jotain Gramscia tai Huxleytä.

Uuden polven nettisalaliittoteoreetikot ovat kuitenkin vahvasti oikealle kallellaan. Ongelmana on tietenkin miten ”oikeisto” ja ”vasemmisto” määritellään tässä post-tilanteessa, jossa mikään ei tunnu pysyvän paikallaan, mutta vasemmistolaisista heidät erottaa mm. rasismi, antisemitismi, seksuaalivähemmistöjen vastaisuus sekä ”kommunismin” vastaisuus (mitä ”kommunismilla” tarkoitetaan, siihen palataan myöhemmin). Ennen niin viaton new age -hörhöily on nykyään pikemminkin neoliberalismia, ja vaikka puhutaan kauniisti äiti maan vaalimisesta, kannatetaan yksityisautoilua ja vastustetaan ”ilmastohuijausta” ja ollaan täynnä universaalia rakkautta, mutta halutaan sulkea rajat väärän värisiltä ihmisiltä.

Oikeastaan tämä pohdiskelu lähti liikkeelle siitä, miten moni salaliittoteoreetikko nykyään kumartaa itään päin. Siinä missä vanhat kommarit ovat edelleen uskollisia itänaapurille vanhasta tottumuksesta, uudemmat marginaalioikeistolaiset ovat heidän rinnallaan sulassa sovussa Putinin ihailijoita. Kenties siksi, että heidän mielikuvissaan Venäjä on maa, jossa seksuaalivähemmistöt, pakolaiset ja feministit pidetään kurissa.

Rokotevastaisuudesta sotamyönteisyyteen

Salaliittoteoreetikoille koronaepidemia on osa ”suurta suunnitelmaa” ja rokotevastaiset ryhmät netissä ovatkin avoimesti Putinin ja Ukrainan sodan kannattajia. Varsinaista logiikkaa ei kannata etsiä siitä, että kirjoittaa netissä kasvomaskien olevan ”fasismia”, mutta Venäjän auktoritaarinen valtio on ihan ookoo. Vaikka ainahan voi kieltää koko ongelman tai sanoa, että ”ei tiennyt”, mikä on ollut diktatuurien kannattajien vakiovastaus aina kansallissosialisteista ja suomettuneiden vähemmistökommunistien ajoista asti. Sitä luulisi, että internetin aikakaudella ”pitäisi tietää”, mutta ainahan voi toistella, että ”YLE ja Hesari valehtelevat”, mutta eiköhän putinistien omiakin kanavia seuraamalla voi todeta, että demokratia ei ole siellä vahvoilla. Ehkä se ei haittaa, jos ongelmat koskevat joitain toisia kuin itseään.

Antisemitismillä on salaliittoteoreetikoiden alakulttuureissa pitkät perinteet. Voisi jopa sanoa, että juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelma oli se alkuperäinen salaliittoteoria. Sen alku on ns. Siionin viisaiden pöytäkirjoissa, jotka tsaarin salainen poliisi Ohrana julkaisi Venäjällä 1905, ja joista myöhemmin tuli natsismin juutalaisvastaisen propagandan keskeinen kulmakivi. Juutalaiset ovat siinä mielessä sopiva kohde salaliittoteorioille, että he ovat sekä pahoja kapitalistipankkiireja että kommunistikätyreitä ja vieläpä samaan aikaan. Monien salaliittoteorioiden perusvire onkin sama: ultrarikkaat vetelevät kulisseissa naruista ja johtavat massoja harhaan ideologialla, kommunistisella tai jollain muulla. Kaikki ”new world order” ja ”the great reset” -porukat ovat samaa kantaa, joskus antisemitistisellä twistillä, joskus ilman, mutta kun mm. rokotevastaisissa ryhmissä siteerataan ”Siionin viisaiden pöytäkirjoja”, on kyse ihan samasta vanhasta viisusta.

Ja koska kaikki liittyy kaikkeen, myös sateenkaariliike ja ”homosaatio” ovat osa salaliittoa. Siinä missä vasemmistolaisemmat ajattelevat ”sen suuren jonkun” kontrolloivan ihmisten seksuaalisuutta, oikeistolaiset salaliittoteoreetikot kuvittelevat että kaikki pakotetaan homoiksi tai jotain.

Uskonto on vasemmistolaisella puolella nähty jonain, joka aivopesee ihmisiä ja siten pönkittää vallanpitäjien otetta kansasta (”oopiumia kansalle”). Näin onkin pitkään ollut ja kirkko onkin puolustanut yhteiskunnallista status quota ”jumalan tahtona”, jota vastaan ei voi kapinoida, oli se miten epäoikeudenmukainen tahansa. Saakoon nöyrä ja hurskas palkintonsa sitten seuraavassa elämässä. Samoin sotien puolustamisella on pitkä historiansa, josta osoituksena Moskovan patriarkka Kirillin lausunto, jonka mukaan Ukrainan sota on osa lännen ”pride-kulttuurin” vastaisuutta.

Uskonto on kuitenkin viime vuosina menettänyt otettaan, varsinkin lännessä, mutta ilmeisesti sen vaikutusta on myös Venäjällä on yliarvioitu, todellisuudessa Venäjä on mainettaan ateistisempi maa. Uskonto onkin joutunut jossain määrin altavastaajaksi, esim. Päivi Räsäsen oikeusjutuissa, mikä on saanut salaliittoteoreetikot tarrautumaan sekä perinteiseen uskontoon (jonka ”salaliitto” haluaa tuhota), että kaikenlaiseen new age -humpuukiin. Varsinkin rokotevastaisten tiedevastaisuus on nostanut monenmoiset uskomukset esiin: heidän mukaansa ”jumala ei salli uskovien sairastua covidiin” ja jotkut ovat korvaamassa koululääketieteen verkostomarkkinoiduilla luontaistuotteilla tai enkelikristallailla. ”Big pharma” onkin salaliittoteorioiden ydinmehua.

Kaiken tämän takana ovat tietenkin (paitsi juutalaiset kommunistipankkiirit), milloin mitkäkin pahikset, eli natsit/fasistit tai sosialistit/kommunistit. Yleisesti ottaen keskusteluissa näillä nimillä kutsutaan kaikkia, joista ei satu pitämään. Esimerkiksi Timo Soinin mielestä pyöräilijät ovat kommunisteja ja Laura Huhtasaaren mukaan ”kaikki keskustasta vasemmalle ovat kommunisteja, nykyisin myös kokoomuslaiset”.

Mikä on kommunisti? Mikä on natsi?

Niin sanotun ”kommunismin” problematiikkaa olen käsitellyt jo useammassa kirjoituksessa. Ns. ”nomuttaneuvostoliitto” -argumentti menee kuta kuinkin sillä tavalla, että jos kannatat mitä tahansa vasemmistolaiseksi miellettävää asiaa, kuten pasifismia, uskonnonvapautta, julkista terveydenhuoltoa (amerikkalaisessa kontekstissa), tuloveroja, tasa-arvoa tai kansalaisvapauksia, olet ”kommunisti” ja siten kannatat myös Neuvostoliittoa, jossa asiat olivat huonosti, eikä mitään kansalaisvapauksia tai muutakaan ollut. Kysymys siitä, että Neuvostoliitto ei ehkä toteuttanut vasemmistolaisten (tai edeso sosialistien/kommunistien) tavoitteita, ei ole relevanttia, kunhan vain pääsee lyömään vastustajaa gulagien kauhuilla toteamaan jotain sen suuntaista, että ei natsi-Saksakaan niin paha ollut kun Stalin tappoi monta miljoonaa enemmän tai jotain.

Fasisti tai natsi on ollut tietenkin haukkumasana netissä ja sen ulkopuolella jo pitkään. Koska kaikki tietävät, mitä tällä tarkoitan, en käsitele sitä, vaan ajankohtaisempaa asiaa, nimittäin venäläisen nationalismin tapaa kutsua vastustajiaan natseiksi. Ukrainan sodan myötä asia on tullut ajankohtaiseksi, mutta olen suunnilleen 15 vuoden ajan seurannut putinistien propagandaa Suomessa, lähinnä Viron suhteen ns. Pronssisoturi-mellakoista lähtien, joten asia ei sinänsä ole uusi. Putinistien propagandassa Viro oli jo silloin natsivaltio, joka kansanmurhaa venäläisiä keskitysleireillä.

Suomessa ja lännessä natsiksi kenties mielletään auktoriteettiuskoinen militaristi, jolla on kova mieltymys uniformuihin ja symboleihin. Seuraavaksi mieleen tulevat kenties johtajanpalvonta, demokratian ja liberalismin vastaisuus, antisemitismi, ultranationalismi, seksuaalivähemmistöjen syrjintä, rasismi ja niin edelleen. Venäjällä näin ei ole. Venäläisessä propagandassa natsit olivat niitä, joita vastaan suuri isänmaallinen sota voitettiin. Natseilla tarkoitetaan ennen kaikkea länttä ja siksi Nato on propagandassa jatkoa natsismille. Anekdoottina muuten, että monissa vanhoissa neuvostoliittolaisissa sotaelokuvissa natseja näyttelivät virolaiset, joilla oli tarpeeksi saksalaiset piirteet.

Jos putinistille kertoo, että natsit olivat antisemitistejä, toteaa hän ”mitä sitten?” Neuvostoliitossa oli pogromeja ja antisemitismi elää nyky-Venäjällä vahvana. Volodymyr Zelenskyi on juutalainen, mutta venäläisessä propagandassa Ukrainan sotaa käydään ”natseja” vastaan. Me lännessä kuvittelemme, että tässä on ristiriita. Kun Venäjä pommittaa Babi Jarin muistomerkkiä, siitä kenties twiitataan lännessä, mutta tietääkö keskimääräinen Putinin kannattaja mikä se on? Laajentumishaluiset diktaattorit, kansallissovnismi ja nuorten leirit, joilla opetellaan kokoamaan Kalashnikoveja saattavat kuulostaa natsismilta lännessä, mutta putinilaisessa propagandassa ne ovat natsismin vastakohta. Ääri-ideologiat ovat aina tykänneet selkeistä symboleista ja Ukrainan sodan kannattajat ovat ottaneet sellaiseksi Z-kirjaimen. Se, että se muistuttaa vahvasti SS-symbolin kansoissalamaa, ei ole sekään ongelma.

Propagandan ytimessä oleva neukkunostalgia taas ei tunnu olevan ongelma Putinin oikeistolaisille ihailijoille. Kuten niin usein, ääripäistä löytyy enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Olen aikaisemmin kirjoittanut, kuinka vahvemman ihailu yhdistää tietyntyyppisiä ihmisiä ja he löytävät paikkansa ääriliikkeistä, joista löytyy ”totuus” ja saa marssia johtajan perässä symboleita kantaen, oli se sitten hakaristi, punatähti tai Z-tunnus.

Putinismi Suomessa

Sekavaako? Kyllä vain, mutta ideologian tehtävä on nimenomaan peittää alle jäävä ristiriitaisuus. Vihollisena ovat ääriliikkeillä ne tavalliset maltilliset liberaalit, parlamentarismia ja vähemmistön oikeuksia kannattavat ja julkisissa liikennevälineissä maskia käyttävät kansalaiset (jotka ovat yhtä aikaa natseja, fasisteja ja kommunisteja, joita taas diktaattoreita ihailevat antisemitistit eivät ole). Vasemmistolaisissa on aina ollut myös Neuvostoliiton ihailijoita, joiden sydäntä ovat sotilasparaatit sykähdyttäneet ja heidän pahimpia vihollisiaan ovat demokraattiset vasemmistolaiset, eivät suinkaan oikeat natsit.

Tässä ei ole oleellista alkaa listaamaan Yhtenäisen Venäjän veljespuolueita ja Putinin eurooppalaisia ihailijoita, mutta ne löytyvät sieltä spektrin oikealta laidalta (tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Jussi Halla-aho on vahvasti ottanut kantaa Ukrainan sotaa vastaan). Näille ei ole ollut koskaan ongelma haukkua liberaaleja vastustajiaan kommunisteiksi siitä huolimatta, että heidän idolinsa on aivan ihka oikea ”entinen” KGB:n agentti. Jos kuitenkin suomalaisesta kontekstista ottaa muutaman esimerkin, niin mm. Ossi Tiihonen pyrki luomaan koronadenialismilla poliittista uraa Perussuomalaisissa, mutta tien noustua pystyyn löysi ystäviä idästä. Janus Putkonen valjasti äärioikeiston pää-äänenkannattajan Mv-lehden koronadenialismin ja putinismin äänitorveksi ja lähti palauttamaan Neuvostoliittoa Donetskiin. Hän oli myös Convoy-mielenosoituksia mukana puuhaamassa, ja vaikka niiden esikuva olikin Kanadassa, sympatiat olivat Venäjällä. Mitä pitäisi ajatella siitä, että Ukrainan sodan alla itänaapuri organisoi Helsingin keskustassa mielenosoituksen, joka vaatii Suomen hallituksen vaihtamista? Samoin perussuomalaisista lähtenyt Ano Turtiainen on ajanut vahvasti koronadenialismia ja sympannut Putinia.

Listaa voisi jatkaa, mutta yksittäisten nostojen sijaan oleellista on yleiskuva (sitä paitsi en halua, että nimeltä tässä tapauksessa mainitsemattomat tulevat tänne kutsumaan minua natsiksi/kommunistiksi ja uhkailemaan oikeustoimilla tai väkivallalla, taas).

Tästä sekavasta keitoksesta uusimmat salaliittoteoriat ammentavat voimansa. Maailmaa hallitsee kulisseissa juutalais-homo-natsi-pedofiili-kommunistien salaliitto, joka pyrkii ”great resetiin” ja sitä kautta ”new world orderiin”, ja koronaepidemia oli vain huijaus, jolla ihmiset saatiin käyttämään kasvomaskeja, koronarokote on joko tappava myrkky tai siinä on mikrosiru, jolla valvotaan ihmisiä, kuten koronapassilla ja lopullinen tavoite on poistaa yksityisomistajuus ja mahdollisesti tehdä ihmisistä homoja. Kuka meidät tältä kaikelta pelastaa? Putin tietenkin.

Erilaiset salaliittoteoriaryhmät omaksuivat koronadenialismin nopeasti ja yhtä nopeasti Ukrainan sodan sytyttyä ne hyppäsivät Venäjän virallisen narratiivin kelkkaan ja ”sotadenialismiin”. Mitään edellä mainittua ei voi käsittää poliittiseksi mielipiteeksi sen perinteisessä merkityksessä, vaan nimenomaan salaliittoteoriaksi, jonka takana on kyyninen harhaanjohtava propaganda.

Salaliittoteorioiden takana on salaliitto?

Ylen ohjelma salaliittoteorioista on kuitenkin hyvä muistutus myös siitä, että salaliittoteorioiden kritisoinnista ei kannata itse tehdä omaa salaliittoteoriaansa. Vaikka monella huuhaa-teorialla on lähteensä Venäjän trollien sylttytehtaalla, ei kaikkea välttämättä ohjailla kulissien takana. Ei pidä selittää salaliitolla sellaista, minkä voi selittää ihan vain ihmisten hyväuskoisuudella. Usein salaliittoteoriat esiintyvät yhdessä: jos uskot yhteen, uskot yleensä myös muutamaan muuhunkin. Jos koronaepidemia on mielestäsi keksitty juttu, niin silloin ovat rokotteetkin ja ehkä myös kaikki koululääketiede. Jos ”valtamedia” ei tue ennakkoluulojasi, on se valepropagandaa ja kaikki mitä Tokentube kertoo on totta, kunhan vain ”tekee oman tutkimuksensa”. Sitten kun on tarpeeksi syvällä skenessä, ei kannata alkaa kyseenalaistamaan kaverin teorioita vaikkapa siitä, miten Kiina on pahis, mutta silti Venäjän kaveri, joka tässä narratiivissa on tarinan sankari, tai miten ollaan ”kommunismia” vastaan, mutta Neuvostoliiton puolella tai onko siinä rokotteessa myrkkyä, mikrosiru vai oliko covid19 sittenkin karkuun päässyt biologinen ase. Tärkeintä on massapostittaa nettiin kaikkea mahdollista huuhaata ja muistaa, että Yle ja Hesari ovat yhteisiä vihollisia.

Salaliittoteoreetikot eivät ole siis mikään salaseura, jota ohjailtaisiin ulkomailta, voivat monet tahot käyttää niitä hyväksi johtaakseen ihmisiä harhaan ja luodakseen sekaannusta poliittisesti kriittisellä hetkellä.

EDIT 16.10.
Näemmä asia on tätä kirjoittaessa noussut pinnalle useissa medioissa, Turun yliopiston FINSCI-hankkeen tekemän salaliittoteoriatutkimuksen ja Pasi Kiviojan kirjan Salaliittoteorioiden ihmemaassa – Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa (Docendo) myötä. Jutun tutkimuksesta teki Helsingin sanomat, Iltalehti ja Turun Sanomissakin oli tänään asialle oli omistettu monta aukeamaa (verkkojuttu vain tilaajille).

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Populistin probleemi

Hajahuomio Jan-Werner Müllerin vasta julkaistun Pelko ja vapaus -kirjan arvostelusta En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta lainaan:

Erilaiset eliitit (taloudelliset, kulttuuriset) eivät kuulu ”oikeaan kansaan”, kuten eivät myöskään etniset ja seksuaaliset vähemmistöt. Asiaa ei mitenkään muuta se, että suurin osa kansasta ei asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on vieraantunut mädästä poliittisesta järjestelmästä.

Tämähän ei ole mikään ainutlaatuisen uusi ajatus: jo reilut 100 vuotta sitten Suomen itsenäistymisen alla vähän joka taho halusi määritellä ”kansan” omien poliittisesten intressiensä mukaan. Oikeistolle kansa oli ”se aito Suomen kansa” erotuksena esim. Venäjän kansasta tai ”epäaidosta kansasta”, johon eivät kuuluneet poliittiset vastustajat kuten kommunistit. Vasemmistolle kansa oli työväestöä, mielellään poliittisesti herännyttä, kun taas ”porvaristo” ei ollut kansaa. Samanlaisista lähtökohdista nykypopulistikin ammentaa, oli sitten kyse oikeistopopulismista, joka lienee tämän päivän populismin päähaara tai vasemmistopopulismista, jonka olemassaolo usein unohdetaan.

Huvittavaa onkin, että mitä syvemmälle marginaaliin mennään, sitä jyrkemmiksi erottelut menevät. Huvittavaa siksi, että sitä pienemmäksi myös ”kansaan” kuuluvien joukko muuttuu kun kriteerit tiukentuvat, mutta edelleen ”kansaksi” käsitetään jonkinlainen abstrakti, mutta aito enemmistö, joka ei kuitenkaan missään näy, mutta jota ääri-ideologia edustaa.

Karikatyyrimäisesti tällaista saattaa edustaa se kommuunissa elävä anarkosyndikalisti, joka tappelee tiskivuoroista yhtä lailla kuin aatteen yksityiskohdista ja on jatkuvassa sodassa samassa kommuunissa eläviä trotskilaisia, maolaisia ja stallareita vastaan, mutta etenkin niitä ulkomaailman sivistymättömiä karvaperseduunareita, jotka eivät osaa sukupuolen moninaisuuden ja antirasistisen rodullisuuden tarkkaa terminologiaa, eikä itseasiassa tule toimeen oikein kenenään kanssa ja silti jollain salaperäisellä tavalla katsoo edustavansa kansainvälistä proletariaattia eliittejä vastaan.

Karikatyyri toiselta laidalta on se haja-asutusalueiden natsi, jolle kaikki paitsi se puhdasoppisin etnonationalismi on kommunismia ja puhdasrotuisen suomalaisuuden kriteerit niin tiukat, että niitä ei läpäise sisäsiittoisinkaan sysmäläinen pienviljelijä, jos on kerran erehtynyt äänestämään demareita, eivätkä kansaan kuulu esimerkiksi homot, yliopiston käyneet, naiset, kasvissyöjät, suomenruotsalaiset, eivätkä etenkään perussuomalaisia kannattavat petturit.

Yhtä kaikki, ääriliikkeetkin ovat omaksuneet juuri sen populistisen lähtökohdan, että juuri he edustavat sitä oikeaa kansaa, joka ei vaalituloksissa näy, mutta kuitenkin ”nousee”. Mistä tai kenestä se nousee, sitä ei tiedä kukaan.

Uusliberalismi ja utopia (Korkman Hesarissa)

Sixten Korkman puolustaa kolumnissaan Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan suomalaista hyvinvointivaltiota. Jostain syystä Korkmanilla on yhtä aikaa maine melko oikeistolaisena — kenties kaikilla taloustieteen professoreilla jossain määrin on oikeistolainen maine, toisaalta hän oli vuosina 2005–2012 Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajana, ja se lienee talouspoliittisesti oikeistolaisimpia järjestöjä Suomessa — mutta myös jonkin verran taloustietelijäksi vasemmistolaisena. Siksi ehkä kirjoituksen otsikon tarkoitus on hieman herätellä, että eivät kaikki talousvaikuttajat kannata uusliberalismia. Silti samoja ajatuksia on hän kirjoittanut mm. kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo, 2012).

Jutun kärki on siinä, että tilastojen mukaan korkea veroaste ei hidasta talouskasvua. Tilastojen mukaan esimerkiksi pohjoismaat menestyvät yhtä hyvin kuin angloamerikkalaiset maat, vaikka edelliset verottavat 10 prosenttikköä kovemmin, ja esimerkiksi tuotanto henkeä kohti on pohjoismaissa jonkin verran korkeampi.

Toisaalta, mistä kaikesta ns. hyvinvointivaltio koostuu korkean verotuksen lisäksi? Korkman kannattaa myös ns. paikallista sopimista yleissitovuuden sijaan ja halpatyövoiman maahantuontia sekä sen vaatimaa ”työelämän joustoa”. Itse olen aina ihmetellyt sitä yhtälöä, että Suomessa on toisaalta työvoimapula, mutta ihmisten saamiseksi töihin palkkoja pitää alentaa. Vähäisillä taloustiedon rippeilläni olen kuvitellut, että kysynnän ja tarjonnan lain mukaan työvoimapula nostaisi palkkoja, mutta ehkä en tässä bloggauksessa lähde jaarittelemaan siitä sen enempää.

Toinen hyvinvointivaltion kannalta keskeinen muutos on meneillään oleva sote, joka käytännössä tarkoittaa terveyspalveluiden yksityistämistä. Jonkinlaiseen uusliberalismiin ollaan siis menossa, villi veikkaus on, että koulutusta aletaan yksityistää sen jälkeen. Ja tässähän on sellainen vinha tvisti, että yksityiset tuottavat palvelut, jotka rahoitetaan verovaroista (esim. palveluseteleillä) ja omistajat maksavat vain minimaalista pääomaveroa voitoistaan, jos eivät sitten kierrä veroja kokonaan.

Vaikka hyvinvointivaltiolla on laaja tuki, kuten kolumnissa todetaan, niin monille hyvinvointivaltio voi tarkoittaa toteutukseltaan monia eri asioita.

Etuoikeutetuimmuus

Eikö tässä kilpailussa etuoikeutetuimmuudesta ole jotain perverssillä tavalla poroporvarillista? Siinä kiihkossa, jolla koulutetut keskiluokat piehtaroivat syyllisyydessään samalla korostaen omaa keskiluokkaista valkoisuuttaan on jotain, jota voisi kutsua reilun kaupan etnonationalismiksi. Meillä Suomessa sivistyneistö on kansallisen heräämisen ajoista kaipaillut Eurooppaan ja osaksi läntistä sivistyneistöä ja tuntenut alemmuutta suomalaisesta metsäläisyydestä. Eurooppalaisuuden narratiiviin kuuluu olennaisena kolonialistinen menneisyys ja Suomella sitä on ollut valitettavan vähän, joten assosiaatioita on ollut pakko hakea ihonväriin liitetystä kollektiivisesta syyllisyydestä ja ”orjalaivojen tervasta” (joka on naurettava äärioikeistolainen meemi, mutta joka silti nousee aina välillä esiin kollektiivista syyllisyyttä herättelevissä yhteyksissä).

Hiljattain onneksi löydettiin saamelaiset: onhan meilläkin etninen vähemmistö, jota olemme sortaneet ja kolonialisoineet. Nyt suomalaisetkin voivat liittyä kolonialististen kansojen uljaaseen kerhoon, joka menneisyydessä on ryövännyt alkuperäiskansojen maita.

Ylpeydentunnetta tietenkin pitää tasapainottaa terveellä protestanttisella katumuksella: olen etuoikeutettu valkoihoinen koulutettu nuori ja tarvittaessa voin luetella myös pitkän litanian muita etuoikeuksiani, mutta olen myös valmis tuntemaan syyllisyyttä sen vuoksi, katumaan ja pyytämään syntejäni anteeksi, jotta voin jatkaa etuoikeutettua elämääni. Olen eksoottisten vähemmistöjen tukija, mutta ilman kulttuurista appropriaatiota tietenkin.

Etuoikeutetun elämäni vuoksi olen syntinen, mutta maksan almuni jokapäiväisen Starbucks-kahvini muodossa, josta menee 10% hyväntekeväisyyteen. En ehkä voi pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta jokaisesta ulkomaanlennosta maksan mielelläni ilmastoveroa, joten omatuntoni on puhdas. Palkkaan mielelläni ulkomaalaisen, mieluummin vielä värillisen, siivoamaan kotini, jotta voin työllistää maahanmuuttajia, etenkin jos saan siitä kotitalousvähennyksen. Ja huomioikaa: tunnistan tässä etuoikeuteni.

Eikö kaikkeen nautintoon liity aina syyllisyys, pahe, nautinnon pimeä puoli? Olisiko tupakointi niin nautinnollista, jos se ei olisi myös haitallista? Entä jos olisi laite, jolla humalan saisi kytkettyä päälle ja pois ilman alkoholia ja sen haittavaikutuksia mukaanlukien seuraavan päivän krapulaa? Luultavasti instant-selviäminen veisi pois merkittävän osan juopottelun jännityksestä. Niistä saatava nautinto vaatii niihin sisältyvän negatiivisen puolen. Seksiin liittyvän syyllisyyden ja nautinnon perverssi linkki taas on niin ilmeinen ja useasti käsitelty, että en edes puutu siihen tässä.

Slavoj Žižek kertoo luennoillaan jatkuvasti seuraavaa vitsiä:

A group of Jews in a synagogue publicly admitting their nullity in the eyes of God. First, a rabbi stands up and says: “O God, I know I am worthless. I am nothing!” After he has finished, a rich businessman stands up and says, beating himself on the chest: “O God, I am also worthless, obsessed with material wealth. I am nothing!” After this spectacle, a poor ordinary Jew also stands up and also proclaims: “O God, I am nothing.” The rich businessman kicks the rabbi and whispers in his ear with scorn: “What insolence! Who is that guy who dares to claim that he is nothing too!”

Suomalaiset ovat mestareita itsensä vähättelyssä: me olemme sivistymättömiä metsäläisiä, meillä ei ole kulttuuria, emme ole oikeita eurooppalaisia, emme osaa käyttää alkoholia, suomalainen ruoka on pahaa (mikä ei välttämättä ole kylläkään liioittelua). Yksi selitys on edellisen vitsin kaltainen itsensä korottaminen itseää vähättelemällä. Toinen johtopäätös on, että ainoa mahdollisuus itsensä korottamiseen on itsensä korottaminen syyllisyyden kautta. Olemme ehkä juntteja, jotka eivät ansaitse olla samalla tavalla eurooppalaisia kuin ranskalaiset ja saksalaiset, mutta jos oikein yritämme, voimme ainakin ruoskia itseämme syyllisyydellä kolonialistisesta menneisyydestä.

Merkittävää nimittäin on se äänenpaino, jolla syyllisyys kolonialistisesta menneisyydestä esitetään. Artikkeleiden ollessa kyseessä meidän toki täytyy vain kuvitella kirjoittavan subjektin äänenpaino tekstiä lukiessamme, mutta silloinkin sielumme korvalla kuulemme sen itsetyytyväisyyden, jolla suomalaisten yhteydet orjakauppaan löydetään. Sanomalla on kaksi vastaanottajaa: toisaalta kirjoittaja itse ja hänen viiteryhmänsä, jossa oma syyllisyys on itsestäänselvyys, mutta jonka tunnustaminen on osa rituaalia, jolla vahvistetaan ryhmän koheesiota; sekä ulkoryhmä, joka tuntee tyytyväisyyttä kansallistunteesta (oletetusti) ilman syyllisyyttä, ja jolle siksi tervettä katumuksentunnetta tulee opettaa.

Sellaisissakin konteksteissa, joissa kansallisuudet on julistettu ”kuvitelluiksi yhteisöiksi” (millä tahdotaan sanoa, että niiden luonne on sopimuksenvarainen) ja myyteiksi ja narratiiveiksi, kansallisuus nähdään käyttökelpoiseksi käsitteeksi, kun on puhe syyllisyydestä. Vaikka ”suomalaisuus” on 1800-luvulla keksitty keinotekoinen käsite, ei se estä käsittelemästä ”suomalaisten” syyllisyyttä orjakauppaan sata vuotta aikaisemmin 1700-luvulla tai saamelaisten maiden anastamista myöhäisellä rautakaudella.

Ironista on, että he joille kansallisuus on ”rakenne”, joka pitää ”purkaa”, puolustavat ”uussuomalaisten” oikeutta suomalaisuuteen jopa siten, että etuliite nähdään loukkaavana, koska kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat yhtä lailla suomalaisia kuin niin sanotut ”kantasuomalaisetkin”. Abdullah on sataprosenttisen suomalainen eikä hänen ja Korhosen Pekan välillä ole mitään eroa. Pitäisikö meidän sitten puhua Abdullahin syyllisyydestä saamelaisten kolonialisointiin? Entä orjakauppaan ja huonoon ruokaan? Ei tietenkään. Toki Abdullan suomalainen, mutta ei ”sillä tavalla” suomalainen, että olisi oikeutettu ottamaan osaa siihen kansalliseen syyllisyydessä piehtarointiin, joka on ainoa hyväksytty tapa tuntea kansallista ylpeyttä.

Riistämistä ja niistämistä

Aina välillä näkee keskustelua siitä, miten englannin kielen termi exploitation (tai sen kantaverbi exploit) tulisi kääntää suomeksi. Etenkin marxilaisessa kontekstissa tuo keskeinen termi on suomeksi riisto (tai riistää). Alunperin Marxilla tuo oli Ausbeutung, mutta osaan saksaa sen verran huonosti, etten mene sen syvemmälle.

Sinänsä ”riisto” on toimiva käännös siinä mielessä, jossa ”kapitalisti riistää lisäarvon työläiseltä”, eli toisin sanoen ”ottaa pois”. Toisaalta mahdollinen suomenkielinen vastine ”eksploitaatiolle” on myös ”hyväksikäyttö”. Asioista puhuttaessa niiden hyväksikäyttö on jossain määrin neutraalimpaa, kun taas ihmisten hyväksikäyttö kuulostaa tuomittavalta, ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön vivahtavalta. Jos verrataan toista Kantin imperatiivia ”älä koskaan kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä” Adam Smithin ajatuksiin, pitää muistaa nuoren Marxin humanistinen ajatus siitä, että hyväksikäyttö itsessään on moraalisesti väärin.

Toki propagandistisessa käytössä ”riisto” pärähtää jotenkin voimakkaammin kuin vain sen toteaminen, että ”työvoimaa hyväksikäytetään”.

Asia tuli mieleen lukiessani Benedict Anderssonin Kuviteltuja yhteisöjä, jossa on seuraava lause:

[j]os kirjapainokapitalismi olisi pyrkinyt riistämään kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita, se olisi jäänyt pienten mittojen kapitalismiksi. (Käännös Joel Kuortti, korostus minun.)

Tässä puhutaan siis sellaisista paikallisista kielistä, joista ei tullut kansallisia kirjakieliä, vaan jotka jäivät vähemmistökieliksi (kuten provensaali Ranskassa) tai murteiksi (kuten itämurteet Suomessa), ja jotka kirjapainon keksimisen aikaan eivät saaneet omia kirjakieliään. Tällöin sanavalintana ”riistäminen” tökkää hieman silmään. Minulla ei ole alkuperäistekstiä tässä käsillä, mutta olisikohan tuossa taustalla juurikin ”exploit”-verbi? Andersson on toki marxilainen, jolloin ”riistää” on luonnostaan ensin mieleen tuleva valinta, mutta jotenkin riistäminen tuntuu liian raa’alta. Voisi kuvitella vähemmistökielten puhujien olleen tyytyväisiä päästessään osalliseksi kirjapainon tuotoksista. Sen sijaan, jos em. kohta kuuluisi ”olisi pyrkinyt käyttämään hyväksi kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita”, olisi tulos neutraalimpi.

Mutta kuten sanottua, minulla ei ole alkuperäistekstiä käsilläni, enkä muutenkaan ole tutustunut marxilaisen kirjallisuuden kääntämiseen, mutta tulipa vain lukiessa mieleen.