Takaisin tulevaisuuteen
Bojack Horsemanista löytyi yksityiskohta Kissa Carolynin kirjahyllystä:
Muistutus siitä, että Orwellin Burmese days on maailmalla siinä määrin tunnettu teos, että siitä voidaan tehdä myös parodiaa. Suomessahan kirja on (tähän asti) ollut suhteellisen tuntematon.
Mutta mitkä ovat nuo muut kissankieliset teokset?
Ääni- ja e-kirjat ovat saaneet ihmiset ainakin keskustelemaan kirjallisuudesta. Ei ehkä kirjallisuuden sisällöstä, mutta sen muodoista nyt ainakin.
Ollessani työharjoittelussa Turun Kauppakorkeakoululla vuonnea 2007, tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius kysyi, että mitäs se nuori mies opiskelee. Kun kerroin opiskelevani kirjallisuutta, totesi futurologi, että vaikka monet povaavat kirjan kuolemaa, tulee se tuskin katoamaan, koska kirja on niin kätevä käyttöliittymä. Olin hieman hämmennyksissäni, kuvittelin opiskelevani pikemminkin kirjallisuuden sisältöjä kuin käyttöliittymiä, olivat ne sitten paperia tai jotain muuta.
Ei sillä, että kirjan kutsuminen ”käyttöliittymäksi” olisi minua kirjanörttinä hätkähdyttänyt, koska sitähän se on. Sidottu kirja, eli ”koodeksi” yleistyi joskus varhaiskeskiajalla ja sitä ennen oli käytössä monenmoisia pergamenttikääröjä, papyryksiä ja kivitauluja. Varsin yleinen tapa oli vielä keskiajalla käyttää vahataulua, eli ”tablettia”, joka olikin nykyistä samannimistä elektronista laitetta ulkoisesti muistuttava muistiinpanoväline. Valitettavasti vahan heikon säilyvyyden vuoksi näitä tekstejä ei ole enää olemassa meidän luettavanamme. Painetun kirjan keksiminen on laitettu Gutenbergin nimiin ja 1400-luvulla niiden yleistyminen aiheutti samanlaista kulttuuripaniikkia kuin sähkö- ja äänikirjat myöhemmin: kirjan arvostus laskee, kun sen tekemiseen käytetään vähemmän vaivaa ja niin edelleen.
Harva kuitenkaan väittää, että vaikkapa Platonin tai jonkun muun antiikin kirjoittajan tekstit tulisi lukea käsinkirjoitetulta papyrykselta. Sisältö on itsessään tärkeää ja sen välittämiseen valitaan se muoto tai ”medium”, joka siihen parhaiten sopii. Antiikin kirjoittajathan tunnetusti eivät käyttäneet välimerkkejä (jälleen osoitus siitä, miksi pilkutuksen osaaminen on tärkeää), eivätkä itse asiassa edes välilyöntejä. Vasta sitten kun olisi lukenut käsinkirjoitettuja harakanvarpaita 1500-vuotta vanhoilta arkeilta, jotka ovat risaisia kuin vaarin vanhat alkkarit, voisi kehuskella lukeneensa Platonia.
Koska jotenkin kehuskelustahan tässä on kyse: ahkera kirjojen lukeminen katsotaan suoritusyhteiskunnassa saavukseksi siinä missä painon pudottaminen tai maratonin juokseminen. Ja nyt nykynuoret saavat nuo saavutukset helpommalla. Kuinka katalaa: äsken nuorisoa sai vielä lyödä sillä, että eivät ole kiinnostuneita kirjoista. Nyt ne ”lukevat” äänikirjoja, mutta eihän sitä lasketa, koska se on liian helppoa.
Toinen syy vastustaa uusia formaatteja on tietysti se pelko, että kirjat jotenkin katoavat. Todistellaan, miten mukavampi on lukea paperilta kuin ruudulta, ja tuoksuuhan se tuore paperi ja painomustekin ihanalta. Ja niinhän se onkin, ja niin kauan kuin paperikirja tuntuu mukavalta kädessä, tulee niitä saamaan kaupoista. Se on yksi markkinatalouden hyvistä puolista. Siinä vaiheessa, kun ääni- ja e-kirja ylittävät käyttömukavuudessaan painetun kirjan, ei kukaan enää kaipaa painettua kirjaa. Eikä silloinkaan vielä Fahrenheit 451 -henkeen kukaan tule kirjankeräilijöilen kotiin näiden kirjavarastoja polttamaan.
Ehkä Wileniuksen ennustus toteutuu, eivätkä painetut kirjat katoa, eivät ainakaan tähän päivään mennessä ole kadonneet. Ehkä niistä joskus tulee samanlaisia keräilykohteita kuin vinyylilevyistä. Olisi kuitenkin toivottavaa muistaa, että laadukas sisältö on laadukasta käyttäliittymästä riippumatta. Joskus tuntuu, että siitä ollaan vähemmän halukkaita keskustelemaan.
Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.
Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.
Katsoin henkistä hammasta purren kolmisen jaksoa Netflixin uudesta pukudraamasta Bridgerton (pääasiassa koska tyttöystävä katsoi). Kyseessä on kliseinen 1800-luvun herraskartanoihin sijoittuva Jane Austen -pastissi, jossa kaikenkarvaiset kosijat tavoittelevat naimaikäisen neidon suosiota. Sarjan jippo on siinä, että keskeisiin rooleihin on epookin vastaisesti roolitettu ”ei-valkoisia” näyttelijöitä. Ja ainoaksi jipoksi se jää; niin tuskastuttavan ennalta-arvattavaa ja kliseistä kaikki muu onkin.
HS:n artikkelissa tätä kutsutaan ”värisokeaksi roolitukseksi” (”color-blind casting”). Olen samaa mieltä kuin juttua varten haasteltu tutkija Leena-Maija Rossi, joka epäilee roolituksen olevan pikemminkin tietoinen valinta kuin tulosta ”värisokeudesta”. Jostain syystä esimerkiksi aasialaisia rooleissa ei nähdä. (Toki on myös hyvä, että tämän lausuu ääneen Rossin taustalla varustettu henkilö, koska itsekin tiedän kuulostavani epäilyttävältä sarjan premissiä kritisoidessani ja kaikki HS:n artikkelin kommentit odotetusti syyttävät sarjaa ”historian väärentämisestä”, vaikka kommentoijat eivät ole itse sarjaa nähneetkään.)
Myös rodullisuus toistaa tuttua kaavaa: Hastingsin herttua Simon Basset (Regé-Jean Page) on tummaihoinen hunks, jonka hikistä puolialastonta kehoa esitellään katsojien ihasteltavaksi, ja hänen kilpakosijansa lordi Berbrooke (Jamie Beamish) on vätysmäinen vaaleanpunainen aisankannattaja, joka ottaa Simonilta turpaan jo toisessa jaksossa, ja Daphne Bridgerton (Phoebe Dynevor) on herkkä (mutta itseäinen) ja puhtoisen valkoinen nuori kaunotar, jota kaikki tavoittelevat.
Sarjassa on siis yhdistetty kaksi kliseetä: pukudraaman kliseisyys ja rodullisuuden kliseisyys. Tätä yritetään saada katsojat pitämään uudella tavalla kiinnostavalta, vaikka se on vain kaksinkertaisen kliseistä.
Václav Havelin viime vuonna suomennetusta essee- ja puhevalikoimasta ”Euroopan toivo”, tarttui mukaan otsikon ”Kesämietteitä” alta seuraavia mietteitä:
[..] en ole koskaan elämäni aikana samastunut yhteenkään ideologiaan, oikeaoppisuuteen tai doktriiniin, oli se sitten vasemmistolainen, oikeistolainen tai jokin muu valmis ja suljettu maailmaa koskeva sääntöjärjestelmä. Sitä vastoin olen aina yrittänyt ajatella ennakkoluulottomasti omalla järjelläni sekä yrittänyt vältellä lokeroitumista ja kaikkia houkutuksia tehdä elämästäni helpompaa hyväksymällä jokin valmis mielipiteiden kokonaisuus, joten minun ollut helppo vastaanottaa uusia ideoita ja mahduttaa ne maailmankuvaani [..]
Ylläoleva olisi hyvä muistaa tänä omana aikanamme, joka tuntuu hajoavan yhä enemmän kuppikuntiin ja ihmiset omaksuvat kapeakatseisesti ideologioita, jotka tekevät toisista vihollisia. Mutta jatketaan:
En väitä, että olisin aina ollut oikeassa. Mutta jos olen ollut väärässä, se on johtunut vain sieluni terävä-älyisyyden rajallisuudesta, huomiokyvyn tai koulutuksen puutteesta tai kokonaisvaltaisesta riittämättömyydestä, ei koskaan ideologisesta sokeudesta tai fanaattisuudesta. Siksi minulle ei ole myöskään ongelma muuttaa mieltäni, jos havaitsen olleeni jossakin asiassa vaäärässä.
Harva asia elämässä on yhtä vaikeaa kuin tunnustaa olevansa väärässä, mutta toivon kasvaneeni ihmisenä vuosien varrella siten, että pystyn myös muuttamaan mielipidettäni.
Kieltäydyn luokittelemasta itseäni vasemmistoon tai oikeistoon. [..] Voin kuvitella, että yksi mielipiteistäni saattaa vaikuttaa vasemmistolaiselta ja toinen sitä vastoin oikeistolaistelta. Voin kuvitella myös, että sama mielipiteeni voi olla yhdelle vasemmistolainen ja toisella oikeistolainen, ja se on suoraan sanottuna aivan yhdentekevää minulle. Ja kaikkein vastahakoisimmin julistan kuuluvani ”keskelle”.
Samalla tavalla kuvaisin omaa poliittista sijoittumistani. Nyt kun olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen uudestaan, huomaan että monet aiheet, joista haluaisin kirjoittaa, ovat vasemmistolaisittain värittyneitä, mutta mukana on myös näkökulmia, joita monen puhdasoppisemman vasemmistolaisen voi olla vaikea sulattaa. Tosin, vuonna 2020 ”vasemmistolaisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat varmasti sisällöltään erilaisia kategorioita kuin vuonna 1991 reaalisosialismista markkinatalouteen siirtyvässä Tšekkoslovakiassa.
Havel lisää kuitenkin:
Olen joskus sanonut pitäväni itseäni sosialistina. Kyse ei ole ollut mistään yksittäisestä talousteoriasta tai käsitteestä, vaan olen halunnut lähinnä sanoa, että sydämeni on niin sanotusti vasemmalla. Sen sijaan, että olisin ilmaissut tiettyä vakaumusta, vasemmistolaisuus on merkinnyt minulle mielenmaisemaa, jonkinlaista toisinajattelevaa tilaa, järjestelmänvastaista suuntautumista, poroporvareiden vastustamista ja kiinnostusta ”sorrettuihin ja solvattuihin”. Olen kuitenkin lakannut sanomasta olevani sosialisti jo kauan sitten: ei siksi, että sydämeni olisi vaihtanut paikkaa, vaan siksi, että tämä sana [–] pikemminkin johtaa harhaan kuin selventää.
Myös minä olen keskiviivasta pikemminkin vasemmalla kuin oikealla. Koska kuitenkin kovin moni tuntuu tietävän minua paremmin, mitä minun ”sosialismini” sisältää, vältän käyttämästä kyseistä termiä ja kukin kysyköön erikseen mitä mieltä olen mistäkin asiasta, jos sattuu olemaan kiinnostunut.
Bernie Sanders on yrittänyt tuoda amerikkalaiseen keskusteluun käsitettä ”sosialismi”, mutta kyseessä on tuhoon tuomittu yritys. Keskimääräiselle amerikkalaiselle sosialismi oli sitä, mitä vastaan kylmä sota käytiin ja voitettiin. Yhtä hyvin voisi kertoa olevansa natsi. Sama keskustelu on levinnyt Suomeenkin, mikä on ironista sinänsä, koska amerikkalaisessa keskustelussa viitataan usein pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Se, että amerikkalaiset eivät tee eroa pohjoismaisen mallin ja Neuvostoliiton välillä on kenties ymmärrettävää, mutta aika moni Suomessakin tuntuu nykyään haluavan hajottaa hyvinvointivaltion, koska Neuvostoliitto.
Noam Chomsky tosin on huomauttanut, että Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa ei ollut sosialismia. Väittiväthän ne olevansa myös demokraattisia (”kansandemokratioita”) ja esimerkiksi itä-Saksan virallinen nimi oli Saksan demokraattinen tasavalta. Harva kuitenkaan pitää niitä mallimaina demokratialle ja vastustaa demokratiaa sen perusteella (sanon ”harva”, koska niin typerää ajatusta ei olekaan, etteikö sitä joku jossain kannattaisi).
Päivi Heikkilä-Halttunen halttunen pohdiskelee poikien lukutottumuksia Hesarin artikkelissaan huolestuneena. Huoli ei ole ensimmäistä kertaa ilmoille lausuttu. Nyt konkreettisten kirjaesimerkkien kautta epäillään, että viihteellisyyden kautta mennään siitä mistä aita on matalin.
Itse aloin kersana lukea siksi, että se oli viihdyttävää, mutta viihteellisyydessä on vaikea kilpailla nykyisin muiden vaihtoehtojen kanssa. Pienellä kylällä kasvaneena harrastusmahdollisuudet olivat lähinnä partio, jalkapallo tai ilkivalta, ja kun rahaa harrastuksiin ei ollut, ilmainen kirjasto kiinnosti. Sen lisäksi paikallisella Ärrällä oli noin viisi VHS-vuokrakasettia, televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ohjelmaa välillä 17-21 (harva muistaa tämän, mutta katsokaa vaikka vanhoja lehtien ohjelmatietoja), leffaan pääsi lapsena ehkä kaksi kertaa, Internet tuli kotikylälle ensimmäistä kertaa kirjastoon vuonna 1997 ja niin edelleen. Tosin, siltikään pojat eivät meidän koulussa juuri lukeneet, koska se on tylsää ja koska ”luetsä jotain kirjoja, vitun homo?” Olisikohan minun lisäksi vain toinen poika ollut kiinnostunut kirjoista, ja nyt näköjään FB:n mukaan on naimisissa jonkun parrakkaan hunksin kanssa, eli ei kai siinä täysin väärää puuta haukuttu.
Nyt kun viihdettä on tarjolla tuhat kertaa enemmän, pelkällä lukunautinnolla perusteleminen ei välttämättä toimi. En edes tiedä alkaisinko itse lukemaan, jos olisin nyt teni-ikäinen. Jos lapsi ei nauti lukemisesta, niin ei se ala nauttia siksi, että vanhemmat yrittävät siihen pakottaa, siksikin että murrosikäiset pojat automaattisesti kapinoivat kaikkea vastaan mitä heille syötetään. Ehkä juuri siksi tuollainen urheilukirja voi kiinnostaa enemmän, jos sillä on yhtymäkohtia lapsen muihin kiinnostuksiin. Samoin ehkä muut samanlaiset ei-fiktiokirjat voivat olla parempia kuin keksityt tarinat.
Tuota pissa-kakka-osastoa aina välillä perustellaan sillä, että saadaan ne teinipojat lukemaan edes jotain. Ikään kuin vaikka leffoissa ei voisi olla ideaa siinä missä kirjoissakin ja mikä tahansa kirja on kehittävämpi kuin mikä tahansa tv-sarja, tietokonepeli aina huonompi kuin mikä tahansa mitä on painettu paperille. Jossain vaiheessa pelättiin, että sähkökirja tuhoaa ”oikean kirjan”, niin kuin sillä olisi jotain väliä. Näistä peloista on siirrytty mollaamaan äänikirjoja ja väittämään monissa verkkokeskusteluissa, että ”äänikirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin oikea lukeminen”.
Olen siis samaa mieltä kriitikon kanssa: jos lukemaan houkutteleminen on itsetarkoitus, anything goes. Vielä kun saisi pojat jotain laadukasta. Itse jatkaisin tätä sillä, että ehkä mikä tahansa älyllinen harrastus on parempi kuin pelkkä nenänkaivaminen ja paikkojen rikkominen. Olen myös siinä määrin kyynisesti pessimistinen, että suurin osa porukasta vaihtaa minkä tahansa älyllisen harrastuksen nettipornoon ja action-peleihin niin että heilahtaa.
Fb-ryhmässä käydään keskustelua kuinka tulla kirjailijaksi. Toisessa ketjussa pohditaan mikä meni vikaan, kun teksti ei kelvannut kilpailun tuomaristolle, toisessa pähkäillään onko mitään mieltä kirjoittaa, jos ei tule julkaistuksi. Samaan aikaan Youtube ehdottelee self-help-tsemppaus-motivaatio-videoita: julkkikset ja multimenestyjät jakavat vinkkejään kuinka kuulua menestyneeseen kahteen prosenttiin. Neuvot ovat aina samat: älä anna periksi, älä kuuntele muiden neuvoja. Tärkeintä on, että on päämäärä, ei saa antaa periksi vaan tähdätä kohti sitä päämäärää. Ei pidä uskoa niitä, jotka epäilevät; menestys on tärkeintä. Sama tsemppaus-mentaliteetti on tietenkin myös kirjoittajapiireissä, koska se nyt sattuu olemaan se eetos joka kulttuurissamme vallitsee.
Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien kirjoittajien kirjoittaa. Mikään ei ole parempi syy kirjoittaa, kuin se että tykkää siitä. Harrastajakirjoittaja kuitenkin varsin helposti lipsahtaa saman menestys-diskurssin uhriksi kuin muutkin. Haluatko olla kirjoittaja vai kirjailija? Mitä tehdä, kun ei itse asiassa huvita kirjoittaa, mutta halu julkaista on palava? Ketä uskoa, kun toiset neuvovat tekemään muutoksia tekstiin ja toiset tsemppaavat olemaan antamatta periksi: se on just hyvä noin. Jos vain teet paljon töitä ja suljet korvasi negatiivisilta kommenteilta ja uskot itseesi, sinusta tulee kuuluisa kirjailija.
Koska kukapa ei haluaisi olla kuuluisa. Eikä edes ahkera kirjallisuudenharrastaja huomaa, että ei suomalainen kirjailija ole julkkis muutamaa Uutisvuodon (+kopiot) vakikommentaattoria lukuunottamatta. Kirjailijantyöllä elää suunnilleen yhtä moni. Kirjailijuutta nopeampi reitti kuuluisuuteen tai rikkauteen on ryhtyä tubettajaksi. Toki kirjailijuudella on edelleen sellainen aura, jota vaikkapa tubettajalla ei ole. Kansankynttilöiden kansakunta on aina pitänyt kirjailijoitaan kaapin päällä, joten kirjailijuudella on pintajulkisuutta vakavampaa potentiaalia.
Sisältöä tärkeämpää onkin tarina kuuluisuudesta. Jare ei antanut vihaajien lannistaa ja nyt siitä on tehty elokuva kuinka Jaresta tuli Cheek. Musiikillinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta olen ymmärtänyt kappaleiden kertovan siitä kuinka tullaan menestyneeksi. Politiikassa populismi on päivän sana, ja Timo Soinin poliittinen ura on tarina Timo Soinin poliittisesta urasta. Muistaako kukaan Timo Soinin poliittisia tavoitteita? Tai saavutuksia? Timo Soinin keskeinen poliittinen tavoite ja saavutus oli jytky. Ei sillä ollut mitään sellaista sisältöä, jota Soini ei olisi ollut valmis myymään valtaan päästyään. Youtuben tsemppivideot ovat toki viihdyttävää katsottavaa. Aina on jotenkin rauhoittavaa kuunnella jonkun kertovan rauhallisella, mutta samaan aikaan innostuneella ja innoittavalla äänellä juuri minun sisäisestä potentiaalista ja että minäkin voin olla yhtä menestynyt kuin hän, mitä tahansa sitten teenkin. Ja siinäpä se: mitä tahansa teenkin. Ei sillä ole mitään väliä, mitä teen, vaan miten menestynyt olen.
Aina löytyy tsemppaajia. Suuri osa tsemppaajista tekee sitä rahasta. Kun body pump -tunnilla ohjaaja huutaa ”jaksaa jaksaa!” ei hän oikeasti tiedä mitä sinä jaksat. Jumppatunnista onneksi saa hien pintaan eli sen mitä tuli hakemaan, vaikka ei aikoisikaan olympiatason voimistelijaksi. Jos taas kirjoittaja saa vain huonoja neuvoja ja samaan aikaan katteetonta tsemppausta, on vaarana katkeroituminen. Jokaista positiivisesti omaksi ilokseen kirjoittavaa kissarunomummoa kohti onkin useampi vihaisesta nuoresta miehestä kasvanut katkera vanha mies (tai nainen, mutta sanaleikki toimii paremmin näin). Kun kukaan ei oikeasti uskalla sanoa mikä tekstissä mättää, ei edellytyksiä kehittymiseen ole. Kun kuulee vain tsemppausta, alkaa kirjoittamiseen suhtautua kuin incel naissuhtesiin: on vääryys, että ahkeruutta ei palkita.
Menestyksen paradoksi on siinä, että vaikka kuinka tsempataan, kaikki eivät voi olla menestyjiä. Sehän on nimenomaan menestyksen määritelmä, jota ei kuitenkaan haluta tunnustaa tosiasiaksi. Kun talos sakkaa ja työttömiä tulee se satatuhatta, panostetaan työnhakutaitoihin ja kuvitellaan, että jos vain osaa hakea töitä, ne kymmenen tuhatta työpaikkaa riittävät sadalle tuhannelle. Jos julkaisu on tärkeä osa kirjoittamista, voi julkaista omakustanteen, mutta tietenkään se ei ole yhtä arvostettu kuin suuren kustantamon julkaisema kirja. Jos omakustannekirjoittaja haluaisi lukijoita tekstilleen, jakaisi hän sitä ilmaisena e-kirjana. Tämä ei ole kuitenkaan yhtä suosittua kuin Mediapinnan tuhannet artisti maksaa -kirjat, koska painetussa, ”oikeassa” kirjassa on edes rahtunen ”oikean” kirjailijan menestystä.
Jos siis ei itse asiassa pidä kirjoittamisesta, miksi piinata itseään? Anna reilusti periksi. Älä usko positiivisia tonttuja, jotka jankkaavat ”älä anna periksi” tai ”usko itseesi”. Kysy mielummin miten voin kehittyä. Jos kehitystä ei tapahdu, ehkä kirjoittaminen ei ole sinun juttusi. Kyseenalaista oma tekstisi. Jos jonkun mielestä tekstisi on huono, ehkä hänellä on parannusehdotus. Älä usko tsemppaajia, jotka uskottelevat ettei kriitikoita kannata kuunnella. Jos menestystä ei kuulu, ehkä syy ei ole vihaajissa, vaan siinä että ehkä sinun pitäisi kokeilla akvarellimaalausta. Jos taas vilpittömästi pidät kirjoittamisesta, keskity enemmän kirjoittamiseen ja vähemmän sen miettimiseen miten J.K. Rowling sai kustantajilta aluksi hylsyjä ja A. Kivikin huonoa palautetta. Ole rehellisesti kissarunomummo omaksi iloksesi.
Tai mistäpä minä tiedän. Aina yksi miljoonasta on oman elämänsä jare, joka saavuttaa menestystä keskinkertaisella materiaalilla. Tai sitten voit itse kirjoittaa self-help -oppaan.
Linkola-elämänkerta oli mielenkiintoinen ja valaiseva. Koko lailla ylistävä, kuten otsikko ”Ihminen ja legenda” antavat ymmärtääkin, ja toisaalta voi olla elävästä ihmisestä vaikea kirjoittaa todella kriittistä kirjaa. Esipuheessa kirjoittaja tosin tunnustaa Linkolan olevan ”ristiriitanen hahmo”, joka varmasti kuvaa useimpien ihmisten suhtautumista (tai ehkä kielteisesti suhtautuvien määrä on suurempi, mene ja tiedä, mutta täysin kritiikittä ihailevia löytynee vain seinähulluista).
Itse luin Johdatuksen 90-luvun ajatteluun herkässä lukioiässä. Tällaisista kirjoista kai kuuluisi sanoa, että se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta olen kai ihminen, joka ei vaikutu kovin helposti. Mieleen moni juttu toki jäi ja olen aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä että väestöräjähdys on vakava uhka. Muistan myös muutamia palavia väittelyitä, joita kävin nuoruuden innolla.
Yleisellä tasolla kirja ei kauheasti tuo uutta, mutta kirkastaa yksityiskohtia. Aikasemmin perhetausta ei ollut minulle tuttu, eivätkä monet yksittäiset elämänvaiheet. Kirja on tarina lintuhullusta miehestä, joka elämänsä aikana on rengastanut yli 70 000 lintua ja elättänyt tekemällä järjettömän raskaita työpäiviä kalastajana (talven aikana parhaimmillaan 9 tonnia kalaa) ja elänyt askeettisissa oloissa ilman sähköä ja nykyaikaisia mukavuuksia. Linkola on myös aina ollut kulttuuripiirien lemmikki ja kalastajantorpassa ravaavat kirjailijat, kulttuurivaikuttajat ja naisetkin. Yllättävin vierailija oli Harri Sirola, joka ei kalastajan kanssa tullut oikein juttuun (kuten kaksi räiskähtelevää personallisuutta harvoin tulee).
Toki ajatteluun perehdytään myös, mutta siitä pääsee perille varmasti lukemalla itse esseekirjat.
Viime vuoden lämpöennätykset saivat vihdoin monen ottamaan ilmaston lämpenemisen tosissaan ja viime aikoina onkin keskusteltu jokaisen vastuusta hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Kaikenlaisia laskureita löytyy netistä sen pipertämiseksi, miten jokainen voi sen pari prosenttia vähentää kulutustaan ja ehkä lievittää sillä omaatuntoaan. Linkola esitti jo 80-luvulla omat radikaalit teesinsä kulutuksen vähentämiseksi. Itsehän en usko pätkääkään siihen, että edes päästöjen kasvu hidastuisi, puhumattakaan päästöjän vähenemisestä.
Omalle kohdalle voisin luetella seuraavat teesit, jotka utopistisella tavalla merkityksettömiä, että vaikka ne ovat täysin riittämättömiä, ne ovat myös 99% mielestä täysin kohtuuttomia ja vähintään fasismia.
1) Yksityisautoilusta luopuminen taajama-alueella. Poikkeuksena invalidit ja ehkä perheet, joissa on pieniä lapsia (invaliditeetiksi ei lasketa mikropenistä: ei se kaupunkimaasturi siihen auta).
2) Turhien ulkomaanlentojen karsiminen. Mitä sinne Teneriffalle mennään etsimään? Kohta samat lämpötilat on Suomessakin, eikä se kalja niin halpaa ole, että siinä lopulta mitään säästäisi.
3) Syntyvyyden säännöstely. Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti.
4) Protektionismi ulkomaankaupassa. Ilmaston kannalta ei ole järkevää rahdata toiselta puolen maailmaa sellaista tavaraa, joka voidaan tuottaa Suomessakin. Kansantalouden kannalta ei ole myöskään järkevää pitää satoja tuhansia suomalaisia työttömänä ja maksaa heille, että he voisivat näitä tuotteita ostaa, mutta se on taas ihan toinen keskustelu.
5) Lihantuotannon tukemisen lopettaminen. Jauhelihan kilohinta pomppaisi varmasti johonkin viiteentoista euroon ilman maataloustukia, jonka jälkeen vaihtoehtoiset proteiininlähteet alkaisivat vaikuttaa houkuttelevimmilta.
6) Kulutuksen vähentäminen kautta linjan. Korkea kulutus pitää yllä työllisyyttä, joten tämä tarkoittaisi työn vähemistä (jota tosin protektionismi osin paikkaisi). Tällöin ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa kulutukseen. Tämä vaatisi kokonaan työn ja onnellisuuden käsitteiden uudelleen ymmärtämistä. Vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset kaipaavat enemmän vapaa-aikaa, niin käytännössä harva haluaa luopua elintasostaan.
7) Ympäristöystävällisen tekniikan kehittäminen. Tässä olen täysin Linkolan kanssa eri mieltä.
Henkilökohtaisesti minulle mikään näistä ei tuota suurta ongelmaa. Toisaalta, Linkola itsekään ei koe luopuneensa mistään. Hän on ihminen, joka muutoinkin haluaa elää primitiivisesti ja mielummin metsässä kuin kaupungissa. Hänen pamflettejaan ei edes voi ymmärtää muuten kuin sitä kautta, että hänelle nimenomaan tunnetasolla joku metsä ja siinä asuva lintu tai jopa yksittäinen puu on arvokas, ja luonnon tuhoaminen herättää raivoa, eikä sen vastapainona mukavuus tai ylellisyys merkitse mitään. Ironista on toki myös se, että vielä 100 vuotta sitten tuon kaltaista elintasoa olisi pidetty varsin korkeana.
Itsehän olen ollut köyhä koko elämäni, joten kerskakulutukseen ei ole ollut koskaan mahdollisuutta, eikä alhainen elintaso siten ole ollut mikään moraalinen valinta. En voi väittää, etteikö tietty katkeruus (vrt. ressentiment) olisi mukana. Minulla ei ole autoa sen enempää kuin korttiakaan (vanhempani eivät sitä aikoinaan 18-vuotiaana kustantaneet, joten se vain jäi). En kaipaa ryyppylomalle Torremolinosiin enkä pidä lentämisestä muutenkaan. Lapsia minulla ei ole, eikä varmaan ole tulossakaan. En ole kasvissyöjä, mutta minulle liha on kuitenkin ylellisyyttä, joka saisi myös maksaa enemmän.
Edellämainitun valossa minun ei tarvitse siis luopua paljosta, jos kansallisella tasolla lähdetään kulutusta toden teolla rajoittamaan, enkä osaa monia juttuja kaivatakaan, kun en ole niihin koskaan tottunut. (Sen kuitenkin tiedän, että ylläoleva seitsenkohtainen ohjelmani herättää suurempia tunteita kuin Nürnbergin lait.) Metsään en kuitenkaan suostuisi muuttamaan, joten heikkoutemme kullakin. Inhoan kylmää ja kaipaan kuivia, lämpimiä sisätiloja ja jossain kalastuksessa olisin vain tiellä.
Loppukaneetiksi irroitan seuraavan aina ajankohtaisen lausahduksen:
Harva jaksaa edes ajatella – useimpien mielestä ajattelu on tylsää.
En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen ja muistelmien suurkulutaja, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen lukenut useammankin. Ehkä siinä on joku ikääntymisjuttu, näin isähahmotta kasvaneena jossain vaiheessa tajusin, että en oikeastaan tunne ketään oikeasti aikuisia ihmisiä, ainakaan sellaisia joilta voisin ottaa mitään mallia siihen miten hahmottaa omaa aikuistumistani. Jossain kolmenkympin kohdalla (onpa siitäkin jo aikaa!) seurasin Facebookissa jotain Kauko Röyhkän feediä ja onko se sitten tapa, jolla haluan vanheta (ilmeisesti häneltäkin on tulossa piakkoin elämänkerta). Nykyään kai Kaukon fanittaminen ei ole uskottavaa, mutta mitäpä siitä.
Edellinen lukemani elämänkerta oli kehuttu Teemu Keskisarjan ”Saapasnahkatorni”, tutkielma Aleksis Kivestä. Aikoinaan viimeinen tenttini kirjallisuuden alalta jäi kesken, kun ahdistuin Tarkiaisen Kivi-kerrasta niin paljon, etten saanut sitä luettua loppuun.
Nyt kesken on Riitta Kylänpään kirja Linkolasta, ”Ihminen ja legenda”.
Viime vuonna tuli luettua myös Linkolan kaverin Pekka Tarkan muistelmat ”Onnen Pekka”. Sekin oli entiselle kirjallisuudenopiskelijalle luonnollinen valinta.
Heikki ”Hector” Harman ”Asfalttihippi” piti tietysti myös lukea, koska omana aikanaan Hectorin laulujen sanoitukset olivat miinulle oikeastaan ensimmäinen kosketus suomenkieliseen lyriikkaan.
Vähän oudommasta päästä oli Kiira Korven elämänkerta ”Ehjäksi särkynyt” (by Jere Nurminen). En ole oikeastaan minkäänsortin urheilun ystävä ja kuvatkin olisi varmaan voinut katsoa netistä ja olisi noin kornin otsikonkin luullut karkoittavan, mutta ajattelinpa kerrankin lukea jotain mitä yleensä ei tule luettua.
Kesken jäi Cheek-Jaren elämänkerta, vaikka ei se ollut niin huono, mitä olin pelännyt (lapsuusmuistelmat olivat ihan sympaattisia).
Yrjö Kallisen Elämä ja Totuus tuli luettua Perttu Häkkisen ohjelmien teemojen perusteella.
Ruben Oskar Auervaarasta Timo Kauton kirjoitettaman ”Aurinko- ja kevätmies”-elämänkerran selasin läpi erääseen kirjoitusprojektiin liittyen.
Aarni Virtasen kirjoittama Vennamo: mies ja hänen puolueensa tuli luettua, kun olin lukenut pari Perussuomalaisiin liittyvää kirjaa, ja teki mieli palata sylttytehtaalle. Vennamon oma kirja ”Kulissien takaa” on tuossa hyllyssä odottamassa vuoroaan.
Elämänkerrat ja muistelmat ovat siinä mielessä mielekästä luettavaa, että ne ovat tietokirjoja kaunokirjallisempia, mutta silti ”totta”. Siitä tosin en ole ihan varma, olenko varsinaisesti oppinut niistä mitään omaa elämääni varten.
Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists
Kyseessä on kirja, joka jaettiin viime vuonna kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Pontimena varmasti oli kirjan raflaava otsikko, ja voisin kuvitella, että kirja jaettiin, koska opetus-ja kulttuuriministeriössä jonkun mielestä ”meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Odotin löytäväni tätä divarista kasoittain, mutta se pitikin lainata Ellibsistä sähkökirjana. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten ohut kirja oli kyseessä: sähkökirjana sen pituutta oli vaikea arvioida, ja se loppui yllättäen kesken. Esipuheessakin puhuttiin pikemminkin ”essseestä” kuin ”kirjasta”. (Katso myös luento, johon kirja/essee perustuu https://www.youtube.com/watch?v=hg3umXU_qWc&feature=youtu.be )
Kirja keräsi heti kannattajansa ja vastustajansa, esim.) joista äärimmäisenä esimerkkinä Perussuomalaisten Mika Raatikaisen kirjallinen kysymys eduskunnassa (1).
Siitä huolimatta, että kirja kertoo ensisijaisesti Nigeriasta, molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet otsikon siten, että että vaatimus koskisi meitä kaikkia. Ei tietenkään voi olla pohtimatta, miten paljon kirjoittajan afrikkalainen tausta vaikuttaa ja voiko sitä yleistää a) universaalisti b) meille Suomeen, vai onko tämä kirjoitettu afrikkalaisena afrikkalaisille. Hän tuntuu painottavan, miten uusi asia feminismi Nigeriassa on, joten siltä pohjalta joku kotitöiden jakaminen on varmasti relevantti puheenaihe nigerialaisessa kontekstissa. Itse miehenä en tietenkään voi tietää, millaista on olla nainen tai feministi Suomessa, mutta moni näistä jutuista tuntuu vanhentuneelta meidän näkökulmastamme.
Sitten taas toisaalta: ironisella tavalla jälleen kohu itsessään todistaa, että ehkä tällaisia kirjoja kuitenkin tarvitaan. Aina kun joku mainitsee feminismin, synnyttää se käsittämättömän naisvihan ja seksismin aallon.
Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityisen radikaalia. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että nainen saa mennä yksin ravintolaan, käyttää huulikiiltoa ja että kotityöt kuuluvat myös miehille. Ainakin nykyään: monet näistä asioista olivat ongelmia Suomessa vuosikymmeniä sitten ja kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että nämä asiat ovat joutaneetkin muuttua. Ja asiat ovat muuttuneet siksi, että niitä on muutettu, ja feminismi on lisännyt tasa-arvoa.
Jälleen kerran kirjasta ovat luonnollisesti kohisseet eniten ne, jotka sitä eivät ole lukeneet. Ongelmahan on, että nykyään kukaan ei jaksa lukea yhtä lausetta enempää kerrallaan ja ovatkin tarttuneet kirjan otsikkoon. Toki, otsikko on raflaava ja tuntuu heittävän kasvoillemme väitteen, että meidän ihan kaikkien tulisi olla feministejä. Kirja itsessään taas ei puhu juurikaan meistä (suomalaisista), vaan nigerialaisista. Siitä huolimatta keskustelu on jälleen omien katkeruuksien ympärillä pyörimistä ja sitä, kummalla sukupuolella on suurempi oikeus olla uhri.
Keskustelussa on luonnollisesti mainittu myös ne kuuluisat verorahat. Käsittääkseni ysiluokkalaisille on jaettu läksiäislahjaksi kirja jo vuosikymmeniä, itse muistan saaneeni Waltarin kolmen pienoisromaanin kokoelman (jonka nimikin taisi olla ”Kolme pienoisromaania”) ja viime vuonna jaettiin tämä kirja.
Kirja lähtee siitä, että sukupuolia on kaksi ja että jako tehdään biologisten erojen perusteella. Meillä Suomessa ja ”lännessä” moni nykyfeministi pitää tätä vanhentuneena ajatuksena. Ainakin nmuutama arvostelija Goodreadsissa oli tuominnut kirjan ”cis-seksisminä”. Internsekstionaalisessa feminismissä tuntuu olevan vaikea päättää, kenen uhriarvo on suurempi: afrikkalaisen naisen vai eurooppalaisen trans-ihmisen.
Jo vuosia sitten, kun opiskelin yliopistossa, meille opetettiin antiessentialismia, eli ajatusta siitä, että naisilla ja miehillä ei ole mitään perimmäistä olemuksellista (essentialistista) eroa, vaan naiseus ja mieheus ovat kulttuurisesti määrittyneitä ja biologiset erot voidaan tulkita vain tätä kulttuurista taustaa vasten ja radikaaleimman näkemyksen mukaan biologiset erot ovat näennäisiä ja vain kulttuuri tekee niistä merkittäviä. Tietyssä humanistisessa diskurssissa onkin tapana aloittaa kappaleet ”länsimaisessa kulttuurissa…” ja mainita joko ”dikotomia” tai ”binäärinen oppositio” ja mahdollisesti ratkaisuna ”dekonstruktio”.
Jos minkäänlaista olemuksellista eroa naisten ja miesten välillä ei ole, miksi sama dikotomia, binäärinen oppositio jne. vallitsee sukupuolten välillä kulttuurista riippumatta? Miksi igboilla ja härmäläisillä tuntuvat olevan pohjimmiltaan samat tasa-arvo-ongelmat? Ei Suomessakaan 50-luvulla ”kunniallinen” nainen käynyt yksin ravintoloissa. Miksi sekä suomalaisessa että nigerialaisessa feminismissä mies on sortaja ja nainen on uhri? Mikä on se yhdistävä kulttuurista riippumaton tekijä ja lähde, josta tällaiset erot kumpuavat? Fraasi ”länsimaisessa kulttuurissa” muuttui jossain vaiheessa lähes partikkelinomaiseksi tavaksi aloittaa lauseita, eikä enää tarkoita mitään, mutta ilmeisesti myös on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että epätasa-arvo on erityisesti länsimaalainen ilmiö.
En ole varma, mikä on päivän trendi, mutta uskoakseni antiessentialismista ei ole vielä virallisesti luovuttu, mutta toisaalta feministinen politiikka vaatii tietyn essentialistisen ajatusmallin (http://eprints.lancs.ac.uk/34/2/Microsoft_Word_-_E9130088.pdf), jos oletetaan, että naisilla ryhmänä on tiettyjä tavoitteita, ja toisaalta intersektionaaliseen feminismiin kuuluvat myös rotu, seksuaalinen suuntaus, luokka jne ja jokaisesta saa pisteitä sen mukaan, miten alistettu on.
Kun afrikkalainen nainen kertoo meille, että sukupuolten välillä on biologisia eroja, on helppo ottaa holhoava asenne: ei sisko, teidän maassanne feminismi ei ole vielä yhtä kehittynyttä kuin täällä meillä.
Eräs mahdollinen tulkita on myös se, että se vahvistaa käsitystä naisten huonosta asemasta Afrikassa. Toisaalta, onko se käsitys niin vääräkään? Hyvin pian olemme siinä suossa, että tottakai pidämme kaikkia kulttuureja yhtä hyvinä, haluamatta kuitenkaan kyseenalaistaa afrikkalaisen naisen kokemuksia. Afrikkalainen nainen kyllä kelpaa ideologiseksi aseeksi, mutta suomalainen feminismi ei halua astua siihen ansaan, että syyttäisi afrikkalaista kulttuuria naisvihamieliseksi.
Tulee mieleeni tapaus: opetin suomea ammattikorkeakoulun kansainvälisille opiskelijoille ja heittelin jotain nippelitietoa Suomen lähihistoriasta, ja esiin nousi Kekkonen. Eräs (miespuolinen) nigerialainen opiskelija kysyi hämmentyneenä, oliko Suomessa joskus ollut miespresidentti. Tämä oli siis Halosen toisella kaudella. Hänelle suomalainen yhteiskunta näyttäytyi naisten johtamalta: koulun rehtori oli myös siihen aikaan nainen ja varmasti kaikki maahanmuuttajan kohtaamat auktoriteetit virastoissa olivat myös naisia. Ehkä hänelle pohjola oli jonkinlainen käänteismaailma, jossa naiset johtavat ja miehet ovat hiljaa hissukseen. Kysymykseeni voisiko Nigeriassa olla joskus naispresidentti, opiskelija vastasi päätään pudistellen: hänelle kysymykseni oli täysin absurdi. Olisin yhtä hyvin voinut kysyä voisiko presidentiksi tulla imeväisikäinen lapsi.
Tällaisia heittoja on tylsä kirjoittaa auki, mutta anekdootista nousee esiin kaksi pointtia: ensinnäkin se suomalaisen ja nigerialaisen todellisuuden suuri ero, joka on lähes koominen, toisaalta se, miten suomalainen yhteiskunta on feminisoitunut tavalla, jonka vain ulkopuolinen voi nähdä. Tällaiset sukupuoleen ja kulttuuriin (ja rotuun) liittyvät anekdootit saavat aikaan ylettömän määrän kongnitiivista dissonanssia kun meidän hyvin nopeasti pitäisi päättää, voivatko jotkin kulttuurit olla sekstistisempiä kuin toiset, mitä arvoa annamme ulkomaalaisten arviolle omasta kulttuuristamme, mikä on käsityksemme rodusta ja sukupuolesta ja sovittaa kaikki tämä reunoja hipomatta siihen muottiin, että olemme hyviä ihmisiä emmekä suinkaan seksistejä tai rasisteja.
Vaikka aikoinaan Suomea kutsuttiin eräässä radio-ohjelmassa ”tasa-arvon takapajulaksi” (jolla tarkoitettiin naisen asemaa), uskallan väittää naisen aseman olevan Suomessa paremman kuin vaikkapa Nigeriassa ja hyvä niin (mikä ei tietenkää poista sitä, etteikö aina voisi olla paremmin).
Itse vierastan kaikkia ismejä lähtökohtaisesti. Aina kun joku sanoo vastustavansa feminismiä, pyydetään häntä spesifioimaan mitä feminismiä hän vastustaa, koska onhan toki feminismejä olemassa useampia. Itse vastaan kääntäen: jos joku kysyy kannatanko feminismiä, pyydän spesifiomaan mitä hänen feminisminsä pitää sisällään ennen kuin vastaan. Lähtökohtaisesti en ole anti-feministi, mutta en pidä siitä saarnaavasta tavasta, jolla sitä minulle usein tarjoillaan.
Mitä itse kirjaan tulee, niin samalla tavalla haastan kaikki sitä vastustavat lukemaan itse kirjan ja kertomaan, mitä tarkalleen ottaen siinä vastustavat. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että miehen pitää maksaa treffeillä, että avioliitto naisen elämän tärkein päämäärä, kotityöt kuuluvat naisille tai että nainen ei voi käyttää työpaikalla hametta. Vai mitä sitten?