Historia – Elämä ja Teot

Kunnon sotamies Bardamu

Nyt kun maailmansotatrilogian kolmas osa kolkuttelee jo ovella, voi olla mielenkiintoista muistella kirjallisia muistomerkkejä ihmiskunnan ensimmäisestä kollektiivisesta itsemurhayrityksestä.

Tunnetuin näistä lienee saksalaisen Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, alk. 1929, suom. Armas Hämäläinen 1930), jota on paljon kouluissakin luetettu. Sen juoni on nopeasti spoilattu: nuoret miehet lähtevät sotaan ja kaikki kuolevat. Viimeisenä kuolee minäkertoja Paul Bäumer viimeisellä sivulla ja silloin kerronta muuttuu kolmanteen persoonaan ja ilmoittaa, että se oli aivan tavallinen päivä, eikä länsirintamalta ollut mitään uutta. Alkupuolen takaumassa kerrotaan, kuinka koulumestari Kantorek saa isänmaallisilla esitelmillään pojat ilmoittautumaan sotaväkeen, mutta idealismi karisee nopeasti. Loppupuolella Kantorek parka itsekin joutuu täydennysmiehenä rintamalle ja pärjää muistaakseni sodassa melko epäurhoollisesti. Kirjan edetessä kohti tyyli muuttuu yhä pateettisemmaksi, ja sen huipentuma on kohtaus, jossa kertoja joutuu samaan poteroon ranskalaisvihollisen kanssa, jonka tämä puukottaa hengiltä ja kärsii tunnontuskia tajutessaan, että on surmannut oikean ihmisen, jolla on nimi ja vaimo ja lapsia.

Rintamalinjan toisella puolella soti kirjailija Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches), tyylillisesti ja maailmankatsomuksellisesti täysin toisenlainen kirjailija kuin Remarque. Remarque on ehdottomasti pasifisti ja idealisti, mutta Célinen suhtautuminen sotaan on vain kyyninen. Célinen omaelämänkerralliseksi tulkitun romaaninsa Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit suom. Jukka Mannerkorpi, Siltala 2016, alk. 1932) alkupuoli kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. Céline ei olisi koskaan kirjoittanut Remarquen poterokohtausta, mutta hänenkin siinä missä Remarquen henkilöhahmot pohtivat miksi heidän pitää tappaa heille tuntemattomia ranskalaisia, Célinen alter egon pohtii jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla, miksi saksalaiset yrittävät häntä ampua, kun ei hänellä ole mitään saksalaisia vastaan:

Vaikka kuinka pengoin muistini lokeroita, en keksinyt että olisin ikinä tehnyt saksalaisille mitään ikävää. Olin aina ollut heille oikein kiltti ja kohtelias. Tunsin saksalaisia jonkin verran ja olin pienenä käynyt kouluakin heidän luonaan, Hannoverin seutuvilla. Olin puhunut heidän kieltään. He olivat silloin lauma räyhääviä pikku typeryksiä, silmät kalpeat ja salakähmäiset kuin sudella. Koulun jälkeen mentiin hipelöimään likkoja lähiseudun metsiin, ammuskeltiin jousella ja pistoolilla, joita saa neljällä markalla. Ryypittiin makeaa olutta. Mutta niistä touhuista oli hirmuinen matka tähän että meitä nyt enemmittä puheitta ammuttiin päin pläsiä ja vielä keskellä tietä. Liian suuri ero.

Sitten yhtäkkiä 50 sivun jälkeen Bardamu haavoittuu, saa kunniamerkin ja pääsee lomalle. Mitään tästä ei kirjassa kerrota koska ”nykyisin sitä ei ymmärtäisi kukaan”. Bardamu hengailee vapaamielisen amerikkalaisen Lolan kanssa ja surrealistisessa kohtauksessa menettää kesken ravintolaillallisen järkensä ja välttyy joutumasta uudelleen palvelukseen ja siinä on hänen sotansa.

Célinen postuumisti julkaistu Sota (La Guerre suom. Ville Keynäs, Siltala 2024) kertoo pois jätetyn haavoittumiskohtauksen. Céline itse haavoittui sodassa päähän ja kärsi tinnituksesta ja päänsäryistä lopun ikäänsä: ”sain sodan pääni sisään ja jäi sinne”; joskin jälkeenpäin elämäkerturit ovat kyseenalaistaneet tämän vain Célinen itsensä keksintönä ja että todennäköisesti hän olisi haavoittunut vain käteen. Romaani Sota alkaa ratsuväenupseerin — mahdollisen Célinen alter egon — tullessa tajuihin tykistökeskityksen jälkeen ruumiskasan keskeltä. Harhailtuaan pitkin Flanderin maaseutua hän päätyy sotilaissairaalaan irstailemaan hoitajan ja prostituoitujen kanssa. Teoksen sekavuutta lisää se, että se on julkaistu keskeneräisenä: sivuhenkilöiden nimetkin vaihtuvat. Vielä vähemmän kuin Remarquen poterokohtausta, olisi Céline kirjoittanut Remarquen kohtausta, jossa Paul ystävineen ihastuu romanttisesti ranskalaistyttöihin ja ruokaa vastaan saavat viettää näiden kanssa hellän hetken. Céline kirjoittaa ryyppäämisestä ja huoraamisesta ja sotilaiden karkeasta käytöksestä ja prostituoitujen vielä karkeammasta.

Jos siirrytään länsirintamalta kokonaan itärintamalle, löytyy sieltä seuraava klassikko: Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1921–1923 suom. Eero Balk 1991). Tässäkin romaanissa itse sotatapahtumista kirjoitetaan melko vähän ja rintamallekin päästään vasta teoksen kolmannessa osassa (tekijä suunnitteli romaanista kuusiosaista, mutta sai valmiiksi vain neljä ennen kuolemaansa) eikä silloinkaan varsinaisia taisteluita kuvata lainkaan, pelkästään sotilaiden ja upseereiden farssimaista hölmöilyä.

Kiinnostuneille on olemassa myös Veijo Meren sovittama Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja -tv-sarja, joka löytyy Youtubesta hakemalla (Meren Manillaköysi on varmasti velkaa Švejkille).

Kirjan huumori perustuu siihen, että Svejk todella on ”kunnon sotamies”, joka kaipaa rintamalle kaatumaan ”isänmaan ja keisarin puolesta”, mutta ei koskaan sinne pääse, vaan passitetaan heti ensimmäisenä hullujenhuoneelle. Kuten Céline, myös Hašek ruoppaa ihmissielua pohjamutia myöten: kaikki ovat laiskureita, typeryksiä ja juoppoja, joista upseerit pahimpia. Lukijan tulkittavaksi jää, onko Švejk suurin idiootti, vai sittenkin salaa viisas.

Sekä Remarquen että Hašekin teokset joutuivat natsien kirjarovioille, mutta Célinestä en ole varma luokiteltiinko hänen romaaninsa rappiotaiteeksi, vaikka yhtä lailla syitä olisi varmasti löytynyt. Toisaalta, Céline oli luonnollisesti sodassa toisella puolella, eikä näin loukannut saksalaista tai itävalta-unkarilaista sotilaskunniaa. Toisaalta, Céline itse oli antisemiitti, jos nyt ei varsinaisesti natsimielinen kumminkaan.

Remarque kirjoitti teoksensa päällään (ne ovat selkeästi älykön kirjoittamia kirjoja) sekä sydämellään. Hašek kirjoitti kyllä sydämellisen humoristisesti, mutta kirjan mielihyvä on pikemminkin vatsan nautintoja ja paljon mainitaan myös siitä, mikä tulee ulos peräpäästä. Célinen kirjoitus taas roiskahtelee kiveksistä asti.

Populismi ja tyrannia

Populismin anatomia (Matti Mörttinen, Yannick Lahti, Into-kustannus 2023) on hyvä katsaus viime aikojen politiikkaan ja populismin noususta marginaalista keskiöön; se käyttää kehoa metaforana ja joka luku on otsikoitu jonkin ruumiinnosan mukaan (silmät, sydän, kieli, selkäranka jne).

Kirjassa on kaksi puutetta 1) se jättää käyttämättä mahdollisuuden alatyylisiin vitseihin (kuka on populismin persreikä?) 2) Platonia ei mainita kertaakaan, vaikka hänellä on kenties se tunnetuin analogia politiikan ja ihmisruumiin välillä.

Platonin vertaus tunnetusti on seuraavanlainen: päässä asuu järki, rinnassa voima ja kunnia ja munaskuissa fyysiset tarpeet ja monenmoiset alhaisemmat halut. Näitä kehonosia vastaavat tietynlaiset ihmisen luonteenpiirteet ja niitä erilaiset hallintomuodot.

Paras valtiomuot on pään, eli järjen hallitsema aristokratia ja kaikki muut ovat huonompia vaihtoehtoja. Toiseksi paras vaihtoehto on voiman hallitsema timokratia, jota modernissa muodossa vastaavat vaikkapa fasismi tai jotkin sotilasjuntat ja Platonin aikana Sparta, mutta Platonin mielestä soturihallitsijat tavoittelevat liikaa henkilökohtaista kunniaa valtion hyvinvoinnin sijasta.

Huonoimpia hallintomuotoja ovat sellaiset, joissa ihmisen alhaiset halut ovat päässeet vallalle: oligargia, eli rahan valta, demokratia, eli kansanvalta ja tyrannia eli yksinvalta.

Eri valtiomuodot seuraavat toisiaan (Platon viittaa Hesiodoksen runoelmaan Työt ja Päivät, jossa kulta-ajasta siirrytään hopea-aikaan ja sankariajasta rauta-aikaan). Platon esittää selityksiä, miten siirrokset tapahtuvat ja osa niistä voi olla nykylukijalle hieman erikoisia. Uskottavimmat selitykset ovat, miten tavan kansa tekee oligargiassa vallankumouksen ja siirtyy demokratiaan ja demokratia taas johtaa kaaokseen, jossa johtoon nousee kansaa mielistelevä tyranni.

Syy, jonka vuoksi Platon ei ole kirjoittajien tai muidenkaan suosiossa nykyään lienee se, että hän ei todellakaan ole mikään demokraatti, onpa häntä jopa kutsuttu totalitarismin isäksi. Platonille demokratia on enemmistön tyranniaa: se antaa enemmistön alhaisten halujen hallita koko valtiota järjen sijaan ja ennen pitkää johtaa yhden ihmisen tyranniaan massojen kuvitellessa, että hän olisi vastaus kaikkiin demokratian ongelmiin.

Vaikka Platonia ei voikaan aivan puhtaaksi pestä maineestaan, on kenties liioiteltua syyttää häntä esimerkiksi 1900-luvun pieleen menneistä totalitaristisista valtiomalleista. Valtion 8:ssa luvussa hän jopa tunnustaa viehtyneensä demokratiaan ja sen vapauteen ja kaikkeen kirjavaan moninaisuuteen ja samalla tavalla kuin karkottaessaan runoilijat ihannevaltiostaan, tuntee hän tuskaa kieltäessään demokratian. Lopulta kuitenkin liika vapaus on liikaa ja joku roti pitää olla.

Platonille populismi on demokratiaan sisäänrakennettu ongelma, joka johtaa sen tuhoon ja tyrannian nousuun.

Käsitteen populismi kantasana on populus, ”kansa”. Ernesto Laclauhin viitaten Mörttinen ja Lahti kutsutavat sitä tyhjäksi merkitsijäksi, joka voi kontekstista riippuen merkitä mitä vain halutaan. Kansa on aina ”me”, josta rajataan ”ne”, jotka eivät kuulu ”oikeaan” kansaan, kuten sukupuolivähemmistöt, kielivähemmistöt tai ihan vain kukaan, joka on eri mieltä populistien kanssa.

Populismi sekään ei ole mikään yksittäinen liike, vaan pikemminkin toimintatapa.

Populismi voidaan nähdä reaktiona demokratian kriisiin: ihmiset kokevat, että mitkään puolueet eivät aja heille tärkeitä asioita ja siksi passivoituvat poliittisesti; tällöin populismin yksinkertaistavat ratkaisut alkavat vaikuttaa houkuttelevilta. Toisaalta, populismi voi olla myös uhka demokratialle: se käyttää hyväksi hyväuskoisia ja flirttailee rasismin, nationalismin ja fasismin kanssa ja vetoaa autoritarismin kaipuuseen. Mörttinen ja Lahti eivät tunnu olevan huolissaan, mutta mainitsevat varoittavana esimerkkinä mm. Unkarin.

Vasta suomennettu Hegemonia-teos (Giuseppe Cospito, Niin&Näin 2024, alk. 2021, suom. Tapani Kilpeläinen) jäljittää termin historiaa antiikista nykypäivään. (Teos on kattava esitys käsitehistoriasta ja termin käytöstä eri kirjoittajilla, mutta ei yritä perustella etymologialla käsitteen ”oikeaa” merkitystä, kuten niin moni kirjoittaja tekee.) Alunperin hegemoni oli valittu sotilaspäällikkö, sittemmin kreikkalaisilla hegemonia tarkoitti poliksen hallintaa tai liittouman johtoa.

Rooman tasavallassa diktaattori oli henkilö, joka kriisin aikana valittiin puolustamaan tasavaltaa ja jolle tehtävän täyttämiseksi annettiin valtaoikeuksia. Sittemmin Julius Caesar valitutti itsensä ”ikuiseksi diktaattoriksi” ja loppu onkin historiaa. Diktaatuuri-käsite ei kuitenkaan ole täysin negatiivinen ennen 1900-luvun totalitarismien tuhoa. Niin kuin ei tyranniakaan ennen Platonia.

Hegemonia on valtaa, jossa raa’an ja sortavan, despoottisen voimankäytön sijasta valtaa käytetään enemmän tai vähemmän hallittujen hyväksynnällä.

Populismi-kirjan kirjoittajat paikantavat populismin synnyn — minusta hieman yllättäen — 1800-luvun Venäjällä toimineeseen narodnik-liikkeeseen (narod ~ kansa). Pari vuotta myöhemmin aloitti Yhdysvalloissa populistinen People’s Party ja sen jälkeen ympäri maailmaa muita nationalismia ja populismia yhdisteleviä agraaripuolueita, mutta koska populismi ylipäätään ei ole mikään yhtenäinen ideologia, ei näiden kaikkien välillä ole opillista jatkuvuutta ja siten melkein mikä tahansa (miksei esim. Ranskan vallankumous?) voidaan valita populismin lähtöpisteeksi.

Populismin anatomia -kirja määrittelee populismin ilmiöksi, joka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista (jonkinlaisessa tasapuolisuuden eetoksessa) ja Suomen oloissa se on itse asiassa lähtenyt liikkeelle keskustasta, on se nykymuodossaan pikemminkin oikeistolaista: oikeiston siirtymistä alueelle, jota vasemmistolaiset ovat pitäneet omana alueenaan.

Suhde maalais- ja talonpoikaisväestöön oli keskiössä jo narodnikeillä. Jos ajatellaan populismin eroja esim. marxilaisuuteen (joka sekin pohjaa ”kansaan”), populismi on useammin maaseudun liike — ajatellaan vaikkapa kotoista SMP:tä tai unkarilaista Fidesziä — kun taas marxilaisuudessa vallankumouksen potentiaali on kaupunkien teollisuusproletariaatissa (keskustelu Venäjän erityispiirteistä ja teollistumisen suhteesta marxilaisuuteen on oma lukunsa, johon en mene tässä.). Varsinkin silloin kun vasemmisto on eronnut ”lukeneiston” projektiksi, eikä samalla tavalla vetoa duunariin, joka tekee työtä, jossa kädet likaantuvat, on siinä leimallisesti jotain kaupunkilaista verrattuna muihin ”kansanliikkeisiin”.

Oireellista onkin, että jo narodnikit olivat vahvasti älymystön liike, joka ei juurikaan vedonnut maalaisväestöön itseensä.

Kaupunkien teollisuustyöläiset ovat olleet marxilaisille pyhä opinkappale: koska Marx ennusti, että juuri teollisuustyöläiset tulevat tekemään vallankumouksen, täytyy sen olla niin (juuri tästä syystä vallankumousta ei Marxin itsensä vuoksi olisi pitänyt tapahtua Venäjällä, joka ei ollut riittävän teollistunut).

Cospiton Hegemonia-kirja kuvaa hyvin, kuinka marxilaisessa liikkeessä 1900-luvun alussa hegemoniaa aletaan käyttää siinä merkityksessä, että teollisuustyöläiset ja talonpojat liittyisivät yhteen kriittisen massan saavuttamiseksi. Tästä syystä Neuvostoliiton tunnukseksi tulikin näitä molempia kuvaava symboli: sirppi ja vasara ristikkäin. (Talonpojissa tosin oli se huono puoli, että jos he sattuivat omistamaan maata, olivat he omistavaa luokkaa, joka kuului tuhota: kulakit joutuivat gulagiin.)

Varsinkin Yhdysvaltain viimeisten tapahtumien vuoksi monet,kuten vaikkapa historioitsija Timothy Snyder, juurikin tyranniaan viitaten, povaavat demokratian kriisiä.

Anne Applebaum pitää kirjassaan Demokratian iltahämärä (alk. Twilight of Democracy, Siltala 2020, suom. Antero Helasvuo) populistisen äärioikeiston nousua kirjan nimen mukaisesti demokratian loppuna. Hän selittää sen suosion Theodor Adornon teorialla autoritäärisestä persoonallisuudesta. (Adornon teoria oli vastaus toisen maailmansodan jälkeen kysymykseen siitä mikä mahdollisti holokaustin kaltaiset hirmuteot ja Adornon mukaan tällaiset henkilöt kaipaavat auktoriteettia, jonka käskyjä totella kyseenalaistamatta, ja jotka sietävät huonosti epävarmuutta ja eriäviä miepiteitä.) Hän voi olla ainakin osin oikeassa, mutta populistinen äärioikeisto salaliittoteorioineen tuntuu yhtä lailla vetävän puoleensa vastarannankiiskejä (engl. contrarian), jotka kyynisesti haluavat kyseenalaistaa kaiken ja kiusallaan olla kaikesta eri mieltä kuin ”valtamedia”. Luvussa 4. Perättömyyksien ryöppyjä, joka kertoo sosiaalisen median kulttuurisodasta, hän kirjoittaa verkon demagogeista, jotka pyrkivät ristiriitaisten viestien kakofonialla ja parodisella meemipolitiikalla hämmentämään ja sekoittamaan. Mielestäni tässä on ristiriita: miksi verkon rääväsuiset riidankylväjät vetoaisivat juuri turvallisuutta etsiviin ja huonosti eriäviä mielipiteitä kaipaaviin keskiluokkaisiin ihmisiin?

Kulttuurihistorioitsija Svetlana Boymiin viitaten hän kuvaa populisteja nostalgikoiksi, jotka haluavat kääntää kellot taaksepäin johonkin kuvitteelliseen, idealisoituun menneisyyteen. Kenties Applebaum itsekin tuntee nostalgiaa parin vuosikymmenen takaiseen politiikkaan, jossa yhteisiä pelisääntöjä noudattamalla pyrittiin erimielisyyksistä huolimatta konsensukseen.

*
Miksi siis diktatuureja edelleen on olemassa ja demokratioissakin on tyrannimaisia tendenssejä, vaikka tuskin kukaan avoimesti tunnustaa kannattavansa diktatuureja? On liikkeitä, jotka avoimesti halveksuvat demokratiaa ja pitävät pienen eliitin autokratiaa parhaana vaihtoehtona, mutta yleisempää on, että diktaattoritkin julistavat olevansa vapauden asialla.

Kun ajattelemme diktatuureja, ajattelemme poliisivaltiota, jossa salainen poliisi kuuntelee kaikkialla, diktaattorin julma käsi kurittaa kansaa, toisinajattelijoita vainotaan ja itse asiassa pienestäkin ajatusrikoksesta katoaa gulagiin. Kansa on pienen eliitin orjuuttama ja janoaa vapautta ja muutosta, paitsi ne jotka ovat propagandakoneiston sokaisemia.

Todellisuudessa mikään järjestelmä ei pysy pystyssä ilman enemmistön tukea tai ainakin passiivista hyväksyntää. Vaikka diktaattori olisi noussut valtaan epärehellisillä vaaleilla, vaatii vaalituloksenkin väärentäminen laajaa tukijaverkkoa ja sitä, että häviävä puoli hyväksyy tuloksen.

Kun diktaattoreiden (tai platonilaisittan tyrannien) elämäntarinoita tutkii, löytyy yhtäläisyyksiä ja eroja. Osa on peräisin eliitistä, osa vaatimattomammista oloista ellei jopa köyhyydestä. Osa on perinyt asemansa eliitissä, osa on noussut valtaan häikäilemättömyytensä avulla. Jälkimmäiset ovat luonnollisesti kiinnostavampia ja tähän porukkaan kuuluvat niin Napoleon, Putin, Hitler, Stalin, Mao, Mussolini ja monet muut. Useimpien kansasta nousseiden diktaattoreiden kerrotaan olleen vaatimattomia, jopa askeettisia vielä valtansa huipulla.

Ydinsota

Aina kun kuulen, että on kehitetty uusia tehokkaampia ihmeaseita, tuntuu se jotenkin turhalta. Onhan jo olemassa ydinaseita, joilla voi pyyhkäistä pois kokonaisia kaupunkeja. Tuntuu epäloogiselta, että sodassa molemmat osapuolet ovat aina tehneet kaikkensa vastapuolen tuhoamiseksi (legenda kertoo mongolien ampuneen ruttotautisia katapulteilla kaupunkeihin ja laukaisseen näin 1/3 Eurooppaa tuhonneen ruttoepidemian), mutta ydinaseita ei käytetä. Onko näissä tälläkin hetkellä meneillään olevissa sodissa muka jotain sivistynyttä ja reilua?

Talouselämä-lehti uutisoi: ”Aiempaa tehokkaampi ydinpommi valmistui” (11.1.2025, Mikko Pulliainen). Jos ihmiskunta jotain tarvitsee, niin tehokkaampia lääkkeitä syöpää vastaan, tehokkaampia keinoja poistaa globaali köyhyys ja tehokkaampia ratkaisuja nuorten syrjäytymiseen, mutta ei välttämättä tehokkaampia ydinaseita. Ne ovat jo tarpeeksi tehokkaita.

Tulee mieleen vanha vitsi:

Vanha juoppo saa lampun hengeltä kolme toivetta. Juoppo vastaa miettimättä: niin paljon viinaa, ettei se lopu ikinä! Taikakampela lupaa täyttää juopon toiveen. Entäs toinen toive? Juoppo miettii hetken ja toivoo sitten niin paljon rahaa, ettei se lopu ikinä. Hyvä haltijatar lupaa täyttää tämänkin toiveen. Vielä olisi jäljellä viimeinen toive. Mitä vanha juoppo toivoisi vielä? Vanha juoppo miettii pitkään ja miettii vähän lisää ja lopulta vastaa: no, jos saisi vielä vähän viinaa…

Matti Komulainen arvioi Suomen kuvalehdessa Annie Jacobsenin kirjan Ydinsota — näin maailma tuhoutuisi otsikolla Lopullinen nollasummapeli (27.2.2025). En ole vielä lukenut kirjaa, mutta Bookbeatissa se on saanut tarkenteen ”koukuttava!” ja sen esittelyssä kerrotaan, että ohjaaja Dennis Villeneuve on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Jännää on varmasti siis luvassa!

Ydinsota onkin katastrofielokuvien suosituimpia aiheita ja aiheesta kirjoittaa sopivasti Ville Lähde viimeisimmässä Niin&näin -lehdessä (Kuoleman varjon laaksoon 4/24). En tiedä pelkäävätkö 2000-luvulla syntyneet ydinsotaa (vai alkavatko vasta pelätä), mutta ainakin vielä meidän sukupolvelle, eli 80-luvulla ja viimeisille kylmän sodan aikana syntyneille se oli vielä tiedostettu huolenaihe. 1990-luvulla oli vielä elossa paljon ihmisiä, jotka muistivat edellisen sodan. Heille sota oli todellinen mahdollisuus ja tiedettiin että seuraavassa sodassa käytettäisiin ydinaseita. Toisaata meille 1980-luvulla syntyneille sota tuntui kaukaiselta.

Verkosta löytyy simulaattori, jolla voi tarkastella ydintuhon vaikutuksia. Kaikille tulee mieleen tietenkin ensimmäisenä Turku.

Turun Kauppatorin yllä räjähtävä 150 kilotonnin ydinlataus jättäisi jälkeensä kraaterin, joka ahmaisisi sisäänsä Kauppatoria ympäröivät korttelit. Tulipallo olisi halkaisijaltaan noin kilometrin, eli kärventäisi Turun ydinkeskustan kokonaan. Taloja menisi kumoon 3,74 kilometrin säteeltä, eli koko keskustan ja sitä ympäröivien kaupunginosien alueelta. Noin 5 kilometrin säteellä syntyisi 3 asteen palovammoja ja noin 10 kilometrin säteellä rakennukset saisivat lieviä vaurioita. Kuolleita tulisi välittömästi n. 68 000 ja haavoittuneita 78 000.

Turkulaisia kuitenkin on reilut 200 000, joten yhdellä ydinpommilla voitaisiin hävittää vain reilu kolmannes turkulaisista. Pansiossa ja Varissuolla päästäisiin vain palovammoilla ja rikkoituneilla ikkunoilla.

13,3km korkea sienipilvi Google Mapsissa havainnollistettuna (klikkaa isommaksi).

Yksi ratkaisu turkulaisten poistamiseksi olisi tietenkin kasvattaa pommin kokoa: vertailun vuoksi Hiroshiman pommi oli ”vain” 15kt ja suurin koskaan testimielessä räjäytetty pommi ”Tsar bomba” oli 50 megatonnia (1 megatonni on 1000 kilotonnia jne). Näistä jälkimmäinen pyyhkäisisi Turun kokonaisuudessaan kartalta ja siinä sivussa myös Raision ja Kaarinan.

Kuitenkin suurin osa ydinpommin energiasta kimpoaa suoraan ylöspäin, eli tuhomielessä menee siis hukkaan. Kätevämpää on käyttää useampaa vierekkäin pudotettavaa pommia. Tätä varten on olemassa ns. monikärkiohjuksia, jotka kantavat useampaa ydinlatausta saman ohjuksen kyydissä. Yhtenä ryppäänä 2:sta 6:een ydinlatausta kaupunkin ylle tuhoaa sen kattavammin kuin yksi yhtä voimakas ydinpommi. Karttasovellus ei tue useampia räjäytyksiä, mutta ymmärrätte idean.

*
George Orwell ennusti esseessään You and the Atom Bomb (suomeksi Sinä ja atomipommi löytyy Timo Hännikäisen kääntämänä samannimisestä kokoelmasta) miten suurvaltojen ydinvarustelu johti kylmään sotaan — tai pikemminkin kylmään rauhaan. Juttu ilmestyi Tribune-lehdessä vuonna 1945, eli pian sodan loppumisen jälkeen, kun Neuvostoliitolla ei vielä ollut omaa ydinasetta. Esseessä hän esittää tunnetun jaon ”demokraattisiin” ja ”despoottisiin” aseisiin: niinä aikoina, kun kansalla on ollut käytössään halpoja ja helppokäyttöisiä aseita (kivääri, musketti, pitkäjousi ja käsikranaatti), on kansalla ollut mahdollista kapinoida vallanpitäjiä ja kolonialisoijia vastaan. Niinä aikoina, joina vallalla ovat olleet kalliit ja hankalasti hankittavat aseet (panssarivaunu, taistelulaiva, pommikone), ovat ne edesauttaneet vallan keskittymistä. Orwell arvioi, että ydinase olisi jälkimmäistä tyyppiä. Tästä seurannut kauhun tasapaino toisaalta takasi rauhan Euroopassa, mutta toisaalta myös sementoi kaksinapaisen maailman ja Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hegemonian omalla puolellaan maailmaa.

Toisaalta Orwell ei erityisesti moralisoi (esim. esseessään Future of a ruined Germany) siviilien pommituksia: sota on raakaa ja ihmisiähän ne rintamalla kuolevat sotilaatkin ovat.

Pommitukset ja etenkin ydinaseet ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että ne eivät säästä ketään tai mitään (kuten Vesivehmaan jenkassa: menevät nuoret sekä vanhat samanlailla). Silloin, kun sotia käytiin jossain tuolla kaukana, oli helppo olla niiden suhteen ”patriootti”; jos ajattelee Britannian siirtomaasotia, ne käytiin purjelaiva-aikakauden näkökulmasta lähes toisella planeetalla. Isänmaan pojat kaatuivat jossain viidakossa ja päätyivät matalaan hautaan. Heitä murehtivat korkeintaan lähisukulaiset ja hekin lohduttautuivat, että se oli tapahtunut Britannian edestä tai jotain muuta sellaista. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa siviiliväestö saattoi pitää isänmaallista tunnelmaa yllä (vrt. kohtaus Remarquen romaanista Länsirintamalta ei mitään uutta), mutta jo toisessa maailmansodassa Britannian kaupunkeja pommitettiin raskaasti. Yhtäkkiä sota ei ollutkaan niin hauskaa.

Samalla tavalla poliitikkojen ja sotaherrojen into sotaan on laimentunut sitä mukaa, kun on käynyt selväksi, että ydiniskussa kärventyisivät heidänkin perskarvansa.

Pelko molemminpuolisesta tuhosta (engl. mutual assured destruction, MAD) varmisti kylmän rauhan, kun suurvallat pidättäyvät suorasta sodankäynnistä toisiaan vastaan sen pelossa, että se eskaloituisi ydinsodaksi. Valitettavasti pelote toimii vain, jos ydinaseita ollaan valmiita käyttämään (that’s MAD about it). Vain ihmishengistä piittaamattomat diktaattorit ovat valmiita siihen, liberaalit humanistit lännessä todennäköisesti vähemmän halukkaita.

Tosin diktaatuurien, kuten Venäjän, Iranin, Pohjois-Korean ja Kiinan oligarkkien ja poliittisen eliitin lapset opiskelevat muotisuunnittelua Lontoossa ja New Yorkissa, rakastajattaret shoppailevat Pariisissa, poikarakastajat bilettävät Berliinissä ja edustusvaimot laskettelevat Alpeilla ja heidän rahansa ovat Sveitsissä, huvijahdit Mykonoksella ja kesäasuntolat Rivieralla, joten se voi hidastaa myös diktaattoreiden halua pommittaa dekadenttia länttä.

Molotovin vaimo Polina Žemtšužina

Vaikka maailmassa on loputtomasti muuttujia, toistuvat historiassa samat asiat aina uudestaan. Paikat, kuten Krim tai Palestiina ovat olleet historiassa toistuvasti kiistan alaisina. Oli mikä tahansa autoritaarinen järjestelmä vallalla, löytää se vähemmistöistä vihollisensa. Antisemitismi nostaa aina päätään ja uudestaan.

Modernin antisemitismin koti oli tsaarin Venäjä, eikä pogromeista ollut puutetta Neuvostoliitossakaan. Jotkut voivat ajatella naiivisti, että natseja vastaan taisteltiin juuri heidän antisemitisminsä vuoksi (tai ainakin näin meille koulussa opetetaan), eivätkä siksi natseja vastaan taistelleet ole voineet olla antisemitistejä.

Eräs absurdi juonenkulku historiassa on Vjatšeslav Molotovin juutalaisen vaimon Polina Žemtšužinan (Полина Жемчужина) tuomitseminen vankileirille ”sionismista” syytettynä vuonna 1948. Hän oli muun muassa ehdottanuyt Krimin antamista juutalaisille autonomiseksi alueeksi.

Ennen Israelin perustamista vuonna 1949 juutalaisten valtiota suunniteltiin perustettavaksi sinne sun tänne ja natsit itse olivat ehdottaneet mm. juutalaisten siirtämistä Madagaskarille. Siihen aikaan kansojen pakkosiirtoja ei pidetty suurenakaan ihmisoikeusloukkauksena. Nyt israelilaiset ovat siirtämässä palestiinalaisia pois Palestiinasta. Heille Israelin valtion perustaminen nykyiselle paikalle perustuu siihen, kuinka jumala Mooseksen kirjoissa lupaa alueen juutalaisille. Samassa kirjassa myös käsketään tuhoamaan alueelta kaikki muut kansat (esim. 5. Moos. 7:1-5).

Krimin valinta juutalaisten suoja-alueeksi ei ole niin kaukaa haettu ajatus, mitä ensin voisi ajatella. Pitkän aikaa Ukrainan alueella vaikutti puolipaimentolaisina elänyt kasaarien kansa. Heidän erikoispiirteensä oli, että he kääntyivät kokonaan kansana juutalaisiksi, mikä ei ole tavanomaista (juutalaisuus ei uskontona harjoita lähetys- tai käännytystyötä). Sittemmin kasaarit kansana ovat hävinneet tai sulautuneet naapurikansoihin.

Koska tämänlaiset asiat vetävät ihmisten sekopäisyyttä puoleensa, olen netissä törmännyt sellaiseenkin salaliittoteoriaan, että kasaarit eivät tosiasiassa ole kadonneet minnekään, vaan soluttautuneet ukrainalaisten joukkoon ja juutalaisnatseina vetelevät naruja kulisseissa (venäläisen antisemitismin piirre on syyttää juutalaisia natseiksi, kuten esimerkiksi ulkoministeri Sergei Lavrov tekee). Koko Ukrainan sota olisi siis osa juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmaa.

Polina Žemtšužina vietti vuoden vankilassa ja tuomittiin sitten pakkotyöleirille. Molotov ei vedonnut hänen puolestaan ja Polina vapautui vasta Stalinin kuoleman jälkeen. Viktor Jerofejevin biofiktiossa Hyvä Stalin toteaa isä aurinkoinen: ”älä huoli, hankimme sinulle paremman vaimon”. Molotov oli Stalinin kakkosmies ja osallistui puhdistuksiin, jonka tuloksena tuhottiin satoja tuhansia, kenties miljoonia elämiä. Lähipiirikään ei säästynyt.

Kertomuksen mukaan tapahtumat eivät horjuttaneet Polina Žemtšužinan uskoa bolševismiin.

Suomalaiset alkemistit ja Sampo

August Nordenskiöld on monella tapaa mielenkiintoinen hahmo Suomen historiassa. Vuonna 1754 Sipoossa syntynyt aatelissuvun vesa oli tiedemies, esoteerikko, abolitionisti, utopisti ja viisasten kiven etsijä, joka kuoli vain 38-vuotiaana Sierra Leonessa, jonne oli perustamassa uskonnollista ihanneyhteyskuntaa Uuden Jerusalemin nimellä. Hän opiskeli kemiaa ja minerologiaa Turun akatemiassa ja sai itseltään kuningas Kustaa III:lta valtuutuksen perustaa alkemistinen laboratorio Uuteenkaupunkiin, jossa oli tarkoitus valmistaa kultaa. 1700-luku oli valistuksen ja Turun akatemiassa vahvaa luonnontieteiden nousun aikaa. Onkin mielenkiintoista, miten vahvasti vielä näinkin myöhään ja näin arvovaltaiselta taholta tuettiin pseudotiedettä. Se laittaa miettimään, millaisia sokeita pisteitä omassa ajassamme on tosina pidetyissä asioissa.

Taloudessa 1700-luku oli Ruotsissa vielä merkantilismin aikaa (Anders Chydeniuksen ajatuksista huolimatta), ja siinä erityisesti jalometalleilla oli keskeinen rooli. Kärjistäen oleellista ei ole kaupankäynti sinänsä, vaan miten paljon jalometalleja siitä saa. Tätä taustaa vasten kullan valmistamisesta alkemian avulla tuntuu järkevältä ja varmasti Kustaa III:lla oli menoeriä, joihin sitä olisi saanut menemään. Nordenskiöld itse kuitenkin näyttää lähteiden mukaan ymmärtäneen, että rajaton määrä kultaa johtaisi hyperinflaatioon ja itse asiassa toivoneenkin, että talouden romahdus lopettaisi ”rahan vallan”.

Kuten arvata saattaa, hanke ei tuottanut tulosta ja Nordenskiöld teki vararikon.

Kuinka kävisi, jos tarunhohtoinen, suomalaisesta kansanperinteestä tuttu Sampo löydettäisiin ja istutettaisiin Senaatintorille tuomaan vaurautta Suomen kansalle? Sampo on tulkittu maailmanpuuksi, maailman akseliksi, Pohjantähdeksi, taivaankanneksi, raudanvalmistusmenetelmäksi, turkiskaupaksi tai rahapajaksi, mutta tässä siis tarkoitan sitä kirjaimellista tulkintaa, jossa Kalevalassa Sampo kuvataan myllyksi, joka jauhaa rahaa, viljaa ja suolaa:

Kalevalan 10. luku:

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo, kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa: yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja.

Sen verran tulkitsen runoa kuitenkin, että oletan rahalla tarkoitettavan jalometalleja, tuskin Lönnrotin aikaan sillä pankkitalletuksia tai euromääräisiä seteleitäkään tarkoitettiin.

Kullalla on monia eri käyttötarkoituksia mm. korussa ja komponenttiteollisuudessa, mutta ennen kaikkea sillä on aina ollut suuri merkitys rahataloudessa. Raha oli pitkään kultakolikoita, sen jälkeen rahan arvo oli sidottu kultaan. Vaikka nykyään fiat-raha ei perustu kultakantaan, on kulta merkittävä sijoituskohde ja suuri määrä kultaa on talletettuna pankkien holveihin pahan päivän varalle. En löytänyt tietoa siitä, kuinka suuri osa, mutta merkittävä kuitenkin.

Kullan arvo perustuu siihen, että se on harvinaista ja että sillä on käyttöarvoa. Merkittävää osaa kultaa ei kuitenkaan käytetä mihinkään, se vain makaa holvissa tarkan valvonnan alaisena. Aina välillä joku esittää paluuta kultakantaan, koska se on spekulatiivista rahaa vakaampi systeemi. Jotain erikoista kuitenkin on siinä, että rikkaat maat perustelevat globaalia taloudellista valtaansa sillä, että niillä on kellarissaan valtaisa möhkäle kiiltävää metallia.

Kuinkahan näille sijoituksille kävisi, jos tulisi tieto myllystä, joka tuottaa kultaa loputtomasti? Esimerkiksi Suomen pankilla on 3 miljardin edestä kultaa. Mitä tapahtuisi, jos kullan arvo putoaisi 90%? Yhdysvaltain keskuskuspankilla kultaa on 612 miljardin euron edestä ja se on 75% maan valuuttavarannosta. Dollarin arvoon toki vaikuttaa moni muukin tekijä, mutta kullan arvolla lienee jokin merkitys. En yleensä kysy neuvoa ChatGPT:tä, mutta nyt kysyin. Se antoi kuitenkin kaksi vastakkaista vaihtoehtoa (dollari vahvistuu tai romahtaa) ja kysyi minulta kumpi olisi parempi vastaus. Eli ei siitä sen enempää.

Vilja on vähemmän arvokasta kuin kulta, mutta ilmainen vilja varmasti veisi työt suomalaisilta maataloustuottajilta. Suola oli aikoinaan kallista, mutta nykyään varsinkin suurella käyttökapasiteetilla siitä tulisi pohjavesiä likaava ympäristöongelma.

Kuinka siis kävisi Suomen kansan hyväksi sosialisoidun Sammon kanssa? Johtaisiko se meidät uuteen rikkauden aikaan vai Nordenskiöldinkin visioimaan taloudelliseen romahdukseen? Vai olisiko kuten aina: köyhät pysyvät köyhinä ja rikkaat rikkaina.

Trump, Putin, Sauron, Saruman, jne

Aikaisemmassa postauksessa vertasin Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden Rubion ja Lavrovin tapaamista Molotovin ja Ribbentropin tapaamiseen vuonna 1939. Vertausta ei ollut sinänsä vaikea keksiä ja mm. YLEn jutussa pohditaan, voiko Trumpia ja Putinia verrata Hitleriin ja Staliniin. Toki tällaisia heittoja on helppo tehdä, kukapa ei olisi Hitler paikallisen kuppilan portsarista lähtien, mutta jotain samaa ajassamme silti on. YLEn jutussa muistetaan myös vuoden 1938 Münchenissä tehtyä sopimusta, jossa Hitlerille annettiin myönnytyksiä ja luovutettiin Tšekkoslovakian sudeettialueet rauhan ylläpitämiseksi sekä Jaltan konferessista vuodelta 1945, jossa Itä-Eurooppa annettiin Stalinille. Kuvio on sama: diktaattoreilla on häikäilemättömyytensä vuoksi enemmän pelivaraa kuin demokratioilla, jotka pyrkivät ylläpitämään rauhan.

Nyt Putin ja Trump vaikuttavat löytäneen toisensa. Uutisia voisi linkittää useampiakin, mutta olemme kaikki ne jo lukeneet.

Trumpin kannatajat ovat ainakin viime viikon aikana noudattaneet populaaripsykologista viiden kohdan mallia, jossa ollaan tällä hetkellä kohdassa torjuminen: mitään tällaista Trump ei ole sanonut mitä YLE väittää. Odotan että kevään mittaan siirrytään viimeiseen vaiheeseen hyväksyntä, jossa Suomen maga ja alt right -väki on siirtynyt avoimesti Putinin ihailijaksi ja alkaa toistella Trumpin tavoin miten Ukraina hyökkäsi Venäjälle.

*
Tietenkään tässä ei ole historiallisesti mitään uutta ja vaivatta voi keksiä lukuisia muitakin historian käännekohtia, joissa suurvallat ovat neuvotelleet etupiireistään ja maailman jakamisesta pienten valtioiden päiden yli. Ei niin kaukaa historiasta voi nostaa vaikkapa Tilsitin sopimuksen 1807, jossa Venäjän ja ”lännen” diktaattorit jälleen jakoivat Itä-Euroopan ja Napoleon luovutti Suomen Venäjälle ja josta seurasi pian suomen sota. Toinen vaihtoehto voisi olla Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan kohtaaminen Turussa vuonna 1812, josta meillä on olemassa patsaskin. Kun suurvallat (tai Ruotsin kohdalla entiset suurvallat) pääsivät sopuun ja liittoutumat kääntyivät ympäri (Oceania had always been at war with Eastasia) Suomen kohtalo oli jäädä osaksi Venäjää.

Mikähän Trumpin kanta asiaan on? Tai olisi, jos hän tietäisi Suomen olemassaolosta. Mitä hän olisi sanonut vuonna 1939? Ei olisi kannattanut mennä Mainilaan ammuskelemaan?

Fantasiakirjailija J.R.R. Tolkien ei tarkoittanut Taru Sormusten herrasta -romaanitrilogiaansa historialliseksi allegoriaksi ja käsittääkseni inhosi kaikkia poliittisia ja historiallisia tulkintoja teoksestaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi oman aikansa ja kirjoittajansa elämänkokemuksien tuote tai etteikö yleisö tiettynä aikana lukisi sitä maailmanpoliittisia tapahtumia vasten. Tarinan tausta kuitenkin on, että vasta on päättynyt suursota, jossa Sauronin idässä sijaitseva pahuuden valtakunta on murskattu, mutta ei kuitenkaan lopullisesti tuhottu ja jossa salassa varustaudutaan uuteen suursotaan, joka alkaa kun toistensa verivihollisiksi luullut Sauron ja Saruman liittoutuvat hyviksiä vastaan. Sodan lopulta ratkaisee ihmease, joka on kuitenkin liian tuhoisa koskaan käytettäväksi. Jos tämä ei ole toisen maailmansodan historiaa, niin mikä sitten?

Mutta koska se on lopulta sitä samaa, mitä historiaa jatkuvasti toistaa, sama tarina on toiminut materiaalina lukuisille meemeille (joskaan en ole suuri meemien fani, etenkään LOTR-meemien). Hyökkääjiä on jo toistuvasti verrattu örkkeihin ja Venäjää Mordoriin. Elon Muskia on verrattu mm. Gríma Käärmeenkieleen (alk. Gríma Wormtongue), joka kuiskuttelee Sarumanin valheita kuninkaan korvaan, mutta vertaus ei mielestäni toimi, koska jos kuningas on Trump, niin eikö silloin Trump olisi pohjimmiltaan hyvä kuningas Theoden, mutta vain Käärmeenkielen pahan lumouksen vallassa?

Ja nyt kun Trump ja Putin ovat löytäneet toisensa kuin Saruman ja Sauron ikään, saa siitäkin meemejä. Paitsi että Trumpia ei voisi koskaan näytellä karsimaattinen Christopher Lee.

Molotov, Ribbentrop, Hitler, Stalin, Putin, Trump, Orwell, Lavrov, Rubin jne

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen, jota kutsutaan maiden ulkoministerien mukaan Molotov–Ribbentrop-sopimukseksi. Siinä kaksi diktatuuria jakoi Itä-Euroopan etupiireihinsä. Sopimus mahdollisti natsi-Saksan hyökkäyksen ensin Puolaan viikko sopimuksen solmimisen jälkeen ja pian muihin pienempiin naapurimaihinsa ja pian länteen joutumatta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto miehitti vuorostaan Baltian, Puolan itäosat ja hyökkäsi Suomeen. Läntisessä historiankirjoituksessa hyökkäys Puolaan aloitti toisen maailmansodan, Neuvostoliitossa toinen maailmansota, eli ”suuri isänmaallinen sota” lasketaan alkaneeksi vuodesta 1941.

Virallinen venäläinen historiankirjoitus ei kiellä sopimuksen eikä sen etupiirijaon sisältävän salaisen lisäpöytäkirjan olemassaoloa, vaikka Neuvostoliitto tunnustikin asian vasta Gorbatšovin kaudella vuonna 1989. Käsittääkseni asiasta ei kuitenkaan kauheasti huudella vieläkään ja Neuvosto-aatteen (ja venäläisen imperialismin) ihailijoille on vaikea pala selitettäväksi, miten Neuvostoliitto oli yhteistyössä natsi-Saksan kanssa, vaikka näiden piti olla toistensa verivihollisia. Yleisin selitys lienee, että Stalin suuressa viisaudessaan pelasi aikaa valmistaessaan Neuvostoliittoa suursotaan. Väitteen kanssa ristiriidassa on se, että Neuvostoliitto oli vuonna 1941 täysin valmistautumaton Saksan aloittaessa hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja ilmeisesti Stalin vielä hyökkäystä edeltävänä päivänä kieltäytyi uskomasta tiedusteluraportteihin, joiden mukaan Hitler valmisteli hyökkäystä.

Tosiasia kuitenkin on, että Stalin mahdollisti Hitlerin hyökkäyksen länteen ja Hitlerin tuki Stalinille mm. Suomen talvisodan. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen hengessä solmittiin myös useita taloudellisia sopimuksia ja Neuvostoliitto jopa luovutti juutalaisia Saksaan tuhottavaksi. Hetken aikaa kaksi diktatuuria olivat parhaat kaverit.

George Orwellia lainataan nykyään kyllästymiseen asti. Kun kolumnisti tarvitsee vertailukohdan totalitarismille ja haluaa osoittaa lukeneisuuttaan — oli sitten lukenut Orwellia tai ei — lainaa hän 1984-romaania. Sosiaalisessa mediassa Orwellin nimeen vannovat ironisesti eniten ne, jotka levittävät harhaisimpia salaliittoteorioita.

Romaanissa 1984 on kuitenkin kohta, joka liittyy päivän aiheeseen. Romaanin kuvitteelliset suurvallat Oceania, Eurasia ja Eastasia ovat jatkuvasti keskenään joko liitossa tai sodassa. Kirjan alussa päähenkilön kotimaa Oceania on sodassa Eurasian ja liitossa Eustasian kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu yhdessä hetkessä päinvastaiseksi: nyt Oceania on liitossa Eurasian ja sodassa Eustasian kanssa. Demagogit julistavat: ”Oceania was at war with Eastasia: Oceania had always been at war with Eastasia” ja kansa hurraa mukana.

Orwell tätä kirjoittaessaan saattoi mahdollisesti ajatella Molotov–Ribbentrop -sopimusta: Neuvostoliiton ja Stalinin suunnitelma oli pelastaa maailma fasismilta, oli aina ollut.

Todennäköistä on myös, että Orwelliin olivat vaikuttaneet hänen henkilökohtaiset kokemuksensa Espanjan sisällissodassa, kun Stalinin tukemat kommunistit kääntyivät muita anti-fasisteja vastaan. Liittolaisista oli tullut vihollisia: ”trotskilaisia” ja tasavaltaisista ”fasisteja” kyynisessä suurvaltapolitiikassa.

Nämä ovat kaikki esimerkkejä kaksoisajattelusta: anarkistit taistelevat fasisteja vastaan, mutta ovat myös itse fasisteja, Neuvostoliitto yhtä aikaa oli ja ei ollut liitossa natsi-Saksan kanssa ja kapitalistisen lännen kanssa, Oceania yhtä aikaa oli juuri julistanut sodan Euraasialle että aina ollut sodassa sen kanssa.

Elämme jännittäviä aikoja, jolloin asiat ja asetelmat muuttuvat nopeasti ja koherentteja kantoja on vaikea muodostaa tai ainakaan keksiä rationaalisia perusteita sille, miksi uskoo asioiden juuri nyt olevan juuri näin.

Venäjään on helppo projisoida monenlaisia tunteita ja aatteita, koska sen läheisyydestä huolimatta tunnemme sen melko huonosti ja minkä tunnemme, verhoamme silti itämaiseen mystiikkaan ja slaavilaiseen sieluun. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin kaikkiin muihinkin ”lännessä”. Oli hallintomuoto sitten kaanikunta, tsaarinvalta, neuvostovalta tai putinismi, asiat eivät ole perustavalla tavalla muuttuneet. Ihailijat ovat etsineet sieltä isä-tsaaria, työläisten paratiisia, kristikunnan pelastajaa tai ihan vain bisnesmahdollisuuksia, vodkaa ja prostituoituja.

Amerikasta tiedämme liikaakin. Se on meille tuttu tv-sarjoista ja elokuvista. Odotamme Amerikan pelastavan maailman sotilasvoimallaan (vaikka tuomitsemmekin sen silloin, kun se hyökkää muihin maihin) ja mielikuvissamme Amerikka on aina hyvisten ja sankareiden puolella.

Pitkään taipumuksenamme oli antaa Venäjälle anteeksi sen pienet ihmisoikeusrikkomukset (vaikka vuodesta 2022 eteenpäin asenteet muuttuivat) ja muut puutteet. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkopolitiikasta on aina haluttu löytää moraalittomuutta. Kenties haluamme sankarimme taistelevan puhtain asein puhtaan aatteen puolesta. Ristiriita – ellei jopa kaksoisajattelu — on tietenkin siinä, että tällä ajatuksella tunnustamme ”lännen” olemuksellisesti ”itää” moraalisemmaksi. Esimerkkejä tästä ajattelusta voisi hakea enemmänkin.

Suomessa on suomettumisesta huolimatta aina suhtauduttu Venäjään varauksella — kommunisteistakin 70-luvulla vain vähemmistö suuntautui naiivisti kohti Neuvostoliittoa: ryhmän nimi oli kirjaimellisesti vähemmistökommunistit. 90-luvun jälkeen elettiin siinä toivossa ja uskossa, että uusi Venäjä olisi vapaampi ja demokraattisempi ja kehitystä haluttiin tukea; jälleen naiivisti. Itänaapurissa ramppasivat kaikenlaiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleirivakoojat. Jälkiviisaasti muistetaan aina poliittisten vastustajien idänmatkat.

Euroopassa monet populisti- ja oikeistopuolueet ovat löytäneet Putinin Venäjästä ihanteensa: Unkarin Fidesz, Viron Ekre, Saksan AfD ja mitä näitä on. Siellä on sentään maa, jossa feministit ja luonnonsuojelijat eivät riehu ja homot laitetaan kaappeihinsa ja kristinusko ja perhearvot ovat kunniassa. Ainakin jos itää tulkitaan niin kuin on tavattu tulkita.

Jos Suomessa suhtauduttiin naiivisti Venäjään vielä Krimin miehityksen jälkeen 2014, viimeistään hyökkäys Ukrainaan 2022 muutti suhtautumisen kielteiseksi suomalaisille tyypillisellä konsensuksella. Pakotteita kannattavat lähes kaikki, entiset pasifistit haluavat varustautua sotaan. Natoa kannattaa jo Li Anderssonkin.

Oikeistotrollit syyttävät vasemmistoa putinisteiksi, koska Neuvostoliitto. Kaikki tuntevat tarvetta todistella: olemme aina olleet Euraasiaa vastaan ja liitossa Oceanian kanssa.

Nyt sitten Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministerit ovat tavanneet Saudi-Arabian Riadissa. Rubio-Lavrov -sopimusta ei ole tietojen mukaan vielä syntynyt, mutta nähtäväksi jää millaisesta etupiirijaosta vielä tullaan neuvottelemaan. Kuka saa Grönlannin, Panaman ja Gazan? Kuka Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan?

Samaan aikaan presidentti Donald Trump julistaa Ukrainan aloittaneen sodan ja nimittää Zelenskyiä diktaattoriksi. Diplomaattisuhteita ollaan palauttamassa Yhdysvaltojen ja Venäjän välille. Trump uhkaa vetää Yhdysvaltojen sotilaat Euroopasta. Trumpin ja Putinin tapaamista odotetaan.

Kun Trump ja Putin lähentyvät, voi joillekin tulla tarve kaksoisajatteluun. Kenen puolella me oikeastaan aina olemme olleet?

Onko hakaristi ”vain natsisymboli” vai jotain muuta?

Jos sattuu seuraamaan mitään historia-forumia, tietää että on aiheita, jotka toistuvasti pulpahtelevat pintaan kuin refluksi raskaan aterian jälkeen. Esimerkiksi keskustelu hakaristin ympärillä, joka muistuttaa aiemmin mainitsemaani Hitlerin Taisteluni-kirjan hivelyä hikisin sormin. Sehän on ”vain kirja”, mutta monenmoista kiihotusta se tuntuu synnyttävän ja moni on halukas maksamaan vanhoista painoksista isoja rahoja. Hakaristi halutaan nähdä symbolina muiden joukossa, mutta sen apologeettienkin keskuudessa se herättää suuria tunteita.

Jossain vaiheessa keskusteluun tulee aina se suuresti sivistynyt henkilö, joka tietää että kyseessä on ikivanha hindujen symboli. Ehkä ne itsenäisyyspäivänä hakaristilippuja heiluttelevat kaljupäät ovatkin hindulaisia.

Hakaristi tunnetaan monissa kulttuureissa, koska se on melko simppeli muoto. Samalla tavalla ympyrä, risti, tähti, kolmio jne ovat symboliikan peruskauraa kaikkialla maailmassa. Näistä voi sitten halutessaan löytää jotain mystiikkaa, arkkityyppejä tai muita esoteerisiä yhteyksiä.

Ja seuraavaksi keskusteluun tulee se, joka tietää että Suomen ilmavoimien tunnuksessakin on hakaristi ja että se ei tule natseilta vaan ruotsalaiselta Carl von Rosenilta, joka lahjoitti Suomen ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Tosin, von Rosen itse oli natsi.

(Legenda kertoo myös, että ilmavoimien hakaristissä hakaset olisivat toiseen suuntaan kuin natsien hakaristissä.)

Natsit itse eivät oikeastaan keksineet mitään. Aiheesta voisi tehdä oman päivityksensä, miten rotulait oli jo keksitty Yhdysvalloissa, keskitysleirit Etelä-Afrikassa ja kansanmurha Turkissa ja miten natsit vain yhdistelivät olemassa olevia asioita ja vetivät ne äärimmäisyyksiin. Sama koskee hakaristiä ja siihen liitettyä ideologiaa. Samat jutut olivat kiertäneet sen aikaisessa meemitodellisuudessa jo pitkään ennen Hitlerin Taisteluni-kirjaa, jossa hän julisti ottavansa hakaristin symbolikseen.

Natseja edelsi saksalainen Völkisch-ideologia, joka oli sekoitus pakanuutta, Blavatskyn okkultismia, rotuoppeja, salaliittoteorioita ja vääristeltyä antropologiaa, joka oletti indoeurooppalaisten kansojen taustalla olevan sinisilmäisen ja vaaleaihoisen arjalaisten kansan (kansa-ja kielitieteellisiin erittelyihin ei ole tilaa tässä). Sen keskeinen hahmo Guido von List oli varsin värikäs hahmo ja oman aikansa salaliittoteoreetikko, joka haki symboliikkaa pakanallisista riimuista (mm. SS-tunnus, ”kaksoissalama”). Liikkeessä varmasti innostuttiin, kun hakaristejä löytyi sekä Euroopan germaaneilta että Intian korkeakulttuureilta. Himmler jopa lähetti tutkimusretken Tiibetiin, koska uskoi siellä olevan jäänteitä uponneesta Atlantiksesta tai jotain.

Hakaristin käyttö ”arjalaisuuden” symbolina oli ilmassa jo pitkään ennen Hitleriä. Troijan löytänyt amatööriarkeologi Heinrich Schliemann (joka itse ei ollut mikään natsi) löysi kaivauksissaan hakaristejä, josta kielitieteilijä Émile-Louis Burnouf otti hakaristin keksimänsä ”arjalaisen superrodun” symboliksi 1800-luvun lopulla.

Tätä bloggausta varten vilkaisin kirjaston historiahyllyä, olisiko siellä jotain aiheesta. Ajanjaksoa käsittelevät kirjat on helppo löytää: otsikot huomiota herättävän kookkaalla fontilla, dramaattisia ja verenpunaisia kirjankansia, hakaristeillä koristeltuina tietenkin. Viereisen hyllyn maakuntahistoriikit näyttivät paljon vaatimattomammilta. Samoin muistan joskus katselleeni bussimatkalle jotain lehteä lukemiseksi. Kulmakaupan valikoimassa oli muutama ristkikkolehti, useampi sisustuslehti ja puolen tusinaa ”historia”-lehteä, jonka jokaisen kannessa oli Hitler.

Aihetta sivuten: Kankaanpäästä on löytynyt satanisti-natsi-jihadisti -ryhmä. Kuten aikaisemmin kirjoitin, on olemassa ihmisiä, yleensä yksin asuvia epäsosiaalisia liikaa netissä aikaa viettäviä nuoria miehiä, joilla on viehtymys kaikkeen ”pahaan” (mitä Varg Vikernes tekisi?) ja mikäpä sen pahempaa kuin natsit. Tässä on menty jo ääripään ääripäähän ja löydetty samanhenkistä seuraakin. Kuvissa poseerataan aseiden kanssa naamioituneena jihadistihuivit päässä ja hakaristilippu taustalla.

Natsismin ideologiaan on aina löytynyt hämärää esoteriaa ja nyt on menty satanismiin saakka. Näiden tyyppien kannattama suuntaus on Order of nine angels, eli tuttavallisesti ONA, joka ihannoi väkivaltaa ja ihmisuhreja ja vihaa kaikkea hyvää ja kaunista. Ja kaikki tietysti isänmaallisesti englanniksi.

Uutisen kuvassa tosin ilmeisesti eivät ole Kankaanpään pojat, vaan kuva on löytynyt heidän koneeltaan. Joka tapauksessa White jihad on olemassaoleva asia, joka ihannoi muslimiterrorismia ja matkii sen estetiikkaa. Natsit ovat aina tunteneet outoa sympatiaa muslimeja kohtaan, kenties heitä yhdistävän juutalaisvihan vuoksi. Tosin kristinuskoa kohtaan on tunnettu vastenmielisyyttä, koska Jeesus oli juutalainen ja muutenkin aika pehmo ja nynny. Vaikka islam on sekin abrahamilainen uskonto, on se kenties yhden askeleen kauempana juutalaisuudesta ja ainakin vähemmän pehmo. Tosin, arabit ovat seemiläinen kansa, eli heidän pitäisi natsien rotuteorioiden perusteella olla samaa porukkaa juutalaisten kanssa. Kukahan kertoisi näille kavereille, että heidän otsanahoissaan on heprean sukukieltä?

Monenmoisesta taustasta on kaikenlaista sekoitettu keskenään. Onko tämä nyt sitä multikulttuuria?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 sotaa tukevien nationalistien piirissä yleistyi Z-symboli. Sen alkuperästä on arveluita, mahdollisesti se tulee venäjän kielen sanasta zapad ~ länsi, koska se oli teipattu lännen suuntaan hyökkäävien ajoneuvojen kylkeen. Tosin kyrillisillä kirjaimilla se kirjoitetaan aivan toisin (запад) ja olisihan se ironista, että länsivastaisten voimien tunnus tulisi länttä tarkoittavasta sanasta.

Tässäkään tapauksessa symbolin alkuperällä ei ole suurta merkitystä silloin, kun sen nykymerkitys on selvä. Kun sitä käytetään rintanapeissa, lipuissa, julisteissa tai graffiteissa, sillä tarkoitetaan venäläisen nationalismin ja Venäjän hyökkäyssodan tukemista.

Symbolina sekin on yksinkertaisen tehokas ja muotokieleltään muistuttaa hakaristiä (Z on puolikas hakarististä) tai SS-tunnuksen salamaa tai ns. Wolfsangelia. Kaikissa näissä pelkistetty muoto, terävät kulmat ja selkeät värit viestivät sotilaallisuutta ja väkivaltaa.

Monet maat ovatkin kieltäneet Z-symbolin käytön samalla tavalla kuin hakaristin käyttö on kielletty. Ainakaan niin kauan kuin sota Ukrainassa jatkuu ja sodan kannattajat käyttävät Z-symbolia tukensa osoittamiseen, en lähde puolustelemaan sen käyttöä sillä, että ”voihan Z-kirjain symboloida paljon muutakin”.

Minulla oli lapsena piirustusvihko, johon jo 3-vuotiaana piirustelin ”armeijanmerkkejä”, eli hakaristejä joiden hakaset osoittivat vähän joka suuntaan. En muista itse piirtämisestä mitään tai miksi niitä piirtelin, mutta muistan kyllä hyvin tunteen, että jotain kiellettyä olin tekemässä.

Sama tunne varmasti kielletystä uhmasta jatkuu murrosiässä, kun hakaristejä piirrellään milloin mihinkin.

Eikä se katoa aikuisiälläkään. Aina voi puolustaa sitä, että hakaristi ei ole ”vain natsimerkki”, mutta kumma kyllä puhujan itsensäkin asenteissa hakaristi edustaa jotain kiellettyä ja jännittävää aivan eri tavalla kuin vaikkapa rauhanmerkkiä.

Hakaristi oli ollut jo pitkään antisemitistisen äärioikeiston symboli ennen Hitleriä ja on edelleen. Vaikka sillä on (ollut) käyttönsä myös ennen natseja, ei sitä voi enää erottaa sen nykyisestä merkityksestä. Symbolit ovat kuin sanoja: niiden käyttö on niiden merkitys.

Patsaiden hävittämisestä ja töhrimisestä

Kuulemma Lönnrotin patsaan olivat töhrineet. Enää patsaita eivät tuhoa vain Turun ja Helsingin kaupungit, vaan myös ”aktivistit”, jotka tosin eivät saa patsasta paikaltaan, vain sutattua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kirjoitin aikaisemmin ironisen (sic) listan poistettavista muistomerkeistä Helsingissä, mutta en lisännyt sinne Lönnrotin patsasta, koska en jotenkin osannut laskeutua riittävälle typeryyden tasolle edes ironisesti.

Turussakin ”Tapaaminen Turussa 1812” -muistomerkki saa olla aika rauhassa, vaikka kirjaimellisesti edustaa kolonialismia ja imperialismia. Joku tosin oli sen jalustaan liidulla kirjoittanut eilen ”PUTIN TAPPAA”, mutta sen puhdistuskustannukset lienevät 1,20€ maksavan taulusienen verran.

Enkä muutenkaan rohkaise töhrimään mitään.

Lönnrotin patsaan sotkemisen takana oli ”aktivistiryhmä”, joka julkaisi asiasta ihan julistuksenkin. Julistus on kirjoitettu englanniksi, mikä kertoo kaiken sen uskottavuudesta (mutta näin kai se menee, itämerensuomalaisia kieliä eivät käytä edes niiden kielen aktivistit). Aktivistit väittävät puolustavansa karjalaista kulttuuria, mutta todellisuudessa kaikki on apinoitu amerikkalaisesta kulttuurista. Siellähän orjuuden vastustajien patsaitakin on töhritty BLM-liikkeen nimissä. Patsas kuin patsas.

Sitten on vielä jotain horinaa ”antifasismista”, koska oi nuoruus ja vähän taidetaan sympata Neuvostoliittoakin, koska ”antifasismi”.

Jonkin verran aktivistien väitteitä todistaa oikeaksi taas se ”keskustelu”, jossa karjalan murre ja karjalan kieli sekoitetaan toisiinsa.

Itsellänihän on jonkin verran karjalaisia juuria –siis itäkarjalaisia — suunnilleen saman verran kuin saamelaisaktivisti Emmi Nuorgamilla saamelaisjuuria. Aina aika ajoin olen kiinnostunut juuristani, mutta ei minulla ole mitään aitoa yhteyttä karjalaisuuteen, varsinkin kun sukuni on niin riitaisaa porukkaa, ettei pidä edes arkisissa asioissa yhteyttä.

Esi-isäni Vilho Kärgin hiihti Suomeen kuin Daniel Katzin romaanissa. Hän ei ollut todellakaan antifasisisti, pikemminkin antikommunisti jouduttuaan ensin pakolla puna-armeijaan ja sieltä paettuaan pakkotyöleirille. Siitäkin saisi (seikkailu)romaanin aikaiseksi, mutta minulla on vain häneltä jääneet vihkoon kirjoitetut muistelmat.

Näennäisestä paheksunnasta huolimatta kolonisaatiokeskustelu on suomalaisille rupiaraapivalla tavalla nautinnollista. Olemme aina epäilleet olemmeko oikeita eurooppalaisia. Kuinka voisimme olla, jos emme ole edes syyllisiä kolonisaatioon? Vähän tietysti helpottaa, jos voi rypeä itsesäälissä uhriutumalla koloanisoiduiksi, mutta eikö silti olisi kivempaa olla herrakansaa, edes vähän?

Kova hinku on saada Suomeen jotain samanlaista kuin Black lifes matter -liike, mutta valitettavasti värillisiä vähemmistöjä meillä on ollut kovin vähän ja globaalit yhteydet orjakauppaan eivät kauaa lämmitä.

Suomen kielikin on sillä ikävällä tavalla sukupuolineutraali, ettei sen pronomineilla voi väärin sukupuolittaa. Siksi on valveutunutta ilmoittaa pronomininsa englanniksi.

Suomalaiset eivät ole olleet sortamatta muita kansoja kenties mistään moraalisista syistä vaan siksi, että olemme olleet aika mitätön metsäläiskansa täällä Euroopan koillisnurkassa. Suomalaisia sorrettiin idästä ja lännestä ja ruotsalaiset kallonmittaajat olivat aika yksimielisiä siitä, että suomalaiset eivät ole edes eurooppalaisia.

Tekeehän se nannaa nyt suomalaiselle identiteetille kuulla, että mekin olemme kolonialisteja. Vielä kun sen saa kollektiivisen itseruoskinnan muodossa, niin ai että.

Elias Lönnrotin vappu

Vapun kunniaksi lainaan kappaleen Elias Lönnrotin matkapäiväkirjasta vuodelta 1828, jossa hän Itä-Suomeen suuntautuvalla runonkeruumatkallaan juuttuu jo matkan alkukilometreillä Räikälään, jossa sataa vettä ja paikalliset juntit kettuilevat. Kaiken lisäksi on vappuaatto, ja tuolloin nuoren miehen, 26-vuotiaan Eliaksen mieleen muistuu, kuinka Turussa samaan aikaan vietetään vappubileitä:

Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan.

Käsittääkseni ”vappukenttä” sijaitsi Kupittaalla, ja Turun yliopiston blogissa historiantutkija Topi Artukka kertoo ylioppilaiden vapun ja majfestin juhlinnasta, mutta samassa blogissa julkaistun kirjoituksen mukaan ylioppilaat viettivät vappua myös Sirkkalanmäen Surutoin-puistossa. Nykyisin paikalla on samanniminen pubi.

Eliaksen matka ei pääse jatkumaan: kestikievarissa nuorta maisteria ei oteta tosissaan, eikä hän saa toivomaansa hevosta:

Kievarinisäntä vastaa minulle: ”saadaan kattoa”, ja tätä ”saadaan kattoa” minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa.

Kievarissa Lönnrotia pidetään oppipoikana, kisällinä, jolle hevosta ei luovuteta. Ei auta, vaikka hän luettelee kaikki arvonimensä: civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kertoo olevansa vieläpä maisteri. Isäntä kehottaa Lönnrotia kertomaan arvonimensä talon koiralle, josko tämä lähtisi kyytimieheksi. Lönnrot miettii, voiko vitutukseen kuolla:

”Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni.”

Hevosta odotellessa nuorukaisella on aikaa flirttailla talon tyttärien kanssa:

Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä.

Lopulta kuitenkin Lönnrot joutuu alistumaan ja poistumaan paikalta jalkaisin:

Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: ”käydenkö magisteri lähtee?” Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Myöhemmin Lönnrot ylistää savolaisten ja etenkin karjalaisten vieraanvaraisuutta ja vertaa heitä hämäläisiin ja rannikon suomalaisiin. Itsekin olen matkoillani tehnyt saman havainnon. Joskus liftatessani toisella vuosisadalla (mutta eri vuosisadalla kuin Lönnrot, kumminkin), Itä-Suomessa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä.

Jalan patikoidessa Turku, vappu ja punssi tulevat taas matkalaisen mieleen:

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan.

Lönnrotille perimätiedon mukaan punssi maistui ja jonkinlaisena meeminä netissä on kiertänyt Lönnrotin perustaman raittiusseuran ”Kohtuuden Ystävien Seuran” säännöstö, jonka mukaan muistaakseni oluen ja viinin juontia ei lasketa ryyppäämiseksi ja kirkastakin saa ottaa kalan kanssa.

Matka kuitenkin on Hämeenlinnaan pitkä, eikä yömajaa löydy. Lönnrot päättää jäädä metsään yöksi:

Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä.

Näillä sanoilla hyvää vappua kaikille lukijoille: älkää sammuuko hankeen!