Kategoria: Politisointi

Oman elämänsä salamat

Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut: – Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta.
– Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika.
– Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna.
– Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi.
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi. – Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen. (Salama, Hannu. Juhannustanssit. 1964 )

Jokainen tämän kohdan tietää ja väsymiseen asti siitä kohkataan, tosin ei enää kukaan kehtaa tunnustaa siitä kauhistuvansa. Onhan Juhannustanssit monessa lukiossa pakollisena lukemisenakin, ainakin omana aikanani oli. Jos Salamasta joku jotain tietää, niin jumalanpilkkatuomion ja aina kun sananvapaudesta ja siihen liittyvistä oikeudenkäynneistä keskustellaan, kaivetaan Salaman nimi esiin.

Siksi tämä tuli minullekin mieleen Johanna Vehkoon vapauttavasta tuomiosta, jonka korkein oikeus langetti tällä viikolla. Vehkoo oli sosiaalisessa mediassa kutsunut äärioikeistolaista koomikkoa natsipelleksi ja tullut sen vuoksi asianomaisen toimesta haastetuksi käräjille. Prosessin tuloksena molemmat kokevat olevansa oikeusmurhan uhreja: salamaksi Salaman paikalla on tunkua.

Muistan myös ajan, jolloin oikeudenkäyntejä jumalanpilkan kaltaisesta asiasta pidettiin naurettavina. Nähtäväksi jää, miten hyvin tällaiset tapaukset vanhenevat ja voidaanko esimerkiksi jo 10 vuoden päästä avoimesti tunnustaa, että onhan korkeimman oikeuden resurssien käyttäminen tällaisista asioista kinastelemiseen perin kummallista.

—

Edit: Mikään tuskin voisi olla ironisempaa kuin Päivi Räsäsen vertaaminen Hannu Salamaan, mutta näin kuitenkin tehdään, koska ajat ovat sellaiset kuin ovat. Antti Hurskainen kirjoittaa tästä Ylioppilalehden esseessään. Kirjallisen kromeluurin alla (tl/dr) tärkeä pointti on kysyä, että mitä Räsänen oikeastaan haluaa sanoa, mille hän vaatii sananvapautta? Hän väittää, ettei halua loukata tai syrjiä ketään, toisin kuin Salama, joka suoraan kertoi, että halusi ”pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”. Kutsuessaan seksuaalivähemmistöjä ”syntiksiksi” taas Räsänen ei katso loukkaavansa heitä. Ehkä hänenkin pitäisi tunnustaa, että kyllä hän oikeasti vähemmistöjä haluaa loukata, ja sitten voitaisiin keskustella siitä, minkälainen vapaus siihen voi olla.

(Ja noin muuten pidän Räsäsen syytteitä naurettavana hakuammuntana, jolla tuskin edistetään mitään hyviä päämääriä. Räsänen tulee selviytymään tästä voittajana, oli oikeuden tuomio mikä hyvänsä.)

Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Populistin probleemi

Hajahuomio Jan-Werner Müllerin vasta julkaistun Pelko ja vapaus -kirjan arvostelusta En ole kyseistä kirjaa lukenut, mutta lainaan:

Erilaiset eliitit (taloudelliset, kulttuuriset) eivät kuulu ”oikeaan kansaan”, kuten eivät myöskään etniset ja seksuaaliset vähemmistöt. Asiaa ei mitenkään muuta se, että suurin osa kansasta ei asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on vieraantunut mädästä poliittisesta järjestelmästä.

Tämähän ei ole mikään ainutlaatuisen uusi ajatus: jo reilut 100 vuotta sitten Suomen itsenäistymisen alla vähän joka taho halusi määritellä ”kansan” omien poliittisesten intressiensä mukaan. Oikeistolle kansa oli ”se aito Suomen kansa” erotuksena esim. Venäjän kansasta tai ”epäaidosta kansasta”, johon eivät kuuluneet poliittiset vastustajat kuten kommunistit. Vasemmistolle kansa oli työväestöä, mielellään poliittisesti herännyttä, kun taas ”porvaristo” ei ollut kansaa. Samanlaisista lähtökohdista nykypopulistikin ammentaa, oli sitten kyse oikeistopopulismista, joka lienee tämän päivän populismin päähaara tai vasemmistopopulismista, jonka olemassaolo usein unohdetaan.

Huvittavaa onkin, että mitä syvemmälle marginaaliin mennään, sitä jyrkemmiksi erottelut menevät. Huvittavaa siksi, että sitä pienemmäksi myös ”kansaan” kuuluvien joukko muuttuu kun kriteerit tiukentuvat, mutta edelleen ”kansaksi” käsitetään jonkinlainen abstrakti, mutta aito enemmistö, joka ei kuitenkaan missään näy, mutta jota ääri-ideologia edustaa.

Karikatyyrimäisesti tällaista saattaa edustaa se kommuunissa elävä anarkosyndikalisti, joka tappelee tiskivuoroista yhtä lailla kuin aatteen yksityiskohdista ja on jatkuvassa sodassa samassa kommuunissa eläviä trotskilaisia, maolaisia ja stallareita vastaan, mutta etenkin niitä ulkomaailman sivistymättömiä karvaperseduunareita, jotka eivät osaa sukupuolen moninaisuuden ja antirasistisen rodullisuuden tarkkaa terminologiaa, eikä itseasiassa tule toimeen oikein kenenään kanssa ja silti jollain salaperäisellä tavalla katsoo edustavansa kansainvälistä proletariaattia eliittejä vastaan.

Karikatyyri toiselta laidalta on se haja-asutusalueiden natsi, jolle kaikki paitsi se puhdasoppisin etnonationalismi on kommunismia ja puhdasrotuisen suomalaisuuden kriteerit niin tiukat, että niitä ei läpäise sisäsiittoisinkaan sysmäläinen pienviljelijä, jos on kerran erehtynyt äänestämään demareita, eivätkä kansaan kuulu esimerkiksi homot, yliopiston käyneet, naiset, kasvissyöjät, suomenruotsalaiset, eivätkä etenkään perussuomalaisia kannattavat petturit.

Yhtä kaikki, ääriliikkeetkin ovat omaksuneet juuri sen populistisen lähtökohdan, että juuri he edustavat sitä oikeaa kansaa, joka ei vaalituloksissa näy, mutta kuitenkin ”nousee”. Mistä tai kenestä se nousee, sitä ei tiedä kukaan.

Uusliberalismi ja utopia (Korkman Hesarissa)

Sixten Korkman puolustaa kolumnissaan Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan suomalaista hyvinvointivaltiota. Jostain syystä Korkmanilla on yhtä aikaa maine melko oikeistolaisena — kenties kaikilla taloustieteen professoreilla jossain määrin on oikeistolainen maine, toisaalta hän oli vuosina 2005–2012 Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajana, ja se lienee talouspoliittisesti oikeistolaisimpia järjestöjä Suomessa — mutta myös jonkin verran taloustietelijäksi vasemmistolaisena. Siksi ehkä kirjoituksen otsikon tarkoitus on hieman herätellä, että eivät kaikki talousvaikuttajat kannata uusliberalismia. Silti samoja ajatuksia on hän kirjoittanut mm. kirjassaan Talous ja Utopia (Docendo, 2012).

Jutun kärki on siinä, että tilastojen mukaan korkea veroaste ei hidasta talouskasvua. Tilastojen mukaan esimerkiksi pohjoismaat menestyvät yhtä hyvin kuin angloamerikkalaiset maat, vaikka edelliset verottavat 10 prosenttikköä kovemmin, ja esimerkiksi tuotanto henkeä kohti on pohjoismaissa jonkin verran korkeampi.

Toisaalta, mistä kaikesta ns. hyvinvointivaltio koostuu korkean verotuksen lisäksi? Korkman kannattaa myös ns. paikallista sopimista yleissitovuuden sijaan ja halpatyövoiman maahantuontia sekä sen vaatimaa ”työelämän joustoa”. Itse olen aina ihmetellyt sitä yhtälöä, että Suomessa on toisaalta työvoimapula, mutta ihmisten saamiseksi töihin palkkoja pitää alentaa. Vähäisillä taloustiedon rippeilläni olen kuvitellut, että kysynnän ja tarjonnan lain mukaan työvoimapula nostaisi palkkoja, mutta ehkä en tässä bloggauksessa lähde jaarittelemaan siitä sen enempää.

Toinen hyvinvointivaltion kannalta keskeinen muutos on meneillään oleva sote, joka käytännössä tarkoittaa terveyspalveluiden yksityistämistä. Jonkinlaiseen uusliberalismiin ollaan siis menossa, villi veikkaus on, että koulutusta aletaan yksityistää sen jälkeen. Ja tässähän on sellainen vinha tvisti, että yksityiset tuottavat palvelut, jotka rahoitetaan verovaroista (esim. palveluseteleillä) ja omistajat maksavat vain minimaalista pääomaveroa voitoistaan, jos eivät sitten kierrä veroja kokonaan.

Vaikka hyvinvointivaltiolla on laaja tuki, kuten kolumnissa todetaan, niin monille hyvinvointivaltio voi tarkoittaa toteutukseltaan monia eri asioita.

Etuoikeutetuimmuus

Eikö tässä kilpailussa etuoikeutetuimmuudesta ole jotain perverssillä tavalla poroporvarillista? Siinä kiihkossa, jolla koulutetut keskiluokat piehtaroivat syyllisyydessään samalla korostaen omaa keskiluokkaista valkoisuuttaan on jotain, jota voisi kutsua reilun kaupan etnonationalismiksi. Meillä Suomessa sivistyneistö on kansallisen heräämisen ajoista kaipaillut Eurooppaan ja osaksi läntistä sivistyneistöä ja tuntenut alemmuutta suomalaisesta metsäläisyydestä. Eurooppalaisuuden narratiiviin kuuluu olennaisena kolonialistinen menneisyys ja Suomella sitä on ollut valitettavan vähän, joten assosiaatioita on ollut pakko hakea ihonväriin liitetystä kollektiivisesta syyllisyydestä ja ”orjalaivojen tervasta” (joka on naurettava äärioikeistolainen meemi, mutta joka silti nousee aina välillä esiin kollektiivista syyllisyyttä herättelevissä yhteyksissä).

Hiljattain onneksi löydettiin saamelaiset: onhan meilläkin etninen vähemmistö, jota olemme sortaneet ja kolonialisoineet. Nyt suomalaisetkin voivat liittyä kolonialististen kansojen uljaaseen kerhoon, joka menneisyydessä on ryövännyt alkuperäiskansojen maita.

Ylpeydentunnetta tietenkin pitää tasapainottaa terveellä protestanttisella katumuksella: olen etuoikeutettu valkoihoinen koulutettu nuori ja tarvittaessa voin luetella myös pitkän litanian muita etuoikeuksiani, mutta olen myös valmis tuntemaan syyllisyyttä sen vuoksi, katumaan ja pyytämään syntejäni anteeksi, jotta voin jatkaa etuoikeutettua elämääni. Olen eksoottisten vähemmistöjen tukija, mutta ilman kulttuurista appropriaatiota tietenkin.

Etuoikeutetun elämäni vuoksi olen syntinen, mutta maksan almuni jokapäiväisen Starbucks-kahvini muodossa, josta menee 10% hyväntekeväisyyteen. En ehkä voi pysäyttää ilmastonmuutosta, mutta jokaisesta ulkomaanlennosta maksan mielelläni ilmastoveroa, joten omatuntoni on puhdas. Palkkaan mielelläni ulkomaalaisen, mieluummin vielä värillisen, siivoamaan kotini, jotta voin työllistää maahanmuuttajia, etenkin jos saan siitä kotitalousvähennyksen. Ja huomioikaa: tunnistan tässä etuoikeuteni.

Eikö kaikkeen nautintoon liity aina syyllisyys, pahe, nautinnon pimeä puoli? Olisiko tupakointi niin nautinnollista, jos se ei olisi myös haitallista? Entä jos olisi laite, jolla humalan saisi kytkettyä päälle ja pois ilman alkoholia ja sen haittavaikutuksia mukaanlukien seuraavan päivän krapulaa? Luultavasti instant-selviäminen veisi pois merkittävän osan juopottelun jännityksestä. Niistä saatava nautinto vaatii niihin sisältyvän negatiivisen puolen. Seksiin liittyvän syyllisyyden ja nautinnon perverssi linkki taas on niin ilmeinen ja useasti käsitelty, että en edes puutu siihen tässä.

Slavoj Žižek kertoo luennoillaan jatkuvasti seuraavaa vitsiä:

A group of Jews in a synagogue publicly admitting their nullity in the eyes of God. First, a rabbi stands up and says: “O God, I know I am worthless. I am nothing!” After he has finished, a rich businessman stands up and says, beating himself on the chest: “O God, I am also worthless, obsessed with material wealth. I am nothing!” After this spectacle, a poor ordinary Jew also stands up and also proclaims: “O God, I am nothing.” The rich businessman kicks the rabbi and whispers in his ear with scorn: “What insolence! Who is that guy who dares to claim that he is nothing too!”

Suomalaiset ovat mestareita itsensä vähättelyssä: me olemme sivistymättömiä metsäläisiä, meillä ei ole kulttuuria, emme ole oikeita eurooppalaisia, emme osaa käyttää alkoholia, suomalainen ruoka on pahaa (mikä ei välttämättä ole kylläkään liioittelua). Yksi selitys on edellisen vitsin kaltainen itsensä korottaminen itseää vähättelemällä. Toinen johtopäätös on, että ainoa mahdollisuus itsensä korottamiseen on itsensä korottaminen syyllisyyden kautta. Olemme ehkä juntteja, jotka eivät ansaitse olla samalla tavalla eurooppalaisia kuin ranskalaiset ja saksalaiset, mutta jos oikein yritämme, voimme ainakin ruoskia itseämme syyllisyydellä kolonialistisesta menneisyydestä.

Merkittävää nimittäin on se äänenpaino, jolla syyllisyys kolonialistisesta menneisyydestä esitetään. Artikkeleiden ollessa kyseessä meidän toki täytyy vain kuvitella kirjoittavan subjektin äänenpaino tekstiä lukiessamme, mutta silloinkin sielumme korvalla kuulemme sen itsetyytyväisyyden, jolla suomalaisten yhteydet orjakauppaan löydetään. Sanomalla on kaksi vastaanottajaa: toisaalta kirjoittaja itse ja hänen viiteryhmänsä, jossa oma syyllisyys on itsestäänselvyys, mutta jonka tunnustaminen on osa rituaalia, jolla vahvistetaan ryhmän koheesiota; sekä ulkoryhmä, joka tuntee tyytyväisyyttä kansallistunteesta (oletetusti) ilman syyllisyyttä, ja jolle siksi tervettä katumuksentunnetta tulee opettaa.

Sellaisissakin konteksteissa, joissa kansallisuudet on julistettu ”kuvitelluiksi yhteisöiksi” (millä tahdotaan sanoa, että niiden luonne on sopimuksenvarainen) ja myyteiksi ja narratiiveiksi, kansallisuus nähdään käyttökelpoiseksi käsitteeksi, kun on puhe syyllisyydestä. Vaikka ”suomalaisuus” on 1800-luvulla keksitty keinotekoinen käsite, ei se estä käsittelemästä ”suomalaisten” syyllisyyttä orjakauppaan sata vuotta aikaisemmin 1700-luvulla tai saamelaisten maiden anastamista myöhäisellä rautakaudella.

Ironista on, että he joille kansallisuus on ”rakenne”, joka pitää ”purkaa”, puolustavat ”uussuomalaisten” oikeutta suomalaisuuteen jopa siten, että etuliite nähdään loukkaavana, koska kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat ovat yhtä lailla suomalaisia kuin niin sanotut ”kantasuomalaisetkin”. Abdullah on sataprosenttisen suomalainen eikä hänen ja Korhosen Pekan välillä ole mitään eroa. Pitäisikö meidän sitten puhua Abdullahin syyllisyydestä saamelaisten kolonialisointiin? Entä orjakauppaan ja huonoon ruokaan? Ei tietenkään. Toki Abdullan suomalainen, mutta ei ”sillä tavalla” suomalainen, että olisi oikeutettu ottamaan osaa siihen kansalliseen syyllisyydessä piehtarointiin, joka on ainoa hyväksytty tapa tuntea kansallista ylpeyttä.

Riistämistä ja niistämistä

Aina välillä näkee keskustelua siitä, miten englannin kielen termi exploitation (tai sen kantaverbi exploit) tulisi kääntää suomeksi. Etenkin marxilaisessa kontekstissa tuo keskeinen termi on suomeksi riisto (tai riistää). Alunperin Marxilla tuo oli Ausbeutung, mutta osaan saksaa sen verran huonosti, etten mene sen syvemmälle.

Sinänsä ”riisto” on toimiva käännös siinä mielessä, jossa ”kapitalisti riistää lisäarvon työläiseltä”, eli toisin sanoen ”ottaa pois”. Toisaalta mahdollinen suomenkielinen vastine ”eksploitaatiolle” on myös ”hyväksikäyttö”. Asioista puhuttaessa niiden hyväksikäyttö on jossain määrin neutraalimpaa, kun taas ihmisten hyväksikäyttö kuulostaa tuomittavalta, ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön vivahtavalta. Jos verrataan toista Kantin imperatiivia ”älä koskaan kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä” Adam Smithin ajatuksiin, pitää muistaa nuoren Marxin humanistinen ajatus siitä, että hyväksikäyttö itsessään on moraalisesti väärin.

Toki propagandistisessa käytössä ”riisto” pärähtää jotenkin voimakkaammin kuin vain sen toteaminen, että ”työvoimaa hyväksikäytetään”.

Asia tuli mieleen lukiessani Benedict Anderssonin Kuviteltuja yhteisöjä, jossa on seuraava lause:

[j]os kirjapainokapitalismi olisi pyrkinyt riistämään kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita, se olisi jäänyt pienten mittojen kapitalismiksi. (Käännös Joel Kuortti, korostus minun.)

Tässä puhutaan siis sellaisista paikallisista kielistä, joista ei tullut kansallisia kirjakieliä, vaan jotka jäivät vähemmistökieliksi (kuten provensaali Ranskassa) tai murteiksi (kuten itämurteet Suomessa), ja jotka kirjapainon keksimisen aikaan eivät saaneet omia kirjakieliään. Tällöin sanavalintana ”riistäminen” tökkää hieman silmään. Minulla ei ole alkuperäistekstiä tässä käsillä, mutta olisikohan tuossa taustalla juurikin ”exploit”-verbi? Andersson on toki marxilainen, jolloin ”riistää” on luonnostaan ensin mieleen tuleva valinta, mutta jotenkin riistäminen tuntuu liian raa’alta. Voisi kuvitella vähemmistökielten puhujien olleen tyytyväisiä päästessään osalliseksi kirjapainon tuotoksista. Sen sijaan, jos em. kohta kuuluisi ”olisi pyrkinyt käyttämään hyväksi kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita”, olisi tulos neutraalimpi.

Mutta kuten sanottua, minulla ei ole alkuperäistekstiä käsilläni, enkä muutenkaan ole tutustunut marxilaisen kirjallisuuden kääntämiseen, mutta tulipa vain lukiessa mieleen.

Koska Neuvostoliiitto

Kaikille on tuttu ns. natsikortti, joka tarkoittaa sitä, että keskustelussa (yleensä verkkokeskustelussa) jotakuta keskustelijoista kutsutaan mielipiteidensä vuoksi natsiksi. Keskustelulle itselleen tämä ei tee tietenkään hyvää, varsinkaan jos nimitys ei ole aiheellinen, ja terminsä tuntevat tietävät kyseessä olevan ns. ad hominem -argumentointivirhe (tosin ihan oikeidenkin natsien määrä verkossa on jatkuvassa kasvussa ja parodiahorisonttia hipovat tapaukset, joissa oikeasti hakaristilippua heiluttava äärioikeistolainen loukkaantuu, kun häntä kutsutaan natsiksi ja ryhtyy sitten tivaamaan mitä pahaa natsit ovat tehneet että heitä niin vainotaan).

Natsikortin lisäksi pakasta löytyy luonnollisesti myös kommunistikortti. Angloamerikkalaisissa keskusteluissa sitä pelataan usein esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa koskevissa keskusteluissa. Meillä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tämän kaltaiseen ”sosialismiin” suhtaudutaan joko positiivisesti tai välttämättömänä pahana, mutta valttina kommunistikorttia pidetään meikäläisessäkin keskustelussa.

Tässä ei ole mitään uutta eikä sinänsä bloggaamisen arvoista. Mielenkiintoinen on kuitenkin eräs tapa pelata tämäntyyppisiä kortteja. Peliliike suoritetaan kutakuinkin seuraavasti:

olet pasifisti-> olet siis kommunisti -> ei siellä Neuvostoliitossa kuule sivareita paljon suvaittu!

Ja tottahan se on, että Neuvostoliitto oli läpeensä militaristinen ydinaseilla pullisteleva diktatuuri, jossa aseistakieltäytyjillä oli ahtaat oltavat. Ja totta on varmaan sekin, että aikanaan joistain taistolaisista löytyi niitä, joilla oli oma määritelmänsä ”rauhankasvatuksesta”.

Kyseistä kaavaa voi soveltaa lähes loputtomasti:

vähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä -> olet siis kommunisti -> Neuvostoliitossa vähemmistöjä sorrettiin

Se, että mitä tällainen tautologia todistaa, ei ole oleellista, ainakaan niille jotka tällaista perustelua käyttävät. Enkä edes aio selventää tässä, mitä tällaisessa ”argumentoinnissa” on vikana.
Aikaisempiin ateismikeskusteluihin liittyen sama kaava kirjoitetaan seuraavasti:

olet ateisti-> olet siis kommunisti -> marxilaisuus on sekin yhdenlainen uskonto.

Jos jonkun mielestä tällainen kaava on liian naurettava, että sitä kukaan vakavasti otettava kirjoittaja Suomi24:n ulkopuolella käyttäisi, löytää kuitenkin dokumentoidun esimerkin pamflettikokoelmasta ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” Joonas Konstigin erikoisen otsikon ”Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat” alta. Uskontoa ja uskonnollisuutta puolustavassa tekstissä väitetään, että uskonnoton yhteiskunta on vaarallinen utopia, josta esimerkkinä Neuvostoliitto, jonka kaikki paha oli seurausta uskonnon hylkäämisestä. Sen jälkeen huomautetaan kuitenkin, että ”[t]äysi uskonnottomuus ei Neuvostoliitossa onnistunut. Sielläkin palattiin Stalinin kaudella tietynlaisiin kvasiuskonnollisiin rakennelmiin, johtajan messiaskulttiin ja kuolemattoman Leninin muumioon Punaisella torilla.” Itse lisäisin listaan vielä uskonnontuntien korvaamisen ateismin tunneilla, mikä aikanaan itseäni huvitti vanhoja virolaisia koulutodistuksia lukiessa. Ateismi oli siis Neuvostoliiton virallinen uskonto. Konstig tosin samalla sivulla edellisessä kappaleessa pitää ”materialistista uskontoa” määritelmällisenä mahdottomuutena, kenties omaa argumenttiaan suojatakseen, mutta jo pari sivua myöhemmin taas määrittelee ateismin ”taikauskoksi” ja että ”marxismiinkin uskoi [sic] moni järkevä ihminen, ja maailmankuva on siinä samanlainen [taikauskoinen]”. Ateismi on siis pahasta, koska se on kommunismia, joka ei ole uskonto, mutta jollain tavalla silti on.

Kommunistikortin jälkeen saa siis sääntöjen mukaan pelata Neuvostoliittokortin, jonka jälkeen alkuperäisen kortin (joka voi olla mikä tahansa) merkitys kääntyy päinvastaiseksi. Ainakin joidenkin mielessä. Jos tämäkään ei riitä voittamaan peliä, voi aina pelata ultimaattisen valtin ”Hitler oli kasvissyöjä ja kansallissosialismi oli sosialismia”.

Lisää Havelista

Havelin poliittinen analyysi jäi jonkin verran kesken, joten jatkan sitä tässä. Jos aikaisemmassa tekstissä oltiin kallellaan vasemmalle, nyt reivataan kurssia vähän enemmän tyyrpuurin puolelle.

Havel kirjoittaa:

Markkinatalous on minulle jotain yhtä luonnollista kuin ilma; onhan se kuitenkin talousjärjestelmä, jota ihmiset ovat testanneet satojen (ellei jopa tuhansien) vuosien ajan ja joka on todettu käytännössä toimivaksi. Se on järjestelmä, joka vastaa parhaiten ihmisten luontaista käyttäytymistä. Tästä syystä en koe sen sisältävän minulle minkäänlaista maailmankatsomusta, filosofiaa tai ideologiaa.

Itsekin kannatan markkinataloutta, sikäli kun sitä ajatellaan tiukasti keskusjohtoisen suunnitelmatalouden vastakohtana. Ensinnäkin moraalisesta syystä: olen liberaali, eikä mielestäni taloudellista liberalismia voi erottaa muusta liberalismista; ihmisellä tulee oikeus ja vapaus omistaa, harjoittaa ammattia ja nauttia työnsä hedelmistä, niin kauan kuin liberalismin kultaisen säännön mukaan hänen vapautensa eivät riko muiden vapauksia (valitettavasti käytännön kapitalismissa näin usein käy, mutta siitä enemmän toisaalla). Toiseksi käytännön syistä: maailma on niin monimutkainen, että viisainkaan keskuskomitea ei kykene hallitsemaan kaikkea, ja siksi on järkevintä, että jokaisella on maksimaalinen vapaus hoitaa omaa tonttiaan omaksi parhaakseen.

Sen sijaan ajatus, että markkinatalous olisi jotenkin ”luonnollinen” järjestelmä, on outo. Missä puussa raha kasvaa? Käyvätkö karhut ja jänikset keskenään valuuttakauppaa? Onko velka luonnonlaki? Jonkin asian käsittäminen ”luonnolliseksi” on nimenomaan ideologista ja sen väittäminen, että jokin asia on ”vapaa ideologiasta” on oikeistoliberaalien silmänkääntötemppu. Talouden lait eivät ole luonnonlakeja, vaan jokainen talousjärjestelmä on ihmisen keksintö. Samoin ideologiat ovat siitä hankalia, että ne tuppaavat tulemaan aina meidän ja maailman väliin, ja olen vähän skeptinen sen suhteen, voiko ”maailmaa itsessään” nähdä jotenkin ”ideologioista vapaana” ylipäätään.

Luultavasti koko teksti on alunperin ajateltu yksityistämispolitiikan puolustamiseksi, sillä Havel oli mukana yksityistämässä Tsekkoslovakian kansallisomaisuutta. Itsehän kannatan vahvaa valtio-omistajuutta, mutta edelliseen kirjoitukseen viitaten, olen valmis muuttamaan käsityksiäni. Olisikin kiinnostavaa lukea kattava selvitys entisten sosialistimaiden kansallisomaisuuden yksityistämisestä. On selvää, että suunnitelmataloudesta yksityisyrittäjyyteen oli mahdotonta siirtyä purkamatta valtion monopoleja ja osin on jälkiviisastelua puuttua joihinkin yksittäisiin epäonnistumisiin, mutta haluaisin lukea kattavan esityksen aiheesta. Joku Naomi Klein kirjoitti Venäjän kansallisomaisuuden uusjaosta Tuhokapitalismi-kirjassaan, mutta kirja oli vähän yksipuolinen ja sensaatiohakuinen.

Asia ei ole merkitystä vailla Suomenkaan suhteen, sillä samoihin aikoihin täälläkin yksityistettiin valtion omaisuutta, joskaan muutos ei ollut aivan yhtä jyrkkä. Tänään HS kirjoittaakin valtion omaisuudesta otsikolla ”Jokainen suomalainen on pörssikapitalisti” (vaikka olen melko varma, että valtio-omistajuus on nimenomaan pörssikapitalismin vastakohta). Jutun mukaan valtio saa osinkoina tänä vuonna yli miljardi euroa. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen osinkopotti olisi, jos alunperin sellaiset valtion kruununjalokivet kuten Neste ja Valmet olisivat edelleen valtion omistuksessa. Kaikkihan tietävät kuinka rikkaat valittavat että verot vievät heidät kaikki rahansa, vaika tosiasiassahan kaikkein rikkaimmat maksavat suhteessa vähämmän veroja (koska voivat tuloveron sijaan maksaa vain pääomaveroa tai kikkailulla välttää verojen maksun kokonaan) ja toisekseen suuri potti valtion tuloista tulee myös valtion omistamien yritysten osingoista. Olisi kiinnostava saada tästäkin puolueeton selvitys, eikä vain pitää yksityistämistä automaatisesti autuaaksi tekevänä.

Vaarana on siis, että jos jotain aletaan pitää ”luonnollisena” ja ”vailla ideologiaa”, tehdään huonoja päätöksiä ilman tarkempia perusteluita.

Kuinka politiikkaa tehdään

Jälleen toinen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä jälleen perfektionismissani kuvittelen, että voin kirjoittaa vasta, kun olen saanut aiheen kehiteltyä päässäni selkeään lopputulokseen. Ehkä pitäisi käsittää tämä blogi työpäiväkirjaksi, jossa kehittelee eteenpäin ajatusten raakileita, tai jopa ymmärtää, että ainakaan kovin helpolla mistään asiasta ei pääse lopulliseen totuuteen. Ehkä pitää vain yrittää, ”essayer”, siitähän tässä on kyse. Tämäkin aihe tuli viime tapahtumien vuoksi ajankohtaisemmaksi kuin koskaan, ja pelkään että monetkin ajatukset ovat pian menettäneet ajankohtaisuutensa, vaikka keksin ne jo aikoja sitten ja siten olin edelläkävijä.

Tässä haluan pureutua siihen tapaan, jolla viime aikoina yleisö ja yksittäiset ihmiset ovat ottaneet vastaan uutisia ja muodostaneet maailmankuvaansa.
Ensimmäinen ongelma tämän ilmiön haltuunottamisessa on se kaikkien tietämä tosiasia, että Suomi on yhä jakautuneempi kahteen leiriin, joiden olemassaoloa emme kuitenkaan täysin halua tunnustaa. Oireellista on, että kummastakin leiristä on olemassa oikeastaan haukkumanimiä. Toinen porukka on jossain oikealla, joskaan ”oikeisto” ei välttämättä sille oikea nimitys, koska monet sen edustajat ovat pikemminkin työväenluokkaisia kuin porvarillisia (joskus käytetään nimitystä ”huonosti koulutetut). Perussuomalaisuus, eli ”persuus” (otamme vakavan ilmeen ja väitämme ettei tämä väännös ole haukkumasana) voi olla yhdistävä tekijä, mutta tähän porukkaan kuuluu muitakin kuin vain Perussuomalaisen puolueen jäseniä. He ovat konservatiiveja, suvaitsemattomia, joidenkin mielestä rasisteja (tästä nimityksestä kirjoiten lisää myöhemmin, jos muistan). Toinen ryhmä on vasemmistolainen, tai ”vihervasemmistolainen” (jostain syystä tämä minusta neutraali sana koetaan loukkaavana) tai punavihreä. Haukkumasanana käytetään ”suvaitsevaistoa” tai ”suvakkia”. Kaikki tiedämme näiden kahden ryhmän olemassaolosta, tiedämme yleensä kumpaan kuulumme tai mikä muuten on suhteemme niihin. Silti näitä kahta ryhmää on vaikea nimetä ja jos niihin viittaa keskustelussa, vastaväitteiden ryöppy peittää alleen itse pointin. Varmaa silti on, että keskustelussa nämä kaksi näkökulmaa vaikuttavat siihen, miten ihmiset vastaanottavat uutisia. Käytän siis seuraavassa edellämainittuja termejä, siitäkin huolimatta että joku tästä varmasti loukkaantuu (mahdollisesti joku, joka mielellään syyttää muita ”ammattiloukkaantujiksi” tai ”mielensapahoittajiksi”).

Skenaario 1#

Otetaan skenaario, jokin niistä parin vuoden aikana tapahtuneista väkivallanteoista, joita kutsutaan terroriteoiksi. Kun isku tapahtuu, tekijästä ei ole välttämättä tietoa: emme tiedä hänen taustojaan, etnisyyttään, poliitisia mielipiteitä tai motiiveja. Jossain on kuitenkin räjähtänyt pommi, ammuttu koulussa tai baarissaa silmittömästi, ajettu autolla väkijoukkoon, puukotettu useaa vastaantulijaa. Tässä vaiheessa tiedetään jo Hesarin kommenteissa ja Hommaforumilla, että kyseessä on maahanmuuttaja ja islamisti, mutta suvaitsevaiston vallassa oleva media ei sitä halua vielä paljastaa. Vastaavasti punavihreässä kuplassa tiedetään, että tapausten kulku viittaa kovasti islamilaiseen terrorismiin, mutta viime hetkeen asti toivotaan, että kyseessä olisi jokin muu motiivi, tai ainakin että tapaus ei lisäisi rasismia ja ennakkoluuloja ja muistutetaan että kyseessä on kuitenkin yksittäistapaus. Kun sitten paljastuu, että kyseessä onkin jihadistin sijaan äärioikeistohörhö, roolit kääntyvät. Oikeistoleirissä ollaan sitä mieltä, että media tarttuu asiaan vain siksi, että kyseessä on oikeistoradikaali, mutta muslimiterroria hyssytellään. Vasemmistoleirissä ollaan täysin samasta uutisoinnista sitä mieltä, että nyt kun tekijä paljastui ei-muslimiksi, asiaa yritetään painaa villaisella. Useassa tapauksessa isku muistetaan ennakkoreaktioiden, ei todellisten tapahtumien perusteella.

Ylläoleva on ilmiselvää kenelle tahansa omilla aivoillaan keskustelua seuraavalle (tosin, voidaan myös sanoa, että sellaisia ihmisiä on valitettan vähän), eikä se vaadi suurta järkeilyä, eikä ole siksi tämän kirjoituksen pointti. Pointti on siinä innossa, jolla jotain pahaa odetetaan tapahtuvaksi.
Väitän, että persupiireissä tekijällä ei pelkästään spekuloida: tekijän toivotaan olevan muslimi/islamisti/jihadisti (tai anarkisti, mutta vakavia terroritekoja Antifa on tehnyt mainettaan vähemmän). Ensimmäiset hetket terrori-iskun jälkeen ovat suuren urheilujuhlan tuntua: kuka veikkaa voittajaa? Jos kyseessä on rikos, johon liittyy seksuaalista väkivaltaa, niin kuin monissa esiin nostetuissa maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa liittyy, on nettipalstoilla aistittavissa jopa seksuaalista hekumaa.

Vastaavasti toisessa päässä makustellaan oikeistolaisten tekemillä iskuilla. Koska ainakaan vielä ei olla päästy lapuanliikkeen vuosien kaltaiseen väkivalta-aaltoon, pitää muistella Priden kaasuiskua vuodelta 2010 ja Jyväskylän kirjastopuukotusta vuodelta 2013. Kun näistä puhutaan tai kirjoitetaan, voi aistia sen mielihyvän, jolla haetaan omalle pointille pontta: olen uskottava pessimistisen tulevaisuuden ennustaja, kun osaan viitata todella vakavasti otettaviin yhteiskunnallisiin oireisiin, tavata sanan ”orwellilainen” ja kunpa vielä tapahtuisi jokin suuri mullistus, joka osoittaisi kuinka oikeassa olen.

Disclaimer 1: en halua vähätellä minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö ole huolestuttava se tyytyväisyys, jolla väkivallasta kertovat uutiset otetaan vastaan?

Disclaimer 2: jos tämä (tai jokin mitä kirjoitan myöhemmin) loukkaa sinua, kertoo se suurella todennäköisyydellä kumpaan ryhmään kuulut.

Skenaario 2#

Toinen skenaario on tapaus, jossa puolueen X rivijäsen loukkaa puolueen Y naispuolista presidenttiehdokasta alatyylisellä twiitillä (puoleilla X ja Y ei sinänsä ole väliä, koska tämä toimii molempiin suuntiin). Puolueen Y verkkolehti julkaisee twiitin osoituksena puolueen X jäsenten loukkaavasta kielenkäytöstä ja puolueen Y jäsenet jakavat uutista ahkerasti verkossa. Puolueen X rivijäsen poistaa alkuperäisen twiitin, mutta hänen nimellään Googlesta haettaessa kuvakaappaus twiitistä on hakutulosten ensimmäisenä. Puoleen X rivijäsen kokee kunniaansa loukatun.

Milloin me päädyimme tällaiseen nurinkuriseen viestintään? Miksi jokin puolue julkaisee verkkolehdessään naispuoliseen kansanedustajaan ja presidenttiehdokkaaseen kohdistuvia loukkauksia? Tietenkin siksi, että ne kertovat jotain myös lausujastaan, mutta silti. Ja emmekö me rakastakin juuri näitä luhankalaisia varavaltuutettuja, jotka twiittaavat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä jotain sekopäistä, jota voimme jakaa eteenpäin? Ja jos se on jotain rasistista tai seksististä, järkytymmekö siitä vai pikemminkin ilahdumme, vai miksi muuten jakaisimme ja kommentoisimme sitä ahkerammin kuin samaa mieltä olevat?
En ole seurannut Donald Trumpia Twitterissä tai muuallakaan, mutta olen lukenut useitakin hänen twiittejään, koska niitä ovat jakaneet henkilöt, joiden mielestä ne ovat typeriä. Onkin oireellista, että Trumpin vastustajat näyttävät levittävän hänen sanomaansa yhtä tehokkaasti kuin hänen kannattajansa. Jälleen en voi olla huolestumatta siitä tunteesta, joka niin monella syntyy, kun he oikein saavat syyn raivota. Rohkenen olettaa, että silloin kun joku näennäisesti suuttuu, kyseessä on itse asiassa jonkinasteinen ilo.

Ja silläkin ehdolla että syljen oman viiteryhmäni suuntaan, totean että yliopistot suoltavat maailmalle liikaa ylikoulutettuja humanisteja, joiden taidoille ei oikeastaan ole työelämässä käyttöä. Tätä voi kompensoida hankkimalla elämäänsä iloa etsimällä rakenteellista rasismia mainosten kuvastosta tai seksismiä ammattinimikkeistä. Ranskalaista postrukturalistista kielikäsitystä voi olla vaikea soveltaa suomen kieleen, koska meillä ei ole samalla tavalla kieliopillista sukua tai edes sukupuolitettuja pronomineja, mutta kielen sukupuolittuneisuutta voi löytää sellaisista vanhentuneista ilmaisuista kuten ”puhemies”, ”palomies” tai ”tarjoilijatar” ja olla iloinen siitä, että eipä mennyt kuuden vuoden yliopisto-opiskelut aivan hukkaan. Mutta missä on ”proletariaatti”? Enää on vain ”kouluttamattomia”?

Skenaario 3#

Poliittista väkivaltaa odotetaan molemmilla puolilla kieli pitkällä. Kun sitten eräs lähes kaikille tuntematon jyväskyläläinen avustaja pahoinpidellään vasaralla, puoluejohtoa myöten sitä pidetään poliittisena iskuna ja kuten Hommaforuminkin ensireaktiot suorastaan toivovat: ”vihervasemmiston vihapuheet alkavat ilmeisesti oikeasti muuttua teoiksi”. Kun sitten murhayrityksen vakavuudella tapahtuneesta pahoinpitelystä pidätetään kaksi äärioikeistolaista, vasemmiston humaanius ei voi olla muuttumatta vahingoniloksi. Samaan aikaan toisaalla rikoksen poliittista aspektia ei enää haluta korostaa, mutta Hommaforumilla aletaan pohtia ”onko ihan itse vaan hakannut päätään pöydänkulmaan… (hymiö)” ja ”Kataja kuvittelee olevansa pahoinpitelyn jälkeen jonkinlainen martyyri” ja niin edelleen. Tätä kirjoitettaessa asia on edelleen auki ja ainakin yksi äärioikeistolaisista epäillyistä on vapautettu, joten vielä emme saa varmuutta, kumman puolen marttyyriksi vaalipäällikkö kelpaa.

”Tulispa kunnon kunnon kähinät”

Neljäs skenaario, tai pikemminkin se viimeaikainen tapahtuma, joka sai tämän bloggauksen kirjoittamaan, on Yhdysvaltain kongressitalon tapahtumat. Joka on tänne asti lukenut tarkkaavaisesti, ymmärtää varmasti jo mihin pyrin.

Tapahtumia on kuvattu vallankaappausyritykseksi etenkin ns. vasemmiston eli Trumpin vastustajien puolelta. Monet Trumpin kannattajat ovat jopa omaksuneet narratiivin, jonka mukaan kongressitaloon eivät rynnäköineet heidän viiteryhmänsä edustajat, vaan ihan jotkut muut. En lähde tässä hakemaan ”todisteita” puoleen tai toiseen: mitäpä minä tietäisin tapahtumien todellisesta kulusta ja kaikki on kuitenkin filtteröitynyt jonkun toisen tahon kautta. Ehkä kaikki onkin vain valtamedian valhetta. Kukapa tietää. Ja mitäpä väliä sillä on: haluan tässä nostaa esille niitä reaktioita, jotka ovat seurausta siitä, mitä ainakin oletamme tietävämme tapahtumista.

Reaktiot ovat olleet yhdistelmä naureskelua majavalakkisille trolleille, jotka eivät erota Georgian osavaltion lippua Georgian valtion lipusta, toisaalta taas halutaan korostaa, että äärioikeisto yritti vallankaappausta. Eikö jälkimmäiseen tunnu liittyvän rahtunen toivetta siitä, että olisi käynyt vieläkin pahemmin, jotta Trump olisi näyttänyt todelliset fasistidiktaattorin kasvonsa? Tapahtumia on voimakkaasti eletty myös Suomessa ja pohdittu ”voisiko sama tapahtua täälläkin?”

Lopuksi

Ilmiö ei ole uusi: äärivasemmistossa on noudatettu doktriinia, jonka mukaan luokkataistelun tulee kärjistyä, jotta vallankumous saavutettaisiin. Siksi sosiaalidemokraattisia ja parlamentaarisia toimintatapoja on pyritty vastustamaan ja esimerkiksi maltillisia ammattiliittolaisia on murhattu (äärivasemmistolaisilla ei tarkoita tässä esim. Joe Bideniä, Sanna Marinia tai sitä Twitterissä sinua ärsyttävää cheguerapaitaista vegaania, vaan esim. punaisten prikaatien kaltaisia terroristeja). Toisaalta kristilliset apokalyptiset lahkot näkevät sodat, kulkutaudit ja muut vitsaukset maailmanlopun ennusmerkkeinä, jotka ilahduttavat tosiuskovaista. Etkö olekin joskus kuullut maltillisenkin kristityn sanovan ”kyllä on kamalaksi maailma mennyt” tietty tyytyväisyys äänessään? Tyytyväisyys ehkä siitä omahyväisyydestä, että itse ei ole ”mennyt sellaiseksi” ja tietenkin siitä, että pääsee sanomaan että enkö minä sanonut. Mutta ehkä siinä jotain muutakin. Ehkä meissä on jokin, joka oikein toivoo konfliktia, että saisi aiheen olla vihainen.

Vaikka 30-luvulla poliittinen väkivalta oli huomattavasti vakavampaa ja äänenpainot kovempia ja 60-luvulla politiikka radikaalimpaa, ei silloin ainakaan ollut sosiaalista mediaa. Miljoonat sosiaalisen median viestit päivittäin antavat oman pienen painonsa vaakakuppiin, joka voi äkkiä kääntyä mihin tahansa suuntaan. Banaali sanonta kertoo, että jos jotain oikein toivoo, muuttuu se todeksi. En tiedä ovatko muut huomanneet tätä ilmiötä, jota olen koettanut usealla esimerkillä kuvata monelta eri puolelta, mutta minulle se näyttäytyy hyvin ilmeiseltä. Ja vaaralliselta: jos oikein massoittain oikein toivomme jotain, alkavat heikot signaalit kasautua siihen suuntaan.

Jälleen olen silti epävarma mitä asialle pitäisi tehdä. Osaltaan on kyse samasta kuin jalkapallo-otteluiden ”filmaamisessa”: kun vastapuoli rikkoo, pitää näyttää siltä, että sattui mahdollisimman pahasti. Siitä seuraava rangaistus voi ratkaista tärkeän pelin. Ilmiössä on kyse sekä systeemiin itseensä rakentuneesta mekanismista että ihmisluonteen piirteestä rakastaa konflikteja. Juuri siksi pelkään, että näiden rakenteiden ulkopuolella ei ole muita tapoja ymmärtää politiikkaa ja maailman tapahtumia.

Porvarin ärsyttämisestä

Aikoinani kirjallisuutta opiskellessani keskustelimme kirjasodista ja sensuurista ja ”pahennusta” aiheuttavasta taiteesta. Ensimmäisiä mieleentulevia esimerkkejä tällaisesta ovat Hannu Salaman Juhannustanssit, Paavo Rintalan Sissiluuntantti, Väinö Linnan Tuntemattomasta poistetut kappaleet, Sperm-yhtye ja 60-luvun häppeningit, Henry Miller, Jumalan teatteri ja niin edelleen. Tulimme siihen tulokseen, että nykyään on lähes mahdotonta kirjoittaa (tai tehdä taidetta), joka todella herättäisi paheksuntaa. Kaikki on jo niin nähty ja koettu. Tämä oli siis joskus vuonna 2005, jotenkin tuntuu että nyt vuonna 2020 loukkaantuminen on tullut takaisin. Tai kenties se on ollut jossain pinnan alla ja tullut taas esiin, kun suuret ikäluokatkin on päästetty sosiaaliseen mediaan. Jälleen kerran olen epävarma lopullisesta tuomiostani, mutta mielestäni maailma on 15 vuodessa muuttunut tavalla, jonka ehkä ymmärrämme vasta, kun saamme siihen hieman enemmän perspektiiviä.

***

M.A. Nummisen uudessa omaelämänkerrassa ”Kaukana väijyy ystäviä” on hyvä kuvaus siitä konservatiivisesta tosikkomaisuudesta, jolla hänen tempauksiinsa suhtauduttiin. Poliisi keskeytti julkisia esiintymisiä ja kuuluisan Jyväskylän Kesän skandaalin jälkeen latinan professori Päivö Oksala yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa piti puhuttelun esityksestä vastaavalle Nummiselle ja Maria Laukalle. Voin kuvitella tunnelman, ja vaikka tekstissä ei mainita, uskon Päivön käyttäneen tilaisuudessa tummaa pukua ja kravattia. Tempaus ei saa minkäänaista ymmärrystä: ”kuulkaas nuorimies, ei tämä ole mitään taidetta!” eikä vanhalla polvella tunnu olevan minkäänlaista huumorintajua.

Ensimmäinen kysymys onkin, olisivatko Nummisen teokset jääneet historiaan, jos ne eivät olisi saaneet osakseen niin suurta paheksuntaa? Eikö voida sanoa, että niiden vastaanotto on osa teosta? Joitakin Nummisen kappaleita jaksaa vielä kuunnella, ehkä läpällä, vähemmän kenties itse musiikillisen nautinnon vuoksi, mutta jatkuvasti tietoisena niiden ”radikaalisuudesta”.

Toiseksi: nykypäivänä onkin antiautoritaarisilla liikkeillä ja taiteiljoilla ongelma, että Päivö Nyyrikki Oksalan kaltaisia konservatiiveja ei enää ole (hädin tuskin on enää edes latinisteja). Vielä minun lapsuudessani oli niitä Pink Floydin The Wall -levyn ”schoolmasterin” kaltaisia lehtoreita, joilla isänmaallinen paatos korvasi huumorintajun (tosin Nummisen muistelmien ulkopuolella Oksalan kerrotaan olleen itseasiassa paljon rennompi). Jokaisen hieman vasemmalle kallellaan olevan nuoren taiteilijan ja humanistiopiskelijan ja kulttuuriradikaalin (tunnistatte tyypin) tavoitteena on ”ärsyttää porvaria” esikuvinaan juurikin Nummisen kaltaiset 60-lukulaiset. Mutta missä on se porvari? Onko se Soinin (tai Trumpin) kaltainen populisti, joka itse aiheuttaa pahennusta tempauksillaan ja kommenteillaan ”fillarikommareista”? Millaisella performanssilla populistikonservatiivin saa suuttumaan? Ja jos ”radikaalin taiteen” edellytyksenä ja keskeisenä osana on siitä loukkaantuminen, eikö se tee ”radikaalista taiteesta” mahdotonta, jos kukaan ei enää loukkaannu.