Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto solmivat keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen, jota kutsutaan maiden ulkoministerien mukaan Molotov–Ribbentrop-sopimukseksi. Siinä kaksi diktatuuria jakoi Itä-Euroopan etupiireihinsä. Sopimus mahdollisti natsi-Saksan hyökkäyksen ensin Puolaan viikko sopimuksen solmimisen jälkeen ja pian muihin pienempiin naapurimaihinsa ja pian länteen joutumatta sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitto miehitti vuorostaan Baltian, Puolan itäosat ja hyökkäsi Suomeen. Läntisessä historiankirjoituksessa hyökkäys Puolaan aloitti toisen maailmansodan, Neuvostoliitossa toinen maailmansota, eli ”suuri isänmaallinen sota” lasketaan alkaneeksi vuodesta 1941.
Virallinen venäläinen historiankirjoitus ei kiellä sopimuksen eikä sen etupiirijaon sisältävän salaisen lisäpöytäkirjan olemassaoloa, vaikka Neuvostoliitto tunnustikin asian vasta Gorbatšovin kaudella vuonna 1989. Käsittääkseni asiasta ei kuitenkaan kauheasti huudella vieläkään ja Neuvosto-aatteen (ja venäläisen imperialismin) ihailijoille on vaikea pala selitettäväksi, miten Neuvostoliitto oli yhteistyössä natsi-Saksan kanssa, vaikka näiden piti olla toistensa verivihollisia. Yleisin selitys lienee, että Stalin suuressa viisaudessaan pelasi aikaa valmistaessaan Neuvostoliittoa suursotaan. Väitteen kanssa ristiriidassa on se, että Neuvostoliitto oli vuonna 1941 täysin valmistautumaton Saksan aloittaessa hyökkäyksen Neuvostoliittoon ja ilmeisesti Stalin vielä hyökkäystä edeltävänä päivänä kieltäytyi uskomasta tiedusteluraportteihin, joiden mukaan Hitler valmisteli hyökkäystä.
Tosiasia kuitenkin on, että Stalin mahdollisti Hitlerin hyökkäyksen länteen ja Hitlerin tuki Stalinille mm. Suomen talvisodan. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen hengessä solmittiin myös useita taloudellisia sopimuksia ja Neuvostoliitto jopa luovutti juutalaisia Saksaan tuhottavaksi. Hetken aikaa kaksi diktatuuria olivat parhaat kaverit.
George Orwellia lainataan nykyään kyllästymiseen asti. Kun kolumnisti tarvitsee vertailukohdan totalitarismille ja haluaa osoittaa lukeneisuuttaan — oli sitten lukenut Orwellia tai ei — lainaa hän 1984-romaania. Sosiaalisessa mediassa Orwellin nimeen vannovat ironisesti eniten ne, jotka levittävät harhaisimpia salaliittoteorioita.
Romaanissa 1984 on kuitenkin kohta, joka liittyy päivän aiheeseen. Romaanin kuvitteelliset suurvallat Oceania, Eurasia ja Eastasia ovat jatkuvasti keskenään joko liitossa tai sodassa. Kirjan alussa päähenkilön kotimaa Oceania on sodassa Eurasian ja liitossa Eustasian kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu yhdessä hetkessä päinvastaiseksi: nyt Oceania on liitossa Eurasian ja sodassa Eustasian kanssa. Demagogit julistavat: ”Oceania was at war with Eastasia: Oceania had always been at war with Eastasia” ja kansa hurraa mukana.
Orwell tätä kirjoittaessaan saattoi mahdollisesti ajatella Molotov–Ribbentrop -sopimusta: Neuvostoliiton ja Stalinin suunnitelma oli pelastaa maailma fasismilta, oli aina ollut.
Todennäköistä on myös, että Orwelliin olivat vaikuttaneet hänen henkilökohtaiset kokemuksensa Espanjan sisällissodassa, kun Stalinin tukemat kommunistit kääntyivät muita anti-fasisteja vastaan. Liittolaisista oli tullut vihollisia: ”trotskilaisia” ja tasavaltaisista ”fasisteja” kyynisessä suurvaltapolitiikassa.
Nämä ovat kaikki esimerkkejä kaksoisajattelusta: anarkistit taistelevat fasisteja vastaan, mutta ovat myös itse fasisteja, Neuvostoliitto yhtä aikaa oli ja ei ollut liitossa natsi-Saksan kanssa ja kapitalistisen lännen kanssa, Oceania yhtä aikaa oli juuri julistanut sodan Euraasialle että aina ollut sodassa sen kanssa.
*
Elämme jännittäviä aikoja, jolloin asiat ja asetelmat muuttuvat nopeasti ja koherentteja kantoja on vaikea muodostaa tai ainakaan keksiä rationaalisia perusteita sille, miksi uskoo asioiden juuri nyt olevan juuri näin.
Venäjään on helppo projisoida monenlaisia tunteita ja aatteita, koska sen läheisyydestä huolimatta tunnemme sen melko huonosti ja minkä tunnemme, verhoamme silti itämaiseen mystiikkaan ja slaavilaiseen sieluun. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin kaikkiin muihinkin ”lännessä”. Oli hallintomuoto sitten kaanikunta, tsaarinvalta, neuvostovalta tai putinismi, asiat eivät ole perustavalla tavalla muuttuneet. Ihailijat ovat etsineet sieltä isä-tsaaria, työläisten paratiisia, kristikunnan pelastajaa tai ihan vain bisnesmahdollisuuksia, vodkaa ja prostituoituja.
Amerikasta tiedämme liikaakin. Se on meille tuttu tv-sarjoista ja elokuvista. Odotamme Amerikan pelastavan maailman sotilasvoimallaan (vaikka tuomitsemmekin sen silloin, kun se hyökkää muihin maihin) ja mielikuvissamme Amerikka on aina hyvisten ja sankareiden puolella.
Pitkään taipumuksenamme oli antaa Venäjälle anteeksi sen pienet ihmisoikeusrikkomukset (vaikka vuodesta 2022 eteenpäin asenteet muuttuivat) ja muut puutteet. Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkopolitiikasta on aina haluttu löytää moraalittomuutta. Kenties haluamme sankarimme taistelevan puhtain asein puhtaan aatteen puolesta. Ristiriita – ellei jopa kaksoisajattelu — on tietenkin siinä, että tällä ajatuksella tunnustamme ”lännen” olemuksellisesti ”itää” moraalisemmaksi. Esimerkkejä tästä ajattelusta voisi hakea enemmänkin.
Suomessa on suomettumisesta huolimatta aina suhtauduttu Venäjään varauksella — kommunisteistakin 70-luvulla vain vähemmistö suuntautui naiivisti kohti Neuvostoliittoa: ryhmän nimi oli kirjaimellisesti vähemmistökommunistit. 90-luvun jälkeen elettiin siinä toivossa ja uskossa, että uusi Venäjä olisi vapaampi ja demokraattisempi ja kehitystä haluttiin tukea; jälleen naiivisti. Itänaapurissa ramppasivat kaikenlaiset kaasuputkikonsultit ja sisarpuolueaktiivit ja nuorisoleirivakoojat. Jälkiviisaasti muistetaan aina poliittisten vastustajien idänmatkat.
Euroopassa monet populisti- ja oikeistopuolueet ovat löytäneet Putinin Venäjästä ihanteensa: Unkarin Fidesz, Viron Ekre, Saksan AfD ja mitä näitä on. Siellä on sentään maa, jossa feministit ja luonnonsuojelijat eivät riehu ja homot laitetaan kaappeihinsa ja kristinusko ja perhearvot ovat kunniassa. Ainakin jos itää tulkitaan niin kuin on tavattu tulkita.
Jos Suomessa suhtauduttiin naiivisti Venäjään vielä Krimin miehityksen jälkeen 2014, viimeistään hyökkäys Ukrainaan 2022 muutti suhtautumisen kielteiseksi suomalaisille tyypillisellä konsensuksella. Pakotteita kannattavat lähes kaikki, entiset pasifistit haluavat varustautua sotaan. Natoa kannattaa jo Li Anderssonkin.
Oikeistotrollit syyttävät vasemmistoa putinisteiksi, koska Neuvostoliitto. Kaikki tuntevat tarvetta todistella: olemme aina olleet Euraasiaa vastaan ja liitossa Oceanian kanssa.
*
Nyt sitten Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministerit ovat tavanneet Saudi-Arabian Riadissa. Rubio-Lavrov -sopimusta ei ole tietojen mukaan vielä syntynyt, mutta nähtäväksi jää millaisesta etupiirijaosta vielä tullaan neuvottelemaan. Kuka saa Grönlannin, Panaman ja Gazan? Kuka Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan?
Samaan aikaan presidentti Donald Trump julistaa Ukrainan aloittaneen sodan ja nimittää Zelenskyiä diktaattoriksi. Diplomaattisuhteita ollaan palauttamassa Yhdysvaltojen ja Venäjän välille. Trump uhkaa vetää Yhdysvaltojen sotilaat Euroopasta. Trumpin ja Putinin tapaamista odotetaan.
Kun Trump ja Putin lähentyvät, voi joillekin tulla tarve kaksoisajatteluun. Kenen puolella me oikeastaan aina olemme olleet?
Ei ole kyllä mitään syytä unohtaa, että ukrainalaiset petettiin törkeästi vuonna 1996 kun vastineeksi Venäjän, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian antamista turvatakuista ukrainalaiset luopuivat ydinaseistaan. Muut maat kuten Venäjä ja Yhdysvallat lupasivat kunnioittaa Ukrainan valtion rajoja sekä poliittista itsenäisyyttä. Eipä ole kehumista lupausten ja turvatakuiden toteutumisen suhteen. Vähin, mitä eurooppalaiset ydinasevaltiot voivat tässä tilanteessa tehdä, on palauttaa Ukrainan todelliset mahdollisuudet puolustaa itseään idän vallanhimoisia mielipuolia vastaan, ja toimittaa sille riittävä määrä ainakin taktisia ydinaseita. Ehkä tieto niistä saisi Putininkin miettimään toisenkin kerran, miten hänen kannattaa sotaansa jatkaa.