Paasilinnan esseeteos Yksinäisyys ja uhma voitti aikanaan Finlandia-palkinnon; vuosi oli 1984 ja se oli ensimmäinen jaettu Finlandia. Olisi mahdotonta ajatella, että tämän kaltainen teos voittaisi kyseisen palkinnon tänä päivänä, muustakin syystä kuin siitä, että vuoden 1993 jälkeen sääntöjä muutettiin niin, että vain romaanit voivat osallistua.

Esseessä Alaston totuus Paasilinna murehtii ylisanoja säästämättä kuinka kirjallisuus jää joukkotiedotuksen jalkoihin. Nykyään ehkä puhuttaisiin mediasta.

Vielä ei tiedetä kuinka joukkotiedotuksen myrskyssä seisova ihminen tulee kestämään tämän kasvavan pommituksen. Oireet ovat synkät.

Vaikka itse teos on ilmestynyt vuonna 1984, on essee päivätty vuodelle 1979. Paljon on bittejä informaatiovirrassa virrannut sittemmin. Jo 1970-luvulla koululaiset altistuvat joukkoviestinnälle useampia tunteja kuin mitä käyvät koulua, joten ensimmäisen täytyy olla jälkimmäistä merkittävämpi kasvattaja. Tämä johtaa uuslukutaidottomuuteen.

Paasilinna esittää mielenkiintoisen tilaston (mutta ei lähdettä sille), jonka mukaan vuonna 1972 Suomessa julkaistiin 4558 kirjaa ja 2045 aikakauslehteä ja 278 sanomalehteä. Yleisradio lähetti radio-ohjelmaa 14 440 tuntia ja televisio-ohjelmaa 3721 tuntia.

Vastaava tilasto nykyään on seuraava: vuonna 2025 julkaistuja kirjoja 4394 nimikettä, aikakauslehtiä vuonna 2024 ilmestyi 2184 ja vuonna 2023 sanomalehtiä 233. Nämä ovat siis nykyään samansuuntaisia lukuja, vaikka ovat vuosien varrella vaihdelleetkin. Luulen, että televisio- ja radiolähetysten määriä tunteina ei enää tilastoida. Podcastit ovat tulleet radio-ohjelmien rinnalle, joita niitäkin lähetetään kellon ympäri paitsi YLEn kanavilta, myös kaupallisilta radioasemilta. Paasilinnan aikana huolta aiheutti tuntimäärä, joka tarkoitti reilun 10 tunnin määrä tv-ohjelmia päivittäin. Tuolloin analogi-tv näytti kahta kanavaa. Tämä siis tarkoittaa tv-lähetysten kokonaismäärää (ka. 5h/kanava), ei sitä miten paljon ihmiset televisiota katsoivat.

Vertailun vuoksi tällä hetkellä tilaston mukaan suomalaiset viettävät eri median parissa 10,5h / vuorokausi. Tilastokeskuksen mukaan ns. ruutuaikaa keskimäärin suomalaisella vuosina 2020–2021 oli 4h 21min.

Kaiken Paasilinnan mainitseman ja manaaman joukkotiedotuksen rinnalle on tullut sosiaalinen media, jollaisesta vuonna 1979 ei uskallettu edes spekuloida. Vaikka luulen kyllä, että Erno Paasilinnan kaltainen polemisoija olisi voinut olla kotonaan somessa kuin kala vedessä tai Tuomas Enbuske Twitterissä.

*

Kokoelman käytetyin lainaus on luonnollisesti se kliseeksikin muodostunut hokema, jonka tietävät sellaisetkin, jotka eivät osaa yhdistää sitä juuri Erno Paasilinnaan ja jota lainataan usein ilman lähdeviitettä:

Kirjailijaksi ei synnytä. [..] On elettävä sellainen elämä, että siitä tulee kirjailija.

Lainaus sisältyy kokoelman ensimmäiseen, aforistisia katkelmia sisältävään Lyhyt oppikirja -tekstiin ja sen sisältö on, että kirjoittamista (~kirjailijuutta) ei voi opiskella, vaan että aito kirjailija on nähnyt aitoa elämää. Sivistyksen pintasilaus vain pilaa kirjailijan.

Ajatusta Paasilinna jatkaa esseessä Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana. Hän pohtii kirjailija Antti Tuurin kanssa, onko olemassa yhtään merkittävää suomalaista kirjailijaa, joka olisi suorittanut loppututkinnon pääaineenaan kirjallisuus. Kummallekaan ei tule ketään mieleen.

Paasilinnan väitettä vastaan on sittemmin argumentoitu. Markku Envall luettelee esseessään Esteitä (kokoelmassa Polkupyörällä ajamisen taito. Wsoy. 2002, valintaan ei muuta perustetta kuin että teos löytyy omasta kirjahyllystä) useitakin kirjallisuuden maistereita, tohtoreita ja kandeja: Bo Carpelan, Mika Waltari, Kari Hotakainen, Jörn Donner, Juha Seppälä… En jaksa kirjoittaa koko listaa tähän.

(Envalllin listaa voisi päivittää uusilla kirjailijoilla. Bestseller-kirjailijoiden suosituin tutkinto näyttäisi olevan kaupallinen (Satu Rämö, Max Seeck, Ilkka Remes, Reijo Mäki), mistä lienee enemmän apua kuin humanistisesta koulutuksesta. Minna Rytisalo on äidinkielen opettaja. Maija Kajanto on maisteri pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Virpi Hämeen-Anttila on tohtori kielitieteen alalta.)

Jos hyväksymme, että on olemassa hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja sen, että kirjoittajana voi kukin kehittyä, täytyy siitä seurata, että kirjoittamista voi oppia. Jos jotain voi oppia, sitä täytyy voida myös opettaa. Ongelma kirjallisuuden — kuten kaiken taiteen — suhteen on tietenkin se, että mitään tiettyä kaavaa siihen ei ole. Määritelmällisesti hyvä kirjallisuus on aina jotain uutta; kaavamainen on kaavamaista. Silti olisi perusteetonta väittää, että sen joka ei osaa ei kannattaisi ottaa oppia heitä, jotka osaavat. Kuten Envall huomauttaa, Paasilinnalla on kielellistä lahjakkuutta, jota hän ei ole saanut ”elämästä”.

Paasilinnan kirjailijakäsitys propagoi neromyyttiä, vaikka kieltääkin, että kukaan olisi sellainen syntyjään. Neromyytti, eli ajatus, että jotkut olisivat jossain parempia kuin toiset, on tasa-arvoeetoksen vastainen ja tulee siksi purkaa. Eihän kukaan voi olla toista lahjakkaampi, kyse on vain makueroista ja kaikki kirjallisuus on arvokasta. Jos on olemassa huonoa kirjallisuutta, niin silloinhan on olemassa myös huonoja ihmisiä, kertoi minulle joku.

Nykyisin elämme erilaisten kirjoituskurssien kulta-aikaa. Ehkä tämä on osa sitä ilmiötä, jossa kirjailijat eivät enää saa rahaa kirjoittamisesta, joten he kurssittavat heitä, jotka unelmoivat kirjailijuudesta.

Vaan jos kaikki kirjallisuus on yhtä hyvää, miksi opiskella kirjoittamista? Kuinka on mahdollista kehittyä paremmaksi, jos ”paremmuus” on kaikki vain makuarvostelmia?

Ajatus siitä, että tekijät eivät ole tärkeitä toivottaa tervetulleeksi tekoälyn tekemän ”kirjallisuuden”: ei ole väliä, kuka kirjailija on, vaan kirjallisuus on joukko käytäntöjä, jotka on mahdollista oppia, tai tässä tapauksessa kopioida.

Ja samaan aikaan tekijän persoonaa juhlitaan enemmän kuin koskaan niin, että itse teokset unohtuvat.

Mutta pian kaikki lahjattomatkin voivat kirjoittaa tekoälyn avulla; se on todellista tasa-arvoa. Sen jälkeen vapaudutuaan neromyyteistä lopullisesti ja voidaan keskittyä pelkkään tekijän persoonaan.

*

Alaston totuus -esseen otsikkoonkin nostetun totuuden vastakohta on Paasilinnalle propaganda. Hitler itse Taisteluni-kirjassaan avoimesti kertoo tavoitteekseen karkean propagandan, jonka tehtävä on valehdella ja vedota ”henkiseltä tasolta kaikkein vaatimattomimpiin” yksilöihin. Kaikki tiesivät tämän ja silti se toimi. Tai ehkä juuri siksi. Aikaisemmin kirjoitin ukrainalaisen Peter Pomarantsevin kirjasta Totuudella ei voi taistella valheita vastaan. Hänen analyysinsä mukaan karkea propaganda toimii siksi, että se vetoaa ihmisen alhaisimpiin puoliin, ei siksi että ihmiset pitäisivät sitä totena.

Olisi esimerkiksi naiivia ajatella, että magalaiset eivät näkisi Trumpia sellaisena kuin hän on. Siksi liberaalien kauhistelut Trumpin sanomisista siltä kannalta, että eivätkö hänen kannattajansa muka olisi lukeneet hänen typeriä somepäivityksiään eivät johda mihinkään. Totta kai kaikki näkevät millainen Trump on ja juuri siksi hän tarjoaa oikeutuksen muillekin olla samanlainen ja kanavan katkeruudelle, vihalle, kaunalle, ahneudelle, piittaamattomuudelle, itsekkyydelle, pinnallisuudelle ja typeryydelle.

Paasilinna asettuu osaksi sitä huolipuheen jatkumoa, jossa lukutaidon heikkeneminen heikentää kriittistä vastanottoja altistaa propagandalle. Esseessä esitetään tilasto, että Suomessa on yli 800 000 15-vuotta täyttänyttä, jotka eivät vuoden aikana lue yhtään kirjaa. Tällä hetkellä luku on 30%, eli noin kaksi kertaa enemmän.

Silti Paasilinna palaa siihen, että todellinen kriittinen asenne löytyy pikemminkin elämänkoulusta kuin kirjoista (toinen tunnettu Paasilinnan aforismi on ”Oppineita ovat itseoppineet, muut ovat opetettuja”, mutta sitä ei löydy tästä kirjasta) ja nostaa esikuvaksi kirjailija Pentti Haanpään, jolta ”ei tapaa epätosia lauseita”. Haanpäällä ei ole loppututkintoa kirjallisuudesta.

En ole niin eri mieltä tästä luonnehdinnasta.

(Haanpäästä on teoksessa oma esseensä, mutta en mene siihen tässä.)

*

Koulujen klassikkolistoihin Paasilinna suhtautuu pilkallisesti. Miksi luetuttaa koululaisilla Sillanpäätä, Kiveä tai Mannia, kun eivät siitä kumminkaan mitään tajua. Luetettakoon vaikka ”vilkkaita toimintaromaaneja”, jollaisesta Paasilinna ottaa esimerkiksi Tuntemattoman Sotilaan.

Samaa mieltä olen siitä, että käänteinen psykologia voisi toimia: kirjoista pitäisi tehdä kiellettyjä, niin oppilaat lukisivat salaa. Miksi muuten juuri Juhannustansseja tai Siepparia ruispellossa on luetettu kouluissa?

Nykyään taidekin on viestintää ja kirjallisuus kontenttia. Mitä minä kirjallisuudelta toivon, kun toivon siltä ”sisältöä”, kun sana itsessään tarkoittaa markkinointiviestintää tai jotain, jonka varjolla voi näyttää mainoksia? Menestyskirjailijan ja kauppatieteiden maisterin Satu Rämön kirjoitusoppaassa (Kynä – kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma-kustannus. 2024; Suomalainen kirjakauppa on listannut kirjaa kuvaavista avainsanoista ensin sanan rohkeus ja vasta sen jälkeen kirjoittaminen.) Samoilla neuvoilla voi kirjoittaa koukuttavan romaanisarjan tai uutiskirjeen.

Onko kirjallisuus enää kirjallisuutta, vai osa brändin ympärille rakennettua tuoteperhettä?

Mitähän ne siellä kouluissa nykyään luetuttavat? Selkomukautuksia ja Komisario Peppusta? Joku kapinallinen (todennäköisesti tyttö) voi tarttua ns. oikean kirjaan. Ehkä tässä kohtaa Paasilinnan toiveet ovat toteutuneet.