Kulttuurin tukeminen ja sen puute puhututtaa taas muiden hallituksen leikkauksien ohella. Oskari Onninen kirjoittaa Talous & Yhteiskunta -lehden artikkelissaan monesta kulttuurin rahoitukseen liittyvästä seikasta.
Itse olen kirjoittanut taiteen (lähinnä kirjallisuuden) alalle hiipivästä hyötypuheesta. Kun taide ei pysty enää perustelemaan olemassaoloaan itsearvoisesti, täytyy se perustella sillä, että taide vähentää stressiä, kehittää itsetuntemusta ja empatiataitoja, alentaa verenpainetta ja hidastaa muistisairauksia. Kirjallisuuden tuista leikataan ja nuorten lukuharrastus on laskussa. Kirjojen toivotaan nostavan ne Pisa-tuloksetkin taas nousuun (vaikka Jani Kaaro kirjoittaa, että itseasiassa Pisa-tuloksetkaan eivät perustu mihinkään).
Taloudelliset perustelut kuuluvat myös saman otsikon alle: kulttuuriin ja taiteeseen sijoitetut veroeurot tuottavat itsensä takaisin niin ja niin moninkertaisina, kulttuurilla ja taiteella on niin ja niin suuri työllistävä vaikutus.
Toivottavaa olisikin tuottaa: apurahataiteella ja apurahataiteilijuudella on tietty sävynsä.
Lähtötökohtaisesti ja määritelmällisesti taide on kuitenkin turhuutta. Sen käsitteleminen talouden diskurssin kautta on absurdia, mutta vaikuttaa siltä, että kukaan ei ymmärrä mikä asiassa on vikana.
Onninen kirjoittaa Arjo Klameria mukaillen:
On realisteja, jotka näkevät vain lukuja, ja romantikkoja, jotka näkevät vain taiteen itseisarvon. On ympyrän ja neliön muotoiset palikat, jotka eivät millään mahdu toistensa muotoisiin reikiin.
Ylipäätään en ymmärrä talouden diskurssia monessakaan kohtaa. Yksi lempparini on juurikin ”työllistävä vaikutus”. Esimerkiksi sillä, että joku kaivaa ojaa samaan aikaan kun toinen tulee perässä ja täyttää sitä, on loistava työllistävä vaikutus. Itse tosin olen samalla kannalla kuin vanha kansa, joka sanoo ”tyhmä se paljon työtä tekee”. Kaikkien mielestä tietenkin edellinen ojankaivuuesimerkki on typerä, mutta jostain syystä taidetta katsoessa jollekin tulee päähän ajatus, että ”tällä on ollut työllistävä vaikutus”, oli sitten kyseessä kankaalle roiskaistu maalitahra tai keksittyjä repliikkejä lausuva näyttelijä.
Jutussa mainitaan myös baumolin tauti. Tunnetuin esimerkki siitä on jousikvartetti, joka soittaa saman kappaleen yhtä ”tehottomasti” tänä päivänä kuin 1800-luvulla, vaikka muuten työn tehokkuus ja tuottavuus on moninkertaistunut noista päivistä (en tiedä, mitä Wllliam Baumol kirjoittaisi speed metallista). Kuitenkin baumolin taudin sivuoire on ajatus siitä, että joka vuosi tulee tuottaa tietty määrä uutta taidetta, tai joudumme perikatoon. Siitäkin huolimatta, että esimerkiksi kirjoja ilmestyy jatkuvasti enemmän ja enemmän, vaikka lukuharrastus onkin kuolemassa. Jos jäämme kulttuurin alalla jälkeen Ruotsista, on se paniikin paikka.
Sinänsä olen samalla puolella niiden kaikkien elinkeinoaan puolustavien taiteilijoiden kanssa. Silti näen ongelmana, että puolustaessaan taidetta taiteilijat joutuvat puolustamaan sen rahoitusta ja menemään siihen paniikkimoodiin, jossa taidetta tuotetaan liukuhihnalta ja uhkakuva on hihnan hidastuva vauhti.
Onnisen jutussa viitataan Sixten Korkmanin kirjaan Talous ja humanismi (joka jutun mukaan ilmestyi ”talvella 2023”, mutta joka ainakin Otavan katalogissa on merkitty ilmestyneeksi lokakuussa 2022), jossa Korkman argumentoi itseisarvoisen kulttuurin ja sivistyksen puolesta mittaamisongelmaa vastaan. Olen tähän asti samaa mieltä, mutta en ole vielä lukenut itse kirjaa, joten en tiedä, miten syvälle hän menee analyysissään.
Jutussa haastateltu Saara Taalas listaa kulttuurille kolme muuta hyötynäkökulmaa aikaisemmin mainitsemieni lisäksi:
1. Kulttuurilla on tasapainottava rooli markkinainstituutiossa.
2. Kulttuuri on luova resurssi, joka antaa kilpailuetua innovaatioilla kilpaileville yrityksille.
3. Yhteinen kulttuuri luo luottamusverkoston, joka helpottaa markkinoiden toimintaa.
Olen sinänsä samaa mieltä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että asia on käännetty ylösalaisin. Vaikka onhan se niinkin, että jossain joku miettii mitä positiivisia terveysvaikutuksia onnellisuudella on.
*
Olen aikaisemminkin kirjoittanut, kuinka vuonna 2007 nuorena naiivina opiskelijana osallistuin Turun kauppakorkeakoulun seminaariin, jonka otsikko oli ”Kulttuuri talouden voimavarana” tms. Kenties tapahtuma jätti minuun syvät traumat, kun palaan siihen kerta toisensa jälkeen. Yritykseni keskustella humanistina ekonomiopiskelijoiden ja tutkijoiden kanssa muistutti valmiiksinaurettua komediaa (vrt. Pulmuset tai 70’s Show).
”Minun mielestäni taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo.” [naurua]
”Minusta on outoa, että rock-yhtyeet ovat osakeyhtiöitä.” [naurua].
Joku saattoi ilman ironiaa sanoa, että kulttuuri on hyödyllistä kahdesta syystä: sillä voi tehdä rahaa tai sitten sen avulla voi rentoutua, jotta jaksaa tehdä lisää rahaa. [hyväksyvää hymistelyä]
Itseisarvoja ei ole olemassa, minua opetettiin.
Tietenkin ymmärrän, että radikaalin teoreettisesti itseisarvoja ei olemassa, tai ainakin ne on helppo kiistää. Nihilististä positiota on aina helpompi puolustaa kuin leimautua naiviiksi romantikoksi puolustamalla arvoja. Tietenkin ymmärrän, että taide ja kulttuuri voidaan redusoida sen tuottamaan nautintoon ja mielihyvään ja se taas on lopulta vain pelkkää aivokemiaa ja sen taustalta ei löydy mitään, mille olisi tieteellisiä perusteita. Kuitenkaan emme toimi maailmassa näin. Tietenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi rakkaus on vain aivokemiaa, jonka biologinen perusta on (seksuaalinen) nautinto ja tarve tuottaa jälkeläisiä, mutta ihminen, joka ajattelee tosissaan näin ei ymmärrä rakkauden kokemuksen merkitystä (ja on mahdollisesti psykopaatti). Kukaan ei elä elämäänsä ajattelematta, että olisi olemassa tavoittelemisen arvoisia asioita, jotka ovat arvokkaita itsessään, eivät keinoja johonkin muuhun. Muussa tapauksessa loogisin vaihtoehto olisi hypätä kanavaan.
Jostain syystä kuitenkaan taloudelliseen voittoon suhtaudutaan kuin itseisarvoon. Tai ”hyötyyn”, joka määritelmällisesti on välinearvo, mutta johon suhtaudutaan itseisavoisesti: kaikesta pitää olla joitan ”hyötyä”. Aikani tivasin: miksi taiteen, kulttuurin ja sen sellaisen pitää olla tuottavaa tavalla tai toisella, eikö taide itsessään riitä? Kiistakumppanini, naispuolinen työelämätutkija, joka oli aikaisemmin sanonut mielellään väittelevänsä kanssani, tiuskaisi turhautuneena, että ”näin se vain on” ja kehoitti menemään kommuuniin runoja lukemaan.
Aikamme ei synnytä pyramideja eikä katedraaleja.
LISÄYS 29.12.:
Kirjoitin onnellisuuden terveysvaikutuksista tietenkin ironisesti, mutta pitihän se googlata onko asiaa tutkittu. Duodecimin ylläpitämästä Terveyskirjastosta löytyi artikkeli, jonka mukaan ”onnellisuuden hyödyt ovat monenlaisia”. En edes lähde avaamaan tätä.