Kategoria: Uncategorized

Tero Kartastenpää kirjoittaa Suomen kuvalehdessä dystopia-elokuvista otsikolla Dystopiat, pilalla. Linkkaan juttuun, koska olen itse kirjoittanut aikaisemmin samoista aiheista ja osin samoista elokuvista. En referoi koko juttua tähän, mutta kirjaan parit kommentit.

Kartastenpää kirjoittaa, että dystopiat eivät ole enää fiktiota, vaan arkikokemusta. No jaa, ehkei nyt aivan sentään, vaikka Idioluution (ohj. Mike Judge 2006) presidentti tuntuu päivä päivältä vähemmän parodialta.

Kuten jutussa mainitaan, dystopiat sijoittuvat ennen kaikkea kaupunkimiljööseen. Maaseudulla voi tapahtua pahoja juttuja, mutta voiko Syvä joki (ohj. John Boorman 1972) olla dystopia? 28 päivää myöhemmin (ohj. Danny Boyle 2002) sijoittuu osittain maaseudulle ja aika usein muuten survivalistien eli preppereiden alakulttuuri näkee itsensä vaeltelevan metsissä enemmän kuin kaupungeissa, mutta onko kyseessä enemmänkin post-apokalyptinen genre kuin dystopia ja mitä eroa niillä on?

Tekoälydystopiasta Kartastenpää löytää Blade runnerin (ohj. Ridley Scott 1982) ja sen uudelleenlämmittelyn (Blade Runner 2049, ohj. Denis Villeneuve 2017) lisäksi vain yhden esimerkin: romanttisen komedian Her (ohj. Spike Jonze 2013), jossa mies rakastuu onnettomasti älykodin virtuaaliavustajaan. Aikaisemmin kirjoitin, että tekoälystä ei ole enää dystopian ainekseksi ja onhan ero 1980–90 -luvun elokuviin huomattava: Terminaattorin (ohj. James Cameron 1984) introssa telaketjut murskaavat ihmisten pääkalloja, nykyään pahin kuviteltavissa oleva skenaario on, että saa pakit virtuaalityttöystävältä.

Yksinkertaistan maailmaa
labyrintiksi

jonka sydämessä huohottaa minotaurus
luvattomasta rakkaudesta syntynyt
kone

jonka käyttövoimana on elävät solut
ja tehtävänä
kehittää labyrinttia yhä paremmaksi suojakseen

Vasta kun minotaurus on tuhottu
ja labyrintti muuttunut tanssiksi
on politeia ja poliikka taas mahdollista
Tämä on nyt käytävän sodan luonne

Pentti Saarikoski, Tanssilattia vuorella 1977, runo XIII, ote

Viime päivinä on huolta herättänyt Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin aikomus vallata Grönlanti Tanskalta. Tästä ja monista muista aiheista Trump keskustelee New York Timesin haastattelussa: Trump Lays Out a Vision of Power Restrained Only by ‘My Own Morality’ (8.1.2026, David E. SangerTyler PagerKatie Rogers and Zolan Kanno-Youngs). Kirjoitin aikaisemmin siitä, mikä vallanhimoisia ihmisiä liikuttaa. Jos teksti oli tl/dr, Trump itse tiivistää asian kysyttäessä, miksi hän haluaa vallata Grönlannin:

Because that’s what I feel is psychologically needed for success.

Vältän itse psykologisoivia ja yksinkertaistavia selityksiä, mutta tällä kertaa selitys kuultiin ns. itse hevosen suusta.

Matti Nykänen jaksaa kiinnostaa yleisöä vielä 6 vuotta kuolemansa jälkeen. Hänestä on kirjoitettu lukuisia elämänkertoja, tv-dokumentteja ja tehty ainakin kaksi elokuvaa ja kaksi tv-sarjaa, joista viimeisin Elämä on laiffii esitettiin tv:ssä vuonna 2023. Nyt hänestä on ilmestynyt taas uusi kohteensa nimeä kantava dokumentti, joka on katsottavissa mm. YLE Areenassa. Uutisissa dokumenttia on mainostettu etenkin sillä, että se kertoo avoimesti Nykäsen väkivaltaisuudesta. Ääneen pääsevät etenkin Matin tytär Eveliina Ojala ja äiti Vieno Nykänen.

En ole katsonut tv-sarjoja, joten en osaa suhteuttaa, miten paljon niissä näistä puolista kerrotaan. Matti-elokuvasta olen nähnyt muutamia pätkiä ja dokumentti on komediaelokuvaa huomattavasti vakavampi. Kirjoista olen lukenut Matin maailma: Äärimmäisyyksien ihminen ja urheilija Matti Nykänen (Arto Teronen, Jouko Vuolle. Kirjapaja 2020) ja Kai Merilän Luottotoimittajan (Johnny Kniga, 2016), joka myös kertoo Matista.

Itse olen kotoisin Jyväskylästä ja olin alle kouluikäinen Nykäsen ollessa urheilu-uransa huipulla. Kyllä siinä pulkkamäkeä laskiessa tiedettiin, että Matti oli meidän kaikkien idoli. Asuimme Halmekadulla, jossa Nykänenkin oli kasvanut. Hän oli siinä vaiheessa muuttanut jo pois, mutta käsittääkseni Vieno asui vielä 80-luvulla siinä naapurissa. Halmekadun rinteessä oli kolme taloa: ylätalo, keskitalo ja alatalo. Nykäset asuivat alatalossa, meidän perhe keskitalossa ja äiti oli lapsena asunut ylätalossa. Dokumentissa näkyi paljon tuttuja maisemia, vaikka paljon on alue siistiytynyt. Halmekatu oli 80-luvulla kirjaimellisesti slummia ja siinä tien alkupäässä oli alkoholistien parakkeja, joita kutsuttiin Inkkarikyläksi. Nuorisojengit kerääntyivät autoineen alatalon pihalle ja me naskalit juostiin siellä mukana. Dokumentissa näkyvä junanrata ja tunneli olivat tuttuja ja meitäkin kiellettiin leikkimästä radalla. Ja siellähän tietysti aina leikittiin, koska tunneli oli se jännin paikka.

Ylätalossa asui myös kulmakunnan paha poika Oskari. Hänen isänsä oli teurastaja ja kuvittelin pitkään yhdennäköisyyden vuoksi, että hänen kuvansa oli Huittisten lihapoikien logossa (Google ei löydä jostain syystä sitä alkuperäistä makkarapakettia). Meilläkin leikeissä ne samat alaovien ikkunat menivät rikki ja Oskarin tulitikkuleikkien takia palokunta kävi sammuttamassa lähimetsän parikin kertaa.

Seppälässä, kerrostaloista katsoen tien toisella puolella, oli myös Suomen ensimmäinen Prisma.

Laajavuoren hyppyrimäet ovat myös tuttua seutua. Korkein mäki valmistui vuonna 1965 ja nimettiin myöhemmin Matti Nykäsen mukaan. Korkeutta mäellä on 90 metriä ja vaikutelmaa korostaa sijainti korkealla harjun päällä (kauniit näköalat yli järvi-Suomen, suosittelen käymään, ainakin aikaisemmin torni oli yleisölle avoinna). Jos Wikipedia-artikkelia oikein tulkitsen, tuohon 90 metriin ei ole laskettu tuota mäkimonttua, eli kokonaisuudessaan pudotusta on lähes 200 metriä. Vertailun vuoksi Stadionin torni on 72 metriä ja Näsinneula 134,5 metriä korkea. Jokin itsesäilytysvaisto täytyy puuttua ihmiseltä, joka sieltä vapaaehtoisesti tulee alas muuten kuin hissillä tai portaita.

Elämänkerran mukaan Nykänen vietti aikaa etenkin Pupuhuhdan Pupujussi-baarissa laajan entouragen ympäröimänä. Välillä juotettavia siipimiehiä oli parikymmentä. Pupuhuhta idyllisestä nimestään huolimatta oli vielä 2010-luvulla Suomen rikollisinta seutua. Muistan myös koulun pihassa seisovan pupupatsaan, jonka takana oli kolo, josta lapset saattoivat ryömiä patsaan sisään. Sittemmin kolo muurattiin umpeen, kun pupua käytettiin vessana ja peräaukko alkoi haista oikeasti ulosteelle. Revi tästä sitten huumoria. Lähiöräkälästä Nykäsen seurue siirtyi Ruthin vintille, Pöllöwaariin tai Raatikellarille, jollei sattunut olemaan voimassaolevaa porttikieltoa.

Matista mainitaan aina hänen luonteensa kaksijakoisuus: toisaalta hän oli kiltti, sympaattinen, arka ja ujo, toisaalta myös jääräpäinen, arvaamaton ja äkkipikaisen väkivaltainen, etenkin humalassa. Viinan lisäksi kului myös pillereitä, mitä suomalaisessa kontekstissa ei aina muisteta: meidän idoli saattaa kenties ryypätä, mutta ei sentään ole mikään sekakäyttäjä. Haastateltavana dokumentissa on Matin kaveri Petteri Sveins, joka on myös väkivaltaisuutta tutkinut psykologi. Pahimmillaan väkivallanteot veivät useita kertoja Matin vankilaan.

En tiedä mikä baari oli kyseessä, kun isänikin törmäsi Nykäseen. Hänen kertomansa mukaan oli alkuilta, kun hän oli kävellyt tiskille ja istunut jakkaralle, kun Nykänen oli tullut vessasta ja ilmoittanut, että se on hänen paikkansa ja huitaissut turpaan saman tien. Joku siihen sitten oli tullut väliin — olisiko ollut Sveins vai Matin manageri Mike Sierra vai joku muu kaveri, Kai Merilä ei tainnut olla kuvioissa vielä silloin. Isäni oli hänkin omanlaisensa vipeltäjä, mutta ei kuitenkaan mitalimies. Urheilua oli harrastanut lähinnä hauiskääntöä lasisilla 0,33kg:n painoilla.

Dokumentissa kuvataan yleisön Nykäseen kohdistamaa suorastaan fanaattista ihailua. Matin äiti ja sisko avaavat ihailijakirjeitä, joita on avaamattomina säilynyt säkkikaupalla. On hämmästyttävää, miten Nykänen saa väkijoukot fyysiseen hurmokseen — ja lopultakin vain laskemalla mäkeä. Nykäsen jouduttua vankilaan puolisonsa Mervi Tapolan pahoinpitelystä ja puukotuksesta, kantoivat fanit Innsbruckin mäkiviikoilla lakanoita, joissa vakuuteltiin Matin syyttömyyttä. Mäkikotkalle fanit tuntuvat antavan vakavatkin rikokset anteeksi. Matin kuoltua hänelle kaavailtiin valtiollisia hautajaisia; edelliset valtiolliset hautajaiset henkilölle, joka ei ollut presidentti, järjestettiin Väinö Linnalle. Vielä tänäkin päivänä sosiaalisessa mediassa Matin tytärtä syytetään julkisuushakuisuudesta hänen puhuessaan isänsä pimeistä puolista.

Matti-ilmiöstä Savukeidas-kustannus julkaisi esseekokoelman Mitä Matti tarkoittaa (2013). Matti Nykäsen suosiota tuskin selittää pelkkä urheilumenestys. Ehkä hän oli koko kansan naapurinpoika, josta tuli maailman paras. Suuri yleisö ei rakasta mitään niin paljon kuin kohottaa tavis — yksi meistä — puolijumalan asemaan. Paitsi tiputtaa puolijumala jalustaltaan. Omaa keskinkertaista arkeaankin jaksaa aina paremmin, kun kuulee miten entinen maailmanmestari töppäilee ja mokailee. Silloin hänestä tulee taas tavis ja kansa rakastaa häntä entistä enemmän. Kuulemma keikoilta tuli yleisöltä pettynyttä palautetta, jos Matti esiintyi liian selvin päin.

Kuka olisi yhtä suuri ilmiö kuin Matti Nykänen? Toni Niemisestä yritettiin tehdä uutta Nykästä. Hänkin oli nuori lupaus, mutta ei saanut aivan yhtä monta mitalia. Toisaalta, hän ei myöskään stripannut, tapellut ja keikkaillut. Johanna Tukiainen pelkästään strippasi, tappeli ja keikkaili ilman urheilutaustaa. Vesa-Matti Loiri taas osasi oikeasti laulaa. Kimi Räikkösellä on niin paljon rahaa, että hänen ei ole tarvinnut myydä juttuja roskalehdille.

Olihan Matti Nykänen omanlaisensa sukupolvikokemus meillekin, jotka emme urheilua seuraa.

Ennen Ukrainan sotaa ja sen aiheuttamaa turvallisuuspolitiikan suunnanmuutosta, bloggasin omasta pasifismistani. Sinänsä aika keskinkertaisen pohdiskelun teema oli seuraava: hyvällä säällä on hyvä tehdä suunnitelmia ja maalla on helppo neuvoa kun merellä myrskyää. Koko elämäni Suomessa on vallinnut rauha eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ole Suomeen kohdistunut sellaista uhkaa, joka olisi aidosti pakottanut pohtimaan oman pasifistisen vakaumuksen vahvuutta. Asevelvollisuudesta onnistuin saamaan vapautuksen, joten asiaa ei ole sen jälkeen tarvinnut pohtia.

Nyt Ukrainan sota on palauttanut ns. reaalipolitiikan pelipöydälle ja muistuttanut, että sotia käydään edelleen.

Anekdootti lukioajoilta: oppilaat olivat asentaneet atk-luokan koneille Doom-tietokonepelin, jota sitten käytiin väli-ja ruokatunneilla pelaamassa. Naispuolinen opettaja mietti, onko oikein että koulun tietokoneita käytetään väkivaltapelin pelaamiseen. Sehän olisi sama kuin että koulussa opetettaisiin tappamaan. Ironia on tietysti siinä, että samana keväänä pidettiin kutsunnat, jossa meidät miespuoliset lukiolaiset kutsuttiin valtion toimesta opettelemaan oikeasti tappamista.

Nyt ABC-lounaspaikassa varusmiehiä katsellessa tuli miettineeksi, kuinka noloa olisi tulla tuollaisen maitoparran tappamaksi, jos sattuisi olemaan vihollinen. Tissinkin varmaan viimeksi nähnyt, kun sitä äitinsä povesta imi. Ei niiden voi antaa mitään väkivaltapelejä pelata. Kuitenkin nämä poikaset voivat joutua miettimään maanpuolustusta eri tavalla kuin minä aikoinaan 90-luvun lopulla.

Pointti oli siinä, että tällaiset päätökset ovat pikemminkin omaan elämäntapaan ja identiteettiin liittyviä, samalla tapaa kuin musiikkimaku ja pukeutuminen, pikemminkin kuin aitoja moraalisia valintoja. Aidoilla moraalisilla valinnoilla on seurauksia.

Netissä leviää ruotsalaisen tv-kanavan pätkä, jossa kadulla ihmisiltä kysytään majoittaisivatko he pakolaisia kotiinsa. Kaikki gallupiin osallistuvat vakuuttavat kirkkain silmin olevansa valmiita ottamaan pakolaisia luoksensa asumaan. Kun sitten paikalle tuodaan ”oikea” pakolainen (luultavammin näyttelijä), alkaa tekosyitä löytyä, miksi juuri nyt ei sovi eikä mahdu. Moraalisia valintoja on helppo tehdä tässäkin asiassa niin kauan, kuin niillä ei ole vaikutusta.

Parlamentaarisen demokratian miinuspuoli on se, että kaikkia kivoja asioita voi kannattaa, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Markkinatalousvapauden mekanismi on vastakkainen, mutta lopputulos saman suuntainen: yritysvastuu sysätään kuluttajavapaudeksi. Lahjoitin kahvipaketin hinnasta jo 10 senttiä Anglolan lapsiorjille ja juustoni on tuulivoimalla viljeltyä. Olen jo kulutusvalinnoillani tehnyt osani, pitäisikö minun muka oikeasti tehdä jotain konkreettisia valintoja?

Ehkä Nato-jäsenyyden kannattamisessakin on jotain samaa. Kun olemme Naton jäsen, puolustuksesta vastaa joku muu. Itse Nato on niin abstrakti asia jossain tuolla kaukana, että sitä on helppo kannattaa ilman, että sillä olisi juuri minun elämääni mitään vaikutusta. Kyse on vain siitä sisäisestä kamppailusta, jonka jokainen vihertävästi vasemmistolainen arvoliberaali joutuu tekemään pyörtäessään aikaisemmat Nato-kantansa ja melkein jopa alkaessaan kannattamaan ydinvoimaa.

Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi on kirjoitusoppaiden klassikko ja oletettavasti vuonna 1935 ilmestyessään ensimmäisiä lajissaan Suomessa. Muunmuassa Kalle Päätalon kerrotaan lukeneen sen puhki nuoruusvuosinaan. Kokemus paitsi kirjailijana, myös kustannustoimittajana oli antanut Waltarille runsaasti kokemusta kirjoittaa aiheesta, mutta myös illuusiottoman ja ehkä jopa ivallisen näkemyksen kirjailijanalkujen kyvyistä. Waltari ei idealisioi eikä ihannoi kirjailijan ammattia eikä silittele myötäkarvaan aloittelijoiden romanttisia unelmia.

Kirjoitusoppaat voidaan jakaa karkeasti käytännön oppaisiin, jotka antavat tarkkoja ohjeita juonenkuljetuksesta, henkilöhahmon rakentamisesta ja rakenteesta ja antavat käytännön harjoituksia, sekä tsemppauskirjoihin, jotka muistuttavat, että ei saa antaa periksi, täytyy kirjoittaa paljon ja uskoa itseensä. Jälkimmäisten alalaji ovat kirjailijoiden itsensä elämäntarinat miten heistä tuli kirjailijoita elämällä sellainen elämä, josta tulee kirjailija. Waltarin opas on käytännön opas kuinka kirjailija ajaa asiaansa kustantamoiden ja kirjallisuutta julkaisevien lehtien kanssa. Käytännön neuvoista tutuin lienee ”Käsikirjoitus on aina kirjoitettava vain toiselle puolelle paperia!”, jonka Waltari mainitsee kaksi kertaa peräkkäin. Osa näistä neuvoista on jo vanhentuneita (kuten edellä olevakin, nykyisin kaikki kirjoitetaan digitaalisesti), mutta neuvot kirjailijan asenteesta ovat ajattomia.

Monet neuvot koskevat pikemmin kirjailijan asennetta kuin käytännön kirjoitustyötä, mutta minkäänlaisena tsemppauskirjana Waltarin opasta ei voi pitää. Tärkein hänen neuvoistaan kuuluu:

Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!

Toinen tärkeä neuvo on seuraava:

Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

Nykyisinä somekirjailijoiden ja kirjailijabrändien aikana seuraava neuvo kuulostaa myös raikkaalta:

Kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.

Sekä:

Kun ihminen, joka säilyttää pöytälaatikossaan kaikkien kustantajien palauttamaa käsikirjoitusta, kuvittelee olevansa suuri kirjailija ja pitää kustantajien ymmärtämättömyyttä eponnistumisensa syynä, silloin voimme olla varmat siitä, että tässä ihmisessä on jotain vikaa.

Jo Waltarin aikana kirjallisuus pyrki shokeeraamaan seksuaalisuudella ja ruumiillisuudella. Useassa kohtaa Waltari suhtautuu kirjallisiin shokkeihin ja alapääasioihin konservatiivisen kielteisesti:

Oksentaminen ja ulostaminen ovat kieltämättä elämän ilmiöitä, mutta koska jokainen normaali ihminen pyrkii tekemään nämä toimitukset muilta salassa, niin kunnioittakaamme tätä hänen haluaan kirjallisuudessakin.

Ylipäätään modernistiset kokeilut eivät Waltaria viehätä:

Eksperimentaalisen romaanin sairaalloisimpien ennätysten kuvaaminen ei kuulu oppaamme puitteisiin.

Sekä:

Voi olla, että jokaisen nuoren kirjailijan kehityksen kuuluu jonkinlainen bohemistinen vaihe, mutta kuta pikemmin pääset siitä eroon, sitä parempi sinulle itsellesi.

Waltari ei säästele sarkastista asennettaan nuoria runopoikia ja -tyttöjä opastaessaan:

Nuoruus, Eros ja runo kuuluvat erottamattomasti yhteen.[..] Jokainen ihminen, jolla on hiven mielikuvitusta ja taiteellisia taipumuksia, yrittää jonkin kerran elämässään runoa. Siinä ei ole mitään pahaa.

On hienoa, että vuonna 2012 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan jatkaa sarkastisessa asenteessaan Waltarin perinnettä. Sekin on opas kirjailijan uran käytännönasioihin ja kustannusmaailmaan. Ainakin sosiaalisessa mediassa moni on kokenut kirjan asenteen jopa ilkeäksi tunnistamatta kenties viittausta edeltäjäänsä. Ehkä arvioin tämän kirjan tässä blogissa seuraavaksi.

Niin&Näin-lehden pääkirjoitus sai minut ajattelemaan Jordan Petersonia. Juttu itsessään ei tuota kanadalaista psykologian proffaa käsittele, vaan venäläistä mystiikkaa ja Duginia, joka jostain syystä toi mieleeni Petersonin konservatiivis-kristillisen ideologian (joka on nimenomaan ideologiaa, vaikka JP itse toisin väittääkin).

Jordan Petersonista on pitänyt blogata jo pitkään, mutta kuten muukin idea, on se aina vain jäänyt. Ja eikö hän ala olla jo vähän passée? Pari vuotta sitten hän levisi netin keskustelupalstoilla ja katsoin läpi hänen luentonsa, jotka olivat ihan viihdyttäviä (on aina innoittavaa, kun joku puhuu kovaan ääneen ja itsevarmasti). Sen jälkeen ilmestyi ”12 rules for life” ja hän murtautui laajempaankin tietoisuuteen. Käsittääkseni hänelle ilmaantui terveysongelmia sen jälkeen, mutta en ole seurannut hänen vloggaamistaaan pitkään aikaan.

Jordan Petersonia ei oikeastaan voi ymmärtää ilman sitä avainkokemusta, jonka hän kuvailee teoksensa Maps of Meaning: The Architecture of Belief alussa (ei tietääkseni suomennettu), jossa hän pääsee joskus kylmän sodan päätyttyä avoimelle ”turistikierrokselle” katsomaan Yhdysvaltain ydinohjuksia. Kylmän sodan aikana varttuneelle ydinsodan uhka oli asia, jonka kanssa piti oppia elämään, mutta ilmeisesti Petersonille valkeni (yhdistyneenä henkilökohtaiseen kriisiin), että kylmässä sodassa oli kyse metafyysisen hyvän ja pahan taistelusta. Hän taistelee ”ideologiaa” (ts. ”kommunismia” tai ”postmodernismia”) vastaan, koska jos sille antaa vähänkään periksi, se johtaa väistämättä gulageihin ja ydinsotaan. Periksiantamisella tarkoitetaan mm. LGBT-oikeuksia, feminismiä, sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa ja ympäristönsuojelua.

Vastalääke ”kommunismille” on Petersonin kristillis-konservatiivinen mystiikka, joka yhdistelee jungilaisuutta, ainakin näennäisesti ”kovia” tieteitä, vaihtoehto-oikeistolaisia meemejä ja suoraan sanottuna pinnallisesti tulkittuja lainauksia Nietzscheltä, Dostojevskiltä ja Solženitsyniltä. Peterson tulkitsee Nietzschen tunnetun lausahduksen Jumalan kuolemasta siten, että ihmisen tulee pitää Jumala hengissä uskomalla tähän, koska muutoin kaikelta moraalilta putoaa pohja. Hän etsii tietoteoriaalleen vakaata pohjaa ja löytää senkin uskosta; näennäisen tieteellisen

Nyt kun maailma on lähempänä ydinsotaa kuin koskaan 30 vuoteen ja Venäjällä palautellaan vanhan Neuvostoliiton mahtia (ilman kommunismia tosin, tarkoitettiin sillä sitten neuvostoltotulkintaa marxismista tai vähemmistöoikeuksia ja muuta ”uusvasemmistolaisuutta”), näyttäsivät Petersonin huolet olevan aiheellisia (en ole ottanut selvää, mitä hän on nyky-Venäjästä ja Ukrainan sodasta sanonut).

Tähän tilanteeseen Venäjällä on johtanut kristillis-konservatiivinen mystiikka, ei niinkään maallistunut vasemmistoliberalismi. Pinnalta katsoen ateistinen Neuvostoliitto ja ortodoksinen uusfasismi eivät näyttäisi olevan yhteensovitettavissa, mutta mystiikka on nimenomaan se taso, jolla ristiriidat katoavat ja Neuvostoliitto ja ”venäläinen maailma” ovat yhtä ja toteuttavat samaa myyttiä Venäjästä vaihtoehtona konsumeristiselle ja liberaalille lännelle.
Olisi kenties hedelmätöntä lähteä vertailemaan Jordan Petersonin ja Alexander Duginin ajattelua (en tiedä onko joku jo tehnyt tällaista analyysiä), koska toinen on joka tapauksessa individualisti ja kapitalisti ja toinen pikemminkin ”kollektivisti” (en edes tiedä käyttävätkö Dugin tai hänen kannatajansa tällaista ilmaisua, mutta varmaan joku randilainen käyttäisi).

En ole missään tapauksessa anarkisti, pikemminkin päin vastoin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö anarkismi asettaisi monia varsin ohittamattomia kysymyksiä yhteiskunnallisesta moraalista. Anarkismin historian ja määrittelyn (josta on paljon väärinkäsityksiä) sijasta menen suoraan siihen keskeisimpään kysymykseen, jonka kautta oikeastaan anarkismi tulee määritellyksi: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä?

Jos mennään ihmisyhteisöjen historian alkuhämäriin, vastaus kysymykseen oli jotain sellaista kuin: ”koska minulla on tämä helvetin iso nuija, siksi minä määrään”. Neoliittinen elämä oli brutaalia ja vahvin hallitsi, eikä varmaankaan vaivautunut keksimään sellaisia sofistikoituneita tekosyitä, joita tänä päivänä kutsutaan yhteiskuntateorioiksi. Maanviljelyn yleistyttyä ja eri ammattien eriydyttyä oli myös hyödyllistä, että osa yhteisön jäsenistä ryhtyi sotureiksi, jotka puolustavat yhteisöä ulkoisilta uhilta. Metsästäjä – keräilijöillähän ei ollut kauheasti mitään omaisuutta, joten ei ollut omistavaa luokkaakaan, mutta maanviljelijäyhteisöjen asetuttua paikoilleen kaupunkimaisiin asutuksiin, syntyi omistusta ja tarve suojella sitä ryösteleviltä ulkopuolisilta. Pahaksi onneksi omistus ei jakautunut tasaisesti, vaan pian oli rikkaita ja köyhiä, kuninkaita ja alamaisia sekä sotilaita, jotka suojelivat jälkimmäisten etuja. Selityksetkin alkoivat kehittyä: systeemi on jumalan asettama järjestelmä ja kuningas on hänen asettamansa edustaja maan päällä. Tämä selitys upposi kansaan pronssikaudelta uuden ajan kynnykselle. Kehittyi valtio, joka on hallitsijan jatke ja luonnollinen järjestys maailmassa.

Valistuksen jälkeen jumala ja valtio luonnollisena järjestyksenä eivät ole enää kestäviä selityksiä. Anarkismi aatteena kiistää, että olisi olemassa mitään metafyysistä periaatetta, jonka mukaan yksilön tulisi olla alamainen millekään keinotekoiselle järjestelmälle, kuten valtiolle (en tässä lähde problematisoimaan ”valtion” käsitettä). Näiden lisäksi 1900-luvulla on kokeiltu myös esimerkiksi ”rodun” ja ”luokan” periaatteita sen selittämiseksi, miksi yksilö on osa suurempaa kokonaisuutta, jolle hän on alisteinen, mutta sittemmin nekin ovat menettäneet todistusarvonsa.

Eräs peruste valtion olemassaololle on järki. On tarkoituksenmukaista järjestäytyä valtioksi ja toimivaksi yhteiskunnaksi, johon kaikki ottavat osaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään eettinen perustelu. Vaikka olisikin ”totta”, että on järkevää totella valtiota, ei se silti tee siitä eettisesti velvoittavaa (Humen giljotiini). Yksilöllä on eettinen oikeus olla väärässä. Esimerkkinä huumeiden laittomuus: on totta, että huumeet ovat haitallisia ja niiden kieltäminen on ”järkevää”, ei se (välttämättä) tarkoita, että yksilöllä ei olisi oikeus itse päättää käyttääkö niitä vai ei.
Anarkismin ydinkysymys asettaa vakavia ongelmia valtion ja vallan legitimiteetille. Vaikka itse edustankin vastakkaista kantaa (”hegelismiä”), tulee kysymys ottaa vakavasti.

*

Anarkismista liikkuu monia väärinkäsityksiä, tahattomia ja tahallisia, mutta etenkin populaarikulttuurissa ne tiivistyvät rikollisen hahmoon. Populaarikulttuurin rikollinen on outlaw, joka ei piittaa laeista, moraalista tai yleisestä mielipiteestä, puhumattakaan muista yksilöistä. Se, että yhteisön normeilla (valtion laeilla) ei ole eettisesti yksilöä sitovaa periaatetta, ei tarkoita että se automaattisesti johtaisi rikollisuuteen, moraalittomuuteen tai eettiseen nihilismiin. Myöskään siitä, etteivät yhteisön normit sido jotain tiettyä yksilöä, ei seuraa sitä, etteikö toisilla yksilöillä olisi oikeus hakea yhteisön suojaa: jos uhkaat minun henkeäni ja terveyttäni, minulla on oikeus puolustautua, vaikka sitten yhteiskunnan turvaan tukeutumalla. Vaikka et tunnusta yhteiskunnan lakeja, niiden rikkominen on oma valintasi, jonka seuraukset saat itse kärsiä (ks. esim. Sivullinen).
Ainoat uskottavat ”lain ulkopuoliset” ovat omavaraisissa yhteisöissä tai erakkona metsissä elävät, jotka eivät ole mitään velkaa yhteiskunnalle, eivätkä siten ole velvoitettuja sen sääntöjäkään noudattamaan, mutta jotka eivät myöskään toiminnallaan rajoita toisten yksilöiden vapautta. Johonkin välimaastoon kuuluvat he, jotka ovat pyrkineet maksimoimaan oman autonomiansa ja kannattavat yhteiskuntaa, joka perustuu vapaaehtoisuudelle ja yksilöiden väliselle yhteistyölle sorron sijasta.

Populaarikulttuurin ulkopuolellakin rikollista elämäntapaa on romantisoitu ”anarkistisena”. Kaikenlaiset moottoripyöräilevät prosenttijengit ovat julistaneet elävänsä ”lain ja yhteiskunnan ulkopuolella” ja ovat löytäneet ihannoijia. Tosiasiassa rikollinen ei elä yhteiskunnan ulkopuolella vaan on nimenomaan riippuvainen siitä kuin loinen isännästään. Yksilöt, jotka eivät itse tuota mitään, ovat täysin sen armoilla, mitä pystyvät yhteiskunnalta kuppaamaan. Hyväksikäytettävien ja ryöstettävien yksilöiden lisäksi on välttämätöntä, että järjestäytynyt yhteiskunta ylläpitää puitteita, joissa rikollista elämäntapaa harjoittavat voivat toimia. Onhan toki niillä Harrikoillakin kivempi ajaa huolletulla moottoritiellä kuin metsäpoluilla. Joskus luin myös tutkimuksen, jonka mukaan ”prosenttijengiläisistä” valtaosa elää toimeentulotuella, mutta en löydä siitä uutista (saa vinkata).

Rikollisessa elämäntavassa on persoonallisuushäiriöstä (narsismi, epäsosiaalinen persoonallisuus, psykopatia) muistuttavia piirteitä: piittaamattomuus muista ja muiden säännöistä, itsekkyys ja heikompien hyväksikäyttö. Poliittisessa mielessä se ei ole anarkismia vaan machiavellismiä. Jossain määrin ironista on myös se, että rikollisjärjestöillä itsellään on tiukat säännöt, joita ylläpidetään julmilla rangaistuksilla ja moniin rikollisiin alakulttuureihin kuuluu hyvin tarkkaan säännelty elämäntapa pukeutumisesta alkaen (”järjestyksen saarekkeet anarkismin meressä”). Rikolliset murhaavat ja pahoinpitelevät, ryöstävät toisten omaisuutta, perivät velkoja väkivaltaisesti, pakottavat ihmisiä prostituutioon. Vapaus on suhteellista: se toteutuu vain rikollisen omassa toiminnassa, jos siinäkään.

Anarkismin peruskysymys kääntyy siis myös toisin päin: mikä oikeus yhteiskunnalla on määrätä yksilöä ja mikä oikeus yksilöllä on hyväksikäyttää yhteiskuntaa? Ei ole mahdollista vedota eettiseen prinsiippiin ja omalta kohdaltaan toteuttaa eettistä nihilismiä. Yksilönä olen vastuussa siitä, että oma toimintani ei sorra muita yksilöitä.

*

Anarkismi liikkeenä on laaja ja epäyhtenäinen. Jotkut ovat teoreettisempia poliittisia utopisteja, jotkut toteuttavat anarkismia henkilökohtaisessa elämässään. Anarkosyndikalistit ja anarkokommunistit teoretisoivat asiat eri tavalla kuin vaikkapa anarkoindividualistit, puhumattakaan libertaareiksi tai klassisiksi liberaaleiksi itseään kutsuvat anarkokapitalistit (asiasta kiinnostuneille suosittelen Peter H. Marshallin teosta Demanding the Impossible: A History of Anarchism, joka on kaikkea muuta kuin lyhyt johdatus aiheeseen).

Peruskysymys on kuitenkin kaikilla anarkisteilla sama, jonka alussa esitin. Anarkismi kyseenalaistaa yhteiskunnallisen vallan legitiimiyden. Aina on ollut sorrettuja ja sortajia, mutta miksi yksilön tulisi tunnustaa sortajan oikeus sortoon? Itse henkilökohtaisesti pidän kansalaisvaltion olemassaoloa välttämättömänä, mutta sen välttämättömyys ei ole sama kuin moraalinen oikeutus.

Helsingin Sanomat otsikoi: Erdoğan vaatii, että Turkista käytetään kansain­välisissä yhteyksissä vastedes nimeä ”Türkiye” eikä ”Turkey”. Ongelmana on muunmuassa se, että englanninkielinen nimi voi sekoittua kalkkunaa tarkoittavaan sanaan.

Okei, nää on näitä. Maiden nimistä yleisin kiistakapula lienee Viro/Eesti, josta moni kuvittelee mm. että virolainen olisi jotenkin halventava nimitys tai joku tietäjä tietää, että neuvostoaikaan ”Eesti” olisi ollut kielletty nimitys. Asiahan on nyt niin, että suomeksi Viro on Viro ja viroksi Eesti. Eihän kukaan sano olleensa ”lomalla Sverigessä ristelyllä”. Deutschland on Saksa ja Rossija on Venäjä (tosin ”ryssä” on nykykielessä halventava nimitys). Viro tulee Suomea lähinnä olevan maakunnan Virumaan nimestä, kuten latviaksi Viro on Igaunija heitä lähimmän (historiallisen) maakunnan mukaan. Samalla tavalla nykyisen Suomen asukkaat kutsuvat itseään suomalaisiksi yhden keskiaikaisen maakunnan mukaan.

Turkin vaatimus on jo astetta hölmömpi. En edes jaksa ottaa sanakirjan kanssa selvää, millaisia kirjoitusmuotoja muista maista turkin kielessä on. Suomea tuskin Erdoğan kutsuu ”Suomeksi”.

Mitä tulee ”turkey” -nimiseen tyhmään kanalintuun, on lintu saanut nimensä maan mukaan ei toisin päin, koska jostain syystä amerikkalaiset luulivat linnun olevan peräisin Turkista (se on peräisin Amerikan mantereelta). Samalla tavalla suomeksi se on kalkkuna, eli ”kalkutan kukko” tms, koska Kalkutta on jossain samalla suunnalla. Nimitys on tietysti yhtä typerä kuin miksi Amerikan alkuperäisasukkaita kutsutaan ”intiaaneiksi”, mutta onneksi lintu itse ei tiedä miksi sitä kutsutaan. Odotan, että piakkoin Hampurin kaupungin asukkaat, ”hamburger”, haastavat Mäkkärin oikeuteen, tai jotain.

Turkin suomenkielinen nimi taasen on antanut aihetta huumoriin alkaen asukkaiden karvaisuudesta ilmaston lämpötiloihin. Aina aika ajoin nykyisen kotikaupunkini Turun nimen etymologiasta tiedustellaan, onko Turku : Türkiye -sanoilla jokin yhteys. Ei ole. Kuten kaikki tietävät, Turku tulee kauppapaikkaa tarkoittavasta sanasta (ruots. torg, vir. turg), joka alunperin on muinaisslaavia tai jotain, mutta koska muinaisslaavin taitoni ovat ruosteessa, en nyt muista mikä se alkuperäinen sana on. Joku amatöörietymologi voi olla kuullut siitäkin, että turkki ja suomi voisivat olla kaukaisia sukukieliä. Menemättä sen syvemmälle uralilais – altailaiseen -hypoteesiin, on hyvä muistuttaa että oletettu sukulaisuus ajoittuisi jonnekin 8000 vuoden taakse, jolloin Turkua eikä Turkkia ollut olemassakaan, puhumattakaan Ankarasta, joka tunnetusti on hyvin…. ankara paikka.

Hiekka pihapolulla ei ole likaa, mutta kengänpohjissa sisään kannettuna on. Ruoka ei ole likaa, mutta jos paidanrinnus on kastikkeessa, sanotaan paidasta että se on likainen. Maa-aines varsinkin ruuassa on likaa, vaikka tunnetusti juurekset kasvavatkin mullassa. Ruoka muuttuu ulosteeksi, joka on määritelmän mukaisesti kenties likaisinta likaa, mutta lanta on peltojen ravintoa.

M.A. Castrén kertoo Siperian tutkimusmatkoiltaan tarinan, jossa kesken ruokailun matkueen eräs vetokoirista nappaa pöydältä ruuaksi tarkoitetun lihankimpaleen. Samojediopas juoksee koiran kiinni, repii lihanpalan tämän hampaista ja palauttaa sen lautaselle. Ruokailu jatkuu. Useimmat moderniin siisteyskäsitykseen tottuneet lukijat pitäisivät eläimen suuhun joutunutta ruuanpalaa likaisena. Vaikka syödäänhän niitä eläimiäkin.

Koiraa tosin harva söisi. Silloin painavat muut syyt kuin koiran ”likaisuus”. Sikaa sen sijaan pidetään monissa kulttuureissa likaisena. Asiat ovat oikeissa paikoissaan, kun sika on lautasella, ei lautasen äärellä. Sianliha tosin tulee terveyssyistä kypsentää, kananlihan salmonellariskistä puhumattakaan. Naudanlihaa sen sijaan syödään raakana.

Entisajoista minulle tulee elävänä mieleen ihmisten likaisuus: peseydyttiin kerran kesässä, elettiin saman katon alla yhdessä monenlaisten eläimien kanssa, mukaan lukien koirien ja sikojen. Käytössä olivat ulkohuussit. Millaista oli erotiikka ihmisten kesken, jotka eivät eläessään harrastaneet alapesua tai karvojen ajelua?

Moderni yhteiskunta ei välttämättä tuonut helpotusta, ainakaan kaikille yhteiskuntaluokille. George Orwell kirjoittaa raporttikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle kaivostyöläisten oloista. Kaikista kurjuuksista selvimmin mieleeni on jäänyt kuvaus ahtaista työläiskortteleista, joissa perheet asuvat yhdessä huoneessa ilman kylpyhuonetta. Tehtyään pitkän työpäivän hiilikaivoksessa raskasta työtä, kaivosmies tulee kotiinsa, jossa hänen vaimonsa on peseytymistä varten lämmittänyt vadillisen vettä. Tässä työmies voi pestä kasvonsa ja huljutella ylävartaloaan.

Silti likaisinta likaa on näkymätön lika. Lotraamme käsidesillä, vaikka mitään ei käsissä näkyisikään.