Ennen Ukrainan sotaa ja sen aiheuttamaa turvallisuuspolitiikan suunnanmuutosta, bloggasin omasta pasifismistani. Sinänsä aika keskinkertaisen pohdiskelun teema oli seuraava: hyvällä säällä on hyvä tehdä suunnitelmia ja maalla on helppo neuvoa kun merellä myrskyää. Koko elämäni Suomessa on vallinnut rauha eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ole Suomeen kohdistunut sellaista uhkaa, joka olisi aidosti pakottanut pohtimaan oman pasifistisen vakaumuksen vahvuutta. Asevelvollisuudesta onnistuin saamaan vapautuksen, joten asiaa ei ole sen jälkeen tarvinnut pohtia.
Nyt Ukrainan sota on palauttanut ns. reaalipolitiikan pelipöydälle ja muistuttanut, että sotia käydään edelleen.
Anekdootti lukioajoilta: oppilaat olivat asentaneet atk-luokan koneille Doom-tietokonepelin, jota sitten käytiin väli-ja ruokatunneilla pelaamassa. Naispuolinen opettaja mietti, onko oikein että koulun tietokoneita käytetään väkivaltapelin pelaamiseen. Sehän olisi sama kuin että koulussa opetettaisiin tappamaan. Ironia on tietysti siinä, että samana keväänä pidettiin kutsunnat, jossa meidät miespuoliset lukiolaiset kutsuttiin valtion toimesta opettelemaan oikeasti tappamista.
Nyt ABC-lounaspaikassa varusmiehiä katsellessa tuli miettineeksi, kuinka noloa olisi tulla tuollaisen maitoparran tappamaksi, jos sattuisi olemaan vihollinen. Tissinkin varmaan viimeksi nähnyt, kun sitä äitinsä povesta imi. Ei niiden voi antaa mitään väkivaltapelejä pelata. Kuitenkin nämä poikaset voivat joutua miettimään maanpuolustusta eri tavalla kuin minä aikoinaan 90-luvun lopulla.
Pointti oli siinä, että tällaiset päätökset ovat pikemminkin omaan elämäntapaan ja identiteettiin liittyviä, samalla tapaa kuin musiikkimaku ja pukeutuminen, pikemminkin kuin aitoja moraalisia valintoja. Aidoilla moraalisilla valinnoilla on seurauksia.
Netissä leviää ruotsalaisen tv-kanavan pätkä, jossa kadulla ihmisiltä kysytään majoittaisivatko he pakolaisia kotiinsa. Kaikki gallupiin osallistuvat vakuuttavat kirkkain silmin olevansa valmiita ottamaan pakolaisia luoksensa asumaan. Kun sitten paikalle tuodaan ”oikea” pakolainen (luultavammin näyttelijä), alkaa tekosyitä löytyä, miksi juuri nyt ei sovi eikä mahdu. Moraalisia valintoja on helppo tehdä tässäkin asiassa niin kauan, kuin niillä ei ole vaikutusta.
Parlamentaarisen demokratian miinuspuoli on se, että kaikkia kivoja asioita voi kannattaa, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Markkinatalousvapauden mekanismi on vastakkainen, mutta lopputulos saman suuntainen: yritysvastuu sysätään kuluttajavapaudeksi. Lahjoitin kahvipaketin hinnasta jo 10 senttiä Anglolan lapsiorjille ja juustoni on tuulivoimalla viljeltyä. Olen jo kulutusvalinnoillani tehnyt osani, pitäisikö minun muka oikeasti tehdä jotain konkreettisia valintoja?
Ehkä Nato-jäsenyyden kannattamisessakin on jotain samaa. Kun olemme Naton jäsen, puolustuksesta vastaa joku muu. Itse Nato on niin abstrakti asia jossain tuolla kaukana, että sitä on helppo kannattaa ilman, että sillä olisi juuri minun elämääni mitään vaikutusta. Kyse on vain siitä sisäisestä kamppailusta, jonka jokainen vihertävästi vasemmistolainen arvoliberaali joutuu tekemään pyörtäessään aikaisemmat Nato-kantansa ja melkein jopa alkaessaan kannattamaan ydinvoimaa.