Pari vuotta sitten edesmennyt Christer Kihlman nauttii kirjailijana pientä kulttisuosiotakin. Hän ryyppäsi ja homoili ja kirjoitti niistä niin avoimesti, että Tieteen termipankki mainitsee hänet esimerkkinä tunnustuskirjallisuudesta.
Gerdt Bladhin tuho on laskujeni mukaan hänen 13. teoksensa (suom. Oili Suominen, ruots. Gerdt Bladhs undergång, Tammi 1987). En spoilaa itse romaania tässä.
Kirjan ensimmäinen luku poikkeaa kirjan muista luvuista; se ei kuljeta tarinaa eteenpäin, vaan esittää arvioita omasta ajastaan (80-luvun puolivälistä). Luonnehdintoja voisi kuvailla enteellisiksi tai sitten mikään ei ole muuttunut 40 vuodessa tai sitten meillä on taipumus aina kuvata omaa aikaamme samanlaisen linssin läpi.
Kihlman manaa kansallisvaltioiden hajoamista ja rajojen katoamista kuin myös demokratian ja parlamentarismin merkityksen katoamista. 80-luvulla myös tietoisuus luonnon tuhoamisesta alkoi nousta esiin. Poliittisilla puolueilla lakkaa olemasta eroja ja ne ajavat kaikki populistisesti suurimman yhteisen nimittäjän mukaisia etuja. Ihmiset takertuvat pinnalliseen cocktailkulttuuriin. George Orwelliin viitataan, mutta häntä ei ymmärretä.
Samat aiheet ovat kuluvan viikon uutisotsikoissa edelleen.
Mielipiteenmuodostus oli siirtynyt konservatiivisille voimille, joita todellisuuden analysoiminen oikealla, joskin kenties epämiellyttävällä tavalla kiinnosti paljon vähemmän, kuin niiden oman mielipiteitä muovaavan valta-aseman säilyttäminen tarjoilemalla yleisölle juuri sellaisia siloiteltuja ja hampaattomia kannanottoja kuin se halusi saada.
Mielipiteenmuodostus on kenties tänäänkin ”konservatiivisilla voimilla”, mutta se ainakin on muuttunut, että konservatiivit — lainausmerkeillä tai ilman — eivät siloittele enää kannanottojaan, ainakaan jos Trumpia ja trumpisteja ajatellaan.
Maahanmuutosta Kihlman ajatteli jo silloin samalla tavalla kuin nykyään moni ajattelee:
Suureen etelästä pohjoiseen suuntautuvaan kansainvaellukseen oli aluksi, kun se vielä vastasi pohjoisten hyvinvointialueiden teollisuuden ja palveluelinkeinojen työvoimantarvetta, suhtauduttu teeskennellyn suopeasti. Mutta kun tarve oli tyydytetty eikä etelästä tuleva ihmisvirta ottanut loppuakseen, päinvastoin vain kasvoi, se äkkiä saikin vastaansa rasismin ja rajoituksia ja supistuksia, jotka huonosti sopivat yhteen niiden demokraattisten ihanteiden kanssa joita pohjoisen pallonpuoliskon maat aiemmin olivat vaalineet. [..] Rasismi levisi kulkutaudin tavoin halki Euroopan entisten demokratioiden. Se oli päässyt jo Tanskaan saakka.
Tietoyhteiskunta keksittiin jo 80-luvulla:
Tietoa, informaatiota, mistä niin? No informaatiota noin yleensä vain, mistä tahansa, niin paljon kuin mahdollista.
2020-luvun informaatioähkyssä 80-luvun maailma tuntuu naiivin viattomalta.
Vielä 80-luvulla pelättiin ydinsotaa ja kylmä sota oli perestroikasta huolimatta edelleen päällä. Kihlman pohtii voisiko kaiken elämän maan päältä pyyhkivä ydinsota olla mahdollinen, vai kuuluuko se hullujen diktaattorien aikakauteen. Nyt ydinsodan pelko on taas hullujen diktaattorien mukana tulossa takaisin.
Aivan ensimmäisenä Kihlman kuitenkin mainitsee aidsin.
Mikään sairaus ei itsessään ole vain tauti ilman kulttuurihistoriaa. Tuberkuloosi oli leimallisesti viktoriaanisen ajan sairaus: siihen sairastuminen ja hiljaa pois hiipuminen oli runollinen tapa kuolla ja kuuluisia tuberkuloosiin kuolleita olivat mm. John Keats, Percy Shelley, Edgar Allan Poe ja Frédéric Chopin. Keuhkotautiparantolat olivat romaanien näyttämöitä, kuten Thomas Mannin Taikavuoressa. Rokotteiden ansiosta tauti on länsimaissa harvinainen, mutta se ei ole maailmasta minnekään kadonnut ja kehitysmaissa tappaa edelleen miljoonittain. Suomessa 1930-luvulla tautiin kuoli vuosittain 10 000 henkeä etenkin köyhissä kaupunginosissa. Tuberkuloosi onkin kaupungistumisen symboli; se liitetään urbaaniin epähygieeniseen ja ”hillittömään” elämäntapaan.
Samoin syfilis, eli tuttavallisemmin kuppa ainakin minun mielessäni yhdistyy paheelliseen 1800-lukuun. Kuuluisia sairastuneita ovat mm. Charles Baudelaire ja Guy de Maupassant.
Mainittakoon vielä keskiaikainen pyhän antoniuksen tuli, joka on torajyvän, eli viljassa esiintyvän sienen aiheuttama myrkytystila. Oireita ovat kipujen ja ihon sinerryksen ja polttelun lisäksi hallusinaatiot. Tila on yhdistetty keskiaikaisiin noituuskokemuksiin.
Ilmaantuessaan hi-viruksen aiheuttama aids aiheutti moraalipaniikin. Se levisi aluksi homojen parissa ja julistettiinkin ”homojen taudiksi”. Sanotaan, että HI-virus lopetti seksuaalisen vallankumouksen. Oleellista ei ole kuinka paljon mihinkin tautiin kuolee, vaan miten se vastaa kunkin ajan kulttuurista tilaa.
Vuoden 2019 koronapandemia oli aikansa kuva. Jos tuberkuloosi oli kaupungistumisen synnyttämä tauti, oli covid19 globalisaation synnyttämä. Taudit ovat levinneet mantereelta toiselle jo purjelaivojen aikakaudella, mutta nyt ne leviävät ympäri planeettaa parissa tunnissa kansainvälisten lentojen mukana. Koko maailma osallistui taudin torjuntaan. Torjuntakeinoista oleellisin eristäytyminen: covid19 on atomisoituneen yhteiskunnan kuva.
Kihlman kirjoittaa myös salaliittoteoriasta, jonka mukaan hi-virus olisi karannut armeijan laboratoriosta. Sama meemi elää edelleen koronaviruksen aikana. Tuberkuloosia ei varmaankaan ole kukaan väittänyt laboratoriossa kehitetyksi bioaseeksi. Jumalan rangaistukseksi sen sijaan kaikkia sairauksia varmasti on nimitetty.
Myöhemmin kirjassa Kihlman kirjoittaa sivuhenkilö Donaldin (sic!) suulla, että ihmiset eivät enää pelkää sotaa, ydinaseita, Neuvostoliittoa ja kommunismia eivätkä edes avaruusolioiden hyökkäystä. Siksi tarvitaan aids uudeksi pelon aiheeksi.
Minun sukupolveni eli maailmanhistorian turvallisinta aikaa. Meille koronapandemia oli ensimmäinen pelon aihe.
Pinnan alla meitä odottavat monet uudet pelot.
Kihlmanin epätasaisesta tuotannosta syvimmin minua on riipaissut ”Ihminen joka järkkyi” (Människan som skalv). Sen luettuani oli pakko kysyä, että tuommoisiako paskoja me oikeasti olemme, vaikeuksiensa kanssa tappelevien lähimmäistemme suhteen? Vastaukseksi vuosien pohtimisen tuloksena olen joutunut tyytymään siihen, että ollaanhan me. Kiitos näin postuumistikin silmien avaamisesta, Christer!