Olen aikaisemmin kirjoittanut psykokulttuurista, eli siitä kuinka psykologian terminologia tunkeutuu arkielämään ja diagnooseilla selitetään kaikkea ihmissuhteista koululaisten keskittymisongelmiin ja äänestyskäyttäytymisestä identiteettipolitiikkaan. Aina kun jossain tapahtuu jotain hirveää, täyttyvät kommenttipalstat kommenteista siitä, kuinka se oli mielenterveysmäärärahojen leikkeuksen syytä. SSRI-lääkkeet ovat aikamme soma. Psykologiasta halutaan saada tieteellinen perusta onnelliselle elämälle ja kitkattomalle yhteiskunnalle. Psykokulttuurin ytimessä on traumakulttuuri, joka nostaa henkilökohtaiset kokemukset — erityisesti negatiiviset kokemukset — politiikan keskiöön ja saa kaikki eturyhmät kinastelemaan uhristatuksesta.

Catherine Liu, joka edustaa konservatiivisempaa vasemmistoa erotuksena liberaalille ”uudelle vasemmistolle” ja yhdysvaltalaiselle demokraattien keskustasiivelle, on kirjoittanut aiheesta kirjan Tramatized — The New Politics of Public Suffering (Verso, 2026, Lontoo, ei suomennettu). Liu haluaa palauttaa materialismin materialistiseen dialektiikkaan ja identiteettipoliittisen puuhastelun ja hyvesignaloinnin sijaan keskittyä luokkakysymyksiin ja siihen, että edelleen ihmiset kokevat sellaista materiaalista puutetta, johon tunnustuksen antaminen ja tietoisuuden levittäminen eivät auta.

Asialistalla on siis psykokulttuuri vahvasti poliittisesta näkökulmasta.

Liu operoi yhdysvaltalaisessa kontekstissa, joten aivan suoraan sitä ei voi suomalaisiin olosuhteisiin soveltaa. Yhdysvalloissa varallisuuserot ovat suurempia siinä missä Suomi on onneksi vielä suhteellisen tasa-arvoinen maa myös taloudellisesti, vaikka nykyisen hallituksen aikana on annettu vahvoja signaaleja siitä, että hyvinvointivaltion aika on ohi.

Suomessa on edelleen maksuton koulutus ja luokkanousu opiskelemalla itselleen hyväpalkkainen ammatti on teoreettisesti mahdolllinen. Absoluuttinen köyhyys on minimaalista ja palkalla on mahdollista elää, jos edelleen sattuu olemaan töissä.

Koulutukseen liittyen olen jo pidemmän aikaa miettinyt, millainen ihminen Yhdysvalloissa lähtee opiskelemaan humanistisia tai yhteiskunnallisia aloja. Itse opiskelin kirjallisuutta, mutta jos olisi pitänyt ottaa 100 000–200 000 dollaria opintolainaa elinkustannusten ja lukukausimaksujen kattamiseksi, olisin ryhtynyt hammaslääkäriksi. Toki Suomessakin on paljon julkishallinnollisia työpaikkoja, joihin on vaatimuksena se ”soveltuva korkeakoulututkinto”. Moni humanistisia tai yhteiskunnallisia aineita opiskellut onkin löytänyt työpaikan, jonka palkalla maksaa pois asuntolaina ja elättää perhe ja muistella millä tavalla työelämään valmisti Derridan tai Foucault’n lukeminen.

Voisin kuitenkin kuvitella, että Yhdysvalloissa humanistisille tai yhteiskunnallisille aloille lähtevät opiskelemaan ne nuoret, joilla on siihen varaa. Tai pikemminkin, joiden vanhemmilla on siihen varaa. Sitä kautta yhdysvaltalaiset yliopistomaailmasta lähtöisin olevat identiteettipoliittiset liikkeet ovat vahvasti (ylemmän) keskiluokan nuorten aatteita. Identiteettipolitiikan ytimessä on ajatus, että sorto (rotuun, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, ikään, painoon, ym liittyvä) on vahvasti henkilökohtainen ilmiö, jonka voi ymmärtää vain kokemalla se. Nimenomaan luokkaeroon liittyvästä sorrosta identiteettipoliittissti suuntautuneilla nuorilla on vähemmän kokemusta, joten Liun väite siitä, että luokka olisi unohdettu keskusteluissa, vaikuttaa uskottavalta.

Ylempään keskiluokkaan Liu viittaa termillä professional managerial class (PMC), joka tarkoittaa varakkaampaa, etuoikeutettua luokkaa, mutta joka ei varsinaisti omistavaa luokkaa (ks. Liun edellinen kirja Virtue Hoarders — The Case against the Professional Managerial Class 2021). Tätä luokkaa ideologisesti yhdistää liberalismi, johon Liu laskee mukaan sekä arvoliberalismin että talousliberalismin ja asettaa sen vastakkain sosialismin ja populismi–konservatismin kanssa.

*

Alkuperäinen työväenliikkeen ajatus Marxin hengessä oli, että ennen pitkää enemmistö tajuaa, että heitä kusetetaan ja ottaa vallan käsiinsä, joko kiväärein tai äänestyslipuin.

Sittemmin erilaiset sosiaalidemokratian kevytversiot ovat hyväksyneet, että kapitalismi on tullut jäädäkseen, mutta että tavan kansan oloja voi parantaa esim. verotuksella toteutettavilla tulonsiirroilla.

Tästäkin ollaan pikku hiljaa luopumassa, jos nyt Yhdysvalloissa New Dealin jälkeen konkreettisia toimia tavan kansan eteen on liiemmälti tehtykään.

Liun ajatuksia mukaillen nykytilanne on sellainen, jossa kukin eturyhmä joutuu kapitalistiseen kilpailutilanteeseen omaa agendaansa ajaessaan; ei ole enää toivoa jaetusta solidaarisuudesta, vaan jokainen ryhmä (joka jakaantuu aina vain pienempiin osaryhmiin, kunnes jokainen yksilö/uhri edustaa vain itseään) joutuu keksimään itsestään uhrinarratiivin, jolla kilpailee uhristatuksesta muiden ryhmien kanssa ja etsimään itselleen sponsoreita yksityiseltä tai julkiselta sektorilta.

Revelation replaces revolution.

Liun mukaan ”PMC-demokraatit” syrjäyttivät Bernie Sandersin sosiaalidemokraattisen linjan ja heidän keskittyessä identiteettipoliittiseen näpertelyyn vetosi Trumpin populistinen retoriikka työväenluokkaisiin amerikkalaisiin. Vaikka tämän vuoden välivaaleissa äänestäjät antoivat selkeän vastalauseen trumpilaiselle politiikalle, on selvää että demokraatit tarvitsevat lähitulevaisuudessa myös konkreettisia tekoja voidakseen pitää kannatuksensa.

Liu vertaa eliittien hyvesignalointia viktoriaanisen ajan hienostorouvien hyväntekeväisyyteen: heidän perheensä rikkaus oli saavutettu riistolla lähes tehtaiden lähes orjatyömäisissä oloissa (paitsi silloin, kun se oli saavutettu aidolla orjatyöllä), mutta rouvat puuhastelivat mielellään hyvätekeväisyyden parissa ja auttoivat orpoja lapsiparkoja samaan aikaan kun lapset tekivät kellon ympäri heidän miestensä omistamissa tehtaissa raskaissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Hyväntekeväisyyteen liittyi läheisesti vastaanottajiensa moraalinen kasvatus.

Ennen kaikkea 1800-luvun nyyhkytarinat kurjista lapsista olivat aikansa mediaspektaakkeleita.

Mediaspektaakkeleita ovat myös nykypäivän hyväksikäyttötarinat, jotka saavat enemmän klikkiotsikoita kuin lapsiköyhyys, joka koskettaa miljoonakertaisesti useampia lapsia kuin seksuaalinen hyväksikäyttö. Ymmärrettävästi iljettävin rikos, jonka kukaan voi kuvitella, on lapsiin sekaantuminen, joka yhdistää kaksi tunteisiin vetoavaa asiaa: lapset ja seksuaalisuuden. Siksi säännöllisin ajoin nousee esiin lapsipornokouja, Pizzagateja ja Epstein-kytköksiä ja pienempiä moraalipaniikkeja, jotka eivät koskaan johda mihinkään yhteiskunnalliseen muutokseen.

*

Traumalla on historiallisesti juurensa holokaustin selvitymiskertomuksissa, chileläisen diktaattorin Augusto Pinochetin uhrien kokemuksissa ja yrityksissä kuntouttaa Vietnamin sodan veteraaneja. Laajempaan tietoisuuteen ja feministiseen diskurssiin trauman käsitteen toi Judith Hermanin teos Trauma and recovery (1992), ja josta tulee Liun kritiikin kohde: epäpolitisoimalla trauman käsitteen Herman irroitti sen luokan käsitteestä. Kuka tahansa voi kärsiä traumasta ja oikeastaan kaikki me kärsimmekin.

Liu arvostelee mielenterveysongelmien DSM-luokitusta (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) ja etenkin sen vuonna 1980 ilmestynyttä kolmosvesiota kuten edellä mainittu Mia Pohtola: siinä on siirrytty sairauksien syistä oirelistoihin. Luokituksen kolmas versio oli aikaisempia laajempi ja siitä oli siivottu pois ”epätieteeelliset” ainekset kuten psykoanalyysi. DSM-III toi posttraumaattisen oireyhtymän sotilaiden ja kidutusten uhrien kärsimästä häiriöstä kaikkien jakamaksi ongelmaksi.

Tästä seuraa, että syihin ei pyritä puuttumaan, vaan oireita lääkitään. Big Pharma on minun makuuni hieman salaliittoteoriamainen termi, mutta jälleen amerikkalaisessa kontekstissa varsinkin lääketeollisuus on isoa bisnestä.

Seuraava askel terapiakapitalismissa ovat tekoälyterapeutit. Liu yhdistää kaksi pistettä: tekoälyfirmoille ihmisten tarinat ovat myytävää dataa. Vastaamo-skandaali oli jo tarpeeksi paha, mutta seuraava dystooppinen askel on, että potilas tietämättään luovuttaa potilastietonsa firmoille, jotka saavat tehdä niillä mitä haluavat.

Liu viittaa David Rosenhanin spektaakkelinomaiseen tutkimukseen On Being Sane In Insane Places vuodelta 1973 (aiheesta muuten on podcast Yle areenassa). Siinä Rosenhan itse sekä 7 hänen avustajaansa kirjautuivat potilaiksi mielisairaaloihin. Kaikki olivat mieleltään terveitä, mutta saivat kuitenkin skitsofreniasta lähtien diagnooseja ja lääkityksen niihin. Rosenhanin tapaus asetti yhdysvaltalaisen psykiatrian outoon valoon jo 1970-luvulla ja sai pohtimaan diagnoosivyöry-ilmiötä. Liu kuitenkin näkee, että Rosenhanin tutkimuksella perusteltiin DSM-III -luokituksen käyttöönottoa.

Yksittäisen tutkimuksen — jonka asetelmassa oli paljon kritisoitavaa — pohjalta ei kuitenkaan pitäisi tehdä pitkälle meneviä päätöksiä. Rosenhanin paljastus kuitenkin osui otolliseen aikaan, jolloin psykiatria oli muutoksessa ja samaan aikaan Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo’s Nest, Ken Keseyn vuonna 1962 ilmestyneeseen romaaniin vuonna 1975 perustunut Miloš Formanin ohjaama elokuva ) kaltaiset kulttuurituotteet loivat kielteistä kuvaa mielisairaaloista.

Ajan henki sai leikkaamaan julkista rahoitusta mielisairaaloilta ja siirsi potilaat avoihoitoon ja käytännössä taloudelliset voitot lääkefirmoille.

*

Traumakulttuuri tuotteistaa yksityisen trauman. Julkkisten traumatarinoistaan on tullut osa heidän henkilöbrändiä. Huomiotalouden logiikka lähes pakottaa julkkikset tv-juontajista poliitikoihin tunnustamaan julkisesti omat lapsuudentraumansa tavalla, josta Liu käyttää nimitystä trauma script. Yksilöllinen kokemus menettää kosketuksensa yhteisöllisyyteen ja ahdetaan muottiin, joka on täynnä virtsanlämpöisiä kliseitä ja jonka lopputulemana on kokonaisvaltainen paraneminen ja hyväksyntä.

Erityshuomiota kirjassa saa tv-juontaja Oprah Winfrey, joka Liun mukaan osasi lukea nousevaa kulttuurista kontekstia ja tuotteistaa oman traumansa lapsuuden insestistä.

Oprah Winfrey Show on pyörinyt vuodesta 1986 ja tehnyt Oprahista miljardöörin. Sarja on trauma scriptiä käyttäen perannut tavisten ja julkkisten murheita. Toiveikkaimmat näkivät tv-draamojen ja keskusteluohjelmien mahdollisuutena nostaa esiin tärkeitä asioita, mutta kävikin päin vastoin: asiat karnevalisoituivat, trivialisoituivat ja banalisoituivat. Traumasta tulee contentia.

Tosiasiassa trauman julkinen tunnustaminen (confession, sic) ei edesauta paranemista.

Jonkinlaisena huippuna Liu mainitsee Apple-tv:n The Me You Can’t See -sarjan vuodelta 2021, jonka tähtinä ovat prinssi Harry ja Oprah. Siinä esiintyvien julkkisvieraiden on tarkoitus voimaannuttaa ja poistaa mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa. Liulta ei liikene sääliä kuninkaallisten vaikealle lapsuudelle. Ohjelman yhteydessä mainostetaan Applen Here to Help-verkkopalvelua, mutta Liu on epäileväinen, pitäisikö Applen kaltaista datajättiä päästää mielenterveybisnekseen.

*

Traumasta on tullut ylempien luokkien statussymboli: koska uhristatus on yhteiskunnassa haluttua moraalista pääomaa, täytyy jokaisen löytää jokin lapsuuden kipupiste, johon perustaa identiteettinsä. Koska jos et ole uhri, olet syyllinen. Trauma mahdollistaa keskittymisen suosikkiprojektiinsa, omaan itseensä ja loputtomaan oman napansa kaiveluun. Kun kärsimys yksilöllistyy, sen siteet yhteisöllisyyteen katkeavat.

Politiikan kentällä traumakulttuuri on mahdollistanut liberaalien keskittymisen omaan uhripositioonsa työväenluokan ongelmien sijasta. Tietoisuuden levittäminen ja tilan antaminen eivät maksa mitään, mutta saavat aikaan tunteen siitä, että on mukana tekemässä jotain.