Kirjoitin aikaisemmin Francis Fukuyaman kirjasta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Kirjoitin, että kirjan keskeinen ”tunnustuksen” käsite on edelleen ajankohtainen politiikan analyysissä. Fukuyama on edelleen aktiivinen politiikan kommentaattori, joten toki hän on ottanut kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja nimenomaan samoista hegeliläisistä lähtökohdista. Kirjoitin aikaisempaa kirjaa käyttäen oman analyysini tämän päivän tilanteesta, mutta en ollut lukenut vielä tätä uudempaa kirjaa (tässä välissä Fukuayma on kirjoittanut vielä kaksi muuta teosta The origins of Political order ja Political order and Political decay, joissa on tarkentanut näitä ajatuksia). Käsillä oleva kirja ”Identiteetti — Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka” on kirjoitettu vastauksena Donald Trumpin ensimmäiseen valintaan 2016 ja käsittelee ”kaunan politiikkaa” ja sitä miten tunnustuksen saaminen liittyy identiteettipolitiikkaan. En ole googlettanut mitä Fukuyama on sanonut Trumpin toisesta valinnasta ja onko hän joutunut kertaalleen tarkentamaan mielipiteitään.
Fukuyaman teesi historian lopusta on iskevä slogan, mutta siitä on tullut kirjoittajalle myös painolastia. Väite on helppo maali ja sitä toistelevat sellaisetkin päivystävät kolumnistit, jotka eivät alkuperäistä kirjaa tai artikkelia ole välttämättä lukeneet. Toistellaan, kuinka historia ei loppunutkaan Neuvostoliiton kaatumiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun ja jokaisella on oma suosikkiesimerkkinsä miksi. Kuitenkin käytännössä elämme kuin väite olisi totta. Jos joku ehdottaisi — vakavasti otettavana poliitikkona tai nettipalstojen trollina — että on olemassa jokin liberaalia demokratiaa parempi yhteiskuntamuoto ja että kapitalismikaan ei ole ikuista, vaan että tulevaisuudessa voidaan keksiä parempia tapoja järjestää talous, pidettäisiin tällaisia väitteitä yhtä aikaa naurettavina että vaarallisina ja ne edustaisivat natsismia, stalinismia ja mahdollisesti myös satanismia. Kertomus asteittaisesta edistyksestä kohti nykyistä, ylivertaista liberaalia demokratiaa on kaikille tuttu ja kertomus siitä, miten arvot, taide, ja sana ovat vapautuneet näkyy kaikessa mitä niistä puhumme.
Kirjan esipuheessa onkin tiettyä selittelyn makua: Fukuyama muistuttaa, että hänen alkuperäisen esseensä otsikon perässä oli kysymysmerkki. Tosin kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen lopussa ei ole, minkä esim. Timo Miettinen huomaa kirjansa Demokratian aika esipuheessa (vain yksi esimerkki siitä, kuinka Fukuyama on kaikkialla).
Liberaalia demokratiaa onkin ryhtynyt haastamaan ”illiberaari” populismi ja konservativismi, jota edustavat Trumpin lisäksi Unkarin Viktor Orbán, Turkin Recep Erdoğan ja Venäjän Vladimir Putin.
*
Fukuyama jakaa tunnustuksen politiikan kahtia: megalothymiaan ja isothymiaan. Näistä ensimmäinen on alkuperäinen: kunnia ja arvostus kuuluu vain pienelle rajatulle ihmisryhmälle, erityisesti aristokratialle, joka alun perin oli sotilasluokka, jonka paremmuus perustui toisaalta aristokraattisille hyveille, toisaalta valmiudelle käyttää väkivaltaa. Sittemmin demokraattisemmissa yhteiskunnissa sen sijan on saanut isothymia, ajatus siitä, että kaikki ”syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan” ja että kaikilla ihmisryhmillä on oikeus tulla tunnustetuiksi.
Nämä kaksi ovat tietenkin ristiriidassa keskenään. Ongelma on siinä, että isothymia ei oikein tunnu miltään. Vapaus, tasa-arvo ja sen sellainen ovat kauniita asioita, mutta paradoksaalisesti tasa-arvoinen ihminen ei tunne itseään kovin tasa-arvoiseksi. Orjat haluavat herroiksi, mutta kun kaikki ovat herroja, ei ole enää orjia ja mitä mieltä on enää olla herra?
Hyvä esimerkki on keskustelu siitä, kuinka pörssiyhtiöiden johdossa on vähemmän naisia kuin miehiä (n. 40% naisia). Toisaalta kodittomissa on miehillä yliedustus (n. 80% miehiä). Kun keskiluokkaiset naiset haluavat tasa-arvoa, ajattelevat he huipulla olevia miehiä. Toisaalta, koko ajatus lasikatosta perustuu siihen, että on olemassa taloudellinen eliitti, johon naiset haluavat kuulua. Tasa-arvo edellyttää epätasa-arvoa.
Isothmiaan perustuva tasa-arvo ja universaalit oikeudet eivät siis paradoksaalisesti kykene tyydyttämään tasa-arvon ja oikeuksien vaatimuksia kun kaikki kokevat kuuluvansa jollain tapaa syrjittyyn ihmisryhmään. Jopa ultrarikkaat ovat omaksuneet puhetavan, jonka mukaan ”äärivasemmisto” sortaa heitä.
Yksikään poliittinen puolue tai liike ei avoimesti aja epätasa-arvoa ja oman vaatimuksia oman ryhmän etuoikeuksiinkin ajetaan vain verhotusti. On kuitenkin selvää, että esimerkiksi nykyhallituksen tavoite on lisätä taloudellista epätasa-arvoa. Juuri perussuomalais-kokoomuslaista katkeruuden politiikkaa kuvaa vasemmistosta käytetty hokema: ”maksaa mieluummin kaksi sataa euroa siitä, että naapuri ei saa sataa euroa”.
*
Materialismi ei ole vain materiaa. Eivät ultrarikkaat ”tarvitse” kaikkia miljardejaan. Edes länsimainen keskiluokka ei ”tarvitse” kaikkea sitä omaisuutta, jonka menettämisestä he ovat niin peloissaan. Omaisuus voidaan toisaalta liittää mukavuudenhaluun, mutta ennen kaikkea se on osa statuskamppailua: täytyy säilyttää tietty elintaso, jotta voi tuntea olevansa joku. Länsimaissa absoluuttinen köyhyys alkaa olla harvinaista. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa sitä, että tuntee itsensä köyhäksi vertaillessaan itseään muihin, vaikka historiallisesti (ja globaalisti) eläisi yltäkylläisyydessä. Eivät 1800-luvun talonpojat nykymittapuulla eläneet leveästi, mutta saattoivatpa verrata itseään torpppareihin ja torpparit taas mäkitupalaisiin. Ennen kaikkea varallisuus loi valtaa ja mahdollisuuden käskeä muita.
Ei voi silti väittää, etteikö materia liikuttaisi materiaalista maailmaa. Follow the money. Kun resurssit kasaantyvat yhtäälle, ovat ne poissa toisaalta. Systeemi perustuu niukkuuteen; puute pakottaa tekemään asioita. Ja on aivan aitoakin niukkuutta, jonka vuoksi vaihtoehtoina on joko nääntyä nälkään tai ottaa vastaan työtä ehdoilla millä hyvänsä.
Kun modernisaatio rikkoo alkuperäiset yhteisöt, jotka ovat kaikkea muita kuin täydellisiä tai lähellekään tasa-arvoisia, maaseutujen ylijäämäväestö valuu kaupunkien slummeihin, lähiöihin, gettoihin ja faveloihin. Tämä nähtiin Euroopassa 1800-luvulla ja Suomessakin sotien jälkeen ja kolmannessa maailmassa nykyään. Maaseudulla ihmisillä sentään oli jonkinlaiset mahdollisuudet elättää itsensä pienviljelyllä, mutta koneellistumisen ja elintarvikkeiden hinnan laskun ja väestönkasvun vuoksi se ei ole enää vaihtoehto. Ylijäämäväestön vaihtoehtona ovat hikipajat, seksityö tai huumeet. Tai muutto varakkaampiin maihin.
Muuttoliike köyhistä maista rikkaimpiin johtuu paitsi aidosta eriarvoisuudesta, myös tulijoiden halusta saavuttaa ”amerikkalainen unelma” tai ainakin ”norjalainen unelma”, vaikka tunnetun hokeman mukaan ”Norjaa ei ole olemassa, edes Norjassa”. Globaali muuttoliike taas saa kanta-asukkaat tuntemaan asemansa uhatuksi samalla, kun rakenteellisista syistä maahanmuuttajat eivät voi saavuttaa tasa-arvoa kanta-asukkaiden kanssa.
Länsimaalaiset kokevat itsensä hyväntekijöiksi, onhan kehitysmaalaisten sentään parempi ajaa Wolt-mopoa räntäsateessa kuin nääntyä nälkään aavikolla korppikotkien saartelemana, mikä on länsimaalaisen hyväntekijän näkemys maahanmuuttajien lähtömaista. Todellisuudessa länsimaihin synnytetty etninen alaluokka alkaa pian vaatia tunnustusta, ei niinkään almuja.
*
Kaunan politiikka suuntautuu arvostuksen vaatimiseen omalle ryhmälle. Tämä luo pohjaa symbolisille kamppailuille, kuten nationalismille, identiteettipolitiikalle tai somekohuille. Ei ole mitään konkreettista perustetta sille, miksi ”lihaa syövä valkoinen heteromies” olisi millään tavalla syrjitty. Mutta juuri syrjittyjen ryhmien mahdollisuus uhriutua antaa niille mahdollisuuden vaatia tunnustusta ja tasa-arvoa. Kokemus siitä, että pride-liputus syrjii heteroja, ei perustu siihen että heteroilta olisi viety mitään oikeuksia, vaan siitä että jokin muu ryhmä saa enemmän huomiota.
Huolimatta kasvavasta taloudellisesta eriarvoisuudesta, perinteinen vasemmisto ei ole saanut tyytymättömyyttä muutetuksi kannatusluvuiksi. Suurimmaksi osaksi vasemmisto on taloudessa ottanut markkinatalouden omakseen ja keskittynyt vähemmistöjen oikeuksien ajamiseen.
Periteiset vasemmistopuolueiden äänestäjät ovat valuneet oikeistopopulistien kannattajiksi, jotka eivät tarjoa hyvinvointia vaan syyllisiä: syynä työttömien, duunarien ja alemman keskiluokan ahdinkoon ovat koulutetut ”vassarit”, jotka haukkuvat alempia luokkia ”junteiksi”.
Yhdysvalloissa köyhätkin ovat ajautuneet äänestämään valtaan Trumpin ja Muskin ultrarikkaita, jotka vievät köyhiltä terveydenhuollon ja käärivät miljardit omiin taskuihinsa, mutta löytävät vihollisen ”äärivasemmistolaisesta eliitistä”.
*
Fukuyama tarkastelee myös ilmiötä, jota Anna Kontula kutsuu ”terapiakapitalismiksi” ja viittaa mm. Philip Rieffiin ja Christopher Laschiin. Jokainen on oikeutettu tunnustukseen yksilönä, ehkä jopa menestykseen. Mutta koska jokainen meistä ei voi olla menestyjä, masennumme. Menestys on neurokemiallisesti yhteydessä serotoniini-välittäjäaineeseen. Ei olekaan sattumaa, että erityisesti serotoniin määrään vaikuttavia mielialalääkkeitä syö Suomessakin joka kymmenes aikuinen. Tällainen omissa ongelmissa vatvominen johtaa erityisesti Laschin mukaan yhteiskunnalliseen narsismiin ja kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien muuttumiseen yksilötason ongelmiksi. Juuri tämä johtaa identiteettipolitiikkaan, joka pohjimmiltaan on aikuisten kiukuttelua siitä, miksi juuri minä olen uhri ja miksi juuri minä en voi saada ihan kaikkea mitä haluan.
*
Vaarallisinta tunnustukseen ja arvonantoon perustuvissa konflikteissa on, että ne eivät perustu rationaalisuuteen (vrt. Platonin logos vs. thymos), vaan nimenomaan sisäsyntyiseen riidanhaluun. Hyvinvointia voisi olla mahdollista jakaa, mutta arvostus kokee nopeasti inflaation. Liberaali demokratia on pyrkinyt patoamaan thymosta ja ohjaamaan sitä yhteisön kannalta rakentaviin suuntiin, mutta onko sen tullut päätökseen?