Luen tällä hetkellä Milan Kunderan esseekokoelmaa Petetyt testamentit (suom. Jan Blomsted, WSOY 2001, alk. 1993) ja jo ensimmäisestä esseestä Kun Panurge ei enää naurata nousee esiin useampi pointti, jonka aion lainata tähän blogiin.
Kuten tunnettua, kun Salman Rushdie julkaisi romaaninsa Saatanalliset säkeet vuonna 1988, joutui se välittömästi mediamyrskyn silmään, kun Iranin hengellinen johtaja Khomeini tuomitsi kirjailijan kuolemaan. Tuomio ei ole vanhentunut vieläkään ja viimeksi kaksi vuotta sitten muslimifanaatikko onnistui haavoittamaan Rushdieta.
Rushdie-kommentti on sivupolku esseessä, joka varsinaisesti käsittelee Rabelais’n huumoria.
”Suorastaan ihmeellisen yksimielisesti [..] älyköt ja kirjallisuusihmiset, salonkien vihityt, ohittivat itse kirjan. Kaupallisuuden vastustamisen nimissä he kieltäytyivät lukemasta kirjaa, josta oli tullut mokoma sensaatio. Nimensä he panivat vetoomuksiin Rushdien puolesta [..]”
Ei ole kolmessa vuosikymmenessä moni asia muuttunut. Olen eri mieltä kanssasi, mutta olen valmis kuolemaan sen puolesta, että sinulla on oikeus sanoa se, mutta kuolen mieluummin otan selvää, mitä itse asiassa halusit sanoa.
Myös Rabelais joutui omana aikanaan vaikeuksiin ronskin huumorinsa vuoksi, mutta löysi puolustajia. Kundera kommentoi: ”Halusivatko he puolustaa periaatteita: sananvapautta, ihmisoikeuksia? Heillä oli jalompi motiivi: he rakastivat kirjallisuutta ja taiteita.”