Kirjallisuudenopinnoista

Panu Rajala arvelee Olavi Paavolaista käsittelevässä elämänkerrassa ”Tulisoihtu pimeään”, että tämän vuonna 1935 tapahtuneen Turkuun muuton taustalla olisi ollut halu viimeistellä kirjallisuudenopintonsa V.A. Koskenniemen alaisuudessa ja kenties toive saada professorilta hieman kollegiaalista tukea, olihan Paavolainen jo pitkän linjan kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, mutta silti vain fil.kand. Hän tosin ei edes kirjaudu yliopistoon.

Sittemmin Turun kotimaisen kirjallisuuden opinnot on jättänyt kesken mm. pitkän linjan kirjailija ja muusikko Kauko Röyhkä.

Otin koronakriisin varjolla syksyksi osa-aikaista opintovapaata tarkoituksena viimein saada maisterin tutkinto valmiiksi. Tietyistä yliopistobyrokraattisista syistä aika kului lähinnä muodollisuuksien ja erilaisten hakemusten täyttämiseen, ja nyt näyttää siltä, että papereiden lopullinen saaminen kestää ainakin tämän vuoden loppuun.

Katson kuitenkin olevani hyvässä seurasssa.

Elämien kerrat ja kaaret

En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen ja muistelmien suurkulutaja, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen lukenut useammankin. Ehkä siinä on joku ikääntymisjuttu, näin isähahmotta kasvaneena jossain vaiheessa tajusin, että en oikeastaan tunne ketään oikeasti aikuisia ihmisiä, ainakaan sellaisia joilta voisin ottaa mitään mallia siihen miten hahmottaa omaa aikuistumistani. Jossain kolmenkympin kohdalla (onpa siitäkin jo aikaa!) seurasin Facebookissa jotain Kauko Röyhkän feediä ja onko se sitten tapa, jolla haluan vanheta (ilmeisesti häneltäkin on tulossa piakkoin elämänkerta). Nykyään kai Kaukon fanittaminen ei ole uskottavaa, mutta mitäpä siitä.

Edellinen lukemani elämänkerta oli kehuttu Teemu KeskisarjanSaapasnahkatorni”, tutkielma Aleksis Kivestä. Aikoinaan viimeinen tenttini kirjallisuuden alalta jäi kesken, kun ahdistuin Tarkiaisen Kivi-kerrasta niin paljon, etten saanut sitä luettua loppuun.

Nyt kesken on Riitta Kylänpään kirja Linkolasta, ”Ihminen ja legenda”.

Viime vuonna tuli luettua myös Linkolan kaverin Pekka Tarkan muistelmat ”Onnen Pekka”. Sekin oli entiselle kirjallisuudenopiskelijalle luonnollinen valinta.

Heikki ”Hector” Harman Asfalttihippi” piti tietysti myös lukea, koska omana aikanaan Hectorin laulujen sanoitukset olivat miinulle oikeastaan ensimmäinen kosketus suomenkieliseen lyriikkaan.

Vähän oudommasta päästä oli Kiira Korven elämänkerta ”Ehjäksi särkynyt” (by Jere Nurminen). En ole oikeastaan minkäänsortin urheilun ystävä ja kuvatkin olisi varmaan voinut katsoa netistä ja olisi noin kornin otsikonkin luullut karkoittavan, mutta ajattelinpa kerrankin lukea jotain mitä yleensä ei tule luettua.

Kesken jäi Cheek-Jaren elämänkerta, vaikka ei se ollut niin huono, mitä olin pelännyt (lapsuusmuistelmat olivat ihan sympaattisia).

Yrjö Kallisen Elämä ja Totuus tuli luettua Perttu Häkkisen ohjelmien teemojen perusteella.

Ruben Oskar Auervaarasta Timo Kauton kirjoitettaman ”Aurinko- ja kevätmies”-elämänkerran selasin läpi erääseen kirjoitusprojektiin liittyen.

Aarni Virtasen kirjoittama Vennamo: mies ja hänen puolueensa tuli luettua, kun olin lukenut pari Perussuomalaisiin liittyvää kirjaa, ja teki mieli palata sylttytehtaalle. Vennamon oma kirja ”Kulissien takaa” on tuossa hyllyssä odottamassa vuoroaan.

Elämänkerrat ja muistelmat ovat siinä mielessä mielekästä luettavaa, että ne ovat tietokirjoja kaunokirjallisempia, mutta silti ”totta”. Siitä tosin en ole ihan varma, olenko varsinaisesti oppinut niistä mitään omaa elämääni varten.