Blogien kulta-aika oli 2000-luvun alussa. Silloin tuntui, että kaikki kirjoittivat blogia ja jotkut jopa lukivat. Kuka enää kirjoittaa blogia paitsi tällaiset harmaapartaiset sedät?
Tärkein blogeihin liittyvä innovaatio oli uuden käyttöliittymän helppous: nyt kaikenlaiset, muutkin kuin teknisesti harrastuneet ihmiset saattoivat alkaa kirjoittamaan verkkoon. Aikaisemmin omia kotisivuja oli tehty koulujen ja kansalaisopistojen kursseilla ja vaikka nettisivujen tekemiseen tarkoitettu html-kieli sinänsä ei ole vaikeaa, tarvittiin myös se palvelintila, jonka kautta kotisivut saattoi julkaista maailmalle. Oppilaitokset tapasivat noihin aikoihin antaa pari megatavua oppilaiden käyttöön, mutta tilaa saattoi käyttää vain oppilaitoksen sisäverkosta ja sekin sisältö poistui lukukauden loppuun mennessä.
Henkilökohtaisten kotisivujen sisältö oli tyypillisesti muotoa ”hei, tervetuloa kotisivuilleni!!!” ja jotain tietoa tekijänsä persoonasta. Ehkä tekijällä ei ollut nettisivukurssille tullessaan sen suurempaa visiota sisällöstä. Oman persoonan esittely on aina se lähin ja ensimmäisenä mieleen tuleva aihe. Tämä ennakoi aika hyvin myöhempiä sosiaalisen median profiileja.
Bloggerin kaltaiset selainkäyttöliittymän kautta käytettävät tai WordPressin kaltaiset omalle palvelimelle asennettavat sovellukset tekivät bloggaamisesta vaivatonta.
Jotkut blogien historiaa kirjoittaneet (esim. Rebecca Blood, Susan Herring) ovat sitä mieltä, että blogit olivat ensimmäisessä muodossaan linkkilistoja. Joku muistaakin, että omilla kotisivuilla piti tosiaan olla se ”mielenkiintoisia linkkejä” osio, jossa oli linkki ”hyödylliseen hakukoneeseen” ja kavereiden sivuille, jos kavereilla sellaisia oli. Kun linkkilista alkoi päivittyä aktiivisesti, tuli siitä web-log.
Toinen syntyhistoria ovat verkkopäiväkirjat. Tätä tulkintaa jotkut karsastavat ja ovat sitä mieltä, että verkkopäiväkirjat, online diaries, ovat joko blogeille rinnakkainen ilmiö tai korkeintaan blogien alalaji. Erityisen suosittu alusta oli Livejournal. Teknologiasta kiinnostuneet nuoret miehet eivät halua assosioitua tyttöjen kiiltokuvin koristeltuihin ja pienellä lukolla suljettuihin kirjasiin eivätkä etenkään sellaisiin Nuoren tytön varaventtiilin kaltaisiin romanttisiin päiväunelmiin. Tosiasia kuitenkin on, että blogi on kuitenkin päivämäärittäin kirjoitettuja omaan elämään liittyviä havaintoja ja mikä muu se on, ellei sitten päiväkirja?
*
Tein omat kotisivuni yliopiston palvelimelle ehkä vuonna 2003. Moni tuttava oli aloittanut bloggaamisen juurikin Bloggerin Blogspot-palvelussa. Ajattelin, että ainakaan minä en lähde tuohon hommaan. Omille kotisivuilleni laitoin omia taideprojektejani ja sen pakollisen esittelyn itsestäni. Myöhemmin lisäsin ironisesti otsikoidun ”elämä ja teot”-osion, jossa kerroin vähän lisää itsestäni. Ja samalla tiellä ollaan.
Ja mikäpä muu tämäkään olisi kuin päiväkirja. Kirjoitan yleensä asia-aiheista, politiikasta ja kirjallisuudesta, mutta blogille tyypilliseen epämuodolliseen ja subjektiiviseen tapaan. Ja pettäisin itseäni, jos väittäisin ettei motiivina ole puhtaasti itsekeskeinen omiin ajatuksiin rakastuminen ja kuvitelma siitä, että ne voisivat muitakin kiinnostaa. Eli se aivan sama syy kuin niillä ”tervetuloa kotisivuilleni!!”-kotisivuilla.
Altistuin vanhoille teksteilleni tätä kirjoittaessa ja ne aiheuttavat vahvaa häpeää, mutta onhan häpeä vain terve tunne.
*
Teknisesti blogit toimivat periaatteella (HTML+CSS) + PHP + MySQL. Siinä missä niillä kotisivukursseilla tuotetut verkkosivut olivat staattisia html-sivuja, uudemmat blogisoftat tallentavat sisällön SQL-tietokantaan, josta se PHP:n avulla tarjotaan käyttäjälle rakenteellisesti html-muodossa css-tyylimäärittelyiden kera. (Näin toimivat itse asiassa kaikki modernit verkkosivustot tänä päivänä, eikä yritysten ja organisaatoiden viestinnässä tai muuallakaan tarvitse osata html-sivujen tekoa.)
Vaikka html:n perusteet oppiikin iltapäivässä, ammattimaisten sivujen tekeminen ei ole helppoa. Kun sivuston rakenne ja ulkoasu (template) erotettiin sisällöstä, käyttäjä saattoi käyttää valmiiksi tehtyä sivupohjaa ja keskittyä sisällön tuottamiseen. Tavallisen tekijän blogisivusto näytti hyvältä ja yhtenäiseltä. Käyttöliittymä oli omassa selaimessa, eikä tarvinnut enää mennä koulun koneelle päivittämään sivuja tai siirrellä niitä kotikoneelta palvelimelle muuta kautta.
Omat kotisivuni olivat ensin staattisia html-sivuja, sitten tein oman php-viritelmän, jolla sain päivitykset aikajärjestykseen. Tämä oli mahdollista yliopiston palvelimellakin, mutta aika pian hankin oman domainin ja webhotellista kotisivutilaa. Tätä nykyä käytän WordPress-julkaisualustaa ja olen ollut aika laiska edes muokkaamaan tämän ulkoasua persoonallisemmaksi.
*
Blogit jatkoivat siitä, mihin henkilökohtaiset kotisivut jäivät: kirjoittajansa elämän esittelyyn. Nyt kun päivittäminen oli vaivattomampaa, saattoi kirjoittaa pitkiä tekstejä vaikka joka päivä. Ei ole merkityksetöntä, että myöhäismodernissa ajassamme yksilön persoona ja henkilökohtainen elämä ovat nousseet keskiöön kaikkialla kulttuurin aloilla. Kumpi sitten oli ensin, blogimuna vai julkinen kana, mene ja tiedä. Olisi houkuttelevaa ajatella, että esimerkiksi autofiktiivinen kirjallisuus olisi seurausta 2000-luvun alun verkkopäiväkirjoista, mutta mitä enemmän lukee esimerkiksi 70-luvun avainromaaneja, huomaa että autofiktiossa ei oikeastaan ole mitään uutta.
Ehkä uutta oli kuitenkin se, että aivan tavan kansa pääsi verkkoon ensimmäistä kertaa aktiivisina toimijoina blogien kautta (erilaisia verkkofoorumeita unohtamatta). Tätä kutsuttiin visionäärisesti web2.0:ksi. Sittemmin on puhuttu sosiaalisesta mediasta myös web3.0:na, mutta mielestäni nimitys ei ole samalla tavalla ottanut tuulta alleen.
Sisällöllisesti blogien määrä räjähti. Enää ei blogattu vain teknologiasta tai edes omasta elämästä, vaan blogeja oli mm. poliittisia blogeja, vaaliblogeja, neuleblogeja, käsityöblogeja, työpäiväkirjoja, runoblogeja, kirjablogeja, yritysblogeja, opetusblogeja, elokuva-arvostelublogeja, ruokablogeja, hääblogeja, sarjakuvablogeja, valokuvablogeja… Blogin määrittely sisällön kautta muodostui mahdottomaksi. Kenties blogia sisällöllisesti määrittävä tekijä on sen henkilökohtaisuus. Oli aihe mikä hyvänsä, nivoutuu se kirjoittajan omaan elämään ja henkilökohtaiseen näkemykseen. Kirjoittaja voi olla ammattilainen tai amatööri, mutta kirjoittaa aiheestaan ruohonjuuritasolta. Tämä määritelmä on tosin vuotanut toisesta päästä, koska henkilökohtainen on vallannut etenkin verkkokulttuurin, mutta myös kaiken kulttuurimme kokonaisuudessaan. Se, että esittelee omaa elämäänsä, ei määrittele enää mitään.
Hyvin nopeasti ruohonjuuritason autenttinen blogikulttuuri kaupallistui niin kuin näiden juttujen kanssa aina käy. Pian kaikilla yrityksilläkin piti olla blogi. Yritysjohtajat Putkosen Putkihuollosta Nokian pääjohtajaan bloggasivat; yrityksen verkkosivulle tarvittiin contenttia, ensinnäkin jotta yrityksestä välittyy ulkomaailmalle ihmiskasvoinen kuva, toisekseen jotta hakukoneet kiinnostuisivat yrityksen verkkosivuista. Kun pk-yritykselle tilattiin omat verkkosivut (mukana tietenkin hakukoneoptimointi eli SEO!), avattiin myös oma yrityksen blogi, jota ehkä piti ensin yrityksen toimitusjohtaja, sitten joku kesäharjoittelija ja joka pian unohtui, kuten unohtuivat verkkosivutkin siihen asti, kunnes ne piti taas uudistaa.
Samoin kaupallistuivat tavisten blogitkin. Mainostajat havaitsivat, että bloggaajat ovat valmiita muutamilla tuotelahjoilla mainostamaan vaatteita ja meikkejä.
Ja kuten yleensä, kun jokin asia kaupallistuu, menettää se samalla kaiken sisäisen merkityksensä.
Aikoinaan oli olemassa sellainensivu kuin Blogilista. Kun yritin pari vuotta sitten etsiä jotain vastaavaa, jonne oma blogini lisätä, en oikein samanlaista yhteisöä löytänyt. En kaikesta huolimatta oikein taivu lifestyle-kategoriaan.
*
Teksteinä blogitekstejä määrittää paitsi edellä mainittu henkilökohtaisuus, myös tietyt muotoratkaisut. Blogit ilmestyvät verkossa. Vaikka joitain blogeja on julkaistu painettuina kirjoina, ovat ne silti adaptaatioita välineestä toiseen. Blogi on kuitenkin tietty verkkotekstin tyyppi, joka eroaa muista verkkoteksteistä.
Blogi jakautuu postauksiin ja postauksilla on tyypillisesti päivämäärä ja sen alla kommenttikenttä. Blogin yläreunassa on header-otsikkorivi, jossa on blogin nimi ja mahdollisesti tagline, eli blogin motto. Sivupalkissa, joita on tyypillisesti yksi tai kaksi, on tietoa kirjoittajasta, aikaisemmat kirjoitukset, mahdollisia mainoksia sekä linkkilista (blogroll) muihin kirjoittajan seuraamiin blogeihin. Alapalkki (footer) pitää blogin typografisesti koossa ja sisältää usein tietoa tekijänoikeuksista, evästeistä ja julkaisujärjestelmästä. Lisäksi blogilla on jokin url-osoite, kertoo blogin sijainnin verkossa. Esimerkiksi lehtien palkkaamat bloggaajat kirjoittavat blogiaan lehden kotisivuilla. Ilmaispalveluissa julkaistavat blogit saavat osoitteen, joka on muotoa nimi.domain.tld, mutta monet bloggaajat ovat rekisteröineet myös omia domain-nimiä. Tekijän nimen paikka on tyypillisesti postauksen yhteydessä, joko merkinnän ylä-tai alatunnisteessa allekirjoituksena.
Tämän tyyppisiä liitännäisiä kutsutaan para– tai kynnysteksteiksi. Kirjan kohdalla niitä ovat mm. tekijän nimi ja kirjan otsikko etukannessa ja kirjan selkämyksessä, takakansiteksti, suojapaperin liepeen kirjailijaesittely, sisäkannen otsikkosivu, kustantajan apinalaatikko, toimittajan esipuhe, kirjailijan jälkisanat jne. Nämä muodostavat ”kynnyksen”, joka ohjaa lukijan odotuksia luettavan tekstin genren suhteen.
Henkilökohtaisen sisällön lisäksi nämä kynnystekstien muodostamat rakenteelliset piirteet määrittävät blogia.
Rajanveto tässäkään ei ole helppoa. Verkkokolumnitkin on kirjoitettu henkilökohtaisesta näkökulmasta ja niissä on päivämäärä. Verkkolehtien uutisia on voinut kommentoida jo pitkään. Monet isotkin mediatalot käyttävät WordPressiä sisällönhallintaan.
*
Blogien voima oli niiden autenttisuudessa. Samaan aikaan, kun antihumanistiset teoriat toistelivat, että tekstit ovat kadottaneet tekijänsä, olivat blogit häpeilemättömän henkilökohtaisia. Tosin, voi kyseenalaistaa, kuinka laajalle (post)strukturalistiset näkemykset olivat aidosti akateemisista piireistä levinneet, mutta kaikki itsensä vakavasti ottaneet tutkijat ja kriitikot olivat sitä mieltä, että ”tekstin ulkopuolella ei ole mitään”. Tekijä on fiktio, korkeintaan tekstin funktio, myös non-fiction -kirjallisuudessa. Ja koska ”tekstiä” on ”kaikki”, ihminen on sulkeistettu koko systeemistä.
Näin ei ajattele enää kukaan.
Ihmiset halusivat lukea toisten samanlaisten ihmisten ajatuksista ja ennen kaikkea vuodattaa verkkoon (suomalaisen blogipalvelun nimikin oli Vuodatus.net) omaa sisintään.
Henkilökohtaisten blogien kirjoittamisen ollessa trendikkäimmillään julkaistiin myös blogeja, jotka rikkoivat tämän omaelämäkerrallisen sopimuksen ja olivat siis fiktiivisiä. Näitä olivat mm. Pettäjän kotona, joka nimensä mukaisesti kertoo parisuhdeongelmista ja nimimerkki Teppo M:n kirjoittama Sata naista, jossa eronnot keski-ikäinen mies lyö vetoa pystyvänsä makaamaan vuoden aikana sadan naisen kanssa. Molemmat käyttivät selkeästi kaunokirjallisia keinoja ja niissä oli selkeä juonen kaari. Molemmat saivat tuhansia lukijoita ja jokainen postaus sai kommentteja, joissa kirjoittajalle annettiin tukea ja neuvoja. Kirjallisuutena näissä ei ollut mitään erikoista ja ilman tulkinnoilla pelaamista ne eivät olisi herättäneet kenenkään mielenkiintoa.
*
Utopistisimmat toivoivat blogeista uuden kansalaisvaikuttamisen ja kansalaisjournalismin kanavaa, joka vahvistaisi demokratiaa. Sittemmin niiden rooli on siirtynyt sosiaaliselle medialle, eikä kukaan enää elättele sellaisia toiveita.
*
Kirjoittaako kukaan enää ”perinteisiä” blogeja? Onko lukutaito jo niin näivettynyt, että blogienkin lukeminen häviää verkon kuvavyörylle ja viestipalveluiden lyhyille somepäivityksille?
Joku voi muistaa, että kun Jaikun ja Twitterin kaltaiset pikaviestipalvelut tulivat, niitä kutsuttiin mikroblogeiksi. Ihmiset saattoivat kätevän käyttöliittymän kautta päivittää kuulumisiaan maailmalle. Pituus vain oli rajattu. Vielä kun sen saattoi tehdä puhelimellaan, antoi se kuoliniskun blogeille.
Blogeihin saattoi jo Bloggerin alkuaikoina lisätä myös kuvia. Kuitenkin sitä varten piti omistaa erillinen digikamera ja kuvien siirtämiseksi verkkoon digikamera piti kytkeä usb:llä tietokoneeseen ja kuvat siirtää ensin koneen kovalevylle ja sieltä verkkoon. Kamerapuhelimien ja etenkin ns. älypuhelimien tultua kuvat on voinut lähettää Instaan saman tien mistä vain.
Yritin etsiä verkosta tietoa, kuinka paljon historiassa on otettu valokuvia. Vuonna 2025 otettiin 2 200 miljardia kuvaa, pääosin digikuvia.
Pitkien tekstien tilalle on tullut ääni, kuva ja liikkuva kuva. Edelleen puhutaan videoblogeista eli vlogeista. Ylekin on alkanut kutsua radio-ohjelmiaan podcasteiksi. Sitten on myös videopodcasteja. Mikrofonit ja kamerat ovat nykyään niin halpoja, että ei ole enää syytä rajoittua vain näpyttelemään tekstiään verkkoon, kun elävä kuva houkuttelee yleisöä paljon paremmin.
Sisällöt näyttävät olevan silti samoja kuin blogeissa aikoinaan: henkilökohtainen elämä ja kaupalliset toimijat. Podcasteissa vieraiden haastatteleminen on tullut trendiksi, joka blogeissa oli harvinaisempi.
Kun blogeista yrittää hakea verkosta tietoa, tuloksena on massivisesti kaupallista hevonpaskaa siitä, kuinka tulla suosituksi bloggaajaksi. Pelkän sisällön tuottaminen verkkoon on yhtä tyhjän kanssa, siitä on generatiivinen tekoäly pitänyt huolen.
Ehkä pian todistamme nostalgista ”miksi nykynuoret eivät enää lue blogeja”-moraalipaniikkia.


