Psykologia on aikamme supertiede, jolla selittävät maailmaamme niin ammattilaiset kuin amatööritkin, jotka aikaisemmin turvautuivat horoskooppeihin. Vaikka psykologiatieteellä onkin aitoa selitysvoimaa, väärinkäytön riskit ovat olemassa silloin, kun isoja asioita tungetaan yksilötason problematiikan muottiin ja diagnooseista haetaan sapluunaa kaikille kokemuksille. Aikaisemmin olen kirjoittanut mm. psykokulttuurista ja myös Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika –kirja liittynee aiheeseen.

Kalle Haatanen haastattelee Yle podcastissa FT Mia Pohtolaa diagnoosien historiasta. Podcastin otsikko on Diagnoositulva, mutta itse kirjan nimi on Diagnoosivyöry (Vahvanen Pekka & Pohtola, Mia & Parhi, Katariina. Otava 2026), mikä myös audiossa mainitaan. En ole ehtinyt kirjaa itsessään lukemaan vielä, joten kirjoittelen vain haastattelun perusteella.

Kirjan keskeinen pointti on, että diagnoosit, etenkin psyykkisten sairauksien diagnoosit, ovat 1980-luvulla luotu työkalu, joka pohjaa oirepohjaisiin kriteereihin. On ymmärrettävää, miksi hoitotieteiden parissa tällainen kategorisointi haluttiin positivismin hengessä tehdä: psykologia (ja psykiatria) on näyttäytynyt varsinkin psykoanalyysin vaikutuksesta höttöiseltä humpuukilta, ja tilanteen korjaamiseksi haluttiin selkeät, mitattavat lääketieteelliset raamit. Mielenterveyden häiriöt ovat sittemmin tulleet kansantaudiksi ja satojen tuhansien potilaiden hoito ja hallinnointi eivät toimi ilman selkeitä luokitteluja: tarvitaan lääkärin lausuntoja ja lääkärintodistuksia sairauslomia varten, tarvitaan lähete ja hoitosuunnitelma, tarvitaan psykologin tutkimukset Kela-tuettua terapiaa varten ja niin edelleen ja tätä kaikkea varten tarvitaan diagnoosi.

Näitä diagnooseja ei alunperinkään ollut tarkoitettu kiveen hakatuiksi määritelmiksi vaan ammattilaisten työkaluiksi ja ongelma on pahentunut entisestään, kun määritelmien kriteerejä on laajennettu. Ainakin osittain mielenterveysongelmien kasvu selittyy sillä, että yksinkertaisesti masennuksen, ADHD:n tai autismin alle lasketaan suurempi määrä tapauksia kuin aikaisemmin.

*

On selvää, että psyykkisiä sairauksia on olemassa, eikä niistä selvitä vain ”ryhdistäytymällä”. Tämä onkin vaikea teema aihetta käsitellessä ja haastattelijakin joutuu useassa kohtaa muistuttamaan, että ei halua vähätellä kenenkään ongelmia.

Kuitenkin, kuten Pohtola itsekin toteaa, diagnoosit voivat toimia itseään toteuttavina ennustuksina, kun ihmiset identifioituvat diagnooseihinsa.

On uskallettava kysyä, tuottavatko diagnoosit niihin sopivia mielen sairauksia.

*

Eräs huomioitava pointti, jonka Pohtola nostaa esiin, on että vaikeimmat tapaukset jäävät usein ilman hoitoa. Vankilat ovatkin täynnä hoitamattomia mielenterveysongelmaisia.

Pahasti häiriintyneet ihmiset ovat sekavia, harhaisia, rasittavia, impulsiivisia, hankalia ja jopa uhkaavia, heillä on talous-, huume-ja alkoholiongelmia eikä heidän parantumisestaan ole toiveita. Heidät voi lääkitä turraksi ja laittaa laitokseen, mutta normaaliin elämään palaaminen ole helppoa, koska mielenterveysongelmat syrjäyttävät sosiaalisesti ja siten pahentavat tilannetta entisestään. Ja etenkin: normaalista työelämästä syrjäytyneellä mielenterveysongelmaisella ei ole rahaa.

Jos vastapainona on ottaa vastaan keskiluokkaisia, koulutettuja ja maksukykyisiä toimihenkilönaisia, jotka osaavat hakea apua ja täyttää lomakkeita ja tulla vastaanotolle siististi pukeutuneina puhumaan sivistyneesti siitä, miksi on vähän vaikeaa, on valinta mielenterveysalan ammattilaiselle helppo.

Oma ennustukseni on, että kun terveydenhuollon yksityistäminen etenee, tulee terveyskeskuksista Wellness Centereitä, joissa perinteisten terveydenhuoltopalveluiden lisäksi tarjotaan personal trainer, kauneudenhoito- ja plastiikkakirurgiapalveluita ja joihin voi mennä palveluseteleillä vaikkapa rentouttavaan hierontaan. Samoin tarjolla on psykologi, jonka luo voi mennä juttelemaan siitä, miten suoritua työssään paremmmin.

Köyhät ja kipeät kärsikööt kotonaan tai laitoksissa lepositeissä.

*

Varsinkin ADHD-diagnoosit ovat olleet viime vuosina rajussa kasvussa. Vaikka ADHD on sekin olemassa oleva asia, ei voi olla niin, että sairausdiagnoosista on voinut tulla lähes normi. Prosentit ovat jo itsessään korkeita, mutta alueelliset erot ovat suuria: THL:n mukaan jollain hyvinvointialueilla 18,3% alakouluikäisistä pojista syö ADHD-lääkkeitä.

Ensin laitetaan energisimmässä iässään oleva lapsi, jonka hormonitkin alkavat pian hyrrätä, joka päivä istumaan hiljaa pulpetissaan koko päiväksi 12 vuoden ajan ja sitten lääkitään poikkeavuutena sitä, että varsinkaan murrosikäisiltä pojilta tämä ei luonnostaan suju. Ja sen jälkeen ihmetellään, miksi nuoret ovat niin väsyneitä.

Tämän tarkoitus on tietenkin valmentaa työelämään, jossa tulee parin tauon voimalla istua tunteja jonkin koneen, joko tieto-, työstö- tai kassakoneen, äärellä eläkeikään asti pohtimatta, onko tällä työllä mitään syvällisempää merkitystä. Vielä agraariyhteiskunnassa vilkkaaat pojat olisivat löytäneet paikkansa reippaissa ulkotöissä. Nyt kädentaidoille ja fyysiselle ahkeruudelle ei ole käyttöä.

Ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset ovat niin masentuneita.

*

En epäile, etteivätkö kasvatusalan ammattilaiset olisi näitä vakavasti pohtineet. Learn by doing julisti jo pragmatistifilosofi John Dewey, mutta suppenevilla resursseilla vain on vaikea järjestää yksilöllistä puuhastelua koko ikäluokalle. Moni lapsi varmasti viihtyisi vaikka luonnossa tai eläinten kanssa ja oppisi hyödyllisiä taitoja. Nyt koulussa näytetään älylaitteelta kuva eläimestä. Avoimet oppimisympäristöt ja osallistavat digimateriaalit varmaan olivat varmasti tavoitteiltaan hyviä, mutta eivät toimineet. Kuten edellisessä kirjoituksessa pohdin, oppilaat oppivat ennen kaikkea toistamaan merkityksettömiä rutiineja ja tuottamaan hevonpaskaa, koska se on se mitä työelämä tulevaisuudessa heiltä vaatii.

On helppo irvailla stereotypialle vapaasta kasvatuksesta, jossa oppilaita ei pakoteta mihinkään ja kukin saa tehdä mitä haluaa ja tilat ovat turvallisia. Siihen pitäisi tietysti mennä, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Podcastissa käsitellään myös nuorten kykenemättömyyttä kestää ahdistusta. Kun on eletty turvattu lapsuus, aikuisuudeltakin odotetaan, että instituutiot turvaisivat ettei kenellekään tule paha mieli. Sen jälkeen kun kaikesta tekemisestä on vuodatettu kaikki merkityksellisyys, voidaan näperrellä pienten pahaa oloa tuottavien asioiden estämiseksi. Koska tämä on tehtävänä mahdoton, on yksilö yhä ahdistuneempi ja sen selittämiseksi tarvitaan diagnoosi. Kun diagnoosi on kerran annettu, sen voikin lisätä Instan bioon ja alkaa määrittää elämänsä sen kautta.