Mitään ei saa sanoa eikä lihaa syödä

Ruokailutottumukset ovat heti seksuaalisuuden jälkeen lähinnä ihmisen omaa kehoa ja ovat siksi identiteetin olennaisia rakennuspalikoita. Kauramaito jakaa kansakunnan kahtia. Aina kun lehdissä kirjoitetaan jotain kasvisruuasta, täyttyvät kommenttipalstat vihaisista viesteistä: taas minulta lihan syöminen on canceloitu, Hitler muuten oli kasvissyöjä.

Meemitodellisuudessa valitettiin pitkään, miksi jonkun pitää kertoa olevansa kasvissyöjä, mutta aina kun kasvisruokavaliosta kirjoitetaan, kommentipalstalle tulevat ihmiset kertomaan miten paljon syövät lihaa.

Helsingin koulujen kasvisruokapäivä herätti enemmän pahennusta kuin holokaustin kieltämisen kriminalisointi.

Siitäkin joku pahoitti mielensä, kun salaattia mainostetaan vegaanisena. Toinen vastasi, että asiaa ei tarvitse erikseen mainita, koska salaatit ovat vegaanisia. Olisikin näin: puolisolle vegaanista lounassalaattia Prismasta etsiessä meni tovi. Itse olen allerginen kananmunalle ja salaattia ilman kananmunaa on vaikea löytää.

Kun Martatkin viime viime vuonna ilmoittivat siirtyvänsä tilaisuuksissaan kasvisruokaan, meni maailma lopullisesti pilalle.

Tutkimus lihansyönnin ja testosteronitasojen yhteydestä on otettu vastaan yllätyksettömästi.

Itse en ole vegaani, mutta olen vähentänyt lihansyöntiä eettisistä ja terveyssyistä ja saatan valita vegaanisen vaihtoehdon siksi, että vegaanisessa ruuassa ei ole edellä mainittua kananmunaa. Identiteettini ei riipu lihansyönnistä tai syömättömyydestä. Joskus tietysti herätää ihmetystä, kun tilaan verta tihkuvan Cattle Holocaust -burgerin tuplapekonilla ja triplajuustolla ja ai niin: kai teidän majoneesi on vegaanista?

Yleisimmät kasvisruuan vastustajat löytynevät ei-punavihreistä puolueista: Perussuomalaisten vaalikojulla jaettu ilmainen makkara on metafora politiikasta yleisimminkin: grillimakkara sisältää lihaa vain minimaalisesti ja se on sellaisten ihmisten herkkuruokaa, jotka perustavat identiteettinsä lihansyönnille. Lisäksi se näyttää penikseltä.

Kaikesta kampanjoinnista ja vegaanihaasteista huolimatta lihaa syödään enemmän kuin koskaan, Suomessa ja maailmalla. Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana kulutus on laskenut pari prosenttia, mikä on saanut otsikoimaan lihan kulutuksen laskusta, mutta verrattuna esimerkiksi vanhoihin hyviin 60-luvun päiviin, jolloin ei veganismista hössötetty ja miehet olivat miehiä hiio-hoi, lihan kulutus on yli kaksinkertaistunut. Globaalisti etenkin keskiluokan varaustuminen Kiinassa on nostanut lihankulutusta.

Ruokakeskustelu on kuin ”sananvapauskeskustelu”. Mitään ei saa sanoa eikä lihaa syödä.

Pitäisikö vanhusten netinkäytöstä olla huolissaan?

*

Kuten sananvapauskin, on lihansyönti ajettu ahtaalle. Aina syyllistetään.

Vaikka olen vähentänyt lihansyöntiä, en tule sitä varmaan koskaan täysin lopettamaan. Ymmärrän niitä, jotka kokevat ristiriidan eläinten syömisen ja niistä pitämisen välillä.

Olen kotoisin maalta ja koti- ja riistaeläimet ovat minulle lapsuudesta tuttuja. Kaikkien (paitsi minun) isät metsästivät aktiivisesti ja koulukavereiden kotona tarjottiin hirveä, sorsaa, kanalintuja… metsäpeuraa syödessä vähän säälitti ja ajattelin Bambin äitiä…

Noin muuten tekisi hyvää koululaisille ja päiväkotilapsille vierailla maatiloilla katsomassa mistä ruoka tulee. En tiedä, päästetäänkö tehotiloille vierailijoita. Lapset voisivat sitten nähdä miten eläimiä kohdellaan ja tehdä päätöksen syövätkö lihaa vai eivät. Jossain brutaaleimmissa kuvitelmissa siirtymäriittinä pitäisi jokaisen katkaista broilerilta kaula, ampua ammua naulapyssyllä päähän tai antaa kuolettava sähköisku possulle voidakseen lunastaa oikeuden syödä jatkossa lihaa. Ken ei pystyisi tappamaan ruokaansa, ei saisi syödäkään lihaa.

Ehkä ei sentään.

*

Areenassa ja Ylen kanavilla on katsottavissa dokumentti Valmisruoan vaarat (Irresistible: Why We Can’t Stop Eating, Iso-Britannia 2024) hyperprosessoidusta ruoasta. Dokkarissa pääsevät ääneen tutkijat ja ruokateollisuudessa työskennelleet ihmiset, jotka ovat tulleet katumapäälle. Juoni on seuraavanlainen: koska ruokateollisuuden tarkoitus on tehdä voittoa, täytyy sen myydä mahdollisimman paljon ruokaa, ja siksi täytyy sen saada ihmiset syömään enemmän ja mielellään ruokaa, joka on tehty mahdollisimman halvalla. Ruokateollisuus on isoa bisnestä, joka ei jätä mitään sattuman varaan, vaan palkkaa maailman parhaat psykologit, neurotieteilijät, käyttäytymistutkijat ja kemistit tutkimaan, miten ihmiset saadaan syömään mahdollisimman paljon. Kyselylomakkeista on siirrytty aivokuvantamiseen sen selvittämisessä, mistä mauista kuluttajat ”pitävät” eniten.

Evolutiivisista syistä paljon kaloreita, eli siis rasvaa ja sokeria, sisältävät ruuat ”maistuvat” parhaimmille. Ne ovat myös epäterveellisimpiä useista syistä.

Sokeri aiheuttaa myös riippuvuutta siinä missä nikotiini, kofeiini tai alkoholi.

Helpoin tapa tehdä ruuasta haluttavaa on siis pumpata se täyteen sokeria, rasvaa ja suolaa. Dokumentissa on haastateltavana Howard Moskowitz, joka oli keksimässä koko ruokateollisuutta 1970-luvulla ja joka löysi ns. mielihyväpisteen (engl. bliss point), joka tarkoittaa sitä, kuinka tarkoittaa esimerkiksi sitä, kuinka paljon sokeria tuotteeseen voi lisätä, jotta saavutetaan optimaalinen makeusaste. Tämä piste on suhteellisen korkea.

Mielihyväpistettä voidaan nostaa vieläkin korkeammalle lisäämällä tuotteeseen suolaa: kieli ei maista makeutta, mutta aivot havaitsevat sen.

Kaikki tuotteet tähtäävät tähän yhteen pisteeseen, jossa keskimääräisen kuluttajan keskimääräinen mielihyväpiste sijaitsee (tätä ei tule sekoittaa g-pisteeseen). Eivätkö joka pojan lempiruuat pitsa ja hampurilaiset lopulta maistu aivan samalta?

Toinen tapa saada ihmiset syömään enemmän on tehdä ruuasta pehmeää: ei kulu turhaa aikaa pureskeluun, kun ruoka liukuu suoraan vatsalaukkuun. Koska aivot eivät näin rekisteröi syödyn ruuan määrää, ihmiselle pystytään syöttämään enemmän. Optimaalinen ruoka on siis jo puoliksi sulanutta, eli mahdollisimman lähellä lopputuotetta.

Vai maistuvatko esimerkiksi Doritos-sipsit ”hyvältä”? En edes tiedä, mistä ne valmistetaan. Perunasta? Voisiko niitä pureskella ja maistella todella suussaan pidemmän aikaa niin, että maistaisi niiden aromit kaikessa rikkaudessa ilman, että jo muutaman sekunnin makustelun jälkeen massa alkaisi vaikuttaa ulosteelta?

Mitä esimerkiksi on väärää siinä, että tutkitaan, mikä on mikä ruoka maistuu ”hyvälle”? Ovatko hyvä maku ja koukuttavuus synonyymejä? Ihminen pelaa samoilla avoilla kuin mestästäjä–keräilijä, jonka aivot olivat kehittyneet palkitsemaan mahdollisimman suurista kalorimääristä, eli rasvasta ja sokerista. Hyvä maku taas on eri asia.

Suurimman ruokateollisuusyrityksen Nestlén liikevaihto vuonna 2025 oli noin 100 miljardia euroa. Verrokkina Suomen valtion budjetin menot olivat noin 89 miljardia. Coca Cola Companyn liikevaihto oli samana vuonna n. 44 miljardia euroa. Tällaiset firmat eivät olisi maailman suurimpia, elleivät ne käyttäisi häikäilemättömiä keinoja.

Dokumentin lopussa sen ”shokkipaljastusosuudessa” paljastetaan, että tupakkayhtiöt, kuten Philip Morris (liikevaihto 34,60 miljardia euroa) ovat mukana ruokabisneksessä ja hyperprosessoidun valmisruuan kehittämisessä yhä koukuttavammaksi.

*

Itsehän en edes pidä makeasta, en pitänyt edes lapsena. Silti olin jossain vaiheessa addiktoitunut sokeriin. Laiskuuttani aloin jättää aamiaisen väliin, joten korvasin sen syömällä kahvitunnilla paketin suklaakeksejä. En edes mitään hyviä suklaakeksejä, vaan jotain halvimpia Coop-keksejä, jotka eivät edes sisällä suklaata sen enempää kuin mitä direktiiveissä vaaditaan, jotta nitä voidaan kutsua suklaakekseiksi. Eivät ne varsinaisesti maistuneet hyvältä, mutta niissä oli sokeria.

Samalla tavalla jos tupakoitsija on rehellinen, niin ei autokatoksessa luttaan imeskelty Smart-tupakkakaan hyvältä maistu, mutta siinä on nikotiinia.

Koska olen koko elämäni ollut hoikka ja nuorena jopa alipainoinen, en ole koskaan välittänyt ruokasuosituksista. Lääkärit pikemminkin rohkaisivat syömään ”epäterveellisesti”, eli mättämään ruokatorvesta alas mahdollisimman paljon kaloreita. Silloin kun nostin painoja, lihasmassan saaminen oli lähes mahdotonta ja silloin opettelin bulkkaamaan, eli kasvattamaan massaa ylimääräisillä kaloreilla. Ei onnistunut. Käyn usein lounasbuffetissa syömässä ja suomalaisen tarkan markan hengessä on selvää säästöä syödä niin paljon kuin jaksaa ja vielä vähän lisää. Ikää on tullut enemmän ja vaikka hyötyliikunnan myötä kaloreitakin palaa, on viime vuosina joutunut miettimään henkilökohtaisestikin ravitsemusasioita. Olen edelleen normaalipainoinen, mutta veriarvot olivat testeissä raja-arvojen yläpäässä. Ehkä paketti suklaakeksejä aamiaiseksi ei ole järkevän ruokavalion kulmakivi.

Tänä syksynä remontoin ravitsemustani uusiksi. Tai pikemminkin palasin niihin vanhoihin hyviin periaatteisiin, jotka opin peruskoulussa 90-luvulla: kasvikset, juurekset, kala ja ruisleipä ovat terveellisiä, sanoivat trendiruokavaliot mitä hyvänsä. Sipsit, grilliruuan, suklaan ja roiskeläppäpitsat krapulaan jätin pois.

Energiajuomat ja energiapatukat ovat tyypillisesti myymälöissä levällään satunnaisostojen maksimoimiseksi. Jos todella haluaa ostaa näitä tuotteita, täytyy kiertää koko kauppa kolmeen kertaan. Olin ajatellut, että ostaisin välipalaksi sen suklaapatukan sijasta myslipatukan. Tosin Pirkan myslipatukassa oli sokeria 40g/100g, eli käytännössä saman verran kuin vastaavassa suklaapatukassa (42g/100g) Nämä tuotteet voivat soveltua esim. kuntoilun jälkeen palautumiseen, mutta varsinaisesti eivät ole sen terveellisempiä kuin muutkaan ultraprosessoidut tuotteet.

*

Mihin veisit kotikaupungissasi vieraasi syömään, jos haluaisit tarjota suomalaista ruokaa. Vastausta joutuu pohtimaan yllättävän pitkään.

Torigrillille? Turun Torigrillillä nykyään on oikeat aterimet ja A-oikeudet. Toriremontin jälkeen grilli uusittiin: kaukana ovat ajat, jolloin makkaraperunat tarjoiltiin rakennuskontista, jossa oli vain Rivo-Riitta ja rasvakeitin. Ruoka tosin on edelleen yhtä pahaa. Työntekijät ovat tietenkin ulkomaalaisia, koska kukaan suomalainen ei kestäisi sillä palkalla humalaisten päänaukomista.

Suomalainen uusi kansallisruoka on maahanmuuttajan valmistama kebab. Nekin, jotka haluaisivat potkia maahanmuuttajat ulos maasta itkisi heitä takaisin heti ensimmäisenä krapula-aamuna, kun ruokalähetit (jotka nekin ovat ei-kantasuomalaisia) eivät toimittaisi krapulamättöä. Mitä siihen dagenefteriin löhöilypäivänä sitten syötäisiin? Lanttua vai?

Sen vuoksi kaikki kotikaupunkini ruokapaikat ovatkin joko kebab-paikkoja tai aasialaisia pikaruokapaikkoja.

Viiniä, runoutta ja makkaraperunat.

*

Ruokailukulttuuri vertautuu koko kulttuurin kenttään. Ruoasta on tullut ruokateollisuutta. Kulttuurista on tullut kulttuuriteollisuutta. Kaikkea mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla. Kaikki suunnattu mahdollisimman keskinkertaiselle kuluttajalle myynnin maksimoinniksi.

Aikoinaan kun EU:n ruokaviraston sijoituspaikaksi valittiin Suomi, Italian pääministerin Silvio Berlusconin vittuilu asiasta oli aiheellista. Toisaalta, kenties EU:n virasto on sopivin vertaus kuvaamaan suomalaista ruokakulttuuria: ruoka on polttoainetta ja tärkeintä on sen turvallisuus ja riittävät maataloustuet sen tuottamiseen.

Ruoka herättää tunteita, mutta on toisaalta niin arkipäiväistä, että kulinarismia ei pidetä yhtä lailla taiteenlajina; mitään syytä ei ole olla pitämättä ruokaa makuaistille mitä muu taide on kuulo- tai näköaistille.

Arkiruuan laittajia ovat yleensä naiset ja ruuasta taidetta tekevät ”huippukokit” miehiä. Mielikuvissa fine dining on peukalonpään kokoinen annos ja sen päällä kaksi yrtinvartta ristissä. Sellaiseen kansan syvät rivit suhtautuvat samanlaisena turhuutena kuin oopperaan tai moderniin taiteeseen. Sen vastakohta on pakastepitsa-grillimakkara -kulttuuri, jossa kaikenlaisten terveyssuositusten laatijoiden ja muiden hienostelijoiden kiusaksi syödään mitä tahansa teurasjätteitä.

Mutta hienostelun ja roskan väliin jää paljon niin taiteessa kuin ruuassakin. Kaikki tietävät, että maailman parasta ruokaa on se oman mummon makaronilaatikko. En ole edes mikään suuri kulinaristi, mutta minua häiritsee tylsä nykyarkkitehtuuri ja merkityksetön musiikki samalla tavalla kuin ruoka, joka maistuu jo kerran sulatellulta.

Ehkä ruuansulatuksen identiteettipolitiikan sijaan tarvittaisin kansanliike hyvän ruuan puolesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *