En tiedä Ted ”Unabomber” Kaczynskistä, tuosta kirjepommeja tehtailleesta ekoterroristista ja Amerikan Pentti Linkolasta, sen enempää kuin nyt keskivertoon yleistietoon kuuluu. Hänen manifestinsa olen lukaissut läpi ja noin kursorisesti tunnen hänen teesinsä. Hän on kirjoittanut myös myöhemmin pari kirjaa ja olen melko varma, että hänestä on kirjoitettu metritolkulla true crime -tyyppisiä faktaa ja jännityskertomusta yhdisteleviä populaaritietokirjoja, mutta en ole lukenut yhtäkään.

Eilen tuli katsottua vasta ilmestynyt elämäkertaelokuva (Unabomber, ohj. Janus Metz Pedersen 2026), joka sinänsä oli ihan kelpo trilleri. Kuten tavallista, jos haluaa välttyä juonipaljastuksilta, kannattaa skipata seuraavat kappaleet. Tosin, kun kyseessä on elämäkerrallinen teos, juonenkäänteet ovat suurin piirtein tiedossa: päähenkilö kuolee lopussa.

Elokuvassa liikutaan kahdella aikatasolla; toisaalta käydään läpi viimeisiä hetkiä ennen Kaczynskin (Jacob Tremblay) kiinnijäämistä, toisaalta liikutaan takaumissa hänen ensimmäisiltä yliopistovuosiltaan. Omana aikanaan Kadinskin etsinnät olivat sekä mediaspektaakkeli, että kaikkien aikojen mittavin poliisioperaatio Yhdysvalloissa. Takaumissa keskiöön nousevat psykologiset tutkimukset, joihin Kaczynski osallistui. Henry Murray (Russel Crowe) teettää kokeita, joissa väittelytilanteessa koehenkilöä manipuloidaan ja ärsytetään ja reaktiot tallennetaan sydänfilmin avulla. Tutkimuseettisiä periaatteita rikotaan mennen tullen ja Kadinsky alistetaan henkiselle hyväksikäytölle.

Piti ihan tarkistaa, oliko tällä todellisuuspohjaa ja kyllä: Kaczynski osallistui Harvardissa ollessaan kyseisiin kokeisiin, joiden tarkoituksena oli tutkia yksilön reaktioita stressitilanteessa. Valitettavasti Kaczynski kansio on julistettu salaiseksi ja elokuvantekijöiden on täytynyt yksityiskohdissa luottaa mielikuvitukseensa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen Murraysta, mutta ilmeisesti hänen persoonallisuusteoriansa oli omana aikanaan vaikutusvaltainen, mutta sittemmin jäänyt paitsioon (vrt. esim. big five). Verkosta löytyy jonkin verran tietoa hänen Harwardissa 60-luvun vaihteessa tekemistä tutkimuksistaan. Ilmeisesti elokuvassa kuvatut metodit, kuten valojen suuntaaminen koehenkilöiden silmiin pitävät paikkansa. Tutkijat olivat tosiaan lukeneet koehenkilöiden kirjoittamia esseitä ja avoimesti pilkkasivat niissä esitettyjä ajatuksia.

Psykologisten trillereiden perustroopin mukaisesti hahmon menneisyydestä löytyy yksi avainkohtaus, joka selittää hänen motiivinsa. Psykologiin kokeisiin osallistumisen vaikutusta Kadinskyn persoonaan ja hänen myöhempiin toimiinsa on spekuloitu aikaisemminkin, ja Wikipediassa siteeratun haastattelun mukaan Kaczynski itse on kieltänyt niillä olleen mitään vaikutusta.

Tarinankerronnan kannalta asetelma on tietenkin hedelmällinen: saadaan luotua vastakkainasettelu Kadinskyn ja tiedettä oman etunsa tavoitteluun ja egonsa pönkittämiseen hyväksikäyttävän professorin välille.

Toisella aikajanalla sankariksi tarinassa nousee FBI-agentti Joanne Muller (Shailane Woodley), joka tekstianalyysin perusteella epäilee pamfletin kirjoittajaksi Kaczynskiä, joka on 20 vuotta sitten muuttanut mökkiin keskelle metsää ilman sähköjä tai juoksevaa vettä.

Kaczynski jäi lopulta kiinni vuonna 1996 ja sai useamman elinkautisen ilman oikeutta ehdonalaiseen. Tunnetusti hän kiisti toimineensa mielenhäiriössä, mihin hänen asianajajansa olisi halunnut vedota. Kaczynski kuoli oman käden kautta vuonna 2023.

*

Ympäristöaktivisteina Ted Kaczynski ja Pentti Linkola herättävät intohimoja eri tavalla kuin vaikkapa Ville Komsi. Aina sanotaan, että väkivalta ei ratkaise mitään, mutta ilman pommikampanjaa tuskin tietäisimme mitään amerikkalaisesta matematiikanopettajasta, joka ainakin elokuvassa siteeraa Thoreauta (ketä?) ja kaipaili paluuta esiteolliseen aikaan. Isänmaan ja ihmisen puolesta on toki hieno pamfletti, mutta se olisi unohtunut pian ilman Linkolan äärimmäistä persoonaa ja sitä, että aina joku pääsee sanomaan: etkö muka tiennyt, että Linkola ihannoi natseja?

Kaczynskin ajatukset leviävät nykyään etenkin internetin ansiosta, mikä on sinänsä ironista.

Ja olihan Kaczynski itse äärimmäisellä tavalla nörtti: matemaattisesti yliälykäs, sosiaalisesti toistaidoton ja äärimmäisyyksiin asti eristäytynyt. Missä hänen ajatuksensa sitten leviäisivät, elleivät verkossa?

Jotenkin itsekin samaistun elokuvassa kuvattuun opiskeluaikojen Kaczynskiin, joskaan en ollut superlahjakas ja Tremblayn näyttelemänä Kaczynski on luonnollisesti paljon paremman näköinen. Enkä tietenkään suunnitellut terrori-iskuja.

Akateemisten skribenttien, käyräselkäisten nörttimiesten ja tavallisten kevytmaidon kuluttajien kiinnostus väkivaltaan turvautuvia ääri-ihmisiä kohtaan ei ole mikään uusi juttu: aina kun maltillinen kynän -ja kielenvatkaaminen alkaa tuntua lällyltä, löydetään joku Lenin tai Mao. Omana aikanaan kulttuuriväki ihaili Suomessakin kansallissosialismia. Ääri-islam vähän kiinnosteli väkeä jossain vaiheessa ja ihmettelenkin, miksi se ei ole saanut suurempaa suosiota. Putinin Venäjästä ihanteen ovat löytäneet ne, joiden mielestä Venäjä muodostaa vastavoiman Naton laajentumiselle ja yhtä lailla heistä, joiden mielestä Venäjä taistelee ”perinteisten arvojen” puolesta ja ”wokea” vastaan. Helvetin enkeleitä salaa ihaillaan ja onhan esim. Mika ”Immu” Ilmén hyvä jätkä monen Ford Fiestalla aamulla töihin ajavan perheenisän mielestä.

Samalla tavalla Vihreät ovat yleisliberaali puolue, joka keynesiläisittäin tähtää yleiskulutuksen nostamiseen ja välttää sanomasta mitään radikaalia enää edes ydinvoimasta. Kun pelkkä jätteiden lajitteleminen ei riitä eikä lentomatkailuakaan jaksa rajoittaa ainakaan omalta kohdalta, voi aina räväyttää kertomalla ihailevansa Linkolaa (Kaczynskiä harvempi uskaltaa mainita). Tämän jälkeen tanssitaan se verbaalinen tanssi, jossa muistutetaan, että ei kannata Linkolan tavoin väkivaltaa, mutta että olihan hänellä hyviäkin ajatuksia. Metsään haluaa muuttaa tuskin kukaan.

*

Onko muuten olemassa sellaista salaliittoteoriaa, että Kaczynski olisi ollut D.B. Cooper? Olen varma, että on.