Tero Kartastenpää kirjoittaa Suomen kuvalehdessä dystopia-elokuvista otsikolla Dystopiat, pilalla. Linkkaan juttuun, koska olen itse kirjoittanut aikaisemmin samoista aiheista ja osin samoista elokuvista. En referoi koko juttua tähän, mutta kirjaan parit kommentit.
Kartastenpää kirjoittaa, että dystopiat eivät ole enää fiktiota, vaan arkikokemusta. No jaa, ehkei nyt aivan sentään, vaikka Idioluution (ohj. Mike Judge 2006) presidentti tuntuu päivä päivältä vähemmän parodialta.
Kuten jutussa mainitaan, dystopiat sijoittuvat ennen kaikkea kaupunkimiljööseen. Maaseudulla voi tapahtua pahoja juttuja, mutta voiko Syvä joki (ohj. John Boorman 1972) olla dystopia? 28 päivää myöhemmin (ohj. Danny Boyle 2002) sijoittuu osittain maaseudulle ja aika usein muuten survivalistien eli preppereiden alakulttuuri näkee itsensä vaeltelevan metsissä enemmän kuin kaupungeissa, mutta onko kyseessä enemmänkin post-apokalyptinen genre kuin dystopia ja mitä eroa niillä on?
Tekoälydystopiasta Kartastenpää löytää Blade runnerin (ohj. Ridley Scott 1982) ja sen uudelleenlämmittelyn (Blade Runner 2049, ohj. Denis Villeneuve 2017) lisäksi vain yhden esimerkin: romanttisen komedian Her (ohj. Spike Jonze 2013), jossa mies rakastuu onnettomasti älykodin virtuaaliavustajaan. Aikaisemmin kirjoitin, että tekoälystä ei ole enää dystopian ainekseksi ja onhan ero 1980–90 -luvun elokuviin huomattava: Terminaattorin (ohj. James Cameron 1984) introssa telaketjut murskaavat ihmisten pääkalloja, nykyään pahin kuviteltavissa oleva skenaario on, että saa pakit virtuaalityttöystävältä.