Kai Ekholmin toimittama Kielletyt (Things to come, 1990) on artikkelikokoelma sensuroiduista kirjoista ja taidesensuurista yleensä. Pääpaino on kuitenkin kirjoilla: mukana on yksi artikkeli näytelmistä ja yksi äänilevyistä. Internetin sensuuri ei vielä vuonna 1990 ole päässyt mukaan. Vaikka kirja onkin hieman vanhentunut, on se hyvä katsaus sensuuriin Suomessa viime vuosisadalla. Huomionarvoista on myös, että ne ilmeisimmät kirjasodat (Linna-Salama-Rintala) ohitetaan maininnoilla. Samoin hiljattain edesmennyt Mattijuhani Koponen jätetään mainitsematta.
Vaikka kirja on jo vähän vanhentunut — tai juuri siksi — on se hyvä muistutus niille, jotka hokevat, että ”mitään ei saa enää sanoa”.
Kokoelman aloittaa Juhani Sarsilan taustoittava artikkeli sensuurin historiasta. Platon mainitaan, mutta myös Aristofanes, Konfutse ja keskiajan Eurooppa ja kirjaroviot.
Sarsila aloittaa viittaamalla psykoanalyysiin: hänen mukaansa sensuuri yksilön psyykessä tarkoittaa ”mielenterveydelle välttämätöntä torjuntaa” ja että ihminen on sitä ”terveempi”, mitä parempi sensori hänen yliminänsä on ja mitä vähemmän ”alitajuiset pyrkimykset pääsevät tietoisuuteen”. Rinnastus on sinänsä mielenkiintoinen: ilman mitään filtteriä tiedostamattoman ja tietoisen välillä yksilö suistuisi kaaokseen ja ilman mitään impulssikontrollia raastaisi kaupan kylmäaltaansa pakasteita nälkäänsä tai ulostaisi ja masturboisi julkisella paikalla. Silti väittäisin, että Sarsilan tulkinta Freudin teoriasta ei ole täysin oikea: liian voimakas yliminä johtaa estoiseen neuroottisuuteen ja hysteriaan; psykoanalyysin tehtävä on parantaa paljastamalla pinnan alla piilevät tiedostamattomat impulssit.
Jukka Rislakin artikkeli yhdysvaltalaisesta sensuurista on mielenkiintoinen, mutta kenties vähän tarkoitushakuinen. Lähdeluetteloa ei ole ja joissakin kohdissa viittaukset ovat epämääräisiä. Pääpaino on 1980-luvulla ja Reaganin kaudella, mutta paljon myös loikitaan ajassa 1950-luvun mccarthyisimin aikoihin ja aina 1930-luvulle asti. Samoin poimitaan anekdootinomaisesti tapauksia sieltä täältä ympäri Yhdysvaltoja, joka on kuitenkin laaja maa ja se mitä tehdään paikallisella tasolla, osavaltion tasolla tai liittovaltion tasolla ei ole aina yleistettävissä koko maata koskevaksi. Toisaalta, tuohon aikaan asiat kerrottiin televisiossa, lehdissä tai kirjoissa, mikä antoi niille sellaista painoarvoa, jota sosiaalisessa mediassa jankkaamisella tänä päivänä ei ole.
Mutta vielä 1980-luvulla Yhdysvalloissa poltettiin kirjoja roviolla, mukaan pääsivät mm. Anne Frankin päiväkirjat. Lievempänä ovat poistot koulukirjastoista, joita aina silloin tällöin tapahtuu ympäri Yhdysvaltoja siellä täällä ja tapahtuu edelleen.
Yhdysvalloissa sensuuria ajoivat ja ajavat edelleen erilaiset konservatiiviset painostusryhmät, joista mainitaan mm. Jerry Falwellin ”Moral majority”, Gablerin pariskunnan ”Pro-Family Forum” sekä Heritage-säätiö. Ryhmät ovat etenkin pyrkineet sensuroimaan evoluution ja seksuaalikasvatuksen opetusta kouluista.
Lähes koominen luku suomalaisen sensuurin historiassa oli ”tapaus Mykle”, josta kirjassa haastatellaan kustantaja Caius Kajantia, joka osaa myös jutuniskennän (tapauksen Wikipedia-artikkeli on ilmeisesti kirjoitettu saman haastattelun pohjalta). Kyseessä on norjalaisen Agnar Mykle kirjoittama Laulu punaisesta rubiinista (Sangen om den røde rubin) -teos vuodelta 1956 (ei tule sekoittaa Johannes Linnankosken romaaniin Laulu tulipunaisesta kukasta vuodelta 1905). Kirja kertoo 30-luvun opiskelijoiden seksiseikkailuista, mutta koska en ole lukenut sitä eikä ainakaan verkosta löydy lainauksia, en tiedä kuinka suorasukaisesta kirjasta on kyse. Epäilen kyllä, että kyseessä ei ole mistään sen rohkeammasta, mitä mummojen kirjastosta jonottamien Julia Quinnin tai Enni Mustosen kirjoissa on.
Suomessa kuitenkin vuonna 1957 ilmestynyt kirja määrättiin takavarikoitavaksi ja poltettavaksi. Kustantaja Kajanti sai valita sakkojen ja kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen väliltä ja määrättiin maksamaan ”rikoshyötynä” valtiolle lähes miljoona markkaa, mikä johti Ammattikirjat Oy -kustantamon konkurssiin. Jutun mukaan painoksen polttaminen Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksessa kesti yhdeksän ja puoli tuntia 750 asteessa.
Jupakan taustalla olivat mm. Kristillisen Kulttuurin Liitto ja Kristillinen ylioppilasliitto, joiden aloitteesta oikeusministeri J.O. Söderhjelm kokosi ”Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan” arvioimaan Myklen teosta. Juttuun sekoittui vielä silloinen oikeuskansleri Olavi Honka, joka Kajannin mukaan painosti asiassa sisäministeri Teuvo Auraa. Vielä oikeudenkäyntipäivänä arkkipiispat Ilmari Salomies, Mikko Juva ja mm. Salama-oikeudenkäynnistä tuttu Martti Simojoki. Tapaus sai jonkin verran kansainvälistä huomiota ja Kajannin taakse asettuivat mm. kirjailijat Bertrand Russel ja Henry Miller.
Kaikesta huolimatta pölyn laskeuduttua kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1970.
Suomen 1940-luvun kulttuuripolitiikasta nostetaan tikun nokkaan runoilijaprofessori V.A. Koskenniemi. Tuossa vaiheessa Veikko Antero oli ollut jo pitkään Turun yliopiston professorina. Hänen natsisympatiansa eivät tietenkään ole mikään salaisuus, mutta silti hänen Hitleriä, sotia ja kansanmurhia ylistävät kirjoituksensa saavat aina luettuina vähän hätkähtämään. Kari Saviniemen artikkeli rakentuu sen ristiriidan varaan, että miten sivistyneet kulttuurivaikuttajat saattoivat olla niin sokeita, että ylistivät kansallissosialismia suurena humanismina, vaikka sen barbaarisuus oli silmien edessä nähtävänä. Ristiriitaa ja suorastaan ironiaa on myös siinä, että Koskenniemi oli samaan aikaan kansallissosialistien Euroopan kirjailijaliiton puheenjohtaja, että sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtaja (ja siinä sivussa myös Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja). Ilmeisesti toisinajattelijoiden vainojen ja natsien kirjarovioiden hyväksyminen ei ollut este sananvapaustyölle.
Otetaan loppukevennykseksi Pekka Gronowin kiellettyjä levyjä käsittelevässä artikkelissa mainittu pamfletti Communism, hypnotism and The Beatles (David. A. Noebel, Christian Crusade Publications, 1965). Tähän olen törmännyt muissakin yhteyksissä, mutta en ole edelleenkään varma, onko kyseessä parodia vai onko joku ottanut tämän joskus tosissaan. Ensimmäisellä sivulla lainattu lähde on ”Vapaan maailman” ja ”vapaan tieteen” edustaja Dr. Leon Freedom. Otsikko jo varmasti spoilaakin, mistä jutussa on kyse.
