Nyt kun maailmansotatrilogian kolmas osa kolkuttelee jo ovella, voi olla mielenkiintoista muistella kirjallisia muistomerkkejä ihmiskunnan ensimmäisestä kollektiivisesta itsemurhayrityksestä.
Tunnetuin näistä lienee saksalaisen Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, alk. 1929, suom. Armas Hämäläinen 1930), jota on paljon kouluissakin luetettu. Sen juoni on nopeasti spoilattu: nuoret miehet lähtevät sotaan ja kaikki kuolevat. Viimeisenä kuolee minäkertoja Paul Bäumer viimeisellä sivulla ja silloin kerronta muuttuu kolmanteen persoonaan ja ilmoittaa, että se oli aivan tavallinen päivä, eikä länsirintamalta ollut mitään uutta. Alkupuolen takaumassa kerrotaan, kuinka koulumestari Kantorek saa isänmaallisilla esitelmillään pojat ilmoittautumaan sotaväkeen, mutta idealismi karisee nopeasti. Loppupuolella Kantorek parka itsekin joutuu täydennysmiehenä rintamalle ja pärjää muistaakseni sodassa melko epäurhoollisesti. Kirjan edetessä kohti tyyli muuttuu yhä pateettisemmaksi, ja sen huipentuma on kohtaus, jossa kertoja joutuu samaan poteroon ranskalaisvihollisen kanssa, jonka tämä puukottaa hengiltä ja kärsii tunnontuskia tajutessaan, että on surmannut oikean ihmisen, jolla on nimi ja vaimo ja lapsia.
Rintamalinjan toisella puolella soti kirjailija Louis-Ferdinand Céline (oik. Destouches), tyylillisesti ja maailmankatsomuksellisesti täysin toisenlainen kirjailija kuin Remarque. Remarque on ehdottomasti pasifisti ja idealisti, mutta Célinen suhtautuminen sotaan on vain kyyninen. Célinen omaelämänkerralliseksi tulkitun romaaninsa Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit suom. Jukka Mannerkorpi, Siltala 2016, alk. 1932) alkupuoli kertoo ensimmäisestä maailmansodasta. Céline ei olisi koskaan kirjoittanut Remarquen poterokohtausta, mutta hänenkin siinä missä Remarquen henkilöhahmot pohtivat miksi heidän pitää tappaa heille tuntemattomia ranskalaisia, Célinen alter egon pohtii jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla, miksi saksalaiset yrittävät häntä ampua, kun ei hänellä ole mitään saksalaisia vastaan:
Vaikka kuinka pengoin muistini lokeroita, en keksinyt että olisin ikinä tehnyt saksalaisille mitään ikävää. Olin aina ollut heille oikein kiltti ja kohtelias. Tunsin saksalaisia jonkin verran ja olin pienenä käynyt kouluakin heidän luonaan, Hannoverin seutuvilla. Olin puhunut heidän kieltään. He olivat silloin lauma räyhääviä pikku typeryksiä, silmät kalpeat ja salakähmäiset kuin sudella. Koulun jälkeen mentiin hipelöimään likkoja lähiseudun metsiin, ammuskeltiin jousella ja pistoolilla, joita saa neljällä markalla. Ryypittiin makeaa olutta. Mutta niistä touhuista oli hirmuinen matka tähän että meitä nyt enemmittä puheitta ammuttiin päin pläsiä ja vielä keskellä tietä. Liian suuri ero.
Sitten yhtäkkiä 50 sivun jälkeen Bardamu haavoittuu, saa kunniamerkin ja pääsee lomalle. Mitään tästä ei kirjassa kerrota koska ”nykyisin sitä ei ymmärtäisi kukaan”. Bardamu hengailee vapaamielisen amerikkalaisen Lolan kanssa ja surrealistisessa kohtauksessa menettää kesken ravintolaillallisen järkensä ja välttyy joutumasta uudelleen palvelukseen ja siinä on hänen sotansa.
Célinen postuumisti julkaistu Sota (La Guerre suom. Ville Keynäs, Siltala 2024) kertoo pois jätetyn haavoittumiskohtauksen. Céline itse haavoittui sodassa päähän ja kärsi tinnituksesta ja päänsäryistä lopun ikäänsä: ”sain sodan pääni sisään ja jäi sinne”; joskin jälkeenpäin elämäkerturit ovat kyseenalaistaneet tämän vain Célinen itsensä keksintönä ja että todennäköisesti hän olisi haavoittunut vain käteen. Romaani Sota alkaa ratsuväenupseerin — mahdollisen Célinen alter egon — tullessa tajuihin tykistökeskityksen jälkeen ruumiskasan keskeltä. Harhailtuaan pitkin Flanderin maaseutua hän päätyy sotilaissairaalaan irstailemaan hoitajan ja prostituoitujen kanssa. Teoksen sekavuutta lisää se, että se on julkaistu keskeneräisenä: sivuhenkilöiden nimetkin vaihtuvat. Vielä vähemmän kuin Remarquen poterokohtausta, olisi Céline kirjoittanut Remarquen kohtausta, jossa Paul ystävineen ihastuu romanttisesti ranskalaistyttöihin ja ruokaa vastaan saavat viettää näiden kanssa hellän hetken. Céline kirjoittaa ryyppäämisestä ja huoraamisesta ja sotilaiden karkeasta käytöksestä ja prostituoitujen vielä karkeammasta.
Jos siirrytään länsirintamalta kokonaan itärintamalle, löytyy sieltä seuraava klassikko: Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa (1921–1923 suom. Eero Balk 1991). Tässäkin romaanissa itse sotatapahtumista kirjoitetaan melko vähän ja rintamallekin päästään vasta teoksen kolmannessa osassa (tekijä suunnitteli romaanista kuusiosaista, mutta sai valmiiksi vain neljä ennen kuolemaansa) eikä silloinkaan varsinaisia taisteluita kuvata lainkaan, pelkästään sotilaiden ja upseereiden farssimaista hölmöilyä.
Kiinnostuneille on olemassa myös Veijo Meren sovittama Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja -tv-sarja, joka löytyy Youtubesta hakemalla (Meren Manillaköysi on varmasti velkaa Švejkille).
Kirjan huumori perustuu siihen, että Svejk todella on ”kunnon sotamies”, joka kaipaa rintamalle kaatumaan ”isänmaan ja keisarin puolesta”, mutta ei koskaan sinne pääse, vaan passitetaan heti ensimmäisenä hullujenhuoneelle. Kuten Céline, myös Hašek ruoppaa ihmissielua pohjamutia myöten: kaikki ovat laiskureita, typeryksiä ja juoppoja, joista upseerit pahimpia. Lukijan tulkittavaksi jää, onko Švejk suurin idiootti, vai sittenkin salaa viisas.
Sekä Remarquen että Hašekin teokset joutuivat natsien kirjarovioille, mutta Célinestä en ole varma luokiteltiinko hänen romaaninsa rappiotaiteeksi, vaikka yhtä lailla syitä olisi varmasti löytynyt. Toisaalta, Céline oli luonnollisesti sodassa toisella puolella, eikä näin loukannut saksalaista tai itävalta-unkarilaista sotilaskunniaa. Toisaalta, Céline itse oli antisemiitti, jos nyt ei varsinaisesti natsimielinen kumminkaan.
Remarque kirjoitti teoksensa päällään (ne ovat selkeästi älykön kirjoittamia kirjoja) sekä sydämellään. Hašek kirjoitti kyllä sydämellisen humoristisesti, mutta kirjan mielihyvä on pikemminkin vatsan nautintoja ja paljon mainitaan myös siitä, mikä tulee ulos peräpäästä. Célinen kirjoitus taas roiskahtelee kiveksistä asti.