Pahoinvointivaltiosta hyvinvointivaltioon

Anna Kontula kirjoittaa sunnuntain Helsingin sanomissa: Hyvinvointivaltio vaatii radikaalia remonttia. Hänen mukaansa biosfääri ei kestä jatkuvaa materiaalisen hyvinvoinnin kasvua, jolloin hyvinvointia pitäisi hakea vähentämällä pahoinvointia.

Hyvinvointi ja onnellisuus eivät ole muuttujia taloustieteen kaavoissa, jolloin ne jäävät pehmeäksi puheeksi ilman vaikutusta. Kuten jo eilisessä postauksessa totesin, numeroita ja tilastoja kyllä taloustieteessä riittää, mutta kukaan ei näytä tietävän — tai välittävän — mitä ne tarkoittavat. Numerot tuntuvat kovilta faktoilta, mutta lisäävätkö ne hyvinvointia?

Työvoimapolitiikka lähtee siitä, että ihmisellä tulee olla työpaikka — oli teetetty työ ihmisen itsensä tai yhteisön kannalta mielekästä tai hyödyllistä tai sitten ei. Tärkeintä on, että yksilö tuntee työn ikeen raskauden, joka on moraalisesti kasvattava periaate. Jos työstä saa sen verran palkkaa, että pakollisten menojen jälkeen jää jotain kulutukseenkin, voi sillä kompensoida työn raskaudesta aiheutunutta pahoinvointia.

Vasemmistopuolueetkin paljolti keskittyneet kannattajiensa kulutusvoiman lisäämiseen. Kuitenkaan pelkästään rahan avulla hyvinvointia ei voi kasvattaa (ks. bloggaus Osmo Soininvaaran kirjasta Vauraus ja aika), koska ihminen on sellainen, että aina tyydyttyneiden tarpeiden tilalle nousee uusia ja systeemi itsessään on rakennettu siten, että uusien tarpeiden syntyminen on välttämätöntä, jotta talous kasvaisi. Tyytymättömyyden kokemus on systeemin ominaisuus.

Huolimatta siitä, että elämme ennennäkemättömän materiaalisen runsauden aikaa, elämme jatkuvassa talouskriisissä. Olen lama-ajan lapsi, ja olen koko elämäni lukenut uutisia, miten juuri nyt elämme poikkeuksellisen kovia taloudellisia aikoja, jotka vaativat kovia toimenpiteitä.

Ihminen tuntee itsensä köyhäksi suhteellisen köyhyyden vuoksi. Ratkaisuksi tarjotaan nousua yhteiskunnan hierarkiassa, taloudellisesti tai muuten. Sellainen ajatus, että kilpailuyhteiskunnassa olisimme kaikki voittajia, on loogisesti mahdoton.

Kontula tarjoaa reseptiksi mm. ihmisen ”lajityypillisen” käytöksen tukemista ja yhteisöllisyyttä. En sinänsä ole eri mieltä, mutta kauniiden ajatusten siirtäminen toimenpiteiksi ei ole helppoa.