Matti Mäkelän Tämä ei ole taidetta — Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (Siltala 2016) perustuu Mäkelän väitöskirjaan.
Mäkelä aloittaa johdannossa kommentoimalla Kai Ekholmin toimittaman Kielletyt–kirjan ”romantisoivaa” ja ”salaa ihailevaa” asennetta suhteessa tabuja rikkovaan ja kiellettyyn kirjallisuuteen. Siinä sensorit kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi ja sananvapauden puolustajat itsestään selvästi jaloina ja sankarillisina. Joskin Mäkelä myös tunnustaa, että Ekholmin kirja kuvaa sensuurin historian monimutkaisena ja monivaiheisena.
Mäkelä kytkee sananvapauden modernisaatioon, jossa vapaus on itsessään arvo, se on rationaalinen ja universaali. Modernisaation vastapooliksi voidaan asettaa toisaalta ”taantumus”, toisaalta sellaiset kulttuurit ja kulttuurin reuna-alueet, jotka eivät ole vielä täysin modernisoituneet. Vapaus rikkoa tabuja sisältyy sananvapauteen, joka sisältyy vapauteen yleensä. Viktoriaanisen ajan kaksinaismoralististen säädyllisyyskäsityksien kritiikin kautta tabujen rikkominen alettiin nähdä positiivisena asiana. Tämän päivän keskustelussa vaikkapa ”politiikan tabulla” tarkoitetaan asiaa, josta puhujan mukaan ei puhuta, vaikka pitäisi.
Sananvapautta rajoittavan sensuurin yksi keskeisiä tehtäviä on ollut ”tavallisen kansan” suojeleminen vaaralliselta ”roskalta”, pornografialta ja ”raa’istavalta” materiaalilta. Tällaisena on nähty erityisesti viihde ja muu ”matalakulttuuri”. Moderniin valistusideaaliin (ristiriitaisestikin) sisältyvä kasvattava asenne ulottuu Suomessa snelmanilais-topeliaanisesta aatteellisuudesta Yleisradion ohjelmapolitiikkaan.
Korkeaa ja matalaa kulttuuria on määritelty monella tavalla, mutta etenkin sillä, että korkea taide haastaa vallitsevia ajattelutapoja kun taas matala taide, eli viihde toistaa ja uusintaa niitä. Korkean taiteen tabujen rikkominen nähdään positiivisena, matalan taiteen roskana. Mäkelän käsittelemät teokset ovat etabloitunutta korkeakulttuuria.
Tabu on alun perin tarkoittanut pyhää tai kiellettyä. Tabu perustuu kulttuurisesti jaettuun tietoon, joten sen rikkominen on määritelmällisesti mahdollista vain tietoisesti ja kulttuurin sisällä.
Mäkelä mainitsee varsinaisen (ennakko)sensuurin lisäksi itsesensuurin, jonka aiheuttajana hän pitää paheksuntaa ja muuta kielteistä suhtautumista. Tästä seuraa (näennäinen) ristiriita: tabuja rikkovalle taiteelle paheksunta on välttämätön komponentti. Esimerkiksi Mäkelän analysoiman Mäen ”kissantappovideon” varsinainen sisältö on sen vastaanotto, kuten tekijä itse Kissa–esseessään kirjoittaa.
Kun puhutaan taiteesta ja kulttuurista ja varsinkin korkeakulttuurista, moraalikriittinen luenta, eli loukkaantuminen, paheksunta, ymmärtämättömyys ja tuomitseminen nähdään vanhentuneena.
*
Mäkelän käsittelemät tabuja rikkovat taideteokset ovat varmasti kaikille tuttuja: Hannu Salaman romaani Juhannustanssit, Esa Sariolan romaani Kuolemaani saakka, Oulun teatteripäivien Jumalan teatteri, Teemu Mäen Sex and Death (eli ”kissantappovideo”), Ulla Karttusen kuvataideteos Neitsythuorakirkko, Katariina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen, ja elokuva Suomen marsalkka (eli ”Musta Mannerheim”). Näiden lisäksi sivutaan Mäkelän omaa sadomasokistista romaania Rakkausromaani (WSOY 2006).
60-luvun kirjasodat tuntuvat kaukaisilta. Salaman jumalanpilkka ei hätkähdytä enää ketään. Toisaalta kirjassa käytetään sanaa ”neekeri” ja loppupuolella esiintyy naiseen kohdistuvaa väkivaltaa. Muutenkin romaania voi luonnehtia sävyltään ”ummehtuneeksi”. Omana lukioaikana se luetettiin oppilailla, mutta tuskin luetetaan enää. Moni tietää kirjan historian ja ”salamasodalla” on oma paikkansa sananvapaussankaruuden narratiivissa, mutta kirjan sisällöllä on nykylukijalle varsin vähän annettavaa.
Animaatioelokuvaa Uralin perhonen en ole nähnyt, mutta kuuntelin siitä tehdyn kuunnelmasovituksen. Loppujen lopuksi keskusteluun osallistumiseen riittää, kun tietää että tarina kertoo Mannerheimin homoilusta. Haastatteluissa ohjaaja Lillqvistin on maininnut yhdeksi motiiviksi pahiksena pitämänsä Mannerheimin loukkaamisen. Loukkaamisen edellytyksenä on, että homoseksuaalisuutta pidetään häpeällisenä.
Suomen marsalkka- elokuva löytyy näemmä myös Areenasta. Kyseessä on vitsi, jonka voi tiivistää elokuvan ”epäviralliseen” nimeen ”Musta Mannerheim”. Mitään ansioita elokuvalla ei ole, joiden vuoksi se kannattaisi katsoa — vaikka se on vain 45 minuuttia pitkä, on sen loppuun katsominen tuskaista myötähäpeää. Tässä tapauksessa aivan oikeasti sen voi jättää katsomatta ja silti tietää siitä kaiken oleellisen.
Jumalan teatteri oli esitys Oulun teatteripäivillä 1987. Näistä esimerkeistä se on kenties sisällöltään tyhjin: on täysin mahdotonta saada tietoa, mitä ”esityksessä” tapahtui muuta kuin että heiteltiin ulostetta yleisön päälle. Häppeningiin osallistuneet ohjaajat Esa Kirkkopelto ja Jari Halonen sekä näyttelijät Jorma Tommila ja Jari Hietanen ovat sittemmin saavuttaneet pysyvän paikan taide-elämässä ja Kirkkopelto on toiminut Teatterikorkeakoulun professorina.
*
Tabuja rikkovan taiteen vastaanotto on performanssi. Kaikille käsiteltäville teoksille yhteistä on, että jokainen on joskus niistä kuullut, mutta harva on niihin tutustunut. Sisällöstä tulee toissijaista.
Mäkelä kiteyttää kirjansa sen loppusanoissa seuraavasti:
Provokaation osalta julkisuuden rakennemuutoksen seuraavat näkökulmat näyttävät oleellisilta: provokaatio ja motiivin etsiminen muuttuivat osaksi vastaanottoa. Lehdistökin muuttui kyyniseksi provokaatioita kohtaan. Lopulta myös Yle ryhtyi itse tuottamaan provokaatioita. Tällä hetkellä jo lukijat ja varsikin he, tuottavat provokaatioita. [..] Vastaanoton muutos on aiheuttanut sen, ettei taiteilija enää ole selviytyvä uhri, joka muuttuu sankariksi, vaan häiritsijä, joka joko säilyy häiritsijänä ja joutuu umpikujaan tai päätyy ”professoriksi” eli ryhtyy tavallaan itsensä rekonstruktiiviseksi tulkiksi.
Historian loppuun liittyen sellaiset aidot taistelut, joissa toisinajattelijat taistelisivat sorrettujen oikeuksien puolesta ja tulisivat siksi vaiennetuiksi, ovat länsimaista kadonneet. Jokainen nettiräyhääjä katsoo olevansa sananvapaussoturi.
Ristiriita sen välillä, että provokaattori haluaa olla sankari, mutta joutuukin kritisoiduksi, lienee sen kokemuksen taustalla, että ”mitään ei saa enää sanoa”. Siitäkin huolimatta, että myös ”ennen” provokaatioista provosoiduttiin ja vaikka nykyään ei häkki heilu jumalanpilkasta tai muustakaan, ei enää paheksunnan vastapainoksi saa marttyyrinviittaa.
Tabuja rikotaan ja aiheutetaan pahennusta, siinäpä se.
*
Aiheeseen liittyen verkkolehti Mustekalasta löytyi artikkeli vuodelta 2008: Skandaalista toiseen (4.6.2008 Maritta Mellais, Max Ryynänen, Martta Heikkilä, Irmeli Hautamäki). Tässäkin diskurssissa on sama ristiriita, joka on mukana aina aihetta käsiteltäessä: yhtä aikaa korostetaan ”rauhoittukaa, kyse on vain taiteesta, ei sitä pitäisi kenenkään loukkaantua”, mutta kaikkien käsiteltyjen teosten tarkoitus on ollut tabujen rikkominen (joka on lähtökohtaisesti positiivinen asia). Jos teokset eivät olisi aiheuttaneet skandaalia (tai, ”sensaatiota”, ”keskustelua”, ”kohua” tms), kuka niitä olisi edes pannut merkille?