Irene Vallejon Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina (alk. 2019, suom. Taina Helkamo S&S 2021) on populaari tietokirja kirjojen, kirjoituksen ja kirjastojen historiasta, keskittyen etenkin antiikkiin ja aikaan ennen kirjapainon keksimistä. Teos on ilmeisesti saavuttanut maailmanlaajuisen suosion. Aihe kiinnosti ja olen tässä blogissa käsitellyt kirjaa esineenä, joten lukaisin teoksen läpi. Kirja on kyllä aiheeltaan kiinnostava, mutta välistä vähän liian höttöinen minulle.
Pituutta on hakemistot ja lähdeluetteloineen mukaan laskien 650 sivua, ja kenties se on suunnattu yleisölle, joka hakee teoksiltaan muhkeutta, näyttävyyttä ja ajankulua pitkäksi aikaa. Aikaisemmin pohdin, että eikö iskevä lyhytproosa olisi se kiireiseen nykyaikaan kaikkein sopivin formaatti, mutta pikemminkin taitaa olla niin, että kirjoilta haetaan kiireelle vastapainoa ja siksi suositaan paksuja opuksia, tai jopa pitkiä kirjasarjoja, joihin uppoutua pitkäksi aikaa. Sama trendi näyttää vallanneen populaarit tietokirjatkin. Lisäksi monissa lukuaikapalveluissa kirjailija saa korvauksen kuunneltujen minuuttien perusteella. Karsiminen ja tiivistäminen ei ole enää hyve.
Vallejo on ihan oikea tutkija ja filologi, joten toivon voivani luottaa siihen, että faktat ovat kohdillaan, vaikka välillä sorrutaankin epämääräiseen fabulointiin.
Vallejo rikastaa kerrontaansa lyhyillä aistihavaintoja ja adjektiiveja vilisevillä fiilispätkillä. Ratsut laukkaavat pölyisillä tasangoilla ja kynttilät lepattavat munkinkammioissa. Nämä tietysti tuovat menneisyyden maailmaa lähemmäs lukijaa, mutta valitettavasti proosaosiot eivät ole kovin hyvin kirjoitettuja ja ne mielenkiintoiset jutut hukkuvat sinne sekaan — vaikka moni muu lukija voikin pitää eri asioita mielenkiintoisina kuin minä. Lähemmäs lukijaa Vallejo haluaa varmasti tulla myös anakronistisilla vertauksillaan: hellenistisessä maailmassa oli temppeleitä tiheään kuin McDonandseja, Aleksanteri Suuri halusi olla legendaarinen kuin Frodo Reppuli (vai oliko hän sittenkin yhtä ihailtu kuin Elvis?), Aleksandrian kirjasto oli vähän kuin oman aikansa internet, Demosthenes harjoitteli peilin edessä kuin Robert de Niro Taksikuskissa, sofistien luennot olivat aikansa TED Talkeja jne. Vertauskuvat saivat minut lukiessa hetkittäin parkaisemaan ääneen.
Yhtä lailla kirjassa huvittaa jatkuva isojen nimien pudottelu vähintäänkin etäisten assosiaatioiden kautta: Aleksandrian kirjasto sijaitsi Aleksandrian kaupungissa, jonka perusti Aleksanteri suuri (joka ei kuitenkaan perustanut kirjastoa), jonka seuraaja Ptolemaios rakensi majakan Faroksen saarelle, niin ja eräällä toisella majakkasaarella muuten kuvasi Ingrid Bergman mestariteoksensa Kuin kuvastimessa. Vähemmälläkin vakuuttelulla uskon, että Vallejo tuntee sekä populaarikulttuurin nippelitiedot että taide-elokuvien klassikot.
*
Vallejo kirjoittaa lukemisen eri tavoista. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut koko kirjoituksen historian aikana poikkeus ja tavallista siitä alkoi tulla vasta 1800-luvulla. Vallejo esittää vertauksen, että kenties kirjoitettua tekstiä ajateltiin kuin nuottikirjoitusta: olisi outoa, jos joku nauttisi musiikkia lueskelemalla nuotteja itsekseen sen sijaan, että kuuntelisi esitettyä musiikkia. Antiikissa tekstejä lukivat ääneen tyypillisesti orjat (jotka myös kirjoittivat ja kopioivat tekstejä herransa sanelusta). Tekstit eivät itsessään houkutelleet viihdekäyttöön: papyrusrullat olivat raskaita ja hankalasti rullattavia, välimerkkejä eikä edes sanavälejä ollut.
Ennen kirjoitusta kirjallisuus oli puhuttua (ja muistinvaraista) ja pitkään tekstejä esittivät näyttelijät. Äänikirjat siis palaavat kirjallisuuden historiassa taaksepäin. Ehkä hiljaa itsekseen lukeminen jää historiaan poikkeuksena?
*
Kirjoitustaito keksittiin itsenäisesti Egyptissä, Intiassa ja Kiinassa; ensimmäiset tekstit olivat todennäköisesti varastoluetteloita.
Foneettiset aakkoset keksivät foinikialaiset 1250 eaa paikkeilla. Mielenkiintoista on, että periaatteessa kaikki foneettiset aakkoset ympäri maailmaa perustuvat niihin: kreikkalaiset, latinalaiset, kyrilliset ja hieman yllättävää: myös heprealaiset, arabialaiset ja muut aasialaiset kirjoitusjärjestelmät. Foinikialaiset käyttivät pelkkiä konsonantteja (kuten myös Vanhan Testamentin hepreaa tunnetusti kirjoitettiin ilman vokaaleja), mutta kreikkalaiset sisällyttivät vokaalit omaan systeemiinsä.
Papyrus valmistettiin Niilin suistossa kasvavasta kaislasta. Pitkään Egyptillä olikin monopoli paperin edeltäjään (sanana paperi on etymologisesti sukua papyrukselle). Osittain tästä syystä — kuten myös siitä syystä, että papyrus ei kestänyt kosteutta — kehitettiin pergamentti Pergamoksen kaupungissa nykyisen Turkin alueella 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Pergamentti valmistettiin nahasta ja kesti varsinkin kosteassa ilmanalassa paremmin.
Seuraava kehitysaskel oli varsinainen kirja, eli koodeksi. Papyrusta ja aluksi myös pergamenttia säilytettiin rullissa, joihin tekstiä kirjoitettiin vain toiselle puolelle. Niiden käsittely oli hankalaa ja ne veivät tilaa. Kun pergamenttiliuskat ommeltiin yhteen, suojattiin paksuilla kansilla ja selkämykseen kirjoitettiin teoksen nimi (joka usein oli kuvaileva tai vain tekstin ensimmäiset sanat), oli modernin kirjan formaatti keksitty.
Teos fiilistelee sillä, kuinka kalliita ja harvinaisia kirjat olivat ja kuinka niiden säilyminen oli arpapeliä.
*
Aleksandrian kirjasto ei ollut missään tapauksessa maailman ensimmäinen kirjasto, mutta se on kaikkien myöhempien kirjastojen esikuva. Arvioiden mukaan siellä oli ainakin 200 000 kirjaa (vertailun vuoksi Helsingin Oodissa on 100 000 kirjaa), joskin yksi teos käsitti useampia papyryskääröjä.
Kallimakhos Aleksandrialainen käytti luokitusjärjestelmää, jossa kirjat jaettiin runouteen ja proosaan sekä alalajeihin epiikkaan, lyriikkaan, tragediaan, komediaan, historiaan, retoriikkaan, filosofiaan, lääketieteeseen ja lakiteksteihin ja järjestettiin aakkosiin tekijän mukaan. Aleksandrian kirjaston tuhosta on monta legendaa, mutta todennäköisesti sen tuho ei ollut yhtäkkinen, vaan se säilyi roomalaiskauden loppuun asti ja sen jälkeen hiipui pois käytöstä.
*
Kun kävin vilkaisemassa tätä bloggausta varrten keskustakirjasto Oodia ensin Wikipediasta ja sitten Oodin omilta kotisivuilta, näyttivät itse kirjat jääneen sivuosaan. Arkkitehtuuri on saanut runsaasti huomiota. Palveluista mainitaan ensin ”kaupunkiverstas”. Oodi tarjoaa runsaasti kokoustiloja monenmoiselle toiminnalle. Kotisivujen perusteella Oodi on elämys. On siellä kirjojakin.
Ehkä kirjat tarvitsevat Vallejon kaltaisia vähän kornejakin popularisoijoia.