Pomarantsev Peter: Totuudella ei voi taistella valheita vastaan (suom. Kyösti Karvonen, Docendo 2025)
Tartuin kirjaan siitä mitään tietämättä — näitä propagandaa, ideologiaa, valeuutisia ja poliittista polarisoitumista käsitteleviä kirjoja ilmestyy niin tiheään, että ei niiden kanssa pysy mitenkään kärryillä. Kannatti kuitenkin tarttua, sillä kirja kertoo toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen propagandistin ja melkoisen veijarin Sefton Delmerin elämäntarinan. Delmer toimi vakavasti otettavanakin journalistina ja pääsi ennen sotaa natsien sisäpiiriin ja käytti tietämystään luodakseen mustista mustinta ja härskeintä mahdollista propagandaa. Hänen tekemiään ohjelmia lähetettiin radiolla saksalaisille ikään kuin ne tulisivat saksalaisten omista lähetysasemista. Tässä ”epäherrasmiesmäisessä sodankäynnissä” Delmer tutustui mm. Ian Flemingiin, joka tietenkin tunnetaan James Bond -seikkailujen kirjoittajana. Delmerin puuhia pidettiin sodan jälkeen niin epäkunniallisina, että niistä haluttiin vaieta, mutta Delmer kertoo kaiken 60-luvulla ilmestyneessä kaksiosaisessa elämäkerrassaan. Mietin kirjan alkupuolella, miksi tuhlaan aikaani elämäkerran referaattiin, kun voisin lukea Delmerin omakätisen elämänkerran, mutta Pomarantsev taustoittaa tapahtumia ja toisaalta tekee vertailua sen aikaiseen natsipropagandaan ja nyky-Venäjän propagandaan tavalla, joka oikeuttaa kirjan olemassaolon.
Sefton Delmerin propagandalähetykset, kuten radioasema Gustav Siegfried Eins pyrkivät olemaan natsistisempia kuin natsipropaganda itse. Liittoutuneet enimmäkseen lähettivät Saksaan propagandaa, josta suurin osa pyrki vetoamaan kuulijoidensa järkeen ja omaantuntoon: saksalaisten tulisi ymmärtää natsipropagandan valheellisuus ja nousta vastarintaan. Radioaseman hahmo Der Chef haukkui länsijohtajia ja juutalaisia, mutta vielä pahemmin natsijohtoa. Se ei pyrkinyt vetoamaan mihinkään kuulijansa oikeudentuntoon tai hyveellisyyteen vaan juurikin alhaisimpiin tuntoihin ja aikaansaamaan kaaosta. Mitä jos johtajat ovatkin korruptoituneita irstailijoita? Delmerin ohjelmat kannustivat karkuruuteen, tarvikkeiden hamstraamiseen, oman edun tavoitteluun ja yleiseen velttouteen.
Delmer itse ei luonut propaganda mitään kattavaa teoriaa ja vaikka Pomarantsev analysoi aihetta kattavasti, ei tämä ole mikään teorian oppikirja. Delmerin keskeisin pragmaattinen oppi oli vedota saksalaisten ”sisäiseen paskiaiseen” (”schweinehund”). Ei natsipropagandakaan toiminut siksi, että se olisi esittänyt totuuksia, vaan koska se antoi tekosyyn saksalaisille sortaa muita.
Pomarantsevin analyysi propagandasta on, että ihmiset eivät välttämättä usko siihen. Natsit vaativat kansalta fanaattisuutta, mutta tietenkään propaganda ei saanut koko Saksan väestöä fanaattisiksi natseiksi. Pomarantsev viitttaa Václav Havelin Voimattomien voima -esseen tavallisten ihmisten konformistisuuteen: totta kai Havelin esseen vihanneskauppias, joka laittaa puolueen iskulauseita näyteikkunaansa, tietää niiden valheellisuuden, mutta päättää silti elää valheessa. Suuri osa väestöstä menee virran mukana, koska se on helpompaa.
Ajatus on linjassa tässäkin blogissa usein siteeratun Slavoj Žižekin ideologiakritiikin kanssa: ideologiat ovat kuin joulupukki; lapset eivät oikeasti usko joulupukkiin, mutta teeskentelevät uskovansa, jotta saisivat lahjoja; aikuiset teeskentelevät lasten vuoksi.
Siksi ideologista aivopesua ja propagandaa vastaan taistellessa rationalisointi ja totuuteen vetoaminen ei toimi: eivät ihmiset valitse ideologioita sen perusteella, mikä voidaan todistaa oikeaksi tai vääräksi. Siksi esimerkiksi faktantarkistus-tyyppiset jutut eivät kykene vaikuttamaan salaliittoteoreetikoihin. Ihmiset valitsevat ideologiansa sen perusteella, mikä tukee heidän omaa identiteettiään ja mikä toimii siinä maailmassa, jossa he elävät. Ihminen haluaa kuulua johonkin porukkaan. Nihilistisesti voi ajatella, että ihmiset kyynisesti kannattavat asioita, jotka ovat heille henkilökohtaisesti edullisia ja näyttelevät uskovansa niihin muita pettääkseen. Psykologisesti mielenkiintoisempi (ja totuudenmukaisempi) on kuitenkin skenaario, jossa ihminen pettää ennen kaikkea itseään. Lähdekritiikki on paitsi vaivalloista, myös huonosti palkitsevaa, jos se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.
*
Atte Korhola kirjoittaa parin vuoden takaisessa (tämän tyyppiset kirjat vanhenevat todella nopeasti) kirjassaan Kristillinen äärioikeisto ja Trump (Tammi 2024) evankelikaalisen liikkeen yhteyksistä politiikkaan. Hän kirjoittaa jo kirjan alkuluvuissa, kuinka ei ymmärrä miten Donald Trumpin kaltainen hahmo, joka on äärimmäisen kaukana, ellei jopa kirjaimellinen vastakohta Jeesuksen opetuksille, voi vedota yhdysvaltaisiin kristittyihin niin, että Trump on kirjaimellisesti julistettu jumalan voitelemaksi johtajaksi.
Pomarantsevin ja Delmerin opeilla asiaa on mahdollista ymmärtää. Se, että uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella jumalan olemassaoloon ja Raamatun fundamentalistiseen ts. kirjaimelliseen totuuteen, on yksi kysymys, mutta kysymyksen jälkimmäinen osa kuuluu, uskovatko amerikkalaiset evankelikaalikristityt todella, että Yhdysvallat on jumalan valitsema kansa ja että Trump on poikkeuksellisen hurskas ihminen ja Jeesuksen sijainen maan päällä.
Ei ole vaikea ymmärtää, että Trump käyttää uskontoa poliittisesti hyväkseen ilman, että hänellä itsellään uskoa siihen, mitä sanoo tai tekee. Mutta mitä takeita on siitä, että evankelikaalit itse uskoisivat siihen, mitä Trumpista julistavat?
Merkittävää on, että magalaisuus antaa uskoville luvan päästää alhaisimmat tunteensa valloilleen ja samaan aikaan säilyttää sen uskonnon, johon on lapsena kasvatettu ja joka antaa henkistä turvaa ja yhteisöllisyyttä. Lähimmäisen rakkaushan on aika lällyä, pyhä viha voimaannuttaa. Jeesus saarnasi vaatimattomuutta ja materiasta luopumista, mutta nyt on lupa olla ahne, mukavuudenhaluinen, pinnallinen, irstailija, vallanhimoinen, itsekeskeinen ja materialistinen. Menestyksen teologia ja rukousaamiainen luksushotellissa toki on kivempaa kuin köyhyyslupaus.
Pomarantsev viittaa Freudin teokseen Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921), joka taas viittaa Gustave Le Bonin Joukkosieluun (1895), joka taas Pomarantsevin mukaan oli Hitlerin oman ajattelun taustalla siitä, kuinka hallita massoja. Freudille olennaista on, että massat identifioituvat johtajaansa ja ihailevat tätä, koska tämän kautta he voivat päästää kaikkein alhaisimmat, suorastaan psykopaattiset valloilleen ja samalla kuitenkin kuvitella olevansa osa suurta ja ylevää missiota.
*
Jokin aika sitten pohdin, voisivatko länsimaalaiset miehet alkaa kääntyä islamiin. Nythän islamiin länsimaissa kääntyvät ennen kaikkea naiset — mikä voisi olla oma erillisen pohdintansa aihe, miksi juuri islamin kaltainen misogynistinen ideologia vetää naisia puoleensa. Olisikin paljon ymmärrettävämpää, että miehet kääntyisivät suurin joukoin islamiin. Onhan kristinuskon arvot, kuten nöyryys, lähimmäisenrakkaus, itsehillintä, siveellisyys, armo ja anteeksianto aika wokea. Kristinuskon perustaja oli pitkätukkainen puuseppä, joka ei saavuttanut suurta menestystä elinaikanaan; islamin perustaja oli voitokas sotapäällikkö, jolla oli vähintään 13 vaimoa. Islamissa on jihad ja Kalashnikovit, miehet ovat kunniassa ja uskonnollinen elämä elävää ja yhteisöllistä. Kuvittelin, että Andrew Taten innoittamana nuoret oikeistolaisuudesta ja manosfääristä innoittuneet miehet olisivat alkaneet kiinnostua myös islamista.
Jos kuitenkin Korholan kuvaama kristillinen nationalismi pystyy fasilitoimaan vihaa, aseaktivismia, egoismia ja muita oikeiston kovia arvoja sellaisille, jotka niitä ihannoivat, vuotoa islamiin päin ei välttämättä tapahdu.
*
Vaikka Korholan kirja onkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja sisältää paljon yksittäisiä seikkoja, jotka herättävät kiinnostusta tutustua niihin tarkemmin, kaikkien näiden yksittäisten kielillä puhuvien sekopääsaarnaajien, sairaita parantavien ja kuolleitakin herättävien kulttijohtajien, Etelä-Amerikkaan perustettujen pedofiilinatsisiirtokuntien ja karismaattisten megakirkkojen miljardöörisaarnaajien yhteys laajaan kuvaan jää hataraksi. Joskus sekin voi olla salaliittoteoria, että kaiken takana ovat salaliittoteoreetikot. Toki kristillisyydellä on merkitystä Yhdysvaltain politiikassa, kuten sillä aina on ollut, eikä merkityksetöntä ole, että esim. Paula White on Trumpin ”hengellinen neuvonantaja”, mutta jonkun Jim Jonesin mainitseminen kirjassa vaikutta aihetodisteelta.
Uskonnollisista väärinkäytöksistä noin muuten kannattaa kuunnella Ylen podcast-sarja Saarnaajat.