Kirjallisuudenopinnoista

Panu Rajala arvelee Olavi Paavolaista käsittelevässä elämänkerrassa ”Tulisoihtu pimeään”, että tämän vuonna 1935 tapahtuneen Turkuun muuton taustalla olisi ollut halu viimeistellä kirjallisuudenopintonsa V.A. Koskenniemen alaisuudessa ja kenties toive saada professorilta hieman kollegiaalista tukea, olihan Paavolainen jo pitkän linjan kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, mutta silti vain fil.kand. Hän tosin ei edes kirjaudu yliopistoon.

Sittemmin Turun kotimaisen kirjallisuuden opinnot on jättänyt kesken mm. pitkän linjan kirjailija ja muusikko Kauko Röyhkä.

Otin koronakriisin varjolla syksyksi osa-aikaista opintovapaata tarkoituksena viimein saada maisterin tutkinto valmiiksi. Tietyistä yliopistobyrokraattisista syistä aika kului lähinnä muodollisuuksien ja erilaisten hakemusten täyttämiseen, ja nyt näyttää siltä, että papereiden lopullinen saaminen kestää ainakin tämän vuoden loppuun.

Katson kuitenkin olevani hyvässä seurasssa.

Vuosi 2020 saavutuksineen

Näin tammikuussa on hyvä tehdä retrospektiiviä ja vuoden 2020 keskeisin saavutus oli tietenkin esikoisromaanin ”Rauta-aika” julkaiseminen viime keväänä. Esikoiskirjailijan vuosi meni rauhallisesti, koronasta johtuen tai johtumatta. Turun sanomat muisti positiivisella arvostelulla (vain tilaajille), mutta muuten ainakaan Google-haulla ei löydy suuria intohimoja herättäneitä bloggauksia eikä sähköposti ole täyttynyt vihapalautteesta. Finlandiakin jäi saamatta, mutta odottelen vielä kutsua Uutisvuodon panelistiksi.

Seuraavaksi kirjaksi on muutama raakile kesken, mutta ainakaan ensi vuonna ei jatkoa ole odotettavissa. Koska ”Rauta-aika” sisälsi aika runsaasti tarkoituksellista rankistelua, verbaalista turpasaunaa ja ihmiselämän pimeitä puolia, luonnollinen suunta olisi vääntää kaasuhanaa vieläkin isommalle, mutta jossain vaiheessa tuli ajatus, että en halua jäädä yhden tempun poniksi, vaan kirjoittaa kirjan, jossa olisi jotain kaunistakin. Tätä saataneen odottaa vuoteen 2023. Välipalana olisi kiva julkaista lyhytproosaa, mutta en lupaa mitään.

Vaikka omaa kirjaa ei ensi vuonna kauppoihin saada, ilmestyy kääntämäni George Orwellin romaani ”Päivät Burmassa”. Kyseessä on englanninkielisellä kielialueella laajasti tunnettu klassikko, jota jostain syystä Suomessa ei tunnuta tietävän. Esimerkiksi kuluneella viikolla HS teki Orwellista pitkän jutun (vain tilaajille), mutta kyseistä romaania ei mainittu. Vuonna 1934 ilmestynyt George Orwellin esikoisromaani on kuitenkin kirjallisesti korkeatasoinen ja edelleen ajankohtainen. Romaanin voi lukea rakkaustarinana, eksoottisena seikkailukertomuksena kaukaisista maista tai imperialismia vastustavana ”aateromaanina”. Kirjailija itse, oikealta nimeltään Eric Blair, toimi viisi vuotta poliisina Burmassa, joka tuolloin oli osa brittiläistä Intiaa. Kirjaa voi suositella kaikille Orwellin faneille ja sen voi nähdä myös tulevia menestysromaaneja pohjustavana teoksena.

Musiikillisesti vuosi alkoi kivasti, kun sivuprojektimme Anemone sai ”Syksyn synkin sävel”-demokilpailussa ensimmäisen sijan. Itse tosin toimin lähinnä henkisenä tukena ja miksasin jotain rumpupuuppeja. Toistaiseksi tämä on myös yhtyeen ainoa kappale, mutta uutta kehitteillä kunhan sovituksista päästään yksimielisyyteen ja näemmä vauhti on kpl/vuosi.

Isompi yhtyeemme, ainakin jäsenten määrän huomioiden, ugrilais-kuubalainen bilebändimme Los Åbos sai olosuhteista huolimatta soitettua tänä vuonna neljä elävää esitystä sekä yhden virtuaalisen. Kivointahan tietysti oli soittaa kesällä Turun Hämähäkkiterassilla, jossa edellisenä viikonloppuna oli ollut Kotiteollisuus ja seuraavana viikonloppuna Miljoonasade. Syksyn hiljainen aika käytettiin hyväksi omia kappaleita hiomalla ja yhteensä 9 oman kappaleen kokonaisuudesta tulee mahdollisesti jossain vaiheessa ulos hieman hiotumpi demo / studiolive.

Tulevaisuudessa olisi haaveissa päästä soittamaan lyömäsoittimia johonkin vaikka vierailevaksi artistiksi tai löytää jotain käyttöä kappaleille, joita olen sanoittanut, mutta joita en osaa laulaa.

Vaikka moni muu onkin valittanut elämänsä paskinta vuotta, omalta osalta plussat ylittävät miinukset. Suhteellisen introverttinä tyyppinä sosiaalinen eristyskään ei ole kauheasti haitannut. Ja sainhan tämän bloginkin taas uuteen nousuun.

Oikeistolainen vai vasemmistolainen

Václav Havelin viime vuonna suomennetusta essee- ja puhevalikoimasta ”Euroopan toivo”, tarttui mukaan otsikon ”Kesämietteitä” alta seuraavia mietteitä:

[..] en ole koskaan elämäni aikana samastunut yhteenkään ideologiaan, oikeaoppisuuteen tai doktriiniin, oli se sitten vasemmistolainen, oikeistolainen tai jokin muu valmis ja suljettu maailmaa koskeva sääntöjärjestelmä. Sitä vastoin olen aina yrittänyt ajatella ennakkoluulottomasti omalla järjelläni sekä yrittänyt vältellä lokeroitumista ja kaikkia houkutuksia tehdä elämästäni helpompaa hyväksymällä jokin valmis mielipiteiden kokonaisuus, joten minun ollut helppo vastaanottaa uusia ideoita ja mahduttaa ne maailmankuvaani [..]

Ylläoleva olisi hyvä muistaa tänä omana aikanamme, joka tuntuu hajoavan yhä enemmän kuppikuntiin ja ihmiset omaksuvat kapeakatseisesti ideologioita, jotka tekevät toisista vihollisia. Mutta jatketaan:

En väitä, että olisin aina ollut oikeassa. Mutta jos olen ollut väärässä, se on johtunut vain sieluni terävä-älyisyyden rajallisuudesta, huomiokyvyn tai koulutuksen puutteesta tai kokonaisvaltaisesta riittämättömyydestä, ei koskaan ideologisesta sokeudesta tai fanaattisuudesta. Siksi minulle ei ole myöskään ongelma muuttaa mieltäni, jos havaitsen olleeni jossakin asiassa vaäärässä.

Harva asia elämässä on yhtä vaikeaa kuin tunnustaa olevansa väärässä, mutta toivon kasvaneeni ihmisenä vuosien varrella siten, että pystyn myös muuttamaan mielipidettäni.

Kieltäydyn luokittelemasta itseäni vasemmistoon tai oikeistoon. [..] Voin kuvitella, että yksi mielipiteistäni saattaa vaikuttaa vasemmistolaiselta ja toinen sitä vastoin oikeistolaistelta. Voin kuvitella myös, että sama mielipiteeni voi olla yhdelle vasemmistolainen ja toisella oikeistolainen, ja se on suoraan sanottuna aivan yhdentekevää minulle. Ja kaikkein vastahakoisimmin julistan kuuluvani ”keskelle”.

Samalla tavalla kuvaisin omaa poliittista sijoittumistani. Nyt kun olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen uudestaan, huomaan että monet aiheet, joista haluaisin kirjoittaa, ovat vasemmistolaisittain värittyneitä, mutta mukana on myös näkökulmia, joita monen puhdasoppisemman vasemmistolaisen voi olla vaikea sulattaa. Tosin, vuonna 2020 ”vasemmistolaisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat varmasti sisällöltään erilaisia kategorioita kuin vuonna 1991 reaalisosialismista markkinatalouteen siirtyvässä Tšekkoslovakiassa.

Havel lisää kuitenkin:

Olen joskus sanonut pitäväni itseäni sosialistina. Kyse ei ole ollut mistään yksittäisestä talousteoriasta tai käsitteestä, vaan olen halunnut lähinnä sanoa, että sydämeni on niin sanotusti vasemmalla. Sen sijaan, että olisin ilmaissut tiettyä vakaumusta, vasemmistolaisuus on merkinnyt minulle mielenmaisemaa, jonkinlaista toisinajattelevaa tilaa, järjestelmänvastaista suuntautumista, poroporvareiden vastustamista ja kiinnostusta ”sorrettuihin ja solvattuihin”. Olen kuitenkin lakannut sanomasta olevani sosialisti jo kauan sitten: ei siksi, että sydämeni olisi vaihtanut paikkaa, vaan siksi, että tämä sana [–] pikemminkin johtaa harhaan kuin selventää.

Myös minä olen keskiviivasta pikemminkin vasemmalla kuin oikealla. Koska kuitenkin kovin moni tuntuu tietävän minua paremmin, mitä minun ”sosialismini” sisältää, vältän käyttämästä kyseistä termiä ja kukin kysyköön erikseen mitä mieltä olen mistäkin asiasta, jos sattuu olemaan kiinnostunut.

Bernie Sanders on yrittänyt tuoda amerikkalaiseen keskusteluun käsitettä ”sosialismi”, mutta kyseessä on tuhoon tuomittu yritys. Keskimääräiselle amerikkalaiselle sosialismi oli sitä, mitä vastaan kylmä sota käytiin ja voitettiin. Yhtä hyvin voisi kertoa olevansa natsi. Sama keskustelu on levinnyt Suomeenkin, mikä on ironista sinänsä, koska amerikkalaisessa keskustelussa viitataan usein pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Se, että amerikkalaiset eivät tee eroa pohjoismaisen mallin ja Neuvostoliiton välillä on kenties ymmärrettävää, mutta aika moni Suomessakin tuntuu nykyään haluavan hajottaa hyvinvointivaltion, koska Neuvostoliitto.

Noam Chomsky tosin on huomauttanut, että Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa ei ollut sosialismia. Väittiväthän ne olevansa myös demokraattisia (”kansandemokratioita”) ja esimerkiksi itä-Saksan virallinen nimi oli Saksan demokraattinen tasavalta. Harva kuitenkaan pitää niitä mallimaina demokratialle ja vastustaa demokratiaa sen perusteella (sanon ”harva”, koska niin typerää ajatusta ei olekaan, etteikö sitä joku jossain kannattaisi).

Covid on uusi Tšernobyl

Kaikki sodan jälkeen syntyneet ovat saaneet elää suhteellisen turvallisessa maailmassa ilman sen suurempia kriisejä. Suuret ikäluokat olivatkin se ensimmäinen pullamössösukupolvi, josta kerrotut vapaan kasvatuksen anekdootit ovat perityneet heille itselleen käytettäväksi ”nykynuorisosta”, joka on siinä mielessä kiinnostava termi, että sukupolvi, johon sillä viitataan, vaihtuu jatkuvasti mutta silti pysyy aina yhtä kelvottomana ja hemmoteltuna. Ja tosiasiahan on, että kaikki alle 75-vuotiaat ovat saaneet elää elämänsä turvallisessa maailmassa, jossa rikosluvut jatkavat laskuaan ja talous nousuaan ja monet ennen tappavat kulkutaudit kuten polio ja tuberkuloosi on saatu hallintaan. Sen enempää sisäiset kuin ulkoisetkaan poliittiset erimielisyydet eivät uhkaa kärjistyä väkivaltaiseksi konfliktiksi.

Nykyinen covid19-pandemia onkin ennen kaikkea kulttuurikriisi: olemme kuvitelleet voivamme unohtaa kuoleman. Nyt käynnissä oleva pandemia tunkeutuu kotiimme tiedotusvälineiden ja verkon avulla ja rajoitukset vaikuttavat elämäämme. Silti: vaikka uhka on todellinen, on Suomi tähän asti päässyt helpolla: kuolleita on vähän yli 500, kun vielä 1930-luvulla turberkuloosiin kuoli 7000-8000 ihmistä vuosittain, joista merkittävä osa oli lapsia. Rajoitukset ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia elämään: käsien pesu, kasvomaskin käyttäminen, se että joka viikonloppu ei pääse baariin ja että tänä vuonna joutuu jättämään etelänmatkan väliin, ovat lopulta pikku asioita, joista jaksaa valittaa vain se, joka ei ole koskaan elämässään kohdannut todellisisia ongelmia.

Kyseessä ei ole siis maailmanloppu, vaikka sellaistakin paljon povataan. Vaara on silti todellinen, ja on vain järkevää varustautua sitä vastaan.

Sodanjälkeisen maailman, Euroopan ja Suomen kokemista pienemmistä kriiseistä tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986. (Pienemmällä tarkoitan siis pienempää kuin maailmansota.) Onnettomuudesta on kirjoitettu paljonkin ja viimeksi saman niminen vuonna 2019 ilmestynyt brittisarja nostivat sen jälleen ihmisten tietoisuuteen, mutta en ole vielä missään nähnyt analyysiä siitä katkoksesta, jonka onnettomuus aiheutti ydinvoimadiskurssiin. Näkisin kuitenkin, että vaikka ydinaseiden vastustus oli rauhanliikkeen ytimessä, ei ydinenergiaa itsessään vastustettu yhtä voimakkaasti kuin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen, joka nosti ydinvoiman vastustuksen ympäristöliikkeen keskeiseksi kysymykseksi, ja josta oikeastaan vasta ilmastonmuutos on sen syrjäyttänyt. Onnettomuusnarratiivissa toistuu onnettomuuden yllätyksellisyys: kaikilla mittausasemilla lännessä kuvitellaan kyseessä olevan laitevika, kukaan ei osaa odottaa sen laajuista onnettomuutta.

Viruksella ja säteilyllä on paljon yhteistä: molemmat ovat näkymättömiä tappajia. Molemmat ovat peräisin idästä, diktatuurista rautaesiripun tai suuren palomuurin takaa. Molemmat aiheuttavat kuolemia etenkin omalla ”syntyseudullaan” ja hallinto yrittää salata tapahtuneen. Näemme uutiskuvia Wuhanista ja hahmoista kovasti säteilysuoja-asua muistuttavavisssa turvapuvuissa. Ei ole sattumaa, että salaliittoteorioissa virus yhdistetään sähkömagneettiseen säteilyyn ja 5G-torneihin.

Kun ajattelemme rappeutuneen Neuvosto-imperiumin viimeisiä päiviä tai katsomme juurikin Tšernobyl- sarjan kaltaisia populaarikulttuurin tuotteita (ks. myös tietokonepelit kuten Stalker (ja tietenkin saman niminen elokuva), Metro-pelisarja jne), kuvastoon kuuluvat vahvasti satama-altaassa ruostuvat ydinsukellusveneet, ydintuhojen joutomaat, pimeässä vihreinä hehkuvat plutoniumsauvat ja säteilyvaaramerkit. Kun 20 vuoden kuluttua ajattelemme Kiinaa tai covid-epidemiaa, on näitä vaikea ajatella erillään.

Toiseksi mieleen tulevat vuoden 2001 terroristi-iskut. Iskussa itsessään kuoli noin 3000 ihmistä ja voidaan spekuloida, kuinka suuri uhka todellisuudessa kansainvälinen terrorismi on: länsimaissa sen uhrina kuolee yksittäisiä ihmisiä. Vuoden 2001 jälkeen maailma ei ole kuitenkaan ollut entisensä turvallisuudentunteen suhteen. Vaikka terrorismia on aina ollut, esimerkiksi ”lyijyn vuosina” Italiassa kuoli terrorin uhrina monin kertaisesti enemmän ihmisiä kuin nykyään ja Saksassa Punainen armeijakunta tehtaili pommi-iskuja rutiinonomaisesti samoin kuin baskit, pohjoisirlantialaiset ja muut separatistit, on meillä vahva tunne siitä, että terrorismi on tullut jäädäkseen vasta vuoden 2001 jälkeen. Etenkin lentomatkailijat tuntevat rajoitukset selkeimmin ja massatapahtumien järjestäjät joutuvat ottamaan huomioon turvallisuuden terrori-iskun sattuessa.

Samoin vuoden 2020 jälkeen tautiturvallisuudesta on tullut arkipäivää. Vaikka turvarajoituksia tullaan pian purkamaan, jos ja kun rokotteet alkavat tepsiä, tietoisuus tartuntataudeista tulee seuraamaan meitä vielä pitkään. Nyt kun kauppojen kassoille on asennettu pleksit ja käsidesiautomaatit, tullaan niistä tuskin piakkoin luopumaan. Tapahtumajärjestäjät joutunevat pitkään miettimään turvavälejä ja hygieniaa samalla tavalla kuin paloturvallisuutta tai desibelirajoja. Samalla tavalla kuin syyskuu 2001 tarkoitti ainakin väliaikaista hidastetta globalisaatiolle, joudumme nytkin miettimään mitä tarkoittaa elää maailmassa, jossa yksi virus voi muutaman kuukauden sisällä levitä maailman joka kolkkaan.

Minun sukupolvelleni suuri notkahdus oli 1990-luvun lama. Nousukautta itsessään tuskin muistan, mutta muistan kyllä konkurssiaallot ja suljettujen liikkeiden ikkunat. Koulussa säästettiin ja opettajia lomautettiin, onneksi vain muutamaksi viikoksi. Lamakauden seurauksilla selitetään sukupolvemme pahoinvointia ja syrjäytymistä, mutta nähtäväksi jää millainen taantuma covid19-pandemiaa seuraa ja miten tämän päivän lapset voivat vuonna 2040 sen seurauksena.

Pandemian välittömät vaikutukset tulevat olemaan globaaliin mittakaavaan suhteutettuna pienehköt, vaikka jokaisen vanhuksen ennenaikainen kuolema onkin tragedia itsessään. Tapahtuman kulttuuriset vaikutukset sen sijaan tulevat olemaan pysyvät. Tuttu turvallisuudentunne on mennyttä ja nähtäväksi jää milloin se palaa. Katsomme laskuria Helsingin sanomien verkkosivuilla ja mietimme milloin se pysähtyy. Ei se pysähdy milloinkaan. Korona on tullut jäädäkseen, eikä kuolemantapausten määrä tule enää koskaan olemaan nolla. Ja senkin jälkeen tulee uusia tapoja kuolla. Turvallisessa sodanjälkeisessä maailmassa meidän on vaikea hyväksyä tätä.

Aikanaan uskonto antoi turvantunnetta, ja ehkä nykymaailman untuvaturvallisuus on edesauttanut uskonnon korvautumista ateistisella tieteisuskolla tai välinpitämättömällä agnostismilla. Tiede ei kuitenkaan voi antaa mitään varmaa Totuutta, ja olemmekin huomanneet ihmisten pettymyksen ja hämmingin suositusten muuttuessa. Tiede ei voi taata turvantunnetta monestakin syystä: sen olemukseen kuuluu epäily ja epävarmuus ja siihen kuuluva itsensäkorjaavuus vaikuttaa varmoja vastauksia etsivästä takinkäännöltä. Kun Tiede tarjoaa ratkaisuksi rokotetta, lisää se ihmisten pelkoa ja epävarmuutta entisestään. Tieteen lisäksi olemme tottuneet turvautumaan Valtioon. Nyt myös Valtio on joutunut epäilyksenalaiseksi: se haluaa valvoa meitä, ottaa pois vapautemme, ehkä siellä on soluttautuneena kommunisteja. Uskonnon sijasta moni turvautuukin uushenkisyyteen ja salaliittoteorioihin, koska se, että kuuluu niihin, jotka ovat ”tajunneet sen” antaa vahvemman turvallisuudentunteen kuin rokote, jolla kuitenkin voi olla sivuvaikutuksia. Vielä vuosi sitten foliohattu oli vitsi, mutta nyt verkkokaupat myyvät oikeasti säteilyltä suojaavia lippalakkeja (en todellakaan linkkaa).

Alkavan vuoden loppuun mennessä covid19 on toivottavasti kesyyntynyt tavallisen kausi-influenssan tasolle ja elämä pääsääntöisesti palannut sellaiseksi kuin se oli ennen kevättä 2020. Korona tulee kuitenkin olemaan keskuudessamme vielä pitkään, ehkä ikuisesti.

Omalla järjellä

Kirjoitin eilen blogissani ja sitä ennen Facebook-sivullani:

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä?

Nyt Apun bloggaaja ”Anzio” on huomannut saman ironian ja kirjoittaa myös rokotevastaisuudesta, jota ex-kiekkoilija Jere Karalahti ja kansanedustaja Arvo Turtiainen levittävät.

Kun keskiajalla rotat levittivät ruttoa, ihan omalla järjellä syytettiin kissoja paholaisen kätyreiksi ja siten paavi Gregory IX:n päätöksellä niitä surmattiin, minkä seurauksena tietenkin ruttoa levittävät rotat lisääntyivät entisestään. Paitsi, etä tämäkin tarina kai on paljastunut sittemmin urbaaniksi legendaksi, koska edes keskiajalla ei oltu niin typeriä. Olemme evoluutiossa näemmä palaamassa pimeän keskiajan taakse siihen aikaan, jossa äänekkäintä apinaa seurataan, kuten ”oma järki kertoo”.

Moraalisten valintojen absraktisuus

Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.

Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.

Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.

Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.

Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.

Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).

Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.

Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.

Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.

Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.

Isänmaan puolesta eikä ketään vastaan

Itsehän olen aina ollut jossain määrin epäisänmaallinen, ainakin sillä perusteella, että skippasin asevelvollisuuden enkä seuraa jääkiekon MM-kisoja, jotka ovat ne suomalaisen isänmaallisuuden keskeiset ilmenemismuodot. Sellainen rauhanajan keskeinen kotimaan puolesta toimiminen kuten verojen maksaminen on liian vasemmistolaista ja vaikka ilmastonmuutos on ryssääkin suurempi uhka, sen torjuminen on liian vihervasemmistolaista kuuluakseen isänmaallisuuden kategoriaan. Vaikka onhan se ironista, kuinka mielipidekyselyissä kerta kerran jälkeen suomalaisilla on ”korkea maanpuolustustahto”, ts. ovat valmiita uhrautumaan isänmaan puolesta, mutta töihin pyöräileminen ei nauti samanlaista arvonantoa, ainakaan samoissa piireissä. Tietysti voi aina spekuloida, onko yksittäisen suomalaisen päästöjen vähentämisellä mitään globaalia vaikutusta, mutta toisaalta mielipidemittauksessakin asia muotoillaan ”vaikka tulos näyttäisi epävarmalta”. Omasta materiaalisesta hyvinvoinnista ei tingitä yhteisen ja isänmaan edun vuoksi, mutta sotasankaruus kuulostaa kivalta, ainakin niin kauan kun väitteitä ei joudu käytännössä todistamaan.

Vaikka covid19-pandemia ei olekaan mikään maailmansodan kaltainen katastrofi, muodostaa se uuden uhan, jonka torjumiseen tulisi kaikkien osallistua. Suomalaiset ovatkin selvinneet siitä kenties parhaiten maailmassa: tautia on torjuttu lähes yksimielisesti ja maskien vastustajat ovat olleet lähes yksittäistapauksia verrattuna vaikkapa Saksan massamielenosoituksiin. Kansallisen yhtenäisyyden takaa paljastuu kuitenkin laaja rokotekriittisten rintama, johon tuntuu kuuluvan yllättävänkin ”isänmaallisia” piirejä, tai ainakin pinnallisen some-katsauksen perusteella monella on taustakuvanaan Suomen lippu ja feedissä maahanmuuttokriittisiä linkkejä. Moni puhuu virtuaalinen tippa silmässään sotaveteraaneista, mutta eikö covid uhkaa eniten juuri yli 80-vuotiaita, eli juurikin sotaveteraanien ikäpolvea? Mielipidemittausten mukaan moni näistäkin varmasti sanoisi lähtevänsä rajalle ryssää torjumaan, mutta nyt ei tarvitse ottaa kranaatinsirpaletta pohkeeseen, vaan pieni piikki olkapäähän. Monelle sekin on liikaa.

Pandemian suhteen on ollut kenties liikaakin paniikinlietsontaa, ja se on alkanut toimia itseään vastaan; paniikki kun saa ihmiset toimimaan usein irrationaalisesti ja yksi defenssi-mekanismi on ongelman kieltäminen ja toinen projisointi. Ensin kielletään, että Covid19 on mikään ongelma ja sitten aletaan epäillä, että itse varotoimet ovat se ongelma: kasvomaskit rikkovat kansalaisoikeuksia ja rokotteet sisältävät myrkkyjä. Jotenkin ymmärrän että ne enkelienergiahörhöt, jotka elävät omassa rinnakkaisessa kristallitodellisuudessaan, jossa länsimainen lääketiede on korvattu korvakynttilöillä ja homeopatialla vastustavat myös covid-rokotetta, mutta nyt ilmiö tuntuu leviävän myös tässä suomenlippujengissä. Ehkä yhdistävä tekijä on se tietyntyyppinen ”kriittisyys”, joka tarkoittaa sitä, että ollaan kaikesta vastakkaista mieltä kuin ”valtamedia”.

Mitä sitten on se isänmaallisuus? Hesari maalailee tänään uutta ”haukiolaista” isänmaallisuutta, jossa ilmastoaktivismi yhdistyy kansallisromantiikkaan. Olisinko itse valmis puolustamaan maata sotilaallisen kriisin uhatessa? Eivät ne minua pyssy kädessä rintamalle kuitenkaan laittaisi, joten vastaan myöntävästi. Tässä virtuaalitodellisuudessa (Baudrillardilla tai ilman) isänmaallisuus tuntuu kuitenkin kiinnittyvän monenlaisiin symboleihin, jollaisina voivat toimia siniristiliput ja sotaveteraanien haamut, mutta konkretian edessä mihinkään uhrauksiin ei olla valmiita.

Musiikkibusineksesta

Kadulla kävellessä jostain kuului radio: Bob Dylan naukui vuoden 1965 äänitteellä kappalettaan Mr. Tambourine man. Hieno kappale, ei siinä mitään, mutta sitä voisi luulla, että vuoteen 2020 mennessä se olisi soitettu jo kohtalaisen puhki. Eikö hänen 39:ltä studioalbumiltaan löydy muita soitettavia kappaleita? Vai onko Tamburiinimies tarpeeksi epäpoliittinen radiosoittoon? Epäilen, että jos herra Zimmerman kävelisi tänä päivänä demoineen levy-yhtiön ovesta sisään, naurettaisiin moinen määkivä kitaranrämpyttäjä ulos. Ja ehkä niin on parempi, times they are a-changing, ja kenties on aika jollekin uudelle. Mutta miksi silti musiikkimedia on joko 50 vuotta vanhoja klassikoita tai sitten ne kymmenen päivän hittiä? Rock-klassikot on typistetty samanlaiseen soittolistaformaattiin kuin muukin hittishitti ja vuosikymmenten ura rajattu yhteen hotelcalforniaan tai stairwaytoheaveniin. Uudet kappaleet taas nekin on kavenettu kymmeneen amerikanhittiin, jotka saavat maailmanlaajuisesti tähtitieteellisiä miljardien toistomääriä radioissa ja netissä. Sen melkein ymmärrän, että babyboomer-sukupolvi haluaa kuulla kerta kerran jälkeen ne samat hitit ja on väsynyt etsimään uutta musiikkia, mutta kun nuoret, joiden pitäisi omaksua uutta, hukkuvat tarjonnan paljouteen ja kuuntelevat vain sitä, mitä älypuhelimen algoritmi heille muodikkaana markkinoi, alkaa peli olla menetetty. Aikana, jolloin teoreettisesti musiikkitarjonta olisi äärettömän laajaa, jatkaa se vain kaventumistaan globaaleilla markkinoilla, joilla samat hitit soivat viidakkoradiosta Antarktiksen säähavaintoaseman taukomusiikkiin.

EDIT:

Teemu Brunilan haastattelu Ylellä on hyvä muistutus siitä, että sen lisäksi että musiikkimarkkinoita dominoi vain muutama artisti, on niiden artistien biisit tehnyt vain muutama harmaana eminenssinä toimiva tuottaja. Jotka ovat niitä keski-ikäisiä valkoisia miehiä, sikäli kuin sillä on mitään väliä, vaikka onhan se huvittavaa kuinka nuoren naisen intohimoiset tunteet ja räkäräppi-duon kapinan on säveltänyt, sanoittanut ja päivätyönään naantalilainen lakimies-perheenisä. Ei sillä, että tässä olisi mitään mitä en olisi aikaisemmin tiennyt, enkä edes ole varma onko siinä sinänsä mitään pahaa, että musiikkia tekevät ammattilaiset. Suurelle yleisölle kyllä kelpaa kuin mättökebab krapulaiselle. Rahaahan tällä on tarkoitus tehdä, ja sitä on tehty, joten pulinat pois.

Poikien lukuharrastuksesta, taas kerran

Päivi Heikkilä-Halttunen halttunen pohdiskelee poikien lukutottumuksia Hesarin artikkelissaan huolestuneena. Huoli ei ole ensimmäistä kertaa ilmoille lausuttu. Nyt konkreettisten kirjaesimerkkien kautta epäillään, että viihteellisyyden kautta mennään siitä mistä aita on matalin.

Itse aloin kersana lukea siksi, että se oli viihdyttävää, mutta viihteellisyydessä on vaikea kilpailla nykyisin muiden vaihtoehtojen kanssa. Pienellä kylällä kasvaneena harrastusmahdollisuudet olivat lähinnä partio, jalkapallo tai ilkivalta, ja kun rahaa harrastuksiin ei ollut, ilmainen kirjasto kiinnosti. Sen lisäksi paikallisella Ärrällä oli noin viisi VHS-vuokrakasettia, televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ohjelmaa välillä 17-21 (harva muistaa tämän, mutta katsokaa vaikka vanhoja lehtien ohjelmatietoja), leffaan pääsi lapsena ehkä kaksi kertaa, Internet tuli kotikylälle ensimmäistä kertaa kirjastoon vuonna 1997 ja niin edelleen. Tosin, siltikään pojat eivät meidän koulussa juuri lukeneet, koska se on tylsää ja koska ”luetsä jotain kirjoja, vitun homo?” Olisikohan minun lisäksi vain toinen poika ollut kiinnostunut kirjoista, ja nyt näköjään FB:n mukaan on naimisissa jonkun parrakkaan hunksin kanssa, eli ei kai siinä täysin väärää puuta haukuttu.

Nyt kun viihdettä on tarjolla tuhat kertaa enemmän, pelkällä lukunautinnolla perusteleminen ei välttämättä toimi. En edes tiedä alkaisinko itse lukemaan, jos olisin nyt teni-ikäinen. Jos lapsi ei nauti lukemisesta, niin ei se ala nauttia siksi, että vanhemmat yrittävät siihen pakottaa, siksikin että murrosikäiset pojat automaattisesti kapinoivat kaikkea vastaan mitä heille syötetään. Ehkä juuri siksi tuollainen urheilukirja voi kiinnostaa enemmän, jos sillä on yhtymäkohtia lapsen muihin kiinnostuksiin. Samoin ehkä muut samanlaiset ei-fiktiokirjat voivat olla parempia kuin keksityt tarinat.

Tuota pissa-kakka-osastoa aina välillä perustellaan sillä, että saadaan ne teinipojat lukemaan edes jotain. Ikään kuin vaikka leffoissa ei voisi olla ideaa siinä missä kirjoissakin ja mikä tahansa kirja on kehittävämpi kuin mikä tahansa tv-sarja, tietokonepeli aina huonompi kuin mikä tahansa mitä on painettu paperille. Jossain vaiheessa pelättiin, että sähkökirja tuhoaa ”oikean kirjan”, niin kuin sillä olisi jotain väliä. Näistä peloista on siirrytty mollaamaan äänikirjoja ja väittämään monissa verkkokeskusteluissa, että ”äänikirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin oikea lukeminen”.

Olen siis samaa mieltä kriitikon kanssa: jos lukemaan houkutteleminen on itsetarkoitus, anything goes. Vielä kun saisi pojat jotain laadukasta. Itse jatkaisin tätä sillä, että ehkä mikä tahansa älyllinen harrastus on parempi kuin pelkkä nenänkaivaminen ja paikkojen rikkominen. Olen myös siinä määrin kyynisesti pessimistinen, että suurin osa porukasta vaihtaa minkä tahansa älyllisen harrastuksen nettipornoon ja action-peleihin niin että heilahtaa.

Anna reilusti periksi

Fb-ryhmässä käydään keskustelua kuinka tulla kirjailijaksi. Toisessa ketjussa pohditaan mikä meni vikaan, kun teksti ei kelvannut kilpailun tuomaristolle, toisessa pähkäillään onko mitään mieltä kirjoittaa, jos ei tule julkaistuksi. Samaan aikaan Youtube ehdottelee self-help-tsemppaus-motivaatio-videoita: julkkikset ja multimenestyjät jakavat vinkkejään kuinka kuulua menestyneeseen kahteen prosenttiin. Neuvot ovat aina samat: älä anna periksi, älä kuuntele muiden neuvoja. Tärkeintä on, että on päämäärä, ei saa antaa periksi vaan tähdätä kohti sitä päämäärää. Ei pidä uskoa niitä, jotka epäilevät; menestys on tärkeintä. Sama tsemppaus-mentaliteetti on tietenkin myös kirjoittajapiireissä, koska se nyt sattuu olemaan se eetos joka kulttuurissamme vallitsee.

Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien kirjoittajien kirjoittaa. Mikään ei ole parempi syy kirjoittaa, kuin se että tykkää siitä. Harrastajakirjoittaja kuitenkin varsin helposti lipsahtaa saman menestys-diskurssin uhriksi kuin muutkin. Haluatko olla kirjoittaja vai kirjailija? Mitä tehdä, kun ei itse asiassa huvita kirjoittaa, mutta halu julkaista on palava? Ketä uskoa, kun toiset neuvovat tekemään muutoksia tekstiin ja toiset tsemppaavat olemaan antamatta periksi: se on just hyvä noin. Jos vain teet paljon töitä ja suljet korvasi negatiivisilta kommenteilta ja uskot itseesi, sinusta tulee kuuluisa kirjailija.

Koska kukapa ei haluaisi olla kuuluisa. Eikä edes ahkera kirjallisuudenharrastaja huomaa, että ei suomalainen kirjailija ole julkkis muutamaa Uutisvuodon (+kopiot) vakikommentaattoria lukuunottamatta. Kirjailijantyöllä elää suunnilleen yhtä moni. Kirjailijuutta nopeampi reitti kuuluisuuteen tai rikkauteen on ryhtyä tubettajaksi. Toki kirjailijuudella on edelleen sellainen aura, jota vaikkapa tubettajalla ei ole. Kansankynttilöiden kansakunta on aina pitänyt kirjailijoitaan kaapin päällä, joten kirjailijuudella on pintajulkisuutta vakavampaa potentiaalia.

Sisältöä tärkeämpää onkin tarina kuuluisuudesta. Jare ei antanut vihaajien lannistaa ja nyt siitä on tehty elokuva kuinka Jaresta tuli Cheek. Musiikillinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta olen ymmärtänyt kappaleiden kertovan siitä kuinka tullaan menestyneeksi. Politiikassa populismi on päivän sana, ja Timo Soinin poliittinen ura on tarina Timo Soinin poliittisesta urasta. Muistaako kukaan Timo Soinin poliittisia tavoitteita? Tai saavutuksia? Timo Soinin keskeinen poliittinen tavoite ja saavutus oli jytky. Ei sillä ollut mitään sellaista sisältöä, jota Soini ei olisi ollut valmis myymään valtaan päästyään. Youtuben tsemppivideot ovat toki viihdyttävää katsottavaa. Aina on jotenkin rauhoittavaa kuunnella jonkun kertovan rauhallisella, mutta samaan aikaan innostuneella ja innoittavalla äänellä juuri minun sisäisestä potentiaalista ja että minäkin voin olla yhtä menestynyt kuin hän, mitä tahansa sitten teenkin. Ja siinäpä se: mitä tahansa teenkin. Ei sillä ole mitään väliä, mitä teen, vaan miten menestynyt olen.

Aina löytyy tsemppaajia. Suuri osa tsemppaajista tekee sitä rahasta. Kun body pump -tunnilla ohjaaja huutaa ”jaksaa jaksaa!” ei hän oikeasti tiedä mitä sinä jaksat. Jumppatunnista onneksi saa hien pintaan eli sen mitä tuli hakemaan, vaikka ei aikoisikaan olympiatason voimistelijaksi. Jos taas kirjoittaja saa vain huonoja neuvoja ja samaan aikaan katteetonta tsemppausta, on vaarana katkeroituminen. Jokaista positiivisesti omaksi ilokseen kirjoittavaa kissarunomummoa kohti onkin useampi vihaisesta nuoresta miehestä kasvanut katkera vanha mies (tai nainen, mutta sanaleikki toimii paremmin näin). Kun kukaan ei oikeasti uskalla sanoa mikä tekstissä mättää, ei edellytyksiä kehittymiseen ole. Kun kuulee vain tsemppausta, alkaa kirjoittamiseen suhtautua kuin incel naissuhtesiin: on vääryys, että ahkeruutta ei palkita.

Menestyksen paradoksi on siinä, että vaikka kuinka tsempataan, kaikki eivät voi olla menestyjiä. Sehän on nimenomaan menestyksen määritelmä, jota ei kuitenkaan haluta tunnustaa tosiasiaksi. Kun talos sakkaa ja työttömiä tulee se satatuhatta, panostetaan työnhakutaitoihin ja kuvitellaan, että jos vain osaa hakea töitä, ne kymmenen tuhatta työpaikkaa riittävät sadalle tuhannelle. Jos julkaisu on tärkeä osa kirjoittamista, voi julkaista omakustanteen, mutta tietenkään se ei ole yhtä arvostettu kuin suuren kustantamon julkaisema kirja. Jos omakustannekirjoittaja haluaisi lukijoita tekstilleen, jakaisi hän sitä ilmaisena e-kirjana. Tämä ei ole kuitenkaan yhtä suosittua kuin Mediapinnan tuhannet artisti maksaa -kirjat, koska painetussa, ”oikeassa” kirjassa on edes rahtunen ”oikean” kirjailijan menestystä.

Jos siis ei itse asiassa pidä kirjoittamisesta, miksi piinata itseään? Anna reilusti periksi. Älä usko positiivisia tonttuja, jotka jankkaavat ”älä anna periksi” tai ”usko itseesi”. Kysy mielummin miten voin kehittyä. Jos kehitystä ei tapahdu, ehkä kirjoittaminen ei ole sinun juttusi. Kyseenalaista oma tekstisi. Jos jonkun mielestä tekstisi on huono, ehkä hänellä on parannusehdotus. Älä usko tsemppaajia, jotka uskottelevat ettei kriitikoita kannata kuunnella. Jos menestystä ei kuulu, ehkä syy ei ole vihaajissa, vaan siinä että ehkä sinun pitäisi kokeilla akvarellimaalausta. Jos taas vilpittömästi pidät kirjoittamisesta, keskity enemmän kirjoittamiseen ja vähemmän sen miettimiseen miten J.K. Rowling sai kustantajilta aluksi hylsyjä ja A. Kivikin huonoa palautetta. Ole rehellisesti kissarunomummo omaksi iloksesi.

Tai mistäpä minä tiedän. Aina yksi miljoonasta on oman elämänsä jare, joka saavuttaa menestystä keskinkertaisella materiaalilla. Tai sitten voit itse kirjoittaa self-help -oppaan.