Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa Helsingin sanomissa ilmestyneessä esseessään yhdestä yleisimmästä romanttiseen kirjailijahahmoon liitetystä myytistä: aikalaiset eivät ymmärrä suurta neroa, mutta jälkipolvet tulevat hänen suuruutensa tunnustamaan (Sutinen, Ville-Juhani:Monia klassikkokirjoja ympäröi tarina, joka ei ole totta, 25.4.2023). Tällä marttyyrimaisella asenteella väärinymmärretty nero kestää heikotkin myyntiluvut ja kulttuuripiirien ylenkatseen.
Keskeisin kuolemansa jälkeen kunnioituksen saanut kirjailija on luonnollisesti Aleksis Kivi. Sutinen ei Kiveä mainitse esseeessään, kenties siksi että se on liiankin tuttu esimerkki, toisaalta hän näyttää haluavan purkaa myyttiä ja siihen Volter Kilpi käy paremmaksi esimerkiksi. Omana aikanaan Kivi eli köyhyydessä, jälkipolvet ovat nimenneet hänet kansalliskirjailijaksi. Seitsemän veljestä taitaa olla edelleen kaikkien aikojen myydyin suomalainen romaani (joskin Kivellä on sata vuotta etumatkaa Ilkka Remekseen). Tosin, on myös unohdettu että Kivelläkin oli omana aikanaan omat tukijansa. August Ahlqvist tunnetaan vain ja ainoastaan Kiven teilauksesta, jota opetetaan peruskoulun äidinkielen tunnilla (vaikka hänet voisi muistaa muistakin asioista), mutta esimerkiksi Kiven tukijaa Kaarlo Bergbomia ei muista enää kukaan. Jälkeläisten ylläpitämään neromyyttiin kriitikoiden teilaukset sopivat paremmin kuin se, että hänellä oli myös ymmärtäjänsä.
Kirjoittajien piirissä myytti elää vahvana. Aina kun kustantamo lähettää ”hylsyn”, muistetaan ja muistutetaan, kuinka sekin kirjailija sai uransa alkuaikoina hylkäyskirjeita ja nyt on maailmanlaajuinen bestseller. Volter Kilpeä useammin mainitaan joku Stephen King tai J.K. Rowling, jotka ovat kuitenkin tämän hetken tunnetuimpia kirjailijoita, mutta oikeastaan tässä kohtaa voitaisiin mainita kuka tahansa, koska jokainen kirjailija tulee uransa alussa hylätyksi. Kuoleman jälkeen tuleva maine sopii tähän tarkoitukseen vielä paremmin, koska sitä ei voi millään tavalla todistaa oikeaksi tai vääräksi. Kukaan keskustelijoista ei ole sitä päivää enää näkemässä.
Tällaisessa tuudittautumisessa ei sinänsä ole mitään väärää. Ongelma tulee siinä, jos myyttiä tulkitaan väärin ja se muodostuu esteeksi omalle kehitykselle kirjoittajana.
Syy, jonka vuoksi Aleksis Kiveä ei ymmärretty, oli että hän oli aikaansa edellä. Suomenkielistä kirjallisuutta ei hänen aikanaan käytännössä vielä ollut olemassa, joten aikalaiset, sen enempää kuin suuri yleisö kuin akateemisesti koulututetut taideihmisetkään, eivät osanneet lukea korkeakirjallisuutta suomeksi. Monet odottivat korkeata, isänmaallista tyyliä, mutta Kivi sekoitti teoksiinsa huumoria ja ironiaa. Seitsemässä veljeksessä on realismiin sekoittuneena fantastisia ja uskonnollisia elementtejä. Voi sanoa, että kun suomalainen kirjallisuus lähti liikkeelle nollasta, hyppäsi Kivi useamman kehitysvaiheen yli kirjoitti monitasoisen romaanin, johon ei vielä oltu valmiita.
Kirjoitetaanko tänä päivänä kirjoja, jotka ovat vuosikymmeniä aikaansa edellä? Varmasti kirjoitetaan, eikä meillä edes ole välttämättä keinoja tunnistaa niitä omana aikanaan.
Äkkiseltään sanoisin kuitenkin, että itsensä väärinymmärretyiksi neroiksi nimenneet ovat pikemminkin ajastaan jäljessä. Paljon on kirjallisuutta kirjoitettu ja yhä enemmän kirjoitetaan. Todennäköisempää on, että samat asiat on jo sanottu sata kertaa aikaisemmin. Onnettomasti päättyvä rakkaustarina, jossa päähenkilönä on lupaava esikoiskirjailija-nuorukainen, on luultavasti kirjoitettu jo. Runoja syksyyn ja kevääseen liittyvistä sääilmiöistä on kenties jo yli tarpeen.
Kun sitten tällainen kirjoittaja saa negatiivista palautetta tai rakentavaa kritiikkiä, aina joku (tai kirjoittaja itse) kuiskuttelee korvaan: ei kriitikoita kannata kuunnella, ei ne mitään tiedä, ei kannata muuttaa mitään, eihän ketään suurta taiteilijaa ymmärretty omana aikanaan.