Don’t look up on Adam McKayn ohjaama satiirinen komedia, josta tyylillisesti tulee ensimmäisenä mieleen tekijän aikaisempi elokuva The Big Short (2015) ja lähtökohdiltaan Armageddonia (1998). Kuten kaikki jo tähän mennessä tietävät, kertoo se maapalloa lähestyvästä komeetasta; Leonardo diCaprion ja Jennifer Lawrencen näyttelemät astronomit yrittävät varoittaa, mutta poliitikot politikoivat ja bisnesmiehet ahnehtivat ja lopussa kaikki kuolevat, paitsi Jonah Hillin näyttelemä presidentin avustaja. Elokuva on yleisesti ymmärretty ja tunnustettu allegoriaksi ilmastonmuutoksesta ja miksei myös hieman covid-pandemiastakin ja kyvyttömyydestä reagoida globaaleihin uhkakuviin. Tietyssä kyynisyydessään se on jopa realistisempi kuin katastrofielokuvat yleensä: maailmanlopun lähettiläätkin joutuvat odottamaan presidentin vastaanottoa, siinä missä lajityypin muissa edustajissa kansallinen hälytystila on päällä alkutekstien jälkeen. Toisaalta sitä on syytetty jopa liiallisesta saarnaavuudesta: kyseessä on elokuva, joka tarkoitus on ennen kaikkea muuttaa ihmisten ajattelua.
Mutta muuttavatko tällaiset elokuvat mitään ihmisten ajattelussa? Kerronnan ja näkökulman kannalta elokuva noudattelee samaa perinteistä kaavaa: katsoja asemoidaan kriittiseen positioon, jossa maailma on tullut hulluksi ja hän näkee totuuden, koska hän on yksi niistä, jotka ”katsovat ylös”. Sen sijaan poliitikot, suuryritykset ja kahden edellisen kontrolloima media vievät massoja harhaan. Katsoja saa hyvät naurut tyhmien punaniskojen ja kyynisten poliitikkojen kustannuksella, koska valistuneena yksilönä ei kuulu kumpiinkaan. Katsojan itsensä ei siis tarvitse muuttaa omaa ajattelutapaansa, ongelma on aina jossain muualla, niissä jotka eivät ole vielä avanneet silmiään.
Elokuvan ilmiselvä viesti on, että tulisi luottaa tieteeseen ja asiantuntijoihin poliittisen propagandan sijasta. Mutta on olemassa myös toisenlainen luenta. Oli sitten kyse ilmastonmuutoksesta tai korona-pandemiasta ja rokotuksista, aina löytyy koulutettuja tiedeihmisiä, ”sisäpiiriläisiä” ja vaihtoehtoisia asiantuntijoita, jotka ottavat todenpuhujan roolin. Tällöin medialle, hallitukselle ja suuryrityksille (”big pharma”) jää propagandistin rooli — juuri kuten elokuvassa. En nimeä näitä henkilöitä, mutta tiedämme keitä ovat Tokentuben tohtorit, jotka asiantuntevasti kertovat rokotteiden tappavan.
Salaliittoteoreetikon silmin maailma näyttää nimenomaan tältä: maailma on tullut hulluksi ja yksittäiset ”silmänsä avanneet” näkevät totuuden. Ilmastonmuutosdenialisti avaa silmänsä: ulkona on lunta, joten ”ilmastonmuutos” ei voi pitää paikkaansa. Koronadenialisti ”tekee oman tutkimuksensa” ja koska kukaan tuttu ei ole kuollut koronaan, sitä e ole olemassa. Siitä hypätään johtopäätökseen, että rokotteen tarkoitus on tappaa ihmisiä.
Elokuvan sanomaan myönteisesti suhtautuville se tarjoaa samaistumispintaa: pelastussanoma on otettu vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäjille se toimii osoituksena siitä, miten valtamedia ja suuret korporaatiot levittävät propagandaa, jolle hän itse kuitenkin on immuuni. Lopputulema on, että kukaan ei aidosti ota opikseen ja muuta mielipidettään tällaisten elokuvien vuoksi.