Kuukausi: helmikuu 2021

Myrkky muistoissamme

Jantso Jokelin kirjoitti Kulttuuricocktailiin hauskan ja mielenkiintoisen syväraportin ikäluokkamme nuoruuteen kuuluneesta Myrkky-lehdestä. Muistan kyllä ilmiön, mutta en tainnut kovin montaa fyysistä lehteä itsessään lukea, koska olin hyvin kiltti lapsi, joka piti sellaisia julkaisuja sopimattomina ja oikeastaan vasta vanhemmalla iälllä selailin niitä enemmän. Ja olihan se räävitön julkaisu, joka ei edes yrittänyt laitaa vitseihinsä mitään syvällisempää merkitystä kuin pelkän pissa-kakka-pimppi-pippeli -akseliston. Haastateltu entinen päätoimittaja kieltää, että olisi pyritty edes järkyttämään, vain pelkästään tekemään hauskoja juttuja, eli ei halua pelata edes sitä korttia, että räävittömyydellä itsessään olisi jokin tabuja rikkova merkitys, kuten usein näissä yhteyksissä tehdään.

Aika moni kommentoija onkin väittänyt, että Myrkyn kaltaista poliittisesti epäkorrektia (tai mikä olisi kuvaavampi ilmaisu, nollakorrektius?) lehteä olisi nykyajan cancel-kulttuurissa mahdotonta tehdä. En tiedä. Aikaisemmassa julkaisussani jo pohdin, onko tietty konservatiivisuus, tai ainakin ”kyky järkyttyä” tulossa takaisin. Kuten Jokelin artikkelissaan arvelee, olen myös samaa mieltä siitä, että 90-luvulla tabuja rikottiin siihen malliin, että mikään ei tuntunut enää miltään (korkeintaan teatterissa ulosteiden heittäminen yleisön päälle ja kuolleelle kissalle masturbointi).

Onko liberalismi edistystä?

Tietty liberalisoituminen tuntui alkaneen 60-luvulla ja saavuttaneen huippupisteensä 90-luvulla. Tätä kehitystä on kuvattu suoraviivaiseksi vapaamielisyyden voittokuluksi, tai sitten aaltoliikkeeksi, jossa liberaalimmat ja konservatiivisemmat ajat vuorottelevat (mutta että kenties megatrendinä liberalismi voittaa pitkällä aikavälillä).

Suhtaudun tällaisiin yksinkertaistuksiin epäilevästi: uskooko liberalismin voittokulkuun enää edes Francis Fukuyamakaan, ja jos, niin minkä liberalismin? Ajatus jatkuvasti alaa valtaavasta liberalismista on oudon essentialisoiva, ikään kuin aatteet olisivat olemassa ”olioina sinänsä” ja kävisivät keskenään jonkinlaista ylihistoriallista kamppailua. Pikemminkin näyttäisi siltä, että esimerkiksi juuri cancel-kulttuurin taustalla ovat tietyt (vasemmisto)liberaalit. Sananvapauden puolesta liputtavat konservatiivit taas vaalivat asennetta, jonka voisi kiteyttää tyypilliseen twiittiin ”eipä ole Suomella ja Pohjois-Korealla mitään eroa, kun ei saa enää edes neekeriä kutsua neekeriksi”.

Kehityksen tai aaltoliikkeen sijasta tuntuisi olevan totta, että vastapuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ja muuttavat toisiaan ja aatteet oman sisäisen käymistilansa vuoksi ovat jatkuvassa prosessissa. (Esimerkkinä konservatiivi,joka kutsuu itseään klassiseksi liberaaliksi. ) Toki kaikilla liikkeillä on oma perinteensä ja varmasti joku vuoden 1968 antiautoritaarinen henki on (vasemmisto)liberaalissa liikkeessä vielä vahvana hengissä ja konservatiivi kenties näkee 60-luvun aikana, jolloin vanhat arvot olivat vielä voimissaan.

Konservatiivit liberaalit ja liberaalit konservatiivit

On varmasti totta, että nyky-Suomessa on vallalla tietynlainen ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” (toki tämä on siinä määrin iso väite, että sitä pitäisi avata enemmän, mutta ehkä teen tästäkin oman postauksensa myöhemmin) ja ehkä jopa sellaisen pamfletin kuin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” väitteistä osa on tottakin (tästäkin ehkä enemmän toisaalla). Jossain määrin tilanne on jakomielinen: juuri konservatiivit näkevät itsensä sananvapauden puolustajina, jopa siinä määrin mikä koskee räävittömyyksiä, etenkin rasismia, seksismiä ja väkivaltaa. Kun konservatiivi vaatii ”vapautta”, hän ei itse asiassa vaadi homoille tai muulle sateenkaariväelle vapautta olla oma itsensä, vaan vapautta olla homofobinen. Vastaavasti konservatiivi vaatii sananvapautta rasismille ja naisia alistavalle puheelle, ei niinkään tasa-arvolle, joka on taas (vasemmisto)liberaalien agenda.

Jos oletetaan ns. ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” olemassa olevaksi asiaksi, konservatiivien homofobia, rasismi ja seksismi kohtaa luonnollisesti kritiikkiä. Tätä konservatiivi kutsuu sananvapauden rajoittamiseksi: mitään ei saa enää sanoa.

Väittäisin kuitenkin, että sananvapaus 2020-luvulla Suomessa on vielä hyvissä kantimissa. Jos muistellaan Suomen hieman yli satavuotista historiaa, asiat eivät olleet kovin hyvin silloin, kun konservatiivit itse olivat vallassa. 90-luvusta olikin jo puhetta. 80-luvun voidaan ajatella pedanneen tietä 90-luvulle: tv-viihde oli muuttumassa jo vapaamielisemmäksi ja poliittisesti suomalainen perestroikka antoi luvan esim. Neuvostoliiton kritisointiin. Siitä taakse päin 60-70 -luvuilla, joita jotkut tarkastelijat pitävät poikkeuksellisen vasemmistolaisena aikana, saattoi saada vankilatuomion jumalanpilkasta kirjallisuudessa tai seksiääntelystä taideperformanssissa. Samoin ”siviilipalvelukseen yllyttäminen” oli rangaistava rikos (vaikka itse siviilipalvelus ei ollut) ja niin edelleen. Tämän perusteella 60-70 -lukua voi pitää pikemminkin konservatiivien hallitsemana aikana, jossa suuren yleisön (tai ainakin nuorison) mielipiteet alkavat liberalisoitua. Täytyy muistaa myös suomettuminen, joka ei missään tapauksessa ollut vasemmistolainen projekti, vaan koko suomalaista puoluekenttää läpi leikkaava ilmiö: joku Kekkosen maalaisliitto oli varmasti suomettunein puolue, mutta niin oli myös Kokoomus, kun taas SKDL saattoi arvostella vaikkapa Tšekkoslovakian miehitystä. Siitä huolimatta noin yleisesti Suomessa ei pilkattu sen enempää jumalaa kuin Neuvostoliittoakaan.

Siitä taakse päin sotavuosina sananvapauden tila oli ongelmallinen, eikä esimerkiksi vasemmistokirjailijoiden vangitseminen välttämättä mennyt kaikkien oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti, mutta sota-aikaa pitää tarkastella poikkeusaikana, joten ei siitä sen enempää. Sitä ennen taas 20-30 -luvulla sekä valtiovalta, että ulkoparlamentaariset ryhmittymät, kuten Lapuan liike pitivät huolta siitä, että kaikki vapaamielisyys tukahdutettiin vaikka väkivalloin. Jälleen taakse päin mentäessä sisällissota oli poikkeustila, jonka käsittelyyn ei ole tilaa tässä.

Nopea ja yleistävä katsaus Suomen historiaan paljastaa siis, että suurimman osan historiaansa Suomi on ollut hyvinkin konservatiivinen maa jossain herännäisuskonnollisuuden ja YYA-sopimuksen realiteettien välissä. Sananvapautta ei ole ollut siis sen enempää ”räävittömyyksien” kuin poliittisten mielipiteiden ilmaisuun. Jostain 60-luvulta lähtien varmasti osittain massakulttuurin, kuten tv:n, elokuvien, kirjallisuuden ja nuorisomusiikin vaikutuksesta alkoi nuoriso kapinoida vanhoja arvoja vastaan. Moni oli aatteellisesti vasemmalla, mutta puoluejako ei ollut välttämättä merkitsevä jakolinja, koska moni vanhempi vasemmistolainen saattoi arvojen suhteen olla konservatiivinen ja toisaalta joku taistolaisten kaltainen nuorisoliike siirtyi 70-luvulla sfääreihin, joita tuskin voi kutsua liberaaleiksi.

80-luvun mittaan alkoi yleinen poliittinen vapautuminen esimerkiksi suomettumisesta (samoin kuin talouden vapautuminen ja ns. kasinovuodet) ja se 80-luvun turboahdettu, yliseksualisoitunut amerikkalainen massakulttuuri valtasi alaa. Toisaalta, joku Miami Vice tuntuu nykymittapuulta aika kesyltä, mutta voitaisiinko tänä päivänä näyttää lapsille sellaista animaatiosarjaa kuin Heman?

Tässä suhteessa 90-luku oli omituista aikaa. Yhtäkkiä maailma oli vapautunut ja mitä tahansa sai sanoa ja tehdä. Ei ollut Neuvostoliittoa, mutta myös sen vastapooli oli kadonnut: ala-asteella 90-luvun alussa meille lapsille kyllä kerrottiin talvisodasta ja Jeesuksesta, mutta kaikki uskonnollis-isänmaallis-konservatiivinen aatemaailma oli katoamassa sen liberaalin kaupallisen kulttuurin tieltä, joka ei ollut varsinaisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista. Samaan aikaan elettiin masentavaa lamaa. Tästä taustasta nousivat sellaiset ilmiöt kuten black metal ja 90-luvun kohuttu ”saatananpalvonta”. Nuorisolla on tietenkin aina ollut tarve kapinoida ja kun aikoinaan kohuun riittivät Elviksen lanteet, väärä ihonväri televisiossa, avoin seksuaalisuus, mutta jo 80-luvulla punkkareiden piti vääntää isompaa vaihdetta tarkoituksenmukaisella ärsyttämisellä, johon entiset hippivanhemmat suhtautuivat ymmärtäen. 90-luvulle tultaessa piti vähintään kertoa palvovansa saatanaa, maalata corpse paintit ja heitellä yleisön päälle sianverta ja mahdollisesti ihannoida natseja (vrt. 90-luvun skinheadit, joilla ei tutun sketsin mukaan ollut haja-asutusalueella tarpeeksi maahanmuuttajia potkittavana) herättääkseen pahennusta.

Tähän nihilistiseen ympäristöön joku Myrkky sopi paremmin kuin hyvin: täysin epäpoliittinen, törkeyksiä niiden itsensä vuoksi laukova julkaisu, joka ei pyri ärsyttävyydellään yhtään mihinkään, mutta ei myöskään tunnustanut mitään rajoja.

Tarvitsevatko vanhukset valvontaa Internetissä?

Tähän mennessä ei ole vielä puhuttu juurikaan mitään Internetistä. Vaikka Internetille annetaan useita syntymävuosia (esim. Arpanetin kytkeminen vuonna 1969 tai Mosaic-selaimen ja www:n tulo 1993), Internetillä oli 90-luvun kulttuuriin aika pieni vaikutus nykypäivään verrattuna. Toki se aiheutti aikanaan moraalipaniikin: kaikki muistavat ne kuuluisat ”pommiohjeet” ja netissä saalistavat pedofiilit (kenties ainoa seksuaalinen parafilia, joka aiheuttaa vielä yleisesti inhoa), mutta käytännössä nettiin pääsi vain kirjastosta ja parin kaverin kotona oli ISDN-liittymä, jonka käyttämiseen piti kysyä vanhemmilta lupa, eikä siellä netissä sitä paitsi ollut juuri mitään lukuun ottamatta joitain Kissin chattiä.

Netin vaikutus kulttuuriin alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kun minäkin sain opiskelija-asuntooni laajakaistaliittymän ja lanseerattiin ”web2.0”), johon kuuluivat mm. blogit ja muu ”sosiaalinen media”, vaikka itse some-termiä ei vielä käytettykään. Paitsi käyttäjien määrän kasvu, oleellinen muutos oli myös netin muuttuminen kaksisuuntaiseksi: pelkän selailun sijaan käyttäjät saattoivat tehdä verkkoon myös omaa materiaalia. Tämän tyyppinen julkaisutoiminnan demokratisoituminen oli (vasemmisto)liberaalien ihanteena: jos kuka tahansa voi laittaa verkkoon mitä tahansa ja julkaista oman mielipiteensä ilman auktoriteettien rajoituksia, tarkoittaa se liberalismin voittokulkua ja oletetun hegemonisen ideologian rapautumista. Muistan omista mediatutkimuksen opinnoistani Turun yliopistossa hyvinkin optimistisia ajatuksia akateemisista piireistä, joita voi luonnehtia juurikin (vasemmisto)liberaaleiksi (joskaan Turun yliopisto ei ole koskaan ollut mikään Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos).

Demokratisoitumisesta en tiedä, mutta kaikenlaista sisältöä ilman filtteriä verkkoon onkin päätynyt. Jokelin päättääkin artikkelinsa arvioon, että Myrkyn kaltainen paperijulkaisu ei voi millään kilpailla verkon kautta leviävän törkyn kanssa. Kakkavitsin on vaikea kilpailla pelkällä shokkiarvolla sen kanssa, että verkossa on pelkän muutaman hakusanan ja klikkauksen päässä ihan oikeaa kakkapornoa. Ja vaikka Google on pyrkinyt omista hakutuloksistaan suodattamaan pois ainakin pahimmat laittomuudet, tuskin sellaista haluavalle on vaikeuksia löytää esimerkiksi Jokelinin mainitsemia onnettomuuskuvia. Henkilökohtaisesti räävitöntä vitsiä arvostavana (ja mitä räävittömämpi, sitä parempi) tulee kuitenkin raja jossain vaiheessa vastaan, eikä se raja ole enää siinä, etteikö ääriällöttävää materiaalia olisi saatavilla, vaan sitä eivät halua kuluttaa edes me, joiden mielestä taiteellisessa ilmaisussa ei pitäisi olla rajoituksia.
Älypuhelimien ilmestyessä 2010-luvulla verkon käyttö lisääntyi entisestään ja suosituimmiksi palveluiksi nousivat Twitterin ja Facebookin kaltaiset ”sosiaaliset mediat”. Äkkiä kuka tahansa todella voi julkaista verkossa mitä tahansa ja ilman viivettä.

Yllättäen 2010:n mittaan verkon vapaus alkaakin maistua katkeralta kalkilta monelle (vasemmisto)liberaalille. Äärioikeiston ja populismin nousu nähdään verkossa levinneenä ilmiönä (ikään kuin irrallaan todellisuudesta). Kun kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, myös ”kouluttamattomat” pääsevät ääneen, ja yllättäen ”proletariaatti” ei olekaan mielipiteiltään vasemmistolainen. ”Porvarin ärsyttäminen” on kuulunut liberaalin kulttuurivasemmiston slogeneihin, mutta mitä se on, kun ”kouluttamaton” nuori lataa nettiin vasemmistolaista professoria ärsyttävän kuvan?

Joku Ylilauta lienee nykypäivän vastine Myrkky-lehdelle, mutta sitä eivät tee maksetut avustajat, vaan ”lukijat” itse. Ylilauta on avoimen naisvihamielinen ja rasistinen. Koska sinne voi kirjoittaa täysin anonyyminä eikä keskusteluita käsittääkseni moderoida mitenkään, on se kenties sananvapauden täydellisin ilmentymä. Onko se sitten positiivinen ilmiö, sitä on vaikea sanoa. Hieman huvittavasti tutkijatohtori Eliisa Vainikka kutsuu Ylilaudan materiaalia ”propagandaksi”. Minulla ei ole käsissäni Myrkky-lehden aikalaisarvioita, mutta en usko sitä koskaan kutsuttaneen propagandaksi.

Sitten on tietenkin nettiporno. Pornon vastustajat on leimattu ”kukkahattutädeiksi”, jotka alunperin olivat kristilliskonservatiivisia, myöhemmin liberaalifeministisiä. Nyttemmin vihreät feministit myyvät netissä pikkutuhmia kuviaan. Nettipornokin on liian laaja aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kuten kaikki tietävät, R-kioskin lehtihylly on tässäkin suhteessa jäänyt auttamattomasti jälkeen.

Kielletään kaikki

Sen sijaan, että todellisuutta vastaisi jokin liberalisoitumisnarratiivi (tai vastaava aaltomalli), jossa toiset puolustavat ja toiset vastustavat sanan- ja ilmaisunvapautta ja liberaali kaikkien mielipiteiden suvaitseminen lopulta voittaisi, näyttäisi pikemminkin siltä, että eri kannat kietoutuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa turbulenssissa. Yksinkertaistettuna: kukin haluaa kieltää sen, mistä itse ei pidä. Ne, jotka eivät pidä ”homosaatiosta” tai ”homorummutuksesta” haluavat kuitenkin lisää sananvapautta ”maahanmuuttokritiikin” suhteen, meni se sitten rasismin puolelle tai ei (koska ”sananvapaus on jakamaton, sitä joko on tai ei”). Moni (vasemmisto)liberaali haluaisi kieltää ”vihapuheen” ja mielellään sisällyttää siihen kaikenlaista, mistä itse ei pidä.

Tässä vaiheessa on vielä problematisoitava sananvapauden rajoittamisen eri tapoja. Verkossa ihan aikuiset ihmiset kohdatessaan eriäviä mielipiteitä kokevat juurikin heidän mielipidettään rajoitetun. Kriittinen kommentti Twitterissä on pahempi kuin Pohjois-Korea / noitavainot / Gestapo / Neuvostoliitto / Orwellin vuosi 1984 / ja espanjalainen inkvisitio yhdessä ja moni tuntuu olevan reaktioissaan ihan vakavissaan. Feministit ovat pahempia kuin natsit. Mitään ei saa enää sanoa, etenkään ”neekeri” (katso, kirjoitin sen tuohon eikä siltikään KGB koputtanut ovelleni). Postmoderni sateenkaarimafia suihkuttaa homokaasua postiluukusta, minkä tuloksena monella lihaa syövällä heteromiehelläkin on alkanut tulla homoajatuksia. Ja niin edelleen.

Ei ole siiis täysin ongelmatonta sanoa mikä on ”rajoittamista”, koska se että aatesuunnan X edustaja vastustaa asiaa Y ei ole välttämättä vielä asian tai siitä puhumisen rajoittamista. Sen sijaan väkivallalla uhkaaminen voi olla jo rajoittamista. Puhumattakaan yhteiskunnan tavoista rajoittaa sananvapautta laeilla.

Joitakin oikeustapauksia kuitenkin on ollut. En edelleenkään kirjoita ”vasemmistohegemoniaa” ilman lainausmerkkejä, mutta oikeustapaukset ovat kohdistuneet viimeaikoina pääasiassa (oikeisto)konservatiiveihin. Vaikka olenkin poliittisesti asemoinut itseni keskiviivan vasemmalle puolelle, oli esimerkiksi Halla-ahon oikeudenkäynti mielestäni farssi. Samoin jonkun Päivi Räsäsen jatkuva ahdistelu Raamattu-lainauksista on tuskin hyödyttänyt ketään. Silti, kuten aikaisemmin viittasin, on sananvapaustilanne 2020-luvulla hyvä. ”Vasemmistoliberaalissa hegemoniassa” rangaistus on näpäytys ranteelle, kun taas konservatiivien ollessa vallassa tuomiot on annettu ehdottomina vankeusrangaistuksina (jollei Kekkonen ole armahtanut).

Oikeustapausten ulkopuolella on se muu vaikuttaminen, kuten esimerkiksi ”maalittaminen”. Yksityisihmisen Twitterissä jättämä pilkallinen kommentti ei ole sananvapauden rajoittamista (kenenkään tervejärkisen mielestä), mutta organisoitu lokakampaja voi olla. Siksi erilaiset ”rajoittuneet hegemoniat” ja samanmieliset lynkkausjoukot voivat olla uhka sananvapaudelle, jos ne katsovat omaan sananvapauteen kuuluvaksi tappouhkaukset, häiriköinnin ja valheiden levittämisen. Maalittamista on pidetty etenkin oikeiston työkaluna, mutta samalla tavalla ns. cancel-kulttuuri voi olla maalittamista.

Juuri maalittamisen kaltaiset ilmiöt laittavatkin lineaarista narratiivia mutkalle: kuuluuko sananvapauteen eri mieltä olevien uhkailu ja missä vaiheessa se alkaa rajoittaa muiden sananvapautta? Tästäkin olen kirjoittanut toisaalla, ja kenties se menee alkuperäisestä Myrkky-aiheesta liian kauas.

Lopuksi

Laajojen kaarien jälkeen palataan taas alkuun: voisiko Myrkyn kaltaista julkaisua olla olemassa vuonna 2021? Varmasti löytyisi ihmisiä, jotka siitä eivät pitäisi, mutta niinhän löytyi jo 90-luvulla. Saataisiinko se kielletyksi? Tuskin, eikä saatu silloinkaan, vaikka asia vietiin eduskuntaan asti. Jos jokin julkaisu saisi aikaan eduskuntakyselyn tänä päivänä, pidettäisiin sitä osoituksena nykypäivän erityisen tiukkapipoisesta ilmapiiristä. Entä vastustettaisiinko sitä siinä määrin, että se ei saisi maksavia lukijoita? Ehkä, mutta syynä olisi varmasti netissä olevan materiaalin runsaus.

Entä onko Myrkyn kaltaisten julkaisujen puuttuminen osoitus siitä, että aikamme ”tiukkapipoista” (en käytä tässä termejä ”konservatiivinen” tai ”suvaitsematon”, koska niillä on omat poliittiset merkityksensä)? Tuskin, pikemminkin verkossa käydään kulttuurisotaa, jossa molemmat osapuolet katsovat kannattavansa liberalismia ja sananvapautta ja pyrkivät sabotoimaan toisiaan. Kuitenkin meillä on hämmästyttävä taipumus pitää juuri omaa aikaamme poikkeuksellisen tiukkapipoisena.

Riistämistä ja niistämistä

Aina välillä näkee keskustelua siitä, miten englannin kielen termi exploitation (tai sen kantaverbi exploit) tulisi kääntää suomeksi. Etenkin marxilaisessa kontekstissa tuo keskeinen termi on suomeksi riisto (tai riistää). Alunperin Marxilla tuo oli Ausbeutung, mutta osaan saksaa sen verran huonosti, etten mene sen syvemmälle.

Sinänsä ”riisto” on toimiva käännös siinä mielessä, jossa ”kapitalisti riistää lisäarvon työläiseltä”, eli toisin sanoen ”ottaa pois”. Toisaalta mahdollinen suomenkielinen vastine ”eksploitaatiolle” on myös ”hyväksikäyttö”. Asioista puhuttaessa niiden hyväksikäyttö on jossain määrin neutraalimpaa, kun taas ihmisten hyväksikäyttö kuulostaa tuomittavalta, ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön vivahtavalta. Jos verrataan toista Kantin imperatiivia ”älä koskaan kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä” Adam Smithin ajatuksiin, pitää muistaa nuoren Marxin humanistinen ajatus siitä, että hyväksikäyttö itsessään on moraalisesti väärin.

Toki propagandistisessa käytössä ”riisto” pärähtää jotenkin voimakkaammin kuin vain sen toteaminen, että ”työvoimaa hyväksikäytetään”.

Asia tuli mieleen lukiessani Benedict Anderssonin Kuviteltuja yhteisöjä, jossa on seuraava lause:

[j]os kirjapainokapitalismi olisi pyrkinyt riistämään kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita, se olisi jäänyt pienten mittojen kapitalismiksi. (Käännös Joel Kuortti, korostus minun.)

Tässä puhutaan siis sellaisista paikallisista kielistä, joista ei tullut kansallisia kirjakieliä, vaan jotka jäivät vähemmistökieliksi (kuten provensaali Ranskassa) tai murteiksi (kuten itämurteet Suomessa), ja jotka kirjapainon keksimisen aikaan eivät saaneet omia kirjakieliään. Tällöin sanavalintana ”riistäminen” tökkää hieman silmään. Minulla ei ole alkuperäistekstiä tässä käsillä, mutta olisikohan tuossa taustalla juurikin ”exploit”-verbi? Andersson on toki marxilainen, jolloin ”riistää” on luonnostaan ensin mieleen tuleva valinta, mutta jotenkin riistäminen tuntuu liian raa’alta. Voisi kuvitella vähemmistökielten puhujien olleen tyytyväisiä päästessään osalliseksi kirjapainon tuotoksista. Sen sijaan, jos em. kohta kuuluisi ”olisi pyrkinyt käyttämään hyväksi kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita”, olisi tulos neutraalimpi.

Mutta kuten sanottua, minulla ei ole alkuperäistekstiä käsilläni, enkä muutenkaan ole tutustunut marxilaisen kirjallisuuden kääntämiseen, mutta tulipa vain lukiessa mieleen.

Kuinka tehdä asioita sananvapaudella

J. L. Austinin artikkeli ”How to Do Things with Words” on teksti, johon tyypillisesti viitataan, kun puhutaan kielen eri funktioista. Perinteisemmin oli ajateltu, että kieli esimerkiksi voi kuvailla asioita ja lauseilla on ”totuusarvo”, eli ne joko pitävät paikkaansa tai sitten ei. Austin sen sijaan — joskaan ei varmastikaan ensimmäisenä — kiinnitti huomiota siihen mitä kaikkea muuta kielellä voidaan tehdä. Tämä on olennaista myös sananvapauden kannalta, joskin varmasti on totta sekin, että minä en itse tätä ensimmäisenä ole keksinyt, mutta alla olevaan esitykseen en ole sellaisena muualla ennen törmännyt.

Sananvapauden puolustajat, käsitteen laajimmassa merkityksessä, usein naiivisti ajattelevat sananvapauden olevan poikkeuksellinen vapaus siinä mielessä, että sille ei tulisi asettaa rajoja: ”sananvapaus joko on tai sitä ei ole”. Kun sananvapautta ja sanomista lähestytään nimenomaan tekoina, riisutaan siltä sen myyttinen kaapu ja huomataan, että sanomista rajoittavat samat asiat kuin muutakin tekemistä.

Esimerkkinä:

”Lyö Mattia turpaan.”

”Maksan sinulle satasen, jos lyöt Mattia turpaan.”

Ensimmäinen lause on käsky ja toinen lupaus. Olennaista näissä ei ole niiden ”totuusarvo” tai millaisia kuvauksia ne ovat maailmasta, vaan se mitä ne tekevät ja mitä niistä seuraa: Matti saa (todennäköisesti) turpaansa. Olisi outoa, että Matin turpaanvetäminen nauttisi lain suojaa ja moraalista vapautta vain siksi, että siinä käytetään sanomista. Toki itse turpaanvetämisaktin toteuttaja on syyllinen, mutta yhtä lailla syyllinen on se primus motor, joka saa sen aikaan. Laissa tämä tunnetaan nimellä ”rikokseen yllyttäminen”*.

Yllä olevat esimerkit ovat aika helppoja, ja niistä tuskin on erimielisyyttä. Silti ne osoittavat, että mitään absoluuttista sananvapautta ei voi olla. Rikokseen yllyttämistä pitää tarkastella nimenomaan tekona, ei ”vain” kielellisenä ilmaisuna.

Esimerkkejä lisää:

”Matti on pedofiili.”

”Matti pettää vaimoaan.”

-> Matti saa taas turpaansa.

Valheiden ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, silloinkin kun se on totta, on Suomessa kriminalisoitu, ja syystä. Olennaista näissäkään ei ole ovatko väittämät totta tai valhetta, vaan että ne vahingoittavat kohdettaan.

Esimerkkejä:

”Matin edustama ihmisryhmä on yhteiskunnan loinen ja ehkä myös raiskaa lapsia.”

-> Taas Mattia viedään.

Abstraktiotasolla ollaan siirrytty askeleen kauemmas suorasta käskemistä tai lupaamisesta. Siksi monen mielestä tämän tyyppisen vihapuheen tulisi nauttia sananvapauden suojaa. Jos lopputulos on kuitenkin sama ja vihapuhe tekona vahingoittaa kohdettaan, tulee sitä arvioida nimenomaan tekona. Ylläolevista esimerkeistä ihmisryhmää vastaan yllyttävä vihapuhe on sitä paitsi epäreiluin: yksilönä Matin on mahdoton vaikuttaa miten häneen suhtaudutaan.

Sananvapausideaali on peräisin 1600-luvun liberaaleilta, jotka näkivät sananvapauden yksilön oikeutena kritisoida vallanpitäjiä. Asia tulee nähdä myös toisin päin: yksilön tulee nauttia turvaa vallanpitäjien teoilta. Kun valtapuolueen puheenjohtaja maalittaa yksittäistä toimittajaa, joka jättää kriittisen kirjoituksen julkaisematta saadessaan jatkuvasti uhkauksia, yöllisiä häirikkösoittoja ja anonyymejä loukkauksia verkon kautta, eivätkö kyseessä ole nimenomaan teot, joilla sananvapautta ja yksilönsuojaa kavennetaan? Kun naapurin yksinvaltainen ydinasevalta käynnistää valhekampanjoita ja jälleen maalittaa yksityishenkilöitä, täytyy olla jokin mekanismi, jolla yksityishenkilöitä suojataan. Kun vähemmistöt kokevat uhkaa enemmistön taholta, toteuttaako se edellä mainittua sananvapausideaalia, vai onko se nimenomaan vallankäyttöä yksilöä kohtaan?

Fraasia ”suvaitsemattomuuttakin täytyy suvaita” toistellaan ikään kuin olisi keksitty suurikin viisaus. Tai ”sananvapautta joko on tai ei ole”. Sananvapauden ajatellaan olevan poikkeustapaus seurauksista huolimatta.

Kuvitellaan tilanne, jossa menet ravintolaan viettämään iltaa. Pöytääsi lyöttäytyy humalainen (tai mitä useampia sen hauskempaa), joka haistattelee sinulle ja huorittelee seurueesi naisia. Pyydät häntä poistumaan, mutta sen sijaan humalainen uhkaa vetää sinua turpaan. Luonnollisesti pyydät henkilökuntaa puuttumaan tilanteeseen, mutta saat vastaukseksi: ”hänelläkin on vapautensa!” Ja mikä oikeus heillä olisikaan rajoittaa räyhääjän ilmaisunvapautta. Miksi et argumentoi häntä kumoon, kun hän pauhaa kaikille panneensa vaimoasi viime yönä, vaikka onhan tuo akka melko haaskan näköinen? Itse asiassa se ei voi pitää paikkaansa, koska vaimo vietti viime yön kotona, eikä hän sitä paitsi ikäisekseen ole pahan näköinen, minkä tietenkin kerrot humalaiselle, joka käskee sinua tulemaan ulos koittamaan kumpi on kovempi äijä ja kumpi vätys aisankannattaja. Etkä tietenkään mene, vaikka voisit helposti vetää uhoajaa turpaan, mutta väkivalta olisi hänen sananvapautensa rajoittamista. Ja niin edelleen.

Millä tapaa ylläoleva muka ei ole nimenomaan teko? Ja millä tapaa se muka ei riko sitä liberalismin periaatetta vastaan, että oma vapaus ei saisi aiheuttaa muille haittaa? Ja millä tapaa se muka eroaa siitä, miten ihan aikuiset ihmiset nykyään käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa?

—-
*DISCLAIMER: En ole juridiikan asiantuntija, joten lainopillisissa neuvoissa kehotan kääntymään muiden tahojen puoleen.

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Koska Neuvostoliiitto

Kaikille on tuttu ns. natsikortti, joka tarkoittaa sitä, että keskustelussa (yleensä verkkokeskustelussa) jotakuta keskustelijoista kutsutaan mielipiteidensä vuoksi natsiksi. Keskustelulle itselleen tämä ei tee tietenkään hyvää, varsinkaan jos nimitys ei ole aiheellinen, ja terminsä tuntevat tietävät kyseessä olevan ns. ad hominem -argumentointivirhe (tosin ihan oikeidenkin natsien määrä verkossa on jatkuvassa kasvussa ja parodiahorisonttia hipovat tapaukset, joissa oikeasti hakaristilippua heiluttava äärioikeistolainen loukkaantuu, kun häntä kutsutaan natsiksi ja ryhtyy sitten tivaamaan mitä pahaa natsit ovat tehneet että heitä niin vainotaan).

Natsikortin lisäksi pakasta löytyy luonnollisesti myös kommunistikortti. Angloamerikkalaisissa keskusteluissa sitä pelataan usein esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa koskevissa keskusteluissa. Meillä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tämän kaltaiseen ”sosialismiin” suhtaudutaan joko positiivisesti tai välttämättömänä pahana, mutta valttina kommunistikorttia pidetään meikäläisessäkin keskustelussa.

Tässä ei ole mitään uutta eikä sinänsä bloggaamisen arvoista. Mielenkiintoinen on kuitenkin eräs tapa pelata tämäntyyppisiä kortteja. Peliliike suoritetaan kutakuinkin seuraavasti:

olet pasifisti-> olet siis kommunisti -> ei siellä Neuvostoliitossa kuule sivareita paljon suvaittu!

Ja tottahan se on, että Neuvostoliitto oli läpeensä militaristinen ydinaseilla pullisteleva diktatuuri, jossa aseistakieltäytyjillä oli ahtaat oltavat. Ja totta on varmaan sekin, että aikanaan joistain taistolaisista löytyi niitä, joilla oli oma määritelmänsä ”rauhankasvatuksesta”.

Kyseistä kaavaa voi soveltaa lähes loputtomasti:

vähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä -> olet siis kommunisti -> Neuvostoliitossa vähemmistöjä sorrettiin

Se, että mitä tällainen tautologia todistaa, ei ole oleellista, ainakaan niille jotka tällaista perustelua käyttävät. Enkä edes aio selventää tässä, mitä tällaisessa ”argumentoinnissa” on vikana.
Aikaisempiin ateismikeskusteluihin liittyen sama kaava kirjoitetaan seuraavasti:

olet ateisti-> olet siis kommunisti -> marxilaisuus on sekin yhdenlainen uskonto.

Jos jonkun mielestä tällainen kaava on liian naurettava, että sitä kukaan vakavasti otettava kirjoittaja Suomi24:n ulkopuolella käyttäisi, löytää kuitenkin dokumentoidun esimerkin pamflettikokoelmasta ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” Joonas Konstigin erikoisen otsikon ”Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat” alta. Uskontoa ja uskonnollisuutta puolustavassa tekstissä väitetään, että uskonnoton yhteiskunta on vaarallinen utopia, josta esimerkkinä Neuvostoliitto, jonka kaikki paha oli seurausta uskonnon hylkäämisestä. Sen jälkeen huomautetaan kuitenkin, että ”[t]äysi uskonnottomuus ei Neuvostoliitossa onnistunut. Sielläkin palattiin Stalinin kaudella tietynlaisiin kvasiuskonnollisiin rakennelmiin, johtajan messiaskulttiin ja kuolemattoman Leninin muumioon Punaisella torilla.” Itse lisäisin listaan vielä uskonnontuntien korvaamisen ateismin tunneilla, mikä aikanaan itseäni huvitti vanhoja virolaisia koulutodistuksia lukiessa. Ateismi oli siis Neuvostoliiton virallinen uskonto. Konstig tosin samalla sivulla edellisessä kappaleessa pitää ”materialistista uskontoa” määritelmällisenä mahdottomuutena, kenties omaa argumenttiaan suojatakseen, mutta jo pari sivua myöhemmin taas määrittelee ateismin ”taikauskoksi” ja että ”marxismiinkin uskoi [sic] moni järkevä ihminen, ja maailmankuva on siinä samanlainen [taikauskoinen]”. Ateismi on siis pahasta, koska se on kommunismia, joka ei ole uskonto, mutta jollain tavalla silti on.

Kommunistikortin jälkeen saa siis sääntöjen mukaan pelata Neuvostoliittokortin, jonka jälkeen alkuperäisen kortin (joka voi olla mikä tahansa) merkitys kääntyy päinvastaiseksi. Ainakin joidenkin mielessä. Jos tämäkään ei riitä voittamaan peliä, voi aina pelata ultimaattisen valtin ”Hitler oli kasvissyöjä ja kansallissosialismi oli sosialismia”.

Vieraat maailmat ja universaali evoluutio

Tämän bloggauksen lähtöpontimena on Netflixin uusi dokumenttisarja ”Alien worlds”, joka visioi animaation keinoin millaista voisi elämä olla avaruudessa ns. eksoplaneetoilla. Jälleen kyseessä aihe, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten tämä ei ole varsinaisesti sarjan arvostelu, mutta koska kyseinen sarja toimii hyvänä esimerkkinä, sidon tämän aiheen siihen. Itsessään sarja on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, pikemminkin ”infotainmentia” kuin dokumentti perinteisessä mielessä. Tiedettä on mukana sen verran, että sitä päästään popularisoimaan ja uudenaikaisen luontodokkarin kaikki keinot ovat käytössä ja jopa ylitetään, kun epäiltävästi psykedeelejä nauttineet animaattorit pääsevät vauhtiin. (Esimerkiksi Ylen astrobiologiasarja on toki kovempaa tiedettä, mutta paljon tylsempi.)

Kritiikin kohteena on tässä se sarjan premissi, että evoluutio on kaikkialla maailmankaikkeudessa elämää synnyttävä voima. Tai pikemminkin sellainen yleinen ajattelutapa, josta kyseinen sarja tarjoaa hyvän esimerkin.

Itselläni on henkilökohtaista historiaa aiheesta sitä kautta, että jouduin nuorena tekemisiin ns. älykkään suunnittelun ja kreationismin kanssa. Ei mennä tässä siihen sen pidemmälle, mutta tällä hetkellä olen kohtalaisen vakaumuksellinen ateisti, jopa siinä määrin, että haluan kyseenalaistaa kaikki ”teismin” muodot metafysiikassa, myös sellaiset jotka korvaavat persoonallisen (kristillisen) jumaluuden jollain abstraktilla voimalla. Monille evoluutioteoria edustaa sitä perustetta, joka kampeaa jumalan jalustaltaan osoittamalla, ettei maailmaa ole luotu (kuudessa päivässä tai useammassa), vaan että kaikki on syntynyt ”sattumalta”. Myös kreationistit ovat ottaneet evoluutioteorian päävihollisekseen väittämällä, että maailmankaikkeus ja elämä ovat niin kompleksisia ilmiöitä ja silti toimivat niin tarkoituksenmukaisesti, että ne eivät ole voineet syntyä sattumalta, vaan joku on ne suunnitellut. Tähän ateisti vastaa, ettei ole mitään suunnittelijajumalaa, vaan että maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä ja elämän syntyä ja kehitystä säätelee abstrakti elämää luova voima, nimeltä ”evoluutio”. Kun kreationisti kysyy, mistä elämän moninaiset muodot ovat peräisin, ateisti vastaa ”evoluutio on ne luonut”. Evoluution tulosta ovat myös ihminen ja hänen tietoisuutensa. Evoluutiolla on suunta ylöspäin ja eteenpäin, kohti kehittyneempiä ja monimutkaisempia organismeja. Kuten vuoden 1979 Star Trekissä, Voyager-avaruusluotainkin saavuttaa tietoisuuden, kun sille vain annetaan tarpeeksi aikaa. Koneiden tietoisuutta pidetään uhkana: kun niille annetaan tarpeeksi laskentatehoa, niiden piirilevyihin pulpahtaa tietoisuus itsestään, koska evoluutio. Evoluutiolla jotkut selittävät myös moraalia, äärimuotonaan sosiaalidarwinismi.

Alien worlds -dokumenteissa evoluution oletetaan olevan kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava voima, joka seuraa samoja periaatteita muilla planeetoilla kuin maan päälläkin. Jokaisen osan alkuinsertissä listataan kolme periaatetta, jotka ovat elämälle universaaleja kaikkialla: ravinnonhankinta, lisääntyminen ja kehittyminen. Näistä ongelmallisin on viimeinen: mikä on piirtänyt suuntaviivat kehitykselle?

Ongelma on siis siinä, että jos ateisti uskoo kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttavaan, elämää luovaan abstraktiin voimaan, jolla on suunnitelma ja päämäärä ja jonka eettisiä periaatteita ihmisten tulee noudattaa, niin eikö kyseessä ole ihan perinteinen jumalusko (”sounds like a religion with extra steps”), ainakin jonkinlaisessa aristoteelisenä light-versiona, ”ensimmäisenä liikuttajana”? Jos vieläpä ihmisten (ja koneiden) tietoisuus on peräisin evoluutiosta, joka kehittää lajeja kohti jotain ideaalia, miten tietoisuus voi olla peräisin joltain joka ei ole tietoinen? Mikä on se ideaali, jota kohti kehitymme ja mikä on se suunnitelma, jota noudattaen niin tapahtuu?

Väitetään, että uskonto on syntynyt myös evoluution tuloksena vastaamaan tiettyjä tarpeita. Jos jätetään evoluutio tästä kohtaa pois, voidaan silti melko suurella varmuudella sanoa, että uskonto, tai tässä tapauksessa teismi on ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa maailmaa. Pyrimme näkemään järjestelmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta sielläkin missä niitä ei välttämättä ole, personoimaan ja näkemään ympäristömme antropomorfisena. Nämä tavat ovat meille niin ominaisia, että ateistinkin voi olla niistä vaikea irtautua. Arkikielessä myrsky ”raivoaa”, vaikka sillä tuskin sen kummallisempia tunteita kuin ”hellivällä” auringonlämmölläkään. Samoin ateistitkin puhuvat evoluutiosta kuin tietoisesta, suunnitelmallisesta voimasta.

Edellä käytin tarkoituksella termiä ”evoluutio”, koska se tulee myös sarjassa esiin ja se on myös se olkinukke, jota vastaan kreationistit hyökkäävät. Ensimmäinen askel voisi olla sen korvaaminen esimerkiksi luonnonvalinnan käsitteellä: lajit sopeutuvat ympäristöönsä ja muuntuvat sen seurauksena siten, että syntyy uusia lajeja. Tämä on (lähes) eittämätön tieteellinen tosiasia. Sen sijaan on vaarallista puhua ”kehityksestä”, koska silloin tulee olettaa jokin ideaali, jota kohti kehitytään, ikään kuin jossain olisi elämän pohjapiirros valmiina. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan teleologiseksi (ja sekin palautuu Aristoteleeseen): oletetaan että maailmalla on jokin päämäärä ja tarkoitus. Ihmiselle onkin vaikea hahmottaa maailmaa, jossa ei olisi merkityksiä, elämää jolla ei olisi mitään tarkoitusta (Aristoteles onkin kenties paras esimerkki ”terveen järjen filosofista”). Vaatii kuitenkin suunnatonta uskonhyppäystä todella antaa maailmankaikkeudelle jokin suunnitelma, jota noudattaen se kehittyy. Youtubessa oli oiva seminaari naturalismista (siis naturalismista metafysiikassa, ei nakuleireistä), mutta jostain syystä en löydä sitä enää.

Sarjassa kuitenkin ”evoluutio” näyttää toimivan vierailla planeetoilla hyvin samalla tavalla kuin maan päällä. Jos kuitenkin evoluution moottorina on ”sattuma”, voi se ottaa minkä suunnan tahansa. Ei ole mitenkään sanottua esimerkiksi, että vierailla elämänmuodoilla olisi dna:ta soluissaan (tai edes soluja). Ikään kuin aminohappojen kemialliset ominaisuudet synnyttäisivät elämää, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Sen vielä ymmärrän, että happi- ja vetyatomien ominaisuudet ovat sellaiset, että oikeissa olosuhteissa ne yhdistyvät ja syntyy vettä (ja vielä oikeammissa olosuhteissa iso räjähdys), mutta onko hiili-, vety- ja typpiatomeilla sellainen ominaisuus, että ajan kanssa ne muodostavat dna-ketjuja, alkavat taistella selviytymisestään, kehittyä kohti tietoisuutta jne.? Eroja on vain sopeutumisessa ympäristöön, mutta suunta on joka tapauksessa selvä. Miten tällaista suuntaa voi olla ilman suunnitelmaa ja miten usko tällaiseen suunnitelmaan eroaa uskosta jumalan luomissuunnitelmaan?

Elämästä maailmankaikkeudesta puhuttaessa keskustelu alkaa yleensä väitteellä, että maailmankaikkeus on niin suuri, että ”onhan siellä pakko olla elämää” (”eiii välttämättä”, sanoisi sketsihahmo: se on kenties mahdollista, mutta ei välttämätöntä). Sarjakin alkaa muistutuksella, että maailmankaikkeudessa on ”triljoonia” planeettoja. (Ei ihmekään, että joitain lukuja kutsutaan ”tähtitieteellisiksi”.)

Miten väite ”maailmankaikkeus on niin suuri, että siellä on pakko olla elämää” eroaa siitä väitteestä, jonka kreationistit ovat omaksuneet: ”elämä on niin monimutkainen ilmiö, että jokin tietoinen järki on sen suunnitellut”? Jos jos mitään suunnitelmaa ja suunnittelijaa ei ole (kuten ateisteiksi itseään väittävät sanovat), miksi monella ateistillakin suunnitelma ja suunnittelija tekevät paluun siinä miten ”evoluution” kulkuun maailmankaikkeudessa suhtaudutaan?

Toinen premissi on, että ajan kuluessa organismit ”kehittyvät” itsessään, tarvitsee vain antaa tarpeeksi aikaa. Mutta miksi elämä koskisi vain hiilipohjaisia organismeja? Onhan joku galaksikin vanha, miksei se ole ”elävä”? Tai olisiko niin, että tulisi radikaalisti irroittautua ihmisnäkökulmasta ja kysyä mitä varsinaisesti tarkoitamme ”elämällä”?

Alien Words-sarjan viimeisessä jaksossa esitellään teknologiaa käyttää kehittynyt ulkoavaruuden sivilisaatio. Vaikka sarjassa kyseiset olennot ovat kennoihin pakattuja kehottomia aivoja, älykkäästä elämästä maailmankaikkeudessa puhuttaessa ajattelemme ufoilla lentäviä humanoideja. Itsessään sana ”humanoidi” tarkoittaa ihmisen kaltaista, ja mielikuvissamme (ja populaarikulttuurissa) ne ovatkin pieniä vihreitä miehiä, joilla on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää ja niin edelleen (aika usein myös kaksi sukupuolta). Avaruusolennot puhuvat jotain kieltä ja käyttävät teknologiaa. Tämä on laajennettu versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa jumala luo ihmisen kaltaisekseen (tai ihminen luo jumalan kaltaisekseen), ja siksi myös vieraiden planeettojen ”ihmiset” ovat jumalan kaltaisia, siis meidän kaltaisiamme.

Evoluution kruunu on siis älykäs elämä sellaisena, kuin se ihmisissä ilmenee. Sellaiset asiat kuten ”älykkyys” ja ”tietoisuus” ovat kuitenkin evoluution kannalta melkoisia oikkuja. Evoluutio silloin, kun se käsitetään vain luonnonvalintana ja ympäristöön sopeutumisena, ei itsessään pyri luomaan kehittyneitä, älykkäitä ja tietoisia olentoja. Älykkyys on evoluution kannalta relevanttia vain, jos se auttaa lajin sopeutumista ympäristöönsä. Tältä kannalta on epäselvää myös se, miten ihmisen tietoisuus on syntynyt: mitä etua olemassaolon tiedostamisella on luonnonvalinnan kannalta? Onko sillä merkitystä samalla tavalla myös vierailla planeetoilla?

Uskonnon ytimessä on ”ihme, joka pitää uskoa”, mutta mitä pidemmälle pohdimme maailmankaikkeutta, sitä ihmeellisemmältä se itsessään alkaa tuntua ilman uskontoakin: uskonto tuntuu vain rajaavan tulkintamahdollisuuksia ja selittävän ihmeen pois jumalan suunnitelmalla. Koska ihmisen ajatusmaailma on rajoittunut rajoittunut toistamaan tiettyjä muotoja, ateistikin perustaa ajattelunsa samoihin peruspalikoihin kuin uskova. Vasta kun maailmankaikkeutta ja elämää tarkastelee ilman selittävää tekijää kuten ”jumala” tai ”evoluutio”, alkaa se todella vaikuttaa ihmeelliseltä ja selittämättömältä.

Kun puhutaan tieteen diskurssilla, tulee jumala sulkea pois selitysvalikoimasta, eli olla ateisti. Ollakseen ateisti, tulee uskoa paitsi evoluutioon, myös siihen, että mikään ei ohjaa evoluutiota (juuri siksi en pidä sanasta ”evoluutio”, joka viittaa siihen että sillä on jokin suunta, ja pysyäkseen jossain suunnassa sillä tulee olla ohjaaja). Tämä on kuitenkin ihmisen intuition vastaista ja niissä evoluutioon liittyvissä puhetavoissa paljastuu, kuinka ateistikin (tai tieteen auktoriteetilla puhuva) uskoo evoluution olevan jokin universaalin järjen ohjaama prosessi.

Tässäkin sarjassa lainataan Arthur C. Clarkea: ”Two possibilities exist: either we are alone in the Universe or we are not. Both are equally terrifying”. Tämän voi kääntää myös muotoon: jos hiilipohjaista elämää tai jopa ihmisen kaltaisia olentoja myös muualla maailmankaikkeudessa, todistaako se uskonnon todeksi vai vääräksi? Kumpi on suurempi ihme: elämän löytyminen muilta planeetoilta vai jumalan löytyminen?