Elämien kerrat ja kaaret

En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen ja muistelmien suurkulutaja, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen lukenut useammankin. Ehkä siinä on joku ikääntymisjuttu, näin isähahmotta kasvaneena jossain vaiheessa tajusin, että en oikeastaan tunne ketään oikeasti aikuisia ihmisiä, ainakaan sellaisia joilta voisin ottaa mitään mallia siihen miten hahmottaa omaa aikuistumistani. Jossain kolmenkympin kohdalla (onpa siitäkin jo aikaa!) seurasin Facebookissa jotain Kauko Röyhkän feediä ja onko se sitten tapa, jolla haluan vanheta (ilmeisesti häneltäkin on tulossa piakkoin elämänkerta). Nykyään kai Kaukon fanittaminen ei ole uskottavaa, mutta mitäpä siitä.

Edellinen lukemani elämänkerta oli kehuttu Teemu KeskisarjanSaapasnahkatorni”, tutkielma Aleksis Kivestä. Aikoinaan viimeinen tenttini kirjallisuuden alalta jäi kesken, kun ahdistuin Tarkiaisen Kivi-kerrasta niin paljon, etten saanut sitä luettua loppuun.

Nyt kesken on Riitta Kylänpään kirja Linkolasta, ”Ihminen ja legenda”.

Viime vuonna tuli luettua myös Linkolan kaverin Pekka Tarkan muistelmat ”Onnen Pekka”. Sekin oli entiselle kirjallisuudenopiskelijalle luonnollinen valinta.

Heikki ”Hector” Harman Asfalttihippi” piti tietysti myös lukea, koska omana aikanaan Hectorin laulujen sanoitukset olivat miinulle oikeastaan ensimmäinen kosketus suomenkieliseen lyriikkaan.

Vähän oudommasta päästä oli Kiira Korven elämänkerta ”Ehjäksi särkynyt” (by Jere Nurminen). En ole oikeastaan minkäänsortin urheilun ystävä ja kuvatkin olisi varmaan voinut katsoa netistä ja olisi noin kornin otsikonkin luullut karkoittavan, mutta ajattelinpa kerrankin lukea jotain mitä yleensä ei tule luettua.

Kesken jäi Cheek-Jaren elämänkerta, vaikka ei se ollut niin huono, mitä olin pelännyt (lapsuusmuistelmat olivat ihan sympaattisia).

Yrjö Kallisen Elämä ja Totuus tuli luettua Perttu Häkkisen ohjelmien teemojen perusteella.

Ruben Oskar Auervaarasta Timo Kauton kirjoitettaman ”Aurinko- ja kevätmies”-elämänkerran selasin läpi erääseen kirjoitusprojektiin liittyen.

Aarni Virtasen kirjoittama Vennamo: mies ja hänen puolueensa tuli luettua, kun olin lukenut pari Perussuomalaisiin liittyvää kirjaa, ja teki mieli palata sylttytehtaalle. Vennamon oma kirja ”Kulissien takaa” on tuossa hyllyssä odottamassa vuoroaan.

Elämänkerrat ja muistelmat ovat siinä mielessä mielekästä luettavaa, että ne ovat tietokirjoja kaunokirjallisempia, mutta silti ”totta”. Siitä tosin en ole ihan varma, olenko varsinaisesti oppinut niistä mitään omaa elämääni varten.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists

Kyseessä on kirja, joka jaettiin viime vuonna kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Pontimena varmasti oli kirjan raflaava otsikko, ja voisin kuvitella, että kirja jaettiin, koska opetus-ja kulttuuriministeriössä jonkun mielestä ”meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Odotin löytäväni tätä divarista kasoittain, mutta se pitikin lainata Ellibsistä sähkökirjana. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten ohut kirja oli kyseessä: sähkökirjana sen pituutta oli vaikea arvioida, ja se loppui yllättäen kesken. Esipuheessakin puhuttiin pikemminkin ”essseestä” kuin ”kirjasta”. (Katso myös luento, johon kirja/essee perustuu https://www.youtube.com/watch?v=hg3umXU_qWc&feature=youtu.be )

Kirja keräsi heti kannattajansa ja vastustajansa, esim.) joista äärimmäisenä esimerkkinä Perussuomalaisten Mika Raatikaisen kirjallinen kysymys eduskunnassa (1).

Siitä huolimatta, että kirja kertoo ensisijaisesti Nigeriasta, molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet otsikon siten, että että vaatimus koskisi meitä kaikkia. Ei tietenkään voi olla pohtimatta, miten paljon kirjoittajan afrikkalainen tausta vaikuttaa ja voiko sitä yleistää a) universaalisti b) meille Suomeen, vai onko tämä kirjoitettu afrikkalaisena afrikkalaisille. Hän tuntuu painottavan, miten uusi asia feminismi Nigeriassa on, joten siltä pohjalta joku kotitöiden jakaminen on varmasti relevantti puheenaihe nigerialaisessa kontekstissa. Itse miehenä en tietenkään voi tietää, millaista on olla nainen tai feministi Suomessa, mutta moni näistä jutuista tuntuu vanhentuneelta meidän näkökulmastamme.

Sitten taas toisaalta: ironisella tavalla jälleen kohu itsessään todistaa, että ehkä tällaisia kirjoja kuitenkin tarvitaan. Aina kun joku mainitsee feminismin, synnyttää se käsittämättömän naisvihan ja seksismin aallon.

Ei mitään uutta

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityisen radikaalia. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että nainen saa mennä yksin ravintolaan, käyttää huulikiiltoa ja että kotityöt kuuluvat myös miehille. Ainakin nykyään: monet näistä asioista olivat ongelmia Suomessa vuosikymmeniä sitten ja kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että nämä asiat ovat joutaneetkin muuttua. Ja asiat ovat muuttuneet siksi, että niitä on muutettu, ja feminismi on lisännyt tasa-arvoa.

Jälleen kerran kirjasta ovat luonnollisesti kohisseet eniten ne, jotka sitä eivät ole lukeneet. Ongelmahan on, että nykyään kukaan ei jaksa lukea yhtä lausetta enempää kerrallaan ja ovatkin tarttuneet kirjan otsikkoon. Toki, otsikko on raflaava ja tuntuu heittävän kasvoillemme väitteen, että meidän ihan kaikkien tulisi olla feministejä. Kirja itsessään taas ei puhu juurikaan meistä (suomalaisista), vaan nigerialaisista. Siitä huolimatta keskustelu on jälleen omien katkeruuksien ympärillä pyörimistä ja sitä, kummalla sukupuolella on suurempi oikeus olla uhri.

Keskustelussa on luonnollisesti mainittu myös ne kuuluisat verorahat. Käsittääkseni ysiluokkalaisille on jaettu läksiäislahjaksi kirja jo vuosikymmeniä, itse muistan saaneeni Waltarin kolmen pienoisromaanin kokoelman (jonka nimikin taisi olla ”Kolme pienoisromaania”) ja viime vuonna jaettiin tämä kirja.

Essentialismi: onko sukupuolia olemassa?

Kirja lähtee siitä, että sukupuolia on kaksi ja että jako tehdään biologisten erojen perusteella. Meillä Suomessa ja ”lännessä” moni nykyfeministi pitää tätä vanhentuneena ajatuksena. Ainakin nmuutama arvostelija Goodreadsissa oli tuominnut kirjan ”cis-seksisminä”. Internsekstionaalisessa feminismissä tuntuu olevan vaikea päättää, kenen uhriarvo on suurempi: afrikkalaisen naisen vai eurooppalaisen trans-ihmisen.

Jo vuosia sitten, kun opiskelin yliopistossa, meille opetettiin antiessentialismia, eli ajatusta siitä, että naisilla ja miehillä ei ole mitään perimmäistä olemuksellista (essentialistista) eroa, vaan naiseus ja mieheus ovat kulttuurisesti määrittyneitä ja biologiset erot voidaan tulkita vain tätä kulttuurista taustaa vasten ja radikaaleimman näkemyksen mukaan biologiset erot ovat näennäisiä ja vain kulttuuri tekee niistä merkittäviä. Tietyssä humanistisessa diskurssissa onkin tapana aloittaa kappaleet ”länsimaisessa kulttuurissa…” ja mainita joko ”dikotomia” tai ”binäärinen oppositio” ja mahdollisesti ratkaisuna ”dekonstruktio”.

Jos minkäänlaista olemuksellista eroa naisten ja miesten välillä ei ole, miksi sama dikotomia, binäärinen oppositio jne. vallitsee sukupuolten välillä kulttuurista riippumatta? Miksi igboilla ja härmäläisillä tuntuvat olevan pohjimmiltaan samat tasa-arvo-ongelmat? Ei Suomessakaan 50-luvulla ”kunniallinen” nainen käynyt yksin ravintoloissa. Miksi sekä suomalaisessa että nigerialaisessa feminismissä mies on sortaja ja nainen on uhri? Mikä on se yhdistävä kulttuurista riippumaton tekijä ja lähde, josta tällaiset erot kumpuavat? Fraasi ”länsimaisessa kulttuurissa” muuttui jossain vaiheessa lähes partikkelinomaiseksi tavaksi aloittaa lauseita, eikä enää tarkoita mitään, mutta ilmeisesti myös on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että epätasa-arvo on erityisesti länsimaalainen ilmiö.

En ole varma, mikä on päivän trendi, mutta uskoakseni antiessentialismista ei ole vielä virallisesti luovuttu, mutta toisaalta feministinen politiikka vaatii tietyn essentialistisen ajatusmallin (http://eprints.lancs.ac.uk/34/2/Microsoft_Word_-_E9130088.pdf), jos oletetaan, että naisilla ryhmänä on tiettyjä tavoitteita, ja toisaalta intersektionaaliseen feminismiin kuuluvat myös rotu, seksuaalinen suuntaus, luokka jne ja jokaisesta saa pisteitä sen mukaan, miten alistettu on.

Onko kulttuurien välillä eroja?

Kun afrikkalainen nainen kertoo meille, että sukupuolten välillä on biologisia eroja, on helppo ottaa holhoava asenne: ei sisko, teidän maassanne feminismi ei ole vielä yhtä kehittynyttä kuin täällä meillä.

Eräs mahdollinen tulkita on myös se, että se vahvistaa käsitystä naisten huonosta asemasta Afrikassa. Toisaalta, onko se käsitys niin vääräkään? Hyvin pian olemme siinä suossa, että tottakai pidämme kaikkia kulttuureja yhtä hyvinä, haluamatta kuitenkaan kyseenalaistaa afrikkalaisen naisen kokemuksia. Afrikkalainen nainen kyllä kelpaa ideologiseksi aseeksi, mutta suomalainen feminismi ei halua astua siihen ansaan, että syyttäisi afrikkalaista kulttuuria naisvihamieliseksi.

Tulee mieleeni tapaus: opetin suomea ammattikorkeakoulun kansainvälisille opiskelijoille ja heittelin jotain nippelitietoa Suomen lähihistoriasta, ja esiin nousi Kekkonen. Eräs (miespuolinen) nigerialainen opiskelija kysyi hämmentyneenä, oliko Suomessa joskus ollut miespresidentti. Tämä oli siis Halosen toisella kaudella. Hänelle suomalainen yhteiskunta näyttäytyi naisten johtamalta: koulun rehtori oli myös siihen aikaan nainen ja varmasti kaikki maahanmuuttajan kohtaamat auktoriteetit virastoissa olivat myös naisia. Ehkä hänelle pohjola oli jonkinlainen käänteismaailma, jossa naiset johtavat ja miehet ovat hiljaa hissukseen. Kysymykseeni voisiko Nigeriassa olla joskus naispresidentti, opiskelija vastasi päätään pudistellen: hänelle kysymykseni oli täysin absurdi. Olisin yhtä hyvin voinut kysyä voisiko presidentiksi tulla imeväisikäinen lapsi.

Tällaisia heittoja on tylsä kirjoittaa auki, mutta anekdootista nousee esiin kaksi pointtia: ensinnäkin se suomalaisen ja nigerialaisen todellisuuden suuri ero, joka on lähes koominen, toisaalta se, miten suomalainen yhteiskunta on feminisoitunut tavalla, jonka vain ulkopuolinen voi nähdä. Tällaiset sukupuoleen ja kulttuuriin (ja rotuun) liittyvät anekdootit saavat aikaan ylettömän määrän kongnitiivista dissonanssia kun meidän hyvin nopeasti pitäisi päättää, voivatko jotkin kulttuurit olla sekstistisempiä kuin toiset, mitä arvoa annamme ulkomaalaisten arviolle omasta kulttuuristamme, mikä on käsityksemme rodusta ja sukupuolesta ja sovittaa kaikki tämä reunoja hipomatta siihen muottiin, että olemme hyviä ihmisiä emmekä suinkaan seksistejä tai rasisteja.

Vaikka aikoinaan Suomea kutsuttiin eräässä radio-ohjelmassa ”tasa-arvon takapajulaksi” (jolla tarkoitettiin naisen asemaa), uskallan väittää naisen aseman olevan Suomessa paremman kuin vaikkapa Nigeriassa ja hyvä niin (mikä ei tietenkää poista sitä, etteikö aina voisi olla paremmin).

No pitäisikö?

Itse vierastan kaikkia ismejä lähtökohtaisesti. Aina kun joku sanoo vastustavansa feminismiä, pyydetään häntä spesifioimaan mitä feminismiä hän vastustaa, koska onhan toki feminismejä olemassa useampia. Itse vastaan kääntäen: jos joku kysyy kannatanko feminismiä, pyydän spesifiomaan mitä hänen feminisminsä pitää sisällään ennen kuin vastaan. Lähtökohtaisesti en ole anti-feministi, mutta en pidä siitä saarnaavasta tavasta, jolla sitä minulle usein tarjoillaan.

Mitä itse kirjaan tulee, niin samalla tavalla haastan kaikki sitä vastustavat lukemaan itse kirjan ja kertomaan, mitä tarkalleen ottaen siinä vastustavat. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että miehen pitää maksaa treffeillä, että avioliitto naisen elämän tärkein päämäärä, kotityöt kuuluvat naisille tai että nainen ei voi käyttää työpaikalla hametta. Vai mitä sitten?

Haluatko kirjailijaksi?

jos kaikesta huolimatta
se ei tule sinusta ulos ryöpyten
unohda koko juttu
jos se ei tule lupaa kysymättä
sydämestäsi, sielustasi ja suustasi
ja sisuksistasi,
unohda koko juttu.
jos sinun täytyy istua tunti toisensa jälkeen
tuijottaen tietokoneen ruutua
tai nököttäää
kirjoituskoneen yllä
etsien sanoja,
unohda koko juttu.
jos teet sitä rahan tai
maineen vuoksi,
unohda koko juttu.
jos teet sitä, koska haluat
naisia sänkyysi,
unohda koko juttu.
jos ajatuskin siitä tuntuu raskaalta,
unohda koko juttu.
jos yrität kirjoittaa kuin
joku muu,
anna sen olla.

jos sinun pitää odottaa, että se tulee raivoten ulos
sinusta,
niin odota.
jos se koskaan tule raivoten ulos sinusta
tee jotain muuta.

jos sinun täytyy ensin lukea se vaimollesi
tai tyttöystävällesi tai poikaystävällesi
tai vanhemmillesi tai kenelle tahansa
et ole valmis.

älä ole kuten monet kirjoittajat,
älä ole kuten monet tuhannet
ihmiset, jotka kutsuvat itseään kirjoittajiksi,
älä ole tylsä ja pitkästyttävä ja
tekopyhä, älä anna itse-
rakkauden
kuluttaa sinua.
kaikki maailman kirjastot ovat
haukotelleet itsensä
uneen
sinun kaltaistesi vuoksi.
älä kasvata sitä taakkaa
unohda koko juttu.
ellei se tule ulos
sielustasi kuin ohjus
ellei vaikeneminen aja
sinua hulluuteen
itsariin tai murhaan
anna sen olla
ellei aurinko vatsassasi
polta sisälmyksiäsi poroksi
anna sen olla

kun on aika
ja sinä olet valittu
se tulee
itsestään ja tulee
kunnes sinä kuolet tai se kuolee sinussa.

Ei ole olemassa muuta tapaa.

eikä ole koskaan ollutkaan.

(Vapaasti C. Bukowskista suomentanut blogin pitäjä)

Soten käännös

Kun Elina Lepomäki kertoo, että sote-uudistus ei toimi, niin kuulostaahan se uskottavalta. Kun kaltaiseni taloudesta mitään ymmärtämätönkin näkee, että eihän tämä voi näin toimia, ja kun kokoomuslainen kauppatieteiden maisteri ja Liberan puheenjohtaja on samaa mieltä, ei varmaan ole kyse pelkästään omasta pseudovasemmistolaisesta harhastani. Ja kun Sipilä ilmoittaa, että mikäli sote-uudistusta ei hyväksytä, hallitus kaatuu, niin onhan tämä ns. ”a gift that keeps giving”. Silti vähän huolestuttaa, että mikä se vaihtoehto on? Jos uudet vaalit pidettäisiin nyt, Kokoomus olisi aika vahvoilla, ja millaista sote-uudistusta kokoomuslainen hallitus lähtisi ajamaan? Tiedetään kuitenkin, että siellä on porukkaa, joka varmasti yksityistäisi kaiken mikä irti lähtee ja sen jälkeen myisi hengitysilmankin eniten tarjoavalle yksityiselle sijoittajalle.

Lopulta tässä on kaksi palikkaa, joiden toisiinsa liittäminen on seurausta Kokoomuksen ja Keskustan kompromissista.

Maakuntamalli: radiossa sanoivat, että tämä olisi aivan välttämätön uudistus, varsinkin kun kaikilla muilla Euroopan mailla on jo jonkintyyppinen väliportaan hallintomalli kuntien ja parlamenttien välillä. Näin ulkopuolisena on vaikea kuitenkaan nähdä tarvetta byrokratian lisäämiselle, ja veikkaisinpa, että kansalaisten kiinnostus maakuntavaaleja kohtaan tulee olemaan ennätysalhaista. Tässä ollaan kuitenkin muuttamassa Suomen hallintorakennetta historiallisella tavalla. Jos uuudistus on niin juosten kustu kuin miltä vaikuttaa ja jos ketään ei kiinnosta, homma voi mennä vain pieleen. Keskustan vastaus asiaan tuntuu olevan, että kyllä, juosten kustuhan tämä onkin, mutta ei sitä enää voi perua.

Terveydenhuollon uudistus, eli käytännössä terveydenhuollon avaaminen kilpailulle, eli asteittainen yksityistäminen. Käytännössä tässä otetaan huonoimmat puolet ”sosialistisesta” mallista (valtio tuottaa palvelut) ja ”kapitalistisesta” mallista (yksityiset firmat tuottavat palvelut). Eli sen sijaan, että valtion voittoa tuottamattomat ja tasa-arvoiset palvelut saataisiin yksityistämällä tehostettua tasa-arvon kustannuksella, saadaan tehottomia ja epätasa-arvoisia palveluita. Ei yksityisen sektorin kustannustehokkuus johdu mistään muusta kuin kilpailusta ja resurssien niukkuudesta, joka pakottaa toimimaan tehokkaasti. Mutta jos paikkakunnalla on vain yksi yksityinen toimija ja jos raha edelleen tulee julkiselta puolelta, on vaikea keksiä, mikä muuttuu, paitsi se, että yksityiset firmat tekevät rahaa ihmisten terveydellä ja siirtävät voitot veroparatiisiin.

Pahin pelko on, että terveydenhuollosta tulee uusi ooppera, joka vahvasti valtion tukema taidemuoto, joka vie valtavan osan kulttuuribudjetista ja jossa käy vain rikas eliitti.

Sukupuolesta ja asevelvollisuudesta

Helsingin Sanomat uutisoi Elsasta, joka on korjannut sukupuoltaan miehestä naiseksi: ”Loppuuko asevelvollisuus sukupuolen­korjaukseen ja voiko naisen tuomita totaali­kieltäytymisestä?”. Näin ollen ongelmaksi tulee, koskeeko 19-vuotiasta Elsaa enää asevelvollisuus, vaikka hänen juridinen sukupuolensa on edelleen mies. Asevelvollisuus on asia, johon jokainen suomalainen mies joutuu miettimään kantansa, ja itsehän olin aikanaan voimakkaasti sitä vastaan erinäisistä aatteellisista syistä. Nykyisin on elämänkokemusta karttunut, enkä olisi enää valmis menemään vankilaan, mutta radikaalina 16-vuotiaana hieman ennen kutsuntoja pidin sitä yhtenä vaihtoehtona. Omalta kohdaltani asia ratkesi siten, että sain vapautuksen terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Mielipiteeni armeijasta on muuttunut 20 vuodessa suuuntaan ja toiseen, mutta aihe itsessään kiinnostaa edelleen.

Uutisesta tuli mieleeni ainakin kaksi pointtia.

1) Onko juridinen sukupuoli tarpeellinen?

Ottamatta kantaa siihen, kuinka monta sukupuolta voisi olla ja millä perusteella, niin ihmettelen mihin tarvitaan juridista sukupuolta? Jos joku on biologisesti mies tai nainen tai tuntee syntyneensä väärään sukupuoleen tai että sukupuoli on performatiivisuuden tuottama sosiaalinen konstruktio, niin mitä se valtiolle kuuluu? Eikö se ole jokaisen yksityisasia, mitkä vehkeet jalkojen välistä löytyy?

En ole sinänsä minimivaltion kannattaja, mutta on tiettyjä asioita, jotka eivät valtiolle kuulu. Toki joku tilastokeskus voi taulukoida kuinka moni identifioutuu naiseksi tai mieheksi, mutta miksi kansalaiset pitää jakaa sen perusteella kahteen kategoriaan? Tämän ei pitäisi vaikuttaa kaikkein konservatiivisimpienkaan ihmisten elämään: se, joka indentifioutuu 100% cis-heteromieheksi, on sitä edelleen, vaikka juridisen sukupuolen käsite poistettaisiin. Ei tarvitse enää teoretisoida kuinka monta mahdollista sukupuolta on tai mitä biologia sanoo, koska biologia joka tapauksessa on juridisesta sukupuolesta erillinen asia.

Samalla olisi poistunut myös tarve säätää tasa-arvoisesta avioliitosta oma lakinsa. Mielestäni valtiolla ei ole oikeutta rajoittaa yksilöiden välisiä sopimuksia, jollainen avioliitto juridisessa mielessä on. Jos kaksi aikuista, täysivaltaista ihmistä haluaa solmia keskenään sopimuksen ja kutsua sitä avioliitoksi, niin mikä oikeus ulkopuolisilla on sitä rajoittaa? Ilman juridisen sukupuolen käsitettä tätäkään ongelmaa ei olisi ollut. Eri asia taas on, miten uskonnolliset yhteisöt siihen suhtautuvat, mutta hyvinhän ne ovat pärjänneet jo tuhansia vuosia tähänkin asti.

2) Ketä asevelvollisuuslaki koskee?

Juridisen sukupuolen poisto luonnollisesti poistaisi vain toiselle sukupuolelle määrätyn asevelvollisuuden, mutta sen olisikin jo aika kadota. Joku äitiysloma taitaa olla isyyslomaa pidempi, mutta itselleni ei tule mieleen muita lainkohtia, joissa sukupuolelle asetettaisiin erilaisia velvollisuuksia tai oikeuksia.

Selvää pitäisi olla, että seuraavat lauseet ovat ristiriidassa keskenään:

”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen [ jne..] perusteella.”

”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollinen[.]”

Tämä ei ole mikään arvo- tai mielipidekysymys, vaan pelkkää logiikkaa. Jos laki on ristiriidassa perustuslain kanssa, jompaakumpaa pitäisi muuttaa. Ristiriita on niin ilmeinen, että oikeuskanslerin pitäisi huomauttaa asiasta ja laki pitäisi muuttaa rutiinityönä normaalissa säätämisjärjestyksessä. Tarvitaan valtaisa määrä kognitiivista dissonanssia peittämään kahden selkeän suomenkielisen lauseen välinen ristiriita.

Esimerkiksi ”sukupuolia on kaksi ja niillä on keskenään erilaiset velvollisuudet” on aivan validi näkemys, kuten myös ”sukupuoliero on sosiaalisesti tuotettu keinotekoinen binäärinen konstruktio” tai ”sukupuolten kirjo on moninainen ja muuttuva” tai ”yksilöiden väliset erot ovat suurempia kuin sukupuolten väliset”. Esimerkiksi THL:n käsitys sukupuolesta näyttäisi olevan melko ”gender fluid”: https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli . Lainsäädäntö kuitenkin lähtee siitä, että ”sukupuolia on kaksi ja niillä on keskenään erilaiset velvollisuudet”. Olisi mielenkiintoista saada asia eduskuntaäänestykseen pelkästään sen vuoksi, että nähtäisiin kuinka moni edustaja pohjimmiltaan on tätä mieltä. Ja kuten sanottua, saahan sitä mieltä olla, ja aika moni konservatiivi varmasti onkin, mutta siitä seuraa, että on olemassa ”hyväksyttäviä perusteita”, miksi myös naisia voidaan asettaa eriarvoiseen asemaan. Jos taas binäärinen sukupuolijako on keinotekoinen ja mielivaltainen, ei ole mielekästä tapaa määritellä, mitä asevelvollisuuslain kohta ”Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen” tarkoittaa.

Valitettavasti Suomi tarvitsee armeijaa, minkä kaltaiseni hippikin joutuu tunnustamaan, ja asevelvollisuus on yksi tapa järjestää asia. Moni perustelee miesten asevelvollisuutta sillä, että naiset joutuvat synnyttämään. Sekin on aivan validi perustelu, mutta ehdotapa synnytystalkoita naisten velvollisuudeksi ja jää odottelemaan natsivertauksia. Tämän on silti kaikki edellämainitun kannalta epärelevanttia.

On sinänsä jo naurettavaa, että tällaisesta asiasta pitää kirjoittaa näin juurta jaksain. Huolimatta siitä, kannattaako vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta tai (aidosti) yleistä asevelvollisuutta, tai jonkinlaista siviilipalvelusta naisille tai asevelvollisuuden poistamista kokonaan, ei se poista laissa olevaa ristiriitaa. Olen kuitenkin pessimistinen sen suhteen, että asia korjaantuisi lähivuosina, tai että edes moni tunnistaisi itse ristiriitaa.

Alku aina kankein

Ehdin tänään jo viikon aloitukseksi käydä kapakan pöydässä keskustelun aiheesta ”miksi en kirjoita”.

(Puolustaudun heti, että en juonut mitään; kävelin vain kapakan ohi ja pistäydyin käymässä tämän keskustelun ohimennen ja jatkoin sitten matkaani. Ettekä kuitenkaan usko.)

Väitin, että jos ihmisellä on todella intohimo kirjoittaa, hän kyllä kirjoittaa. Tekosyyt, kuten: ”minulla ei ole aikaa”, ”työt vievät kaiken aikani”, ”haluaisin kyllä, mutta on aina jotenkin kiire” ja ”hei, ihan oikeasti haluan, mutta luuletko, että työssäkäyvällä on aikaa” ovat oikeasti vain tekosyitä. Joka oikeasti tuntee palavaa halua sanoa jotain, löytää kyllä sen tunnin päivässä kirjoittaa puoli sivua sitä tulevaa menestysromaaniansa, joka mm. mullistaa käsityksen kaikesta. Vuodessa siitä tulee kuitenkin yli 300 tuntia korkoineen. Kyllä siinä ehtii ainakin sen alkuluvun saada valmiiksi.

Mut oikeesti

Jokainen toki haluaisi olla kirjailija tai ainakin kirjoittaja. Tai käännetään asia toisin päin: aina näin kesäloman kynnyksellä ihmiset valittavat, että ei ole aikaa lukea kirjoja (ja sitten he kysyvät hyvää vinkkiä kesälomakirjaksi, koska ovat kuulleet, että olet opiskellut kirjallisuutta, mutta eivät tiedä, että juuri kirjallisuudenopiskelijalta ei kannata kysyä vinkkiä kesälukemiseen). Ei tietenkään ole totta, etteikö heillä olisi aikaa lukea. Jos he käyttäisivät pelkästään kanavasurffailuun käyttämänsä ajan lukemiseen, he saisivat Dostojesvskin tuotannon kahlattua läpi kuussa. No ehkä kahdessa. Harvalla nykykyään on vain intohimoa kirjoihin. Toki jokainen haluaisi olla lukeneen maineessa ja lipsauttaa väliin miten ihailee Kamarazovin veljeksiä teoksena. Nykyään ihmisen intohimosta kamppailevat lyhytpinnaisemmat mediat, jotka saavat vaikuttamaan siltä, että hyvälle kirjalle ei vain ole aikaa.

Toisaalta…

Vastaväittäjäni sanoi, että ehkä aloittelevilla kirjoittajilla myös rima voi olla liian korkea. Tai jotain sinnepäin, en kuunnellut, koska minulle oli tärkeämpää hösöttää omaa näkökantaani (enkä edes ollut juonut mitään, uskokaa jo).

Mutta ehkä sekin on totta: ehkä on jokin lukko, joka estää minua kirjoittamasta? Miksi olen tämänkin blogin aloittamista lykännyt niin pitkään? Tai jatkamista: kirjoitin tätä viime vuosikymmenellä pari vuotta, kunnes jätin verkkotunnuksen uusimatta (olento.net siihen aikaan) ja joku täytti entisen sivuston spämmillä. Haihduin hiljakseen takavasemmalle, osin vitutuksesta, osin siksi, että alusta oli kadonnut, suurimmaksi osaksi siksi, että siihen aikaan ei ollut juurikaan enää sanottavaa. Rekisteröin tämän verkkotunnuksen vuosi sitten jotta voisin jatkaa. Sen sijasta, että olisin luonut jotain uutta, etsiskelin varakopioita vanhoista teksteistä ja mietiskelin niiden laittamista takaisin verkkoon. Välillä mietin myös jonkin oikeasti vakavan kirjoitustyön aloittamista. Sitten mietin graduni kirjoittamista loppuun. Sitten katsoin pari eläinvideota Youtubesta.

Koska minähän tietenkin olen fiksumpi kuin te kaikki yhteensä plus aaälvee. Sen osoittaminen vain on niin pirun vaikeata. Joten pitäkää tunkkinne. Mielummin kanavasurffaan Netflixissä tai painan Facebookissa refresh-nappia, josko joku olisi päivittänyt jotain mielenkiintoista, jota en kuitenkaan kommentoi. Koska kirjoittaminen on turhaa, edes Facebookiin, puhumattakaan siitä romaanista, joka mm. mullistaa käsityksen kaikesta.

Ei sillä, etteikö minulla olisi intohimoa kirjoittaa, mutta ensin pitää valita blogille hyvä sivupohja.

Niin..

Tällä kirjoituksella todistan yhtä aikaa olevani sekä oikeassa että väärässä. Intohimo kirjoittaa on tärkeintä. Ilman sitä ei synny hyvää tekstiä, ja toisaalta, sitä ei pysäytä mikään. On totta, että minulla on intohimo kirjoittaa ja luoda. On myös niin, että ihmisen kohtalaisen solmuinen psyyke ei aina anna tehdä asioita, joita hän oikeasti haluaisi tehdä, rimakauhun tai kyynisen defaitismin vuoksi. Aloitan tästä tekstistä, ja katson tulisiko huomenna lisää.

Post scriptum:

Viittasin keskustelussa erääseen Bukowskin runoon, joka kiteytti pointtini mielestäni hyvin (inhoan muuten viitata Bukowskiin, en niinkään inhoa henkilöä tai tämän tuotantoa, päinvastoin, mutta mielummin pudottelisin lainauksia siitä Kamarazovin veljeksistä). Tässä linkki runosta tehtyyn sarjakuvaan, joka tekee erinomaisesta runosta vieläkin erinomaisemman, kas näin.