Haluatko kirjailijaksi?

Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi on kirjoitusoppaiden klassikko ja oletettavasti vuonna 1935 ilmestyessään ensimmäisiä lajissaan Suomessa. Muunmuassa Kalle Päätalon kerrotaan lukeneen sen puhki nuoruusvuosinaan. Kokemus paitsi kirjailijana, myös kustannustoimittajana oli antanut Waltarille runsaasti kokemusta kirjoittaa aiheesta, mutta myös illuusiottoman ja ehkä jopa ivallisen näkemyksen kirjailijanalkujen kyvyistä. Waltari ei idealisioi eikä ihannoi kirjailijan ammattia eikä silittele myötäkarvaan aloittelijoiden romanttisia unelmia.

Kirjoitusoppaat voidaan jakaa karkeasti käytännön oppaisiin, jotka antavat tarkkoja ohjeita juonenkuljetuksesta, henkilöhahmon rakentamisesta ja rakenteesta ja antavat käytännön harjoituksia, sekä tsemppauskirjoihin, jotka muistuttavat, että ei saa antaa periksi, täytyy kirjoittaa paljon ja uskoa itseensä. Jälkimmäisten alalaji ovat kirjailijoiden itsensä elämäntarinat miten heistä tuli kirjailijoita elämällä sellainen elämä, josta tulee kirjailija. Waltarin opas on käytännön opas kuinka kirjailija ajaa asiaansa kustantamoiden ja kirjallisuutta julkaisevien lehtien kanssa. Käytännön neuvoista tutuin lienee ”Käsikirjoitus on aina kirjoitettava vain toiselle puolelle paperia!”, jonka Waltari mainitsee kaksi kertaa peräkkäin. Osa näistä neuvoista on jo vanhentuneita (kuten edellä olevakin, nykyisin kaikki kirjoitetaan digitaalisesti), mutta neuvot kirjailijan asenteesta ovat ajattomia.

Monet neuvot koskevat pikemmin kirjailijan asennetta kuin käytännön kirjoitustyötä, mutta minkäänlaisena tsemppauskirjana Waltarin opasta ei voi pitää. Tärkein hänen neuvoistaan kuuluu:

Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!

Toinen tärkeä neuvo on seuraava:

Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

Nykyisinä somekirjailijoiden ja kirjailijabrändien aikana seuraava neuvo kuulostaa myös raikkaalta:

Kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.

Sekä:

Kun ihminen, joka säilyttää pöytälaatikossaan kaikkien kustantajien palauttamaa käsikirjoitusta, kuvittelee olevansa suuri kirjailija ja pitää kustantajien ymmärtämättömyyttä eponnistumisensa syynä, silloin voimme olla varmat siitä, että tässä ihmisessä on jotain vikaa.

Jo Waltarin aikana kirjallisuus pyrki shokeeraamaan seksuaalisuudella ja ruumiillisuudella. Useassa kohtaa Waltari suhtautuu kirjallisiin shokkeihin ja alapääasioihin konservatiivisen kielteisesti:

Oksentaminen ja ulostaminen ovat kieltämättä elämän ilmiöitä, mutta koska jokainen normaali ihminen pyrkii tekemään nämä toimitukset muilta salassa, niin kunnioittakaamme tätä hänen haluaan kirjallisuudessakin.

Ylipäätään modernistiset kokeilut eivät Waltaria viehätä:

Eksperimentaalisen romaanin sairaalloisimpien ennätysten kuvaaminen ei kuulu oppaamme puitteisiin.

Sekä:

Voi olla, että jokaisen nuoren kirjailijan kehityksen kuuluu jonkinlainen bohemistinen vaihe, mutta kuta pikemmin pääset siitä eroon, sitä parempi sinulle itsellesi.

Waltari ei säästele sarkastista asennettaan nuoria runopoikia ja -tyttöjä opastaessaan:

Nuoruus, Eros ja runo kuuluvat erottamattomasti yhteen.[..] Jokainen ihminen, jolla on hiven mielikuvitusta ja taiteellisia taipumuksia, yrittää jonkin kerran elämässään runoa. Siinä ei ole mitään pahaa.

On hienoa, että vuonna 2012 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan jatkaa sarkastisessa asenteessaan Waltarin perinnettä. Sekin on opas kirjailijan uran käytännönasioihin ja kustannusmaailmaan. Ainakin sosiaalisessa mediassa moni on kokenut kirjan asenteen jopa ilkeäksi tunnistamatta kenties viittausta edeltäjäänsä. Ehkä arvioin tämän kirjan tässä blogissa seuraavaksi.

Luettelo Helsingin purettavista muistomerkeistä ja muutettavista paikannimistä

Kirjoitin aikaisemmin kotikaupunkini Turun päätöksestä poistaa Leninin patsas paikaltaan ja siirtää se varastoon. Siirtoa perusteltiin käynnissä olevalla Ukrainan sodalla. Nyt Helsingissä pohditaan Lenininpuiston nimen muuttamista alkuperäiseen muotoonsa Kukkapuistoksi. Aikaisemmin helsinkiläisiä on puhuttanut mm. Maailmanrauha -patsas, joka tällä hetkellä on sekin siirretty varastoon, mutta ainakin muodollisesti vain rakennustöiden alta suojaan. Turun Lenin-patsaan siirron yhteydessä pohdiskelin, pitäisikö esim. Suomen liittämistä Venäjään muisteleva ”Tapaaminen Turussa 1812” -patsas myös poistaa, mutta ilmeisesti kokoomuslaista Minna Arvea tämä patsas ei yhtä paljon häiritse.

Mutta nyt kun asiaan ryhdyttiin, niin päätin tehdä helsinkiläisille lyhyen listan patsaista, muistomerkeistä ja paikannimistä, jotka voisi purkaa tai muuttaa.

Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809
Meillä Suomessa on tavattu pitää Aleksantereita ”hyvinä” tsaareina ja Nikolaita ”huonoina”. Mutta halutaanko meillä Suomessa edelleen muistella itsevaltiasta, joka kävi sotia Euroopassa ja liitti Suomen osaksi Venäjää? Aleksanteri I myös perusti Pyhän allianssin, joka mm. demokratiaa vastustaessaan ja ”kristillisiä arvoja” edistäessään muistuttaa kovasti nykyistä Putinin propagandakoneistoa.
Patsaan lisäksi keisarin mukaan nimetty Aleksanterinkatu voitaisiin nimetä uudelleen, kuten myös Aleksanterin äidin mukaan nimetty Sofiankatu.

Mikonkatu ja Fabianinkatu
Venäläisten kenraalien Mihail Pavlovitš Romanovin ja Fabian Steinheilin mukaan nimetyt kadut ovat etenkin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ongelmallisia. Eihän Helsingissä voisi olla Sergei Šoigun mukaan nimettyä katuakaan?

Aleksanteri II:n patsas
Onko nyt Ukrainan sodan valossa oikein, että Helsingin keskeisimmällä paikalla on Krimin sotaa käyneen venäläisen keisarin patsas?

Arvo Turtiaisen patsas
Runoilija Arvo Turtiainen oli kommunisti, joka jatkosodan aikana tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Millaisen viestin tällainen muistomerkki lähettää kansalaisille keskellä Ukrainan sotaa?

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki
Jos Lenin joutaa piiloon, niin kuinka tällaista väkivaltaista vallankumousta ihannoivaa monumenttia voidaan pitää julkisella paikalla?

Havis Amanda
Vielä 116 vuoden jälkeen tämä naisia halventava ja prostituutioon yllyttävä pariisilaisnaikkonen keikistelee Kauppatorin laidalla.

Maila Talvion muistomerkki ”Itämeren tytär”
Kirjailija Maila Talvio oli avoimesti natsi, anteeksi kansallissosialisti. Onko oikein, että äärioikeiston nostaessa päätään tällaisia 30-luvun kaikuja suvaitaan?

Kaivopuiston Rauhanpatsas
Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen kunniaksi pystytetty patsas on suomettuneisuuden propagandaa. Samaan sarjaan kuuluu Kansojen ystävyyden monumentti.

Sinebrychoffin puisto
Kun venäläisten kiinteistönomistusta Suomessa rajoitetaan, miksi näin keskeinen puisto on nimetty venäläisen oligarkkisuvun mukaan?

Mannerheimin ratsastajapatsas
Onko oikein, että keskellä Ukrainan sotaa eduskuntatalon edessä seisoo edelleen venäläisen upseerin patsas?

Näistä voisi aloittaa. On sanomattakin selvää, että seuraavaksi kaikki muu poliittisuus, alastomuus ja kaikki postmoderni kokeilu tulee poistaa kaupunkitilasta niin, että sinne jää vain kaupallisia mainoksia. Painotetaan vielä, että tämä ilmiö ei ole mitenkään verrattavissa minkäänlaiseen cancelointiin.

Vaarit taistelivat, vaarit muistelevat (Kun Suomi-rock puri ja löi)

En ole mikään bändikirjojen suurkuluttaja, vaikka musiikki noin muuten onkin lähellä sydäntä. Se vain tahtoo olla niin, että harvan levyn syntytarina on niin kiinnostava, että siitä jaksaisi lukea sen jälkeen, kun on lukenut kymmenen muuta vastaavaa syntytarinaa pohjiksi. Suomalaisbändeistä Wigwam (1, 2) ja Kingston Wall (3) ovat olleet niin tärkeitä, että niistä luin kirjat, samoin Kauko Röyhkästä (4, 5), jonka omaelämänkerran arvelin olevan sujuvasti kirjoitettu, sekä Nurmiosta (6) ja Leskisestä (7) muuten vain. Suomipunkista luin Miettisen (8) kirjan, vaikka punkista en oikeastaan edes välitä. Siinäpä ne tämän vuoden bändi/musakirjat melkein ovat.

Kolmikon Valtonen- Konttinen-Starck kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja on ainakin poikkeus (2015. Bazar-kustannus). Se, että pitäisikö tämän olla kirja vai vaarin kitkerä ja ylipitkä yleisönosastokirjoitus, on jokaisen päätettävissä, joka erehtyy tämän lukemaan. Kirja on kirjoitettu ilmeisesti pienessä jallukännissä, kieli poskessa ja kieliopista välittämättä. Eli aidolla rock-asenteella siis, ja joka siitä huomauttaa, on hirveä tosikko ja mahdollisesti ihailee Neuvostoliittoa.

Yhtä aikaa ennen kaikki oli paremmin, mutta nykyään on helpompaa, nykyään ei mitään saa sanoa (kuten neekeri), mutta eipä mitään saanut sanoa ennenkään, rock on vapaamielistä ja rajoja rikkovaa, mutta vain aito rock on aitoa rockia. Ja niin edelleen. Sekä tietenkin se kaikkien katu-uskottavien tekijöiden paradoksi, joka on kuin suoraan populististen puolueiden vaalisloganeista, että rock on ”aidon kansan” musiikkia, mutta silti eri asia kuin koko kansan suosimat Bee Gees ja Tapani Kansa, jotka eivät ole oikeaa rockia. Suosiota pitää tavoitella ja suositummuudella perustellaan ilmiön merkittävyyttä (Sleeppareiden Sinulle, äiti oli pitkään listoilla), mutta yhtä aikaa liian suuri suosio syö uskottavuuden (Danny ja muu suosittu iskelmä eivät ole uskottavaa musiikkia).

Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja ei oikeastaan kerro rock-muusiikista, vaan sen aiheuttamasta pahennuksesta ja pahennuksesta yleensä. Kirjassa listataan ulkomuistista kaikki oudoimmat sensurointiyritykset, pahennusta aiheuttaneet tempaukset ja turhauttavimmat yhteiskunnan asettamat kiellot. Osa liittyy rock-musiikkiin, mutta useampi ei. Eli jos et tiennyt EU:n kurkkudirektiiveistä, Sleeppareiden Takaisin Karjalaan -levystä, Neekerin pusu -suklaasta, Salaman Juhannustansseista tai siitä, että homovitsejä ei vanhoina hyvinä aikoina pidetty homofobisina, tämä on oiva hakuteos.

Mikään yksityiskohta ei olekaan liian pieni kirjaan kirjattavaksi. Tietolaatikossa saamme mm. tietää, että Konttiselta olisi kyselty 80-luvulta tv-lupaa. Koska tv oli myyty pois, lupaa ei tarvittu ja tapaus sai onnellisen lopun. Tajunnanvirtamaisesti vyörytetään maailman vääryyksiä alkoholilainsäädännöstä likaisiin vessoihin ja liikennepoliisin virkainnokkuuteen.

Kustannustoimittaja ei kenties ollut tarpeeksi rock-ratkaisu poistamaan rönsyjä ja lyöntivirheitä ja niitä nopeallakin selauksella silmään osuneita asiavirheitä, kuten että Unkarin kansannousu 1956 on näköjään muuttunut Puolan kansannousuksi ja Zen Cafe ”Zero Cafeksi”. Mutta mitäpä näistä.

Muun muassa Tommi Liimatta kiinnittää Serkkuteoriassaan huomiota siihen (itsestäänselvyyteen), että joku Sleepy Sleepersien kaltainen bändi suorastaan elää sensuurista ja paheksunnan ilmapiiristä. Joka sukupolvella on omat rajoja rikkovat libertiininsä, joita kuunnellaan / luetaan / muuten kulutetaan siksi, että he ronskiudellaan herättävät pahennusta. Vai kuunteleeko joku Sleeppareita heidän musiikillisten ansioidensa vuoksi? (Itselläni oli teininä, jolloin Sleepparitkin oli jo aika vanha juttu, heidän kokoelmansa, joka sisälsi mm. hitit Pumpulitissit, Kaljaa kioskeihin ja Ilotyttö, joita kuunnellessa sitä mietti, että jos nämä ovat niitä parhaita kappaleita, niin mitähän ne muut ovat. Murrosikäisen mielenmaisemaan törkyhuumori kuitenkin upposi.) Kapinallisen rähinämusiikin (lue tähän mukaan kaikki muutkin ”rankat” kulttuurituotteet) kuluttaminen siis vaatii, ainakin vastaanottajan mielikuvissa, jonkun tahon, joka sitä paheksuu, oli kyseessä sitten jokin ulkoinen sensori tai kenties ihmisen oma yliminä ja sovinnaisuuden tunne. Kirjoitin aikaisemmin mm. kirjasodista ja siitä, kuinka ”kohukirja” on itse asiassa oma lajityyppinsä (genrensä), jonka tulkintaan on rakennettu sisään ajatus sen subversiivisuudesta ja siitä, että ”joku näistä rankoista jutuista varmaan loukkaantuu, paitsi minä liberaalina osaan lukea ne oikein”.

Samoin esim. M.A. Numminen , joka saa kirjassa myös omat tietolaatikkonsa, kertoo itsestään tarinaa valtakunnanärsyttäjänä, jonka tekemisiä on kielletty milloin missäkin. Kun Numminen levyttää Schubertin liedejä ja joutuu ”esityskieltoon”, se tuskin johtuu ”sensuurista”. Ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella. Klassisen musiikin ystävät kenties arvostavat muita laulajia Nummista enemmän, vaikka kansan riveissä Numminen on kenties saanut — aika vähällä vaivallakin — mainetta juuri siksi, että hänen versionsa ovat ”herättäneet pahennusta”. Tuskin niitäkään silti kukaan illalla kotona laittaa levysoittimeen ja ajatuksella kuuntelee koko levyä läpi.

Kirjassa keskitytään 60-, 70- ja 80-luvuille ja nykyaikaa käsitellään vain ohimennen. ”Cancelointi” ei osunut terminä silmään kertaakaan, eikä kirjassa onneksi tehdä sitä virhettä, että liikaa annettaisiin ajan kullata menneitä ja väitettäisiin nykyajan ”suvaitsevaiston” ja ”woken” vievän kaikilta sananvapauden, eikä mitään saa enää sanoa (jonkin verran kuitenkin). Pikemminkin narratiivi on se, että ennen oli ahdasmielistä ja ankeaa ja nykyään ainakin vähän helpompaa ja siitä saamme kiittää oman aikansa rajoja rikkovia rokkareita, jotka ovat tarinan sankareita. (Samasta aiheesta aivan toisaalla Erik Idlen kommentti Crackedin artikkelissa. ) Tämä onkin lähempänä totuutta, vaikka moni onkin vastakkaista mieltä. On vaikea olla netin vapaussoturi, jos ei ole vihollisia.

Noin muuten ihan hauska ja viihdyttävä kirja, jos ei haekaan mitään vakavahenkistä tietokirjaa, vaan heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi. Ehkä sieltä joku anekdoottikin jää kapakkakeskustelun besserwisseröintiä ryydittämään.

100% päivittäisestä ironiantarpeesta

Olen ironikko ja sanon sen ilman ironiaa. Olen aina tykännyt väännellä sanoja ja verbaalinen näppäryyteni sopii aikaamme, joka on tunnetusti jopa postmodernilla tavalla ironinen.

En ole kuitenkaan niin paatunut, etten tunnistaisi ironian ongelmaa. Kun aina tarkoitetaan jotain muuta kuin mitä sanotaan, ei lopulta sanota mitään. Joskus on vaikea saada suutaan auki, ellei keksi aiheesta jotain näppärää sanaleikkiä. Tunnistan kaltaiseni, ja joskus pitää erikseen kysyä tarkoittiko hän kirjaimellisesti mitä sanoi, jos se oli jotain vakavasti otettavaa. Pahimmillaan ironia johtaa kyynisyyteen.

Ironikko pelkää ottaa kantaa ja sanovansa tosissaan jotain, johon muuhun voivat tarttua. Aina kannattaa pitää asioihin etäisyys, josta käsin voi sanoa, ettei oikeasti sitä tarkoittanut. Olemalla tosissaan altistaa itsensä aina sille mahdollisuudelle, että muut pitävät sanottavaa naurettavana, siksi naurettavuus pitää suunnata sanottavan muotoon.

Kuka enää pitää maljapuheita tosissaan, ilman teeskennellyn teatraalista äänenpainoa, josta kaikki tunnistavat viittauksen maljapuheiden lajityyppiin ja siihen, että äänenpainoa liioittelemalla muistutetaan, että ei tässä tosissaan maljapuhetta kuitenkaan olla pitämässä. Eikö silti menetetä jotain, jos menetetään sekä aidon maljapuheen sisältö että muoto?

Ironian vastakohta toisessa ääripäässä on sentimentaalisuus. Sentimentaalikko nostaa tunteet etualalle ja rypee niissä kaikkien nähden. Rypeminen tarkoittaa kirjaimellisesti kaiken etäisyyden katoamista. Rakkaus on ääretöntä ja niin on surukin. Ne ovat läsnä itsenään eivätkä ne tarkoita mitään muuta, vaan täyttävät koko ympäristön merkityksillään. Ruusu on rakkauden symboli, mutta symbolin ja sen kohteen suhde ei luo minkäänlaista etäisyyttä samalla tavalla kuin ironia.

Sentimentaalikko ei pysty näkemään tilassaan mitään ironista, vaikka toistaakin kliseitä, jotka saattavat esimerkiksi liittyä johonkin ikäkauteen. Sentimentaalisuus on kaiken merkityksettömyyttä vastaan taistelemista ylikorostamisella ja tunteen paloon tuijottamalla. Täydellä liekillä palaessaan äärettömätkin tunteet kuitenkin ennen pitkää palavat loppuun. Kyynikko on pettynyt idealisti ja ironikko pettynyt sentimentaalikko.

Arabimaat ja uusi suomettuminen

Veli-Pekka Lehtonen haastattelee professori Teivo Teivaista Helsingin sanomissa uudesta suomettumisesta mm. Saudi-Arabian, Qatarin ja Turkin suhteen.

Elämme aikoja, jolloin on helppo syyllistyä whataboutismiin, mutta ovathan nuo sauditkin aika vekkulia porukkaa ja jos minkäänlaista moraalista rehellisyyttä maailmanpolitiikassa noudatettaisiin, niin joku boikotti esim. Saudi-Arabian suuntaan olisi aiheellinen. Ei vain taida tapahtua.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen Ylen podcastia Ibn Saudista ja hänen perinnöstään.

Saudi-Arabia (ja muut emiraatit Arabian niemimaalla) on siinä mielessä suorastaan brandäämisen riemuvoitto, että kurjasta ihmisoikeustilanteesta huolimatta sitä ei oikein vakavasti arvostella miltään taholta. Koska maa on Natossa, siihen ei voi kohdistaa pakotteita. Muslimimaailman epävirallisena johtajana Saudi-Arabialla on merkittävä rooli siinä, millaista islamintulkintaa maailmalla suositaan, mutta uskottavaa ja rakentavaa kritiikkiä sitä kohtaan on vaikea löytää; kenties islamofobiksi leimautumisen pelossa islamia ei arvostella samoin kriteerein kuin esimerkiksi äärikristillisten ylilyöntejä. Rasismikeskustelussa arabit meitä ”kaukaasialaisia” hieman pigmentiltään tummempina ovat saaneet uhrin roolin, ainakin meidän länsimaalaisten diskurssissa, siitäkin huolimatta, että Arabian niemimaan maissa aasialaisia siirtolaisia sorretaan, eikä muutenkaan upporikkaita öljyvaltioita oikein voi pitää kolonialismin uhreina.

Iran sen sijaan on saanut osakseen (oikeutettua) kritiikkiä ja vakaviakin pakotteita, joiden toimivuudesta tosin voi olla montaa mieltä. Saudi-Arabiaa kohtaan ei ole kohdistettu mitään kansainvälisiä pakotteita, siitäkään huolimatta, että se käy naapurimaataan Jemeniä vastaan sotaa, josta kukaan ei ole kuullut mitään.

Saudi-Arabian (ja sen suosiman wahhabilaisen islamin suuntauksen) yhteys islamilaiseen terrorismiin on siinä määrin iso aihe, että sitä pitäisi käsitellä omassa postauksessaan, mutta esimerkiksi syyskyyn 11. terroristi-iskujen 19:sta tekijästä 15 oli kotoisin Saudi-Arabiasta. Tästä huolimatta Yhdysvallat ei kohdistanut kostoaan Saudi-Arabiaan, vaan Irakiin, tunnetuin tuloksin.

Naisten asemaa Saudi-Arabiassa voi verrata apartheidiin (vertauskuva edellä mainitusta podcastista). En aio tässä listata kaikkia yksityiskohtia, jotka lienevät tuttuja, ja jos eivät ole, niin googlettamalla niitä löytää. Olisi myös retorista temppuilua väittää, että ”kukaan ei puhu naisten oikeuksista arabimaissa”. Toki puhuu samalla tavalla kuin kauhujuttuja kaukaisista maista kerrotaan, mutta konkreettinen muutos vaikuttaa epätodennäköiseltä, varsinkin kun samaan aikaan täytyy ottaa huomioon, mitä länsimaissa asuvista muslimeista puhuu. Sama mielipide naisten hunnuista voi olla ihmisoikeuspuhetta tai sitten islamofobiaa.

Naapurimaissa kuten Qatarissa demokratia tai ihmisoikeudet eivät ole sen kummoisemmissa kantimissa. Asiaan on kiinnitetty huomiota tänä vuonna järjestettävien jalkapallon MM-kisojen vuoksi, mutta heikolta näyttää.

Dubaikin tuntuu olevan uusrikkaiden kapitalistinen gomorra, jonka kiiltävien pintojen ääreen mennään kuvauttamaan itseään edustusvaimojen kera antamatta sen häiritä, että pinnan alla on laajamittaista siirtotyöläisten riistoa.

Näyttäisi siis siltä, että Arabian niemimaan diktatuureja ei uskalleta arvostella oikealta eikä vasemmalta.

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Vallinkoski ja valkoinen työläismies

Kirjailija Noora Vallinkoski puhuu asiaa aiheesta, josta usein on vaikea puhua (Riihinen, Eleonoora: Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa. Helsingin sanomat. 11.9.2022 ). Tosin, kuten tavallista, kommentoijilta on itse juttu jäänyt lukematta, mutta ei siitä sen enempää muuten kuin huomiona, että harvinaisen paljon on tullut kommentteja kirja-arvosteluun / kirjailijan haastatteluun; näemmä niitä piisaa, kun otsikossa mainitaan ”valkoinen (työläis)mies”.

Sattumoisin minulla on juuri nyt kesken Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, joka on juurikin kertomus fyysisestä työstä, kuten muutkin Päätalon romaanit. Työtä tehdään raatamalla, niska limassa ja perkelettä hokien. Toisaalta myös kova työmies on arvostettu. Nykyisin työpaikat maa-ja metsätaloudesta ja raskaasta teollisuudesta ovat kadonneet, ja sitä myöten myös arvostus fyysistä raatamista kohtaan. Yhteiskunnan hyvinvointi ei enää samalla tavalla lepää lihastyön tekijän harteilla, vaan koneiden.

Toki tämä on yleistys, niin kuin kaikki sukupuolia koskevat luonnehdinnat, mutta jos yleistys pätee 99% tapauksista, on sillä yhteiskunnallista vaikutusta juuri siksi ja siitä huolimatta, että joku sattuu tuntemaan sen poikkeuksen. Toki hyvälle muurarille on vieläkin käyttöä, mutta rajallinen määrä niitä muurareitakin tarvitaan työmarkkinoilla ja yhä vähemmän on sellaisia työpaikkoja, joihin voi vain kävellä kansakoulun penkiltä.

Viimeksi työväellä oli joukkovoimaa 70-luvulla. Sen jälkeen työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille tai korvautuneet koneilla tai ulkomaisella halpatyövoimalla. Tavallisella duunarilla ei ole joukkovoimaa, eikä ole arvostustakaan, koska hän on korvattavissa.

Haastattelussaan Vallinkoski ei mainitse vastakkainasettelua ”sivistyneistön” ja ”kansan” välillä, mutta se sopii mainita tässä. Jostain saarijärvenpaavojen ajasta ”tavallista työtätekevää kansaa” on idealisoitu ja petytty, kun se ei ole sopinut asetettuihin rooleihin. Runebergien aikaa seurasi kansalaissota. Varsin keskiluokkaistaustaiset 1970-luvun taistolaiset odottivat työläisiltä turhaan vallankumousta. Ja niin edelleen.

Nykyinen ”uusvasemmisto” puhuu mielellään monenmoisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamisesta, mutta tavallinen kansa ei tunnu taipuvan edelleenkään ideaaliin ja suuntautuu pelottavana ja hallitsemattomana pidettyä duunarimiestä vastaan, jonka stereotyyppi on ”Persu-Erkki”, joka on rasistinen, sovinistinen, pahanhajuinen ja tyylitajuton. Koska ei voida sanoa ”alaluokkainen”, sanotaan ”kouluttamaton”. Tosiasiassa suurin osa duunarimiehistä on tavallisia työssäkäyviä palkansaajia, jotka toivovat tyttärelleen tasa-arvoisia mahdollisuuksia maailmassa ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisen kollegan kulttuurista, vaikka vahingossa syyllistyvätkin ”eksotisointiin”.

Reportaasikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle George Orwell kirjoittaa kuinka hänen aikansa sosialistit kyllä puhuivat paljon työläisistä, mutta eivät voineet kohdata oikeita työläisiä, yksinkertaisesti koska he haisivat niin pahalle (samassa kirjassa Orwell kuvaa myös työläisten elinoloja, joihin kunnolliset kylpytilat eivät kuuluneet). Nykyisinkin ”kouluttamattomat” ovat pelottavan ongelmallinen ihmisryhmä puolustettavaksi. Kun vastustetaan ”valkoista (hetero)miestä”, mielikuvissa ei ole se aidosti etuoikeutettu, koulutettu vaikuttaja tai kulttuurisia resursseja sujuvasti käyttävä keskiluokkainen mies, vaan juurikin se pelottava duunariäijä, joka ei sovi ”sivistyneistön” ideaaliseen muottiin.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.