Riistämistä ja niistämistä

Aina välillä näkee keskustelua siitä, miten englannin kielen termi exploitation (tai sen kantaverbi exploit) tulisi kääntää suomeksi. Etenkin marxilaisessa kontekstissa tuo keskeinen termi on suomeksi riisto (tai riistää). Alunperin Marxilla tuo oli Ausbeutung, mutta osaan saksaa sen verran huonosti, etten mene sen syvemmälle.

Sinänsä ”riisto” on toimiva käännös siinä mielessä, jossa ”kapitalisti riistää lisäarvon työläiseltä”, eli toisin sanoen ”ottaa pois”. Toisaalta mahdollinen suomenkielinen vastine ”eksploitaatiolle” on myös ”hyväksikäyttö”. Asioista puhuttaessa niiden hyväksikäyttö on jossain määrin neutraalimpaa, kun taas ihmisten hyväksikäyttö kuulostaa tuomittavalta, ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön vivahtavalta. Jos verrataan toista Kantin imperatiivia ”älä koskaan kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä” Adam Smithin ajatuksiin, pitää muistaa nuoren Marxin humanistinen ajatus siitä, että hyväksikäyttö itsessään on moraalisesti väärin.

Toki propagandistisessa käytössä ”riisto” pärähtää jotenkin voimakkaammin kuin vain sen toteaminen, että ”työvoimaa hyväksikäytetään”.

Asia tuli mieleen lukiessani Benedict Anderssonin Kuviteltuja yhteisöjä, jossa on seuraava lause:

[j]os kirjapainokapitalismi olisi pyrkinyt riistämään kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita, se olisi jäänyt pienten mittojen kapitalismiksi. (Käännös Joel Kuortti, korostus minun.)

Tässä puhutaan siis sellaisista paikallisista kielistä, joista ei tullut kansallisia kirjakieliä, vaan jotka jäivät vähemmistökieliksi (kuten provensaali Ranskassa) tai murteiksi (kuten itämurteet Suomessa), ja jotka kirjapainon keksimisen aikaan eivät saaneet omia kirjakieliään. Tällöin sanavalintana ”riistäminen” tökkää hieman silmään. Minulla ei ole alkuperäistekstiä tässä käsillä, mutta olisikohan tuossa taustalla juurikin ”exploit”-verbi? Andersson on toki marxilainen, jolloin ”riistää” on luonnostaan ensin mieleen tuleva valinta, mutta jotenkin riistäminen tuntuu liian raa’alta. Voisi kuvitella vähemmistökielten puhujien olleen tyytyväisiä päästessään osalliseksi kirjapainon tuotoksista. Sen sijaan, jos em. kohta kuuluisi ”olisi pyrkinyt käyttämään hyväksi kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita”, olisi tulos neutraalimpi.

Mutta kuten sanottua, minulla ei ole alkuperäistekstiä käsilläni, enkä muutenkaan ole tutustunut marxilaisen kirjallisuuden kääntämiseen, mutta tulipa vain lukiessa mieleen.

Kuinka tehdä asioita sananvapaudella

J. L. Austinin artikkeli ”How to Do Things with Words” on teksti, johon tyypillisesti viitataan, kun puhutaan kielen eri funktioista. Perinteisemmin oli ajateltu, että kieli esimerkiksi voi kuvailla asioita ja lauseilla on ”totuusarvo”, eli ne joko pitävät paikkaansa tai sitten ei. Austin sen sijaan — joskaan ei varmastikaan ensimmäisenä — kiinnitti huomiota siihen mitä kaikkea muuta kielellä voidaan tehdä. Tämä on olennaista myös sananvapauden kannalta, joskin varmasti on totta sekin, että minä en itse tätä ensimmäisenä ole keksinyt, mutta alla olevaan esitykseen en ole sellaisena muualla ennen törmännyt.

Sananvapauden puolustajat, käsitteen laajimmassa merkityksessä, usein naiivisti ajattelevat sananvapauden olevan poikkeuksellinen vapaus siinä mielessä, että sille ei tulisi asettaa rajoja: ”sananvapaus joko on tai sitä ei ole”. Kun sananvapautta ja sanomista lähestytään nimenomaan tekoina, riisutaan siltä sen myyttinen kaapu ja huomataan, että sanomista rajoittavat samat asiat kuin muutakin tekemistä.

Esimerkkinä:

”Lyö Mattia turpaan.”

”Maksan sinulle satasen, jos lyöt Mattia turpaan.”

Ensimmäinen lause on käsky ja toinen lupaus. Olennaista näissä ei ole niiden ”totuusarvo” tai millaisia kuvauksia ne ovat maailmasta, vaan se mitä ne tekevät ja mitä niistä seuraa: Matti saa (todennäköisesti) turpaansa. Olisi outoa, että Matin turpaanvetäminen nauttisi lain suojaa ja moraalista vapautta vain siksi, että siinä käytetään sanomista. Toki itse turpaanvetämisaktin toteuttaja on syyllinen, mutta yhtä lailla syyllinen on se primus motor, joka saa sen aikaan. Laissa tämä tunnetaan nimellä ”rikokseen yllyttäminen”*.

Yllä olevat esimerkit ovat aika helppoja, ja niistä tuskin on erimielisyyttä. Silti ne osoittavat, että mitään absoluuttista sananvapautta ei voi olla. Rikokseen yllyttämistä pitää tarkastella nimenomaan tekona, ei ”vain” kielellisenä ilmaisuna.

Esimerkkejä lisää:

”Matti on pedofiili.”

”Matti pettää vaimoaan.”

-> Matti saa taas turpaansa.

Valheiden ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, silloinkin kun se on totta, on Suomessa kriminalisoitu, ja syystä. Olennaista näissäkään ei ole ovatko väittämät totta tai valhetta, vaan että ne vahingoittavat kohdettaan.

Esimerkkejä:

”Matin edustama ihmisryhmä on yhteiskunnan loinen ja ehkä myös raiskaa lapsia.”

-> Taas Mattia viedään.

Absraktiotasolla ollaan siirrytty askeleen kauemmas suorasta käskemistä tai lupaamisesta. Siksi monen mielestä tämän tyyppisen vihapuheen tulisi nauttia sananvapauden suojaa. Jos lopputulos on kuitenkin sama ja vihapuhe tekona vahingoittaa kohdettaan, tulee sitä arvioida nimenomaan tekona. Ylläolevista esimerkeistä ihmisryhmää vastaan yllyttävä vihapuhe on sitä paitsi epäreiluin: yksilönä Matin on mahdoton vaikuttaa miten häneen suhtaudutaan.

Sananvapausideaali on peräisin 1600-luvun liberaaleilta, jotka näkivät sananvapauden yksilön oikeutena kritisoida vallanpitäjiä. Asia tulee nähdä myös toisin päin: yksilön tulee nauttia turvaa vallanpitäjien teoilta. Kun valtapuolueen puheenjohtaja maalittaa yksittäistä toimittajaa, joka jättää kriittisen kirjoituksen julkaisematta saadessaan jatkuvasti uhkauksia, yöllisiä häirikkösoittoja ja anonyymejä loukkauksia verkon kautta, eivätkö kyseessä ole nimenomaan teot, joilla sananvapautta ja yksilönsuojaa kavennetaan? Kun naapurin yksinvaltainen ydinasevalta käynnistää valhekampanjoita ja jälleen maalittaa yksityishenkilöitä, täytyy olla jokin mekanismi, jolla yksityishenkilöitä suojataan. Kun vähemmistöt kokevat uhkaa enemmistön taholta, toteuttaako se edellä mainittua sananvapausideaalia, vai onko se nimenomaaan vallankäyttöä yksilöä kohtaan?

Fraasia ”suvaitsemattomuuttakin täytyy suvaita” toistellaan ikään kuin olisi keksitty suurikin viisaus. Tai ”sananvapautta joko on tai ei ole”. Sananvapauden ajatellaan olevan poikkeustapaus seurauksista huolimatta.

Kuvitellaan tilanne, jossa menet ravintolaan viettämään iltaa. Pöytääsi lyöttäytyy humalainen (tai mitä useampia sen hauskampaa), joka haistattelee sinulle ja huorittelee seurueesi naisia. Pyydät häntä poistumaan, mutta sen sijaan humalainen uhkaa vetää sinua turpaan. Luonnollisesti pyydät henkilökuntaa puuttumaan tilanteeseen, mutta saat vastaukseksi: ”hänelläkin on vapautensa!” Ja mikä oikeus heillä olisikaan rajoittaa räyhääjän ilmaisunvapautta. Miksi et argumentoi häntä kumoon, kun hän pauhaa kaikille panneensa vaimoasi viime yönä, vaikka onhan tuo akka melko haaskan näköinen? Itse asiassa se ei voi pitää paikkaansa, koska vaimo vietti viime yön kotona, eikä hän sitä paitsi ikäisekseen ole pahan näköinen, minkä tietenkin kerrot humalaiselle, joka käskee sinua tulemaan ulos koittamaan kumpi on kovempi äijä ja kumpi vätys aisankannattaja. Etkä tietenkään mene, vaikka voisit helposti vetää uhoajaa turpaan, mutta väkivalta olisi hänen sananvapautensa rajoittamista. Ja niin edelleen.

Millä tapaa ylläoleva muka ei ole nimenomaan teko? Ja millä tapaa se muka ei riko sitä liberalismin periaatta vastaan, että oma vapaus ei saisi aiheuttaa muille haittaa? Ja millä tapaa se muka eroaa siitä, miten ihan aikuiset ihmiset nykyään käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa?

—-
*DISCLAIMER: En ole juridiikan asiantuntija, joten lainopillisisa neuvoissa kehotan kääntymään muiden tahojen puoleen.

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Koska Neuvostoliiitto

Kaikille on tuttu ns. natsikortti, joka tarkoittaa sitä, että keskustelussa (yleensä verkkokeskustelussa) jotakuta keskustelijoista kutsutaan mielipiteidensä vuoksi natsiksi. Keskustelulle itselleen tämä ei tee tietenkään hyvää, varsinkaan jos nimitys ei ole aiheellinen, ja terminsä tuntevat tietävät kyseessä olevan ns. ad hominem -argumentointivirhe (tosin ihan oikeidenkin natsien määrä verkossa on jatkuvassa kasvussa ja parodiahorisonttia hipovat tapaukset, joissa oikeasti hakaristilippua heiluttava äärioikeistolainen loukkaantuu, kun häntä kutsutaan natsiksi ja ryhtyy sitten tivaamaan mitä pahaa natsit ovat tehneet että heitä niin vainotaan).

Natsikortin lisäksi pakasta löytyy luonnollisesti myös kommunistikortti. Angloamerikkalaisissa keskusteluissa sitä pelataan usein esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa koskevissa keskusteluissa. Meillä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tämän kaltaiseen ”sosialismiin” suhtaudutaan joko positiivisesti tai välttämättömänä pahana, mutta valttina kommunistikorttia pidetään meikäläisessäkin keskustelussa.

Tässä ei ole mitään uutta eikä sinänsä bloggaamisen arvoista. Mielenkintoinen on kuitenkin eräs tapa pelata tämäntyyppisiä kortteja. Peliliike suoritetaan kutakuinkin seuraavasti:

olet pasifisti-> olet siis kommunisti -> ei siellä Neuvostoliitossa kuule sivareita paljon suvaittu!

Ja tottahan se on, että Neuvostoliitto oli läpeensä militaristinen ydinaseilla pullisteleva diktatuuri, jossa aseistakieltäytyjillä oli ahtaat oltavat. Ja totta on varmaan sekin, että aikanaan joistain taistolaisista löytyi niitä, joilla oli oma määritelmänsä ”rauhankasvatuksesta”.

Kyseistä kaavaa voi soveltaa lähes loputtomasti:

vähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä -> olet siis kommunisti -> Neuvostoliitossa vähemmistöjä sorrettiin

Se, että mitä tällainen tautologia todistaa, ei ole oleellista, ainakaan niille jotka tällaista perustelua käyttävät. Enkä edes aio selventää tässä, mitä tällaisessa ”argumentoinnisa” on vikana.
Aikaisempiin ateismikeskusteluihin liittyen sama kaava kirjoitetaan seuraavasti:

olet ateisti-> olet siis kommunisti -> marxilaisuus on sekin yhdenlainen uskonto.

Jos jonkun mielestä tällainen kaava on liian naurettava, että sitä kukaan vakavasti otettava kirjoittaja Suomi24:n ulkopuolella käyttäisi, löytää kuitenkin dokumentoidun esimerkin pamflettikokoelmasta ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” Joonas Konstigin erikoisen otsikon ”Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat” alta. Uskontoa ja uskonnollisuutta puolustavassa tekstissä väitetään, että uskonnoton yhteiskunta on vaarallinen utopia, josta esimerkkinä Neuvostoliitto, jonka kaikki paha oli seurausta uskonnon hylkäämisesestä. Sen jälkeen huomautetaan kuitenkin, että ”[t]äysi uskonnottomuus ei Neuvostoliitossa onnistunut. Sielläkin palattiin Stalinin kaudella tietynlaisiin kvasiuskonnollisiin rakennelmiin, johtajan messiaskulttiin ja kuolemattoman Leninin muumioon Punaisella torilla.” Itse lisäisin listaan vielä uskonnontuntien korvaamisen ateismin tunneilla, mikä aikanaan itseäni huvitti vanhoja virolaisia koulutodistuksia lukiessa. Ateismi oli siis Neuvostoliiton virallinen uskonto. Konstig tosin samalla sivulla edellisessä kappaleessa pitää ”materialistista uskontoa” määritelmällisenä mahdottomuutena, kenties omaa argumenttiaan suojatakseen, mutta jo pari sivua myöhemmin taas määrittelee ateismin ”taikauskoksi” ja että ”marxismiinkin uskoi [sic] moni järkevä ihminen, ja maailmankuva on siinä samanlainen [taikauskonen]”. Ateismi on siis pahasta, koska se on kommunismia, joka ei ole uskonto, mutta jollain tavalla silti on.

Kommunistikortin jälkeen saa siis sääntöjen mukaan pelata Neuvostoliittokortin, jonka jälkeen alkuperäisen kortin (joka voi olla mikä tahansa) merkitys kääntyy päinvastaiseksi. Ainakin joidenkin mielessä. Jos tämäkään ei riitä voittamaan peliä, voi aina pelata ultimaatisen valtin ”Hitler oli kasvissyöjä ja kansallissosialismi oli sosialismia”.

Vieraat maailmat ja universaali evoluutio

Tämän bloggauksen lähtöpontimena on Netflixin uusi dokumenttisarja ”Alien worlds”, joka visioi animaation keinoin millaista voisi elämä olla avaruudessa ns. eksoplaneetoilla. Jälleen kyseessä aihe, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten tämä ei ole varsinaisesti sarjan arvostelu, mutta koska kyseinen sarja toimii hyvänä esimerkkinä, sidon tämän aiheen siihen. Itsessään sarja on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, pikemminkin ”infotainmentia” kuin dokumentti perinteisessä mielessä. Tiedettä on mukana sen verran, että sitä päästään popularisoimaan ja uudenaikaisen luontodokkarin kaikki keinot ovat käytössä ja jopa ylitetään, kun epäiltävästi psykedeelejä nauttineet animaattorit pääsevät vauhtiin. (Esimerkiksi Ylen astrobiologiasarja on toki kovempaa tiedettä, mutta paljon tylsempi.)

Kritiikin kohteena on tässä se sarjan premissi, että evoluutio on kaikkialla maailmankaikkeudessa elämää synnyttävä voima. Tai pikemminkin sellainen yleinen ajattelutapa, josta kyseinen sarja tarjoaa hyvän esimerkin.

Itselläni on henkilökohtaista historiaa aiheesta sitä kautta, että jouduin nuorena tekemisiin ns. älykkään suunnittelun ja kreationismin kanssa. Ei mennä tässä siihen sen pidemmälle, mutta tällä hetkellä olen kohtalaisen vakaumuksellinen ateisti, jopa siinä määrin, että haluan kyseenalaistaa kaikki ”teismin” muodot metafysiikassa, myös sellaiset jotka korvaavat persoonallisen (kristillisen) jumaluuden jollain abstraktilla voimalla. Monille evoluutioteoria edustaa sitä perustetta, joka kampeaa jumalan jalustaltaan osoittamalla, ettei maailmaa ole luotu (kuudessa päivässä tai useammassa), vaan että kaikki on syntynyt ”sattumalta”. Myös kreationistit ovat ottaneet evoluutioteorian päävihollisekseen väittämällä, että maailmankaikkeus ja elämä ovat niin kompleksisia ilmiöitä ja silti toimivat niin tarkoituksenmukaisesti, että ne eivät ole voineet syntyä sattumalta, vaan joku on ne suunnitellut. Tähän ateisti vastaa, ettei ole mitään suunnittelijajumalaa, vaan että maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä ja elämän syntyä ja kehitystä säätelee abstrakti elämää luova voima, nimeltä ”evoluutio”. Kun kreationisti kysyy, mistä elämän moninaiset muodot ovat peräisin, ateisti vastaa ”evoluutio on ne luonut”. Evoluution tulosta on ovat myös ihminen ja hänen tietoisuutensa. Evoluutiolla on suunta ylöspäin ja eteenpäin, kohti kehittyneempiä ja monimutkaisempia organismeja. Kuten vuoden 1979 Star Trekissä, Voyager-avaruusluotainkin saavuttaa tietoisuuden, kun sille vain annetaan tarpeeksi aikaa. Koneiden tietoisuutta pidetään uhkana: kun niille annetaan tarpeeksi laskentatehoa, niiden piirilevyihin pulpahtaa tietoisuus itsestään, koska evoluutio. Evoluutiolla jotkut selittävät myös moraalia, äärimuotonaan sosiaalidarwinismi.

Alien worlds -dokumenteissa evoluution oletetaan olevan kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava voima, joka seuraa samoja periaatteita muilla planeetoilla kuin maan päälläkin. Jokaisen osan alkuinsertissa listataan kolme periaatetta, jotka ovat elämälle universaaleja kaikkialla: ravinnonhankinta, lisääntyminen ja kehittyminen. Näistä ongelmallisin on viimeneinen: mikä on piirtänyt suuntaviivat kehitykselle?

Ongelma on siis siinä, että jos ateisti uskoo kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttavaan, elämää luovaan abstraktiin voimaan, jolla on suunnitelma ja päämäärä ja jonka eettisiä periaatteita ihmisten tulee noudattaa, niin eikö kyseessä ole ihan perinteinen jumalusko (”sounds like a religion with extra steps”), ainakin jonkinlaisessa aristoteelisenä light-versiona, ”ensimmäisenä liikuttajana”? Jos vieläpä ihmisten (ja koneiden) tietoisuus on peräisin evoluutiosta, joka kehittää lajeja kohti jotain ideaalia, miten tietoisuus voi olla peräisin joltain joka ei ole tietoinen? Mikä on se ideaali, jota kohti kehitymme ja mikä on se suunnitelma, jota noudattaen niin tapahtuu?

Väitetään, että uskonto on syntynyt myös evoluution tuloksena vastaamaan tiettyjä tarpeita. Jos jätetään evoluutio tästä kohtaa pois, voidaan silti melko suurella varmuudella sanoa, että uskonto, tai tässä tapauksesa teismi on ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa maailmaa. Pyrimme näkemään järjestelmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta sielläkin missä niitä ei välttämättä ole, personoimaan ja näkemään ympäristömme antropomorfisena. Nämä tavat ovat meille niin ominaisia, että ateistinkin voi olla niistä vaikea irtautua. Arkikielessä myrsky ”raivoaa”, vaikka sillä tuskin sen kummallisempia tunteita kuin ”hellivällä” auringonlämmölläkään. Samoin ateistitkin puhuvat evoluutiosta kuin tietoisesta, suunnitelmallisesta voimasta.

Edellä käytin tarkoituksella termiä ”evoluutio”, koska se tulee myös sarjassa esiin ja se on myös se olkinukke, jota vastaan kreationistit hyökkäävät. Ensimmäinen askel voisi olla sen korvaaminen esimerkiksi luonnonvalinnan käsitteellä: lajit sopeutuvat ympäristöönsä ja muuntuvat sen seurauksena siten, että syntyy uusia lajeja. Tämä on (lähes) eittämätön tieteellinen tosiasia. Sen sijaan on vaarallista puhua ”kehityksestä”, koska silloin tulee olettaa jokin ideaali, jota kohti kehitytään, ikään kuin jossain olisi elämän pohjapiirros valmiina. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan teleologiseksi (ja sekin palautuu Aristoteleeseen): oletaan että maailmalla on jokin päämäärä ja tarkoitus. Ihmiselle onkin vaikea hahmottaa maailmaa, jossa ei olisi merkityksiä, elämää jolla ei olisi mitään tarkoitusta (Aristoteles onkin kenties paras esimerkki ”terveen järjen filosofista”). Vaatii kuitenkin suunnatonta uskonhyppäystä todella antaa maailmankaikkeudelle jokin suunnitelma, jota noudattaen se kehittyy. Youtubessa oli oiva seminaari naturalismista (siis naturalismista metafysiikassa, ei nakuleireistä), mutta jostain syystä en löydä sitä enää.

Sarjassa kuitenkin ”evoluutio” näyttää toimivan vierailla planeetoilla hyvin samalla tavalla kuin maan päällä. Jos kuitenkin evoluution moottorina on ”sattuma”, voi se ottaa minkä suunnan tahansa. Ei ole mitenkään sanottua esimerkiksi, että vierailla elämänmuodoilla olisi dna:ta soluissaan (tai edes soluja). Ikään kuin aminohappojen kemialliset ominaisuudet synnyttäisivät elämää, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Sen vielä ymmärrän, että happi- ja vetyatomien ominaisuudet ovat sellaiset, että oikeissa olosuhteissa ne yhdistyvät ja syntyy vettä (ja vielä oikeammissa olosuhteissa iso räjähdys), mutta onko hiili-, vety- ja typpiatomeilla sellainen ominaisuus, että ajan kanssa ne muodostavat dna-ketjuja, alkavat taistella selviytymisestään, kehittyä kohti tietoisuutta jne.? Eroja on vain sopeutumisessa ympäristöön, mutta suunta on joka tapauksessa selvä. Miten tällaista suuntaa voi olla ilman suunnitelmaa ja miten usko tällaiseen suunnitelmaan eroaa uskosta jumalan luomissuunnitelmaan?

Elämästä maailmankaikkeudesta puhuttaessa keskustelu alkaa yleensä väitteellä, että maailmankaikkeus on niin suuri, että ”onhan siellä pakko olla elämää” (”eiii välttämättä”, sanoisi sketsihahmo: se on kenties mahdollista, mutta ei välttämätöntä). Sarjakin alkaa muistutuksella, että maailmankaikkeudessa on ”triljoonia” planeettoja. (Ei ihmekään, että joitain lukuja kutsutaan ”tähtitieteellisiksi”.)

Miten väite ”maailmankaikkeus on niin suuri, että siellä on pakko olla elämää” eroaa siitä väitteestä, jonka kreationistit ovat omaksuneet: ”elämä on niin monimutkainen ilmiö, että jokin tietoinen järki on sen suunnitellut”? Jos jos mitään suunnitelmaa ja suunnittelijaa ei ole (kuten ateisteiksi itseään väittävät sanovat), miksi monella ateistillakin suunnitelma ja suunnittelija tekevät paluun siinä miten ”evoluution” kulkuun maailmankaikkeudessa suhtaudutaan?

Toinen premissi on, että ajan kuluessa organismit ”kehittyvät” itsessään, tarvitsee vain antaa tarpeeksi aikaa. Mutta miksi elämä koskisi vain hiilipohjaisia organismeja? Onhan joku galaksikin vanha, miksei se ole ”elävä”? Tai olisiko niin, että tulisi radikaalisti iroittautua ihmisnäkökulmasta ja kysyä mitä varsinaisesti tarkoitamme ”elämällä”?

Alien Words-sarjan viimeisessä jaksossa esitellään teknologiaa käyttää kehittynyt ulkoavaruuden sivilisaatio. Vaikka sarjassa kyseiset olennot ovat kennoihin pakattuja kehottomia aivoja, älykkäästä elämästä maailmankaikkeudessa puhuttaessa ajattelemme ufoilla lentäviä humanoideja. Itsessään sana ”humanoidi” tarkoittaa ihmisen kaltaista, ja mielikuvissamme (ja populaarikulttuurissa) ne ovatkin pieniä vihreitä miehiä, joilla on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää ja niin edelleen (aika usein myös kaksi sukupuolta). Avaruusolennot puhuvat jotain kieltä ja käyttävät teknologiaa. Tämä on laajennettu versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa jumala luo ihmisen kaltaisekseen (tai ihminen luo jumalan kaltaisekseen), ja siksi myös vieraiden planeettojen ”ihmiset” ovat jumalan kaltaisia, siis meidän kaltaisiamme.

Evoluution kruunu on siis älykäs elämä sellaisena, kuin se ihmisissä ilmenee. Sellaiset asiat kuten ”älykkyys” ja ”tietoisuus” ovat kuitenkin evoluution kannalta melkoisia oikkuja. Evoluutio silloin, kun se käsitetään vain luonnonvalintana ja ympäristöön sopeutumisena, ei itsessään pyri luomaan kehittyneitä, älykkäitä ja tietoisia olentoja. Älykkyys on evoluution kannalta relevanttia vain, jos se auttaa lajin sopeutumista ympäristöönsä. Tältä kannalta on epäselvää myös se, miten ihmisen tietoisuus on syntynyt: mitä etua olemassaolon tiedostamisella on luonnovalinnan kannalta? Onko sillä merkitystä samalla tavalla myös vierailla planeetoilla?

Uskonnon ytimessä on ”ihme, joka pitää uskoa”, mutta mitä pidemmälle pohdimme maailmankaikkeutta, sitä ihmeellisemmältä se itsessään alkaa tuntua ilman uskontoakin: uskonto tuntuu vain rajaavan tulkintamahdollisuuksia ja selittävän ihmeen pois jumalan suunnitelmalla. Koska ihmisen ajatusmaailma on rajoittunut rajoittunut toistamaan tiettyjä muotoja, ateistikin perustaa ajattelunsa samoihin peruspalikoihin kuin uskova. Vasta kun maailmankaikkeutta ja elämää tarkastelee ilman selittävää tekijää kuten ”jumala” tai ”evoluutio”, alkaa se todella vaikuttaa ihmeelliseltä ja selittämättömältä.

Kun puhutaan tieteen diskurssilla, tulee jumala sulkea pois selitysvalikoimasta, eli olla ateisti. Ollakseen ateisti, tulee uskoa paitsi evoluutioon, myös siihen, että mikään ei ohjaa evoluutiota (juuri siksi en pidä sanasta ”evoluutio”, joka viittaa siihen että sillä on jokin suunta, ja pysyäkseen jossain suunnassa sillä tulee olla ohjaaja). Tämä on kuitenkin ihmisen intuition vastaista ja niissä evoluutioon liittyvissä puhetavoissa paljastuu, kuinka ateistikin (tai tieteen auktoriteetilla puhuva) uskoo evoluutiuon olevan jokin universaalin järjen ohjaama prosessi.

Tässäkin sarjassa lainataan Arthur C. Clarkea: ”Two possibilities exist: either we are alone in the Universe or we are not. Both are equally terrifying”. Tämän voi kääntää myös muotoon: jos hiilipohjaista elämää tai jopa ihmisen kaltaisia olentoja myös muualla maailmankaikkeudessa, todistaako se uskonnon todeksi vai vääräksi? Kumpi on suurempi ihme: elämän löytyminen muilta pleneetoilta vai jumalan löytyminen?

Äänikirjat tuhoavat länsimaisen kulttuurin

Ääni- ja e-kirjat ovat saaneet ihmiset ainakin keskustelemaan kirjallisuudesta. Ei ehkä kirjallisuuden sisällöstä, mutta sen muodoista nyt ainakin.

Ollessani työharjoittelussa Turun Kauppakorkeakoululla vuonnea 2007, tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius kysyi, että mitäs se nuori mies opiskelee. Kun kerroin opiskelevani kirjallisuutta, totesi futurologi, että vaikka monet povaavat kirjan kuolemaa, tulee se tuskin katoamaan, koska kirja on niin kätevä käyttöliittymä. Olin hieman hämmennyksissäni, kuvittelin opiskelevani pikemminkin kirjallisuuden sisältöjä kuin käyttöliittymiä, olivat ne sitten paperia tai jotain muuta.

Ei sillä, että kirjan kutsuminen ”käyttöliittymäksi” olisi minua kirjanörttinä hätkähdyttänyt, koska sitähän se on. Sidottu kirja, eli ”koodeksi” yleistyi joskus varhaiskeskiajalla ja sitä ennen oli käytössä monenmoisia pergamenttikääröjä, papyryksiä ja kivitauluja. Varsin yleinen tapa oli vielä keskiajalla käyttää vahataulua, eli ”tablettia”, joka olikin nykyistä samannimistä elektronista laitetta ulkoisesti muistuttava muistiinpanoväline. Valitettavasti vahan heikon säilyvyyden vuoksi näitä tekstejä ei ole enää olemassa meidän luettavanamme. Painetun kirjan keksiminen on laitettu Gutenbergin nimiin ja 1400-luvulla niiden yleistyminen aiheutti samanlaista kulttuuripaniikkia kuin sähkö- ja äänikirjat myöhemmin: kirjan arvostus laskee, kun sen tekemiseen käytetään vähemmän vaivaa ja niin edelleen.

Harva kuitenkaan väittää, että vaikkapa Platonin tai jonkun muun antiikin kirjoittajan tekstit tulisi lukea käsinkirjoitetulta papyrykselta. Sisältö on itsessään tärkeää ja sen välittämiseen valitaan se muoto tai ”medium”, joka siihen parhaiten sopii. Antiikin kirjoittajathan tunnetusti eivät käyttäneet välimerkkejä (jälleen osoitus siitä, miksi pilkutuksen osaaminen on tärkeää), eivätkä itse asiassa edes välilyöntejä. Vasta sitten kun olisi lukenut käsinkirjoitettuja harakanvarpaita 1500-vuotta vanhoilta arkeilta, jotka ovat risaisia kuin vaarin vanhat alkkarit, voisi kehuskella lukeneensa Platonia.

Koska jotenkin kehuskelustahan tässä on kyse: ahkera kirjojen lukeminen katsotaan suoritusyhteiskunnassa saavukseksi siinä missä painon pudottaminen tai maratonin juokseminen. Ja nyt nykynuoret saavat nuo saavutukset helpommalla. Kuinka katalaa: äsken nuorisoa sai vielä lyödä sillä, että eivät ole kiinnostuneita kirjoista. Nyt ne ”lukevat” äänikirjoja, mutta eihän sitä lasketa, koska se on liian helppoa.

Toinen syy vastustaa uusia formaatteja on tietysti se pelko, että kirjat jotenkin katoavat. Todistellaan, miten mukavampi on lukea paperilta kuin ruudulta, ja tuoksuuhan se tuore paperi ja painomustekin ihanalta. Ja niinhän se onkin, ja niin kauan kuin paperikirja tuntuu mukavalta kädessä, tulee niitä saamaan kaupoista. Se on yksi markkinatalouden hyvistä puolista. Siinä vaiheessa, kun ääni- ja e-kirja ylittävät käyttömukavuudessaan painetun kirjan, ei kukaan enää kaipaa painettua kirjaa. Eikä silloinkaan vielä Fahrenheit 451 -henkeen kukaan tulee kirjankeräilijöilen kotiin näiden kirjavarastoja polttamaan.

Ehkä Wileniuksen ennustus toteutuu, eivätkä painetut kirjat katoa, eivät ainakaan tähän päivään mennessä ole kadonneet. Ehkä niistä joskus tulee samanlaisia keräilykohteita kuin vinyylilevyistä. Olisi kuitenkin toivottavaa muistaa, että laadukas sisältö on laadukasta käyttäliittymästä riippumatta. Joskus tuntuu, että siitä ollaan vähemmän halukkaita keskustelemaan.

Lisää Havelista

Havelin poliittinen analyysi jäi jonkin verran kesken, joten jatkan sitä tässä. Jos aikaisemmassa tekstissä oltiin kallellaan vasemmalle, nyt reivataan kurssia vähän enemmän tyyrpuurin puolelle.

Havel kirjoittaa:

Markkinatalous on minulle jotain yhtä luonnollista kuin ilma; onhan se kuitenkin talousjärjestelmä, jota ihmiset ovat testanneet satojen (ellei jopa tuhansien) vuosien ajan ja joka on todettu käytännössä toimivaksi. Se on järjestelmä, joka vastaa parhaiten ihmisten luontaista käyttäytymistä. Tästä syystä en koe sen sisältävän minulle minkäänlaista maailmankatsomusta, filosofiaa tai ideologiaa.

Itsekin kannatan markkinataloutta, sikäli kun sitä ajatellaan tiukasti keskusjohtoisen suunnitelmatalouden vastakohtana. Ensinnäkin moraalisesta syystä: olen liberaali, eikä mielestäni taloudellista liberalismia voi erottaa muusta liberalismista; ihmisellä tulee oikeus ja vapaus omistaa, harjoittaa ammattia ja nauttia työnsä hedelmistä, niin kauan kuin liberalismin kultaisen säännön mukaan hänen vapautensa eivät riko muiden vapauksia (valitettavasti käytännön kapitalismissa näin usein käy, mutta siitä enemmän toisaalla). Toiseksi käytännön syistä: maailma on niin monimutkainen, että viisainkaan keskuskomitea ei kykene hallitsemaan kaikkea, ja siksi on järkevintä, että jokaisella on maksimaalinen vapaus hoitaa omaa tonttiaan omaksi parhaakseen.

Sen sijaan ajatus, että markkinatalous olisi jotenkin ”luonnollinen” järjestelmä, on outo. Missä puussa raha kasvaa? Käyvätkö karhut ja jänikset keskenään valuuttakauppaa? Onko velka luonnonlaki? Jonkin asian käsittäminen ”luonnolliseksi” on nimenomaan ideologista ja sen väittäminen, että jokin asia on ”vapaa ideologiasta” on oikeistoliberaalien silmänkääntötemppu. Talouden lait eivät ole luonnonlakeja, vaan jokainen talousjärjestelmä on ihmisen keksintö. Samoin ideologiat ovat siitä hankalia, että ne tuppaavat tulemaan aina meidän ja maailman väliin, ja olen vähän skeptinen sen suhteen, voiko ”maailmaa itsessään” nähdä jotenkin ”ideologioista vapaana” ylipäätään.

Luultavasti koko teksti on alunperin ajateltu yksityistämispolitiikan puolustamiseksi, sillä Havel oli mukana yksityistämässä Tsekkoslovakian kansallisomaisuutta. Itsehän kannatan vahvaa valtio-omistajuutta, mutta edelliseen kirjoitukseen viitaten, olen valmis muuttamaan käsityksiäni. Olisikin kiinnostavaa lukea kattava selvitys entisten sosialistimaiden kansallisomaisuuden yksityistämisestä. On selvää, että suunnitelmataloudesta yksityisyrittäjyyteen oli mahdotonta siirtyä purkamatta valtion monopoleja ja osin on jälkiviisastelua puuttua joihinkin yksittäisiin epäonnistumisiin, mutta haluaisin lukea kattavan esityksen aiheesta. Joku Naomi Klein kirjoitti Venäjän kansallisomaisuuden uusjaosta Tuhokapitalismi-kirjassaan, mutta kirja oli vähän yksipuolinen ja sensaatiohakuinen.

Asia ei ole merkitystä vailla Suomenkaan suhteen, sillä samoihin aikoihin täälläkin yksityistettiin valtion omaisuutta, joskaan muutos ei ollut aivan yhtä jyrkkä. Tänään HS kirjoittaakin valtion omaisuudesta otsikolla ”Jokainen suomalainen on pörssikapitalisti” (vaikka olen melko varma, että valtio-omistajuus on nimenomaan pörssikapitalismin vastakohta). Jutun mukaan valtio saa osinkoina tänä vuonna yli miljardi euroa. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen osinkopotti olisi, jos alunperin sellaiset valtion kruununjalokivet kuten Neste ja Valmet olisivat edelleen valtion omistuksessa. Kaikkihan tietävät kuinka rikkaat valittavat että verot vievät heidät kaikki rahansa, vaika tosiasiassahan kaikkein rikkaimmat maksavat suhteessa vähämmän veroja (koska voivat tuloveron sijaan maksaa vain pääomaveroa tai kikkailulla välttää verojen maksun kokonaan) ja toisekseen suuri potti valtion tuloista tulee myös valtion omistamien yritysten osingoista. Olisi kiinnostava saada tästäkin puolueeton selvitys, eikä vain pitää yksityistämistä automaatisesti autuaaksi tekevänä.

Vaarana on siis, että jos jotain aletaan pitää ”luonnollisena” ja ”vailla ideologiaa”, tehdään huonoja päätöksiä ilman tarkempia perusteluita.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.