”Sellaista on vapaus”

Mitä on yhteiskunnallinen vapaus? Olemmeko toimintamme subjekteja ja onko meillä mahdollisuutta vaikuttaa elämäämme ja yhteiskuntaan ympärillämme? Kaikki muistavat Simpsonien alkumontaasin, jossa perheen nuorimmainen, Maggie, ”ohjaa” autoa leikkiratilla ja jäljittelemällä äitiänsä. Samalla tavalla mekin kuvittelemme olevamme kohtalomme ohjaksissa. Voisi tietenkin kuvitella, että ihminen huomaisi, ettei leikkiratin vääntämisen ja auton liikkeiden välillä ole yhteyttä. Jutun juju onkin siinä, että silloin kun jäljittelemme ohjausliikkeillämme auton liikkeitä vaikuttaa siltä, että auto liikkuisi sinne, minne haluamme. Sivusta katsoessa (alkumontaasin rajattu kuva) eroa ei voi huomata, jos ei tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus. Näin meidänkin on helppo ajatella, että asettettuessamme annettuun subjektipositioon olemme oman elämme herroja: auto liikkuu sinne minne haluamme, niin kauan haluamme sen liikkuvan sinne, minne se liikkuu. Koska ei ole olemassa mitään havaittavan todellisuuden ulkopuolista pistettä, josta voisimme tietää kumpi on syy ja kumpi seuraus, emme voi tietää ohjaammeko elämäämme vai se meitä.

Myrkky muistoissamme

Jantso Jokelin kirjoitti Kulttuuricocktailiin hauskan ja mielenkiintoisen syväraportin ikäluokkamme nuoruuteen kuuluneesta Myrkky-lehdestä. Muistan kyllä ilmiön, mutta en tainnut kovin montaa fyysistä lehteä itsessään lukea, koska olin hyvin kiltti lapsi, joka piti sellaisia julkaisuja sopimattomina ja oikeastaan vasta vanhemmalla iälllä selailin niitä enemmän. Ja olihan se räävitön julkaisu, joka ei edes yrittänyt laitaa vitseihinsä mitään syvällisempää merkitystä kuin pelkän pissa-kakka-pimppi-pippeli -akseliston. Haastateltu entinen päätoimittaja kieltää, että olisi pyritty edes järkyttämään, vain pelkästään tekemään hauskoja juttuja, eli ei halua pelata edes sitä korttia, että räävittömyydellä itsessään olisi jokin tabuja rikkova merkitys, kuten usein näissä yhteyksissä tehdään.

Aika moni kommentoija onkin väittänyt, että Myrkyn kaltaista poliittisesti epäkorrektia (tai mikä olisi kuvaavampi ilmaisu, nollakorrektius?) lehteä olisi nykyajan cancel-kulttuurissa mahdotonta tehdä. En tiedä. Aikaisemmassa julkaisussani jo pohdin, onko tietty konservatiivisuus, tai ainakin ”kyky järkyttyä” tulossa takaisin. Kuten Jokelin artikkelissaan arvelee, olen myös samaa mieltä siitä, että 90-luvulla tabuja rikottiin siihen malliin, että mikään ei tuntunut enää miltään (korkeintaan teatterissa ulosteiden heittäminen yleisön päälle ja kuolleelle kissalle masturbointi).

Onko liberalismi edistystä?

Tietty liberalisoituminen tuntui alkaneen 60-luvulla ja saavuttaneen huippupisteensä 90-luvulla. Tätä kehitystä on kuvattu suoraviivaiseksi vapaamielisyyden voittokuluksi, tai sitten aaltoliikkeeksi, jossa liberaalimmat ja konservatiivisemmat ajat vuorottelevat (mutta että kenties megatrendinä liberalismi voittaa pitkällä aikavälillä).

Suhtaudun tällaisiin yksinkertaistuksiin epäilevästi: uskooko liberalismin voittokulkuun enää edes Francis Fukuyamakaan, ja jos, niin minkä liberalismin? Ajatus jatkuvasti alaa valtaavasta liberalismista on oudon essentialisoiva, ikään kuin aatteet olisivat olemassa ”olioina sinänsä” ja kävisivät keskenään jonkinlaista ylihistoriallista kamppailua. Pikemminkin näyttäisi siltä, että esimerkiksi juuri cancel-kulttuurin taustalla ovat tietyt (vasemmisto)liberaalit. Sananvapauden puolesta liputtavat konservatiivit taas vaalivat asennetta, jonka voisi kiteyttää tyypilliseen twiittiin ”eipä ole Suomella ja Pohjois-Korealla mitään eroa, kun ei saa enää edes neekeriä kutsua neekeriksi”.

Kehityksen tai aaltoliikkeen sijasta tuntuisi olevan totta, että vastapuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ja muuttavat toisiaan ja aatteet oman sisäisen käymistilansa vuoksi ovat jatkuvassa prosessissa. (Esimerkkinä konservatiivi,joka kutsuu itseään klassiseksi liberaaliksi. ) Toki kaikilla liikkeillä on oma perinteensä ja varmasti joku vuoden 1968 antiautoritaarinen henki on (vasemmisto)liberaalissa liikkeessä vielä vahvana hengissä ja konservatiivi kenties näkee 60-luvun aikana, jolloin vanhat arvot olivat vielä voimissaan.

Konservatiivit liberaalit ja liberaalit konservatiivit

On varmasti totta, että nyky-Suomessa on vallalla tietynlainen ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” (toki tämä on siinä määrin iso väite, että sitä pitäisi avata enemmän, mutta ehkä teen tästäkin oman postauksensa myöhemmin) ja ehkä jopa sellaisen pamfletin kuin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” väitteistä osa on tottakin (tästäkin ehkä enemmän toisaalla). Jossain määrin tilanne on jakomielinen: juuri konservatiivit näkevät itsensä sananvapauden puolustajina, jopa siinä määrin mikä koskee räävittömyyksiä, etenkin rasismia, seksismiä ja väkivaltaa. Kun konservatiivi vaatii ”vapautta”, hän ei itse asiassa vaadi homoille tai muulle sateenkaariväelle vapautta olla oma itsensä, vaan vapautta olla homofobinen. Vastaavasti konservatiivi vaatii sananvapautta rasismille ja naisia alistavalle puheelle, ei niinkään tasa-arvolle, joka on taas (vasemmisto)liberaalien agenda.

Jos oletetaan ns. ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” olemassaolevaksi asiaksi, konservatiivien homofobia, rasismi ja seksismi kohtaa luonnollisesti kritiikkiä. Tätä konservatiivi kutsuu sananvapauden rajoittamiseksi: mitään ei saa enää sanoa.

Väittäisin kuitenkin, että sananvapaus 2020-luvulla Suomessa on vielä hyvissä kantimissa. Jos muistellaan Suomen hieman yli satavuotista historiaa, asiat eivät olleet kovin hyvin silloin, kun konservatiivit itse olivat vallassa. 90-luvusta olikin jo puhetta. 80-luvun voidaan ajatella pedanneen tietä 90-luvulle: tv-viihde oli muuttumassa jo vapaamielisemmäksi ja poliittisesti suomalainen perestroikka antoi luvan esim. Neuvostoliiton kritisointiin. Siitä taakse päin 60-70 -luvuilla, joita jotkut tarkastelijat pitävät poikkeuksellisen vasemmistolaisena aikana, saattoi saada vankilatuomion jumalanpilkasta kirjallisuudessa tai seksiääntelystä taideperformanssissa. Samoin ”siviilipalvelukseen yllyttäminen” oli rangaistava rikos (vaikka itse siviilipalvelus ei ollut) ja niin edelleen. Tämän perusteella 60-70 -lukua voi pitää pikemminkin konservatiivien hallitsemana aikana, jossa suuren yleisön (tai ainakin nuorison) mielipiteet alkavat liberalisoitua. Täytyy muistaa myös suomettuminen, joka ei missään tapauksessa ollut vasemmistolainen projekti, vaan koko suomalaista puoluekenttää läpi leikkaava ilmiö: joku Kekkosen maalaisliitto oli varmasti suomettunein puolue, mutta niin oli myös Kokoomus, kun taas SKDL saattoi arvostella vaikkapa Tšekkoslovakian miehitystä. Siitä huolimatta noin yleisesti Suomessa ei pilkattu sen enempää jumalaa kuin Neuvostoliittoakaan.

Siitä taakse päin sotavuosina sananvapauden tila oli ongelmallinen, eikä esimerkiksi vasemmistokirjalijoiden vangitseminen välttämättä mennyt kaikkien oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti, mutta sota-aikaa pitää tarkastella poikkeusaikana, joten ei siitä sen enempää. Sitä ennen taas 20-30 -luvulla sekä valtiovalta, että ulkoparlamentaariset ryhmittymät, kuten Lapuan liike pitivät huolta siitä, että kaikki vapaamielisyys tukahdutettiin vaikka väkivalloin. Jälleen taakse päin mentäessä sisällissota oli poikkeustila, jonka käsittelyyn ei ole tilaa tässä.

Nopea ja yleistävä katsaus Suomen historiaan paljastaa siis, että suurimman osan historiaansa Suomi on ollut hyvinkin konservatiivinen maa jossain herännäisuskonnollisuden ja YYA-sopimuksen realiteettien välissä. Sananvapautta ei ole ollut siis sen enempää ”räävittömyyksien” kuin poliittisten mielipiteiden ilmaisuun. Jostain 60-luvulta lähtien varmasti osittain massakulttuurin, kuten tv:n, elokuvien, kirjallisuuden ja nuorisomusiikin vaikutuksesta alkoi nuoriso kapinoida vanhoja arvoja vastaan. Moni oli aatteellisesti vasemmalla, mutta puoluejako ei ollut välttämättä merkitsevä jakolinja, koska moni vanhempi vasemmistolainen saattoi arvojen suhteen olla konservatiivinen ja toisaalta joku taistolaisten kaltainen nuorisoliike siirtyi 70-luvulla sfääreihin, joita tuskin voi kutsua liberaaleiksi.

80-luvun mittaan alkoi yleinen poliittinen vapautuminen esimerkiksi suomettumisesta (samoin kuin talouden vapautuminen ja ns. kasinovuodet) ja se 80-luvun turboahdettu, yliseksualisoitunut amerikkalainen massakulttuuri valtasi alaa. Toisaalta, joku Miami Vice tuntuu nykymittapuulta aika kesyltä, mutta voitaisiinko tänä päivänä näyttää lapsille sellaista animaatiosarjaa kuin Heman?

Tässä suhteessa 90-luku oli omituista aikaa. Yhtäkkiä maailma oli vapautunut ja mitä tahansa sai sanoa ja tehdä. Ei ollut Neuvostoliittoa, mutta myös sen vastapooli oli kadonnut: ala-asteella 90-luvun alussa meille lapsille kyllä kerrottiin talvisodasta ja Jeesuksesta, mutta kaikki uskonnollis-isänmaallis-konservatiivinen aatemaailma oli katoamassa sen liberaalin kaupallisen kulttuurin tieltä, joka ei ollut varsinaisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista. Samaan aikaan elettiin masentavaa lamaa. Tästä taustasta nousivat sellaiset ilmiöt kuten black metal ja 90-luvun kohuttu ”saatananpalvonta”. Nuorisolla on tietenkin aina ollut tarve kapinoida ja kun aikoinaan kohuun riittivät Elviksen lanteet, väärä ihonväri televisiossa, avoin seksuaalisuus, mutta jo 80-luvulla punkkareiden piti vääntää isompaa vaihdetta tarkoituksenmukaisella ärsyttämisellä, johon entiset hippivanhemmat suhtautuivat ymmärtäen. 90-luvulle tultaessa piti vähintään kertoa palvovansa saatanaa, maalata corpse paintit ja heitellä yleisön päälle sianverta ja mahdollisesti ihannoida natseja (vrt. 90-luvun skinheadit, joilla ei tutun sketsin mukaan ollut haja-asutusalueella tarpeeksi maahanmuuttajia potkittavana) herättääkseen pahennusta.

Tähän nihilistiseen ympäristöön joku Myrkky sopi paremmin kuin hyvin: täysin epäpoliittinen, törkeyksiä niiden itsensä vuoksi laukova julkaisu, joka ei pyri ärsyttävyydellään yhtään mihinkään, mutta ei myöskään tunnustanut mitään rajoja.

Tarvitsevatko vanhukset valvontaa Internetissä?

Tähän mennessä ei ole vielä puhuttu juurikaan mitään Internetistä. Vaikka Internetille annetaan useita syntymävuosia (esim. Arpanetin kytkeminen vuonna 1969 tai Mosaic-selaimen ja www:n tulo 1993), Internetillä oli 90-luvun kulttuuriin aika pieni vaikutus nykypäivään verrattuna. Toki se aiheutti aikanaan moraalipaniikin: kaikki muistavat ne kuuluisat ”pommiohjeet” ja netissä saalistavat pedofiilit (kenties ainoa seksuaalinen parafilia, joka aiheuttaa vielä yleisesti inhoa), mutta käytännössä nettiin pääsi vain kirjastosta ja parin kaverin kotona oli ISDN-liittymä, jonka käyttämiseen piti kysyä vanhemmilta lupa, eikä siellä netissä sitä paitsi ollut juuri mitään lukuunottamatta joitain Kissin chattiä.

Netin vaikutus kulttuuriin alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kun minäkin sain opiskelija-asuntooni laajakaistaliittymän ja lanseerattiin ”web2.0), johon kuuluivat mm. blogit ja muu ”sosiaalinen media”, vaikka itse some-termiä ei vielä käytettykään. Paitsi käyttäjien määrän kasvu, oleellinen muutos oli myös netin muuttuminen kaksisuuntaiseksi: pelkän selailun sijaan käyttäjät saattoivat tehdä verkkoon myös omaa materiaalia. Tämän tyyppinen julkaisutoiminnnan demokratisoituminen oli (vasemmisto)liberaalien ihanteena: jos kuka tahansa voi laittaa verkkoon mitä tahansa ja julkaista oman mielipiteensä ilman auktoriteettien rajoituksia, tarkoittaa se liberalismin voittokulkua ja oletetun hegemonisen ideologian rapautumista. Muistan omista mediatutkimuksen opinnoistani Turun yliopistossa hyvinkin optimistisia ajatuksia akateemisista piireistä, joita voi luonnehtia juurikin (vasemmisto)liberaaleiksi (joskaan Turun yliopisto ei ole koskaan ollut mikään Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos).

Demokratisoitumisesta en tiedä, mutta kaikenlaista sisältöä ilman filtteriä verkkoon onkin päätynyt. Jokelin päättääkin artikkelinsa arvioon, että Myrkyn kaltainen paperijulkaisu ei voi millään kilpailla verkon kautta leviävän törkyn kanssa. Kakkavitsin on vaikea kilpailla pelkällä shokkiarvolla sen kanssa, että verkossa on pelkän muutaman hakusanan ja klikkauksen päässä ihan oikeaa kakkapornoa. Ja vaikka Google on pyrkinyt omista hakutuloksistaan suodattamaan pois ainakin pahimmat laittomuudet, tuskin sellaista haluavalle on vaikeuksia löytää esimerkiksi Jokelinin mainitsemia onnettomuuskuvia. Henkilökohtaisesti räävitöntä vitsiä arvostavana (ja mitä räävittömämpi, sitä parempi) tulee kuitenkin raja jossain vaiheessa vastaan, eikä se raja ole enää siinä, etteikö ääriällöttävää materiaalia olisi saatavilla, vaan sitä eivät halua kuluttaa edes me, joiden mielestä taiteellisessa ilmaisussa ei pitäisi olla rajoituksia.
Älypuhelimien ilmestyessä 2010-luvulla verkon käyttö lisääntyi entisestään ja suosituimmiksi palveluiksi nousivat Twitterin ja Facebookin kaltaiset ”sosiaaliset mediat”. Äkkiä kuka tahansa todella voi julkaista verkossa mitä tahansa ja ilman viivettä.

Yllättäen 2010:n mittaan verkon vapaus alkaakin maistua katkeralta kalkilta monelle (vasemmisto)liberaalille. Äärioikeiston ja populismin nousu nähdään verkossa levinneenä ilmiönä (ikään kuin irrallaan todellisuudesta). Kun kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, myös ”kouluttamattomat” pääsevät ääneen, ja yllättäen ”proletariaatti” ei olekaan mielipiteiltään vasemmistolainen. ”Porvarin ärsyttäminen” on kuulunut liberaalin kulttuurivasemmiston slogeneihin, mutta mitä se on, kun ”kouluttamaton” nuori lataa nettiin vasemmistolaista professoria ärsyttävän kuvan?

Joku Ylilauta lienee nykypäivän vastine Myrkky-lehdelle, mutta sitä eivät tee maksetut avustajat, vaan ”lukijat” itse. Ylilauta on avoimen naisvihamielinen ja rasistinen. Koska sinne voi kirjoittaa täysin anonyyminä eikä keskusteluita käsittääkseni moderoida mitenkään, on se kenties sananvapauden täydellisin ilmentymä. Onko se sitten positiivinen ilmiö, sitä on vaikea sanoa. Hieman huvittavasti tutkijatohtori Eliisa Vainikka kutsuu Ylilaudan materiaalia ”propagandaksi”. Minulla ei ole käsissäni Myrkky-lehden aikalaisarvioita, mutta en usko sitä koskaan kutsuttaneen propagandaksi.

Sitten on tietenkin nettiporno. Pornon vastustajat on leimattu ”kukkahattutädeiksi”, jotka alunperin olivat kristilliskonservatiivisia, myöhemmin liberaalifeministisiä. Nyttemmin vihreät feministit myyvät netissä pikkutuhmia kuviaan. Nettipornokin on liian laaja aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kuten kaikki tietävät, R-kioskin lehtihylly on tässäkin suhteessa jäänyt auttamattomasti jäälkeen.

Kielletään kaikki

Sen sijaan, että todellisuutta vastaisi jokin liberalisoitumisnarratiivi (tai vastaava aaltomalli), jossa toiset puolustavat ja toiset vastustavat sanan- ja ilmaisunvapautta ja liberaali kaikkien mielipiteiden suvaitseminen lopulta voittaisi, näyttäisi pikemminkin siltä, että eri kannat kietoutuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa turbulenssissa. Yksinkertaistettuna: kukin haluaa kieltää sen, mistä itse ei pidä. Ne, jotka eivät pidä ”homosaatiosta” tai ”homorummutuksesta” haluavat kuitenkin lisää sananvapautta ”maahanmuuttokritiikin” suhteen, meni se sitten rasismin puolelle tai ei (koska ”sananvapaus on jakamaton, sitä joko on tai ei”). Moni (vasemmisto)liberaali haluaisi kieltää ”vihapuheen” ja mielellään sisällyttää siihen kaikenlaista, mistä itse ei pidä.

Tässä vaiheessa on vielä problematisoitava sananvapauden rajoittamisen eri tapoja. Verkossa ihan aikuiset ihmiset kohdatessaan eriäviä mielipiteitä kokevat juurikin heidän mielipidettään rajoitetun. Kriittinen kommentti Twitterissä on pahempi kuin Pohjois-Korea / noitavainot / Gestapo / Neuvostoliitto / Orwellin vuosi 1984 / ja espanjalainen inkvisitio yhdessä ja moni tuntuu olevan reaktioissaan ihan vakavissaan. Feministit ovat pahempia kuin natsit. Mitään ei saa enää sanoa, etenkään ”neekeri” (katso, kirjoitin sen tuohon eikä siltikään KGB koputtanut ovelleni). Postmoderni sateenkaarimafia suihkuttaa homokaasua postiluukusta, minkä tuloksena monella lihaa syövällä heteromiehelläkin on alkanut tulla homoajatuksia. Ja niin edelleen.

Ei ole siiis täysin ongelmatonta sanoa mikä on ”rajoittamista”, koska se että aatesuunnan X edustaja vastustaa asiaa Y ei ole välttämättä vielä asian tai siitä puhumisen rajoittamista. Sen sijaan väkivallalla uhkaaminen voi olla jo rajoittamista. Puhumattakaan yhteiskunnan tavoista rajoittaa sananvapautta laeilla.

Joitakin oikeustapauksia kuitenkin on ollut. En edelleenkään kirjoita ”vasemmistohegemoniaa” ilman lainausmerkkejä, mutta oikeustapaukset ovat kohdistuneet viimeaikoina pääasiassa (oikeisto)konservatiiveihin. Vaikka olenkin poliittisesti asemoinut itseni keskiviivan vasemmalle puolelle, oli esimerkiksi Halla-ahon oikeudenkäynti mielestäni farssi. Samoin jonkun Päivi Räsäsen jatkuva ahdistelu Raamattu-lainauksista on tuskin hyödyttänyt ketään. Silti, kuten aikaisemmin viittasin, on sananvapaustilanne 2020-luvulla hyvä. ”Vasemmistoliberaalissa hegemoniassa” rangaistus on näpäytys ranteelle, kun taas konservatiivien ollessa vallassa tuomiot on annettu ehdottomina vankeusrangaistuksina (jollei Kekkonen ole armahtanut).

Oikeustapausten ulkopuolella on se muu vaikuttaminen, kuten esimerkisi ”maalittaminen”. Yksityisihmisen Twitterissä jättämä pilkallinen kommentti ei ole sananvapauden rajoittamista (kenenkään tervejärkisen mielestä), mutta organisoitu lokakampaja voi olla. Siksi erilaiset ”rajoittuneet hegemoniat” ja samanmieliset lynkkausjoukot voivat olla uhka sananvapaudelle, jos ne katsovat omaan sananvapauteen kuuluvaksi tappouhkaukset, häiriköinnin ja valheiden levittämisen. Maalittamista on pidetty etenkin oikeiston työkaluna, mutta samalla tavalla ns. cancel-kulttuuri voi olla maalittamista.

Juuri maalittamisen kaltaiset ilmiöt laittavatkin lineaarista narratiivia mutkalle: kuuluuko sananvapauteen eri mieltä olevien uhkailu ja missä vaiheessa se alkaa rajoittaa muiden sananvapautta? Tästäkin olen kirjoittanut toisaalla, ja kenties se menee alkuperäisestä Myrkky-aiheesta liian kauas.

Lopuksi

Laajojen kaarien jälkeen palataan taas alkuun: voisiko Myrkyn kaltaista julkaisua olla olemassa vuonna 2021? Varmasti löytyisi ihmisiä, jotka siitä eivät pitäisi, mutta niinhän löytyi jo 90-luvulla. Saataisiinko se kielletyksi? Tuskin, eikä saatu silloinkaan, vaikka asia vietiin eduskuntaan asti. Jos jokin julkaisu saisi aikaan eduskuntakyselyn tänä päivänä, pidettäisiin sitä osoituksena nykypäivän erityisen tiukkapipoisesta ilmapiiristä. Entä vastustettaisiinko sitä siinä määrin, että se ei saisi maksavia lukijoita? Ehkä, mutta syynä olisi varmasti netissä olevan materiaalin runsaus.

Entä onko Myrkyn kaltaisten julkaisujen puuttuminen osoitus siitä, että aikamme ”tiukkapipoista” (en käytä tässä termejä ”konservatiivinen” tai ”suvaitsematon”, koska niillä on omat poliittiset merkityksensä)? Tuskin, pikemminkin verkossa käydään kulttuurisotaa, jossa molemmat osapuolet katsovat kannattavansa liberalismia ja sananvapautta ja pyrkivät sabotoimaan toisiaan. Kuitenkin meillä on hämmästyttävä taipumus pitää juuri omaa aikaamme poikkeuksellisen tiukkapipoisena.

Vuosi 2020 saavutuksineen

Näin tammikuussa on hyvä tehdä retrospektiiviä ja vuoden 2020 keskeisin saavutus oli tietenkin esikoisromaanin ”Rauta-aika” julkaiseminen viime keväänä. Esikoiskirjailijan vuosi meni rauhallisesti, koronasta johtuen tai johtumatta. Turun sanomat muisti positiivisella arvostelulla (vain tilaajille), mutta muuten ainakaan Google-haulla ei löydy suuria intohimoja herättäneitä bloggauksia eikä sähköposti ole täyttynyt vihapalautteesta. Finlandiakin jäi saamatta, mutta odottelen vielä kutsua Uutisvuodon panelistiksi.

Seuraavaksi kirjaksi on muutama raakile kesken, mutta ainakaan ensi vuonna ei jatkoa ole odotettavissa. Koska ”Rauta-aika” sisälsi aika runsaasti tarkoituksellista rankistelua, verbaalista turpasaunaa ja ihmiselämän pimeitä puolia, luonnollinen suunta olisi vääntää kaasuhanaa vieläkin isommalle, mutta jossain vaiheessa tuli ajatus, että en halua jäädä yhden tempun poniksi, vaan kirjoittaa kirjan, jossa olisi jotain kaunistakin. Tätä saataneen odottaa vuoteen 2023. Välipalana olisi kiva julkaista lyhytproosaa, mutta en lupaa mitään.

Vaikka omaa kirjaa ei ensi vuonna kauppoihin saada, ilmestyy kääntämäni George Orwellin romaani ”Päivät Burmassa”. Kyseessä on englanninkielisellä kielialueella laajasti tunnettu klassikko, jota jostain syystä Suomessa ei tunnuta tietävän. Esimerkiksi kuluneella viikolla HS teki Orwellista pitkän jutun (vain tilaajille), mutta kyseistä romaania ei mainittu. Vuonna 1934 ilmestynyt George Orwellin esikoisromaani on kuitenkin kirjallisesti korkeatasoinen ja edelleen ajankohtainen. Romaanin voi lukea rakkaustarinana, eksoottisena seikkailukertomuksena kaukaisista maista tai imperialismia vastustavana ”aateromaanina”. Kirjailija itse, oikealta nimeltään Eric Blair, toimi viisi vuotta poliisina Burmassa, joka tuolloin oli osa brittiläistä Intiaa. Kirjaa voi suositella kaikille Orwellin faneille ja sen voi nähdä myös tulevia menestysromaaneja pohjustavana teoksena.

Musiikillisesti vuosi alkoi kivasti, kun sivuprojektimme Anemone sai ”Syksyn synkin sävel”-demokilpailussa ensimmäisen sijan. Itse tosin toimin lähinnä henkisenä tukena ja miksasin jotain rumpupuuppeja. Toistaiseksi tämä on myös yhtyeen ainoa kappale, mutta uutta kehitteillä kunhan sovituksista päästään yksimielisyyteen ja näemmä vauhti on kpl/vuosi.

Isompi yhtyeemme, ainakin jäsenten määrän huomioiden, ugrilais-kuubalainen bilebändimme Los Åbos sai olosuhteista huolimatta soitettua tänä vuonna neljä elävää esitystä sekä yhden virtuaalisen. Kivointahan tietysti oli soittaa kesällä Turun Hämähäkkiterassilla, jossa edellisenä viikonloppuna oli ollut Kotiteollisuus ja seuraavana viikonloppuna Miljoonasade. Syksyn hiljainen aika käytettiin hyväksi omia kappaleita hiomalla ja yhteensä 9 oman kappaleen kokonaisuudesta tulee mahdollisesti jossain vaiheessa ulos hieman hiotumpi demo / studiolive.

Tulevaisuudessa olisi haaveissa päästä soittamaan lyömäsoittimia johonkin vaikka vierailevaksi artistiksi tai löytää jotain käyttöä kappaleille, joita olen sanoittanut, mutta joita en osaa laulaa.

Vaikka moni muu onkin valittanut elämänsä paskinta vuotta, omalta osalta plussat ylittävät miinukset. Suhteellisen introverttinä tyyppinä sosiaalinen eristyskään ei ole kauheasti haitannut. Ja sainhan tämän bloginkin taas uuteen nousuun.

Isänmaan puolesta eikä ketään vastaan

Itsehän olen aina ollut jossain määrin epäisänmaallinen, ainakin sillä perusteella, että skippasin asevelvollisuuden enkä seuraa jääkiekon MM-kisoja, jotka ovat ne suomalaisen isänmaallisuuden keskeiset ilmenemismuodot. Sellainen rauhanajan keskeinen kotimaan puolesta toimiminen kuten verojen maksaminen on liian vasemmistolaista ja vaikka ilmastonmuutos on ryssääkin suurempi uhka, sen torjuminen on liian vihervasemmistolaista kuuluakseen isänmaallisuuden kategoriaan. Vaikka onhan se ironista, kuinka mielipidekyselyissä kerta kerran jälkeen suomalaisilla on ”korkea maanpuolustustahto”, ts. ovat valmiita uhrautumaan isänmaan puolesta, mutta töihin pyöräileminen ei nauti samanlaista arvonantoa, ainakaan samoissa piireissä. Tietysti voi aina spekuloida, onko yksittäisen suomalaisen päästöjen vähentämisellä mitään globaalia vaikutusta, mutta toisaalta mielipidemittauksessakin asia muotoillaan ”vaikka tulos näyttäisi epävarmalta”. Omasta materiaalisesta hyvinvoinnista ei tingitä yhteisen ja isänmaan edun vuoksi, mutta sotasankaruus kuulostaa kivalta, ainakin niin kauan kun väitteitä ei joudu käytännössä todistamaan.

Vaikka covid19-pandemia ei olekaan mikään maailmansodan kaltainen katastrofi, muodostaa se uuden uhan, jonka torjumiseen tulisi kaikkien osallistua. Suomalaiset ovatkin selvinneet siitä kenties parhaiten maailmassa: tautia on torjuttu lähes yksimielisesti ja maskien vastustajat ovat olleet lähes yksittäistapauksia verrattuna vaikkapa Saksan massamielenosoituksiin. Kansallisen yhtenäisyyden takaa paljastuu kuitenkin laaja rokotekriittisten rintama, johon tuntuu kuuluvan yllättävänkin ”isänmaallisia” piirejä, tai ainakin pinnallisen some-katsauksen perusteella monella on taustakuvanaan Suomen lippu ja feedissä maahanmuuttokriittisiä linkkejä. Moni puhuu virtuaalinen tippa silmässään sotaveteraaneista, mutta eikö covid uhkaa eniten juuri yli 80-vuotiaita, eli juurikin sotaveteraanien ikäpolvea? Mielipidemittausten mukaan moni näistäkin varmasti sanoisi lähtevänsä rajalle ryssää torjumaan, mutta nyt ei tarvitse ottaa kranaatinsirpaletta pohkeeseen, vaan pieni piikki olkapäähän. Monelle sekin on liikaa.

Pandemian suhteen on ollut kenties liikaakin paniikinlietsontaa, ja se on alkanut toimia itseään vastaan; paniikki kun saa ihmiset toimimaan usein irrationaalisesti ja yksi defenssi-mekanismi on ongelman kieltäminen ja toinen projisointi. Ensin kielletään, että Covid19 on mikään ongelma ja sitten aletaan epäillä, että itse varotoimet ovat se ongelma: kasvomaskit rikkovat kansalaisoikeuksia ja rokotteet sisältävät myrkkyjä. Jotenkin ymmärrän että ne enkelienergiahörhöt, jotka elävät omassa rinnakkaisessa kristallitodellisuudessaan, jossa länsimainen lääketiede on korvattu korvakynttilöillä ja homeopatialla vastustavat myös covid-rokotetta, mutta nyt ilmiö tuntuu leviävän myös tässä suomenlippujengissä. Ehkä yhdistävä tekijä on se tietyntyyppinen ”kriittisyys”, joka tarkoittaa sitä, että ollaan kaikesta vastakkaista mieltä kuin ”valtamedia”.

Mitä sitten on se isänmaallisuus? Hesari maalailee tänään uutta ”haukiolaista” isänmaallisuutta, jossa ilmastoaktivismi yhdistyy kansallisromantiikkaan. Olisinko itse valmis puolustamaan maata sotilaallisen kriisin uhatessa? Eivät ne minua pyssy kädessä rintamalle kuitenkaan laittaisi, joten vastaan myöntävästi. Tässä virtuaalitodellisuudessa (Baudrillardilla tai ilman) isänmaallisuus tuntuu kuitenkin kiinnittyvän monenlaisiin symboleihin, jollaisina voivat toimia siniristiliput ja sotaveteraanien haamut, mutta konkretian edessä mihinkään uhrauksiin ei olla valmiita.

Soten käännös

Kun Elina Lepomäki kertoo, että sote-uudistus ei toimi, niin kuulostaahan se uskottavalta. Kun kaltaiseni taloudesta mitään ymmärtämätönkin näkee, että eihän tämä voi näin toimia, ja kun kokoomuslainen kauppatieteiden maisteri ja Liberan puheenjohtaja on samaa mieltä, ei varmaan ole kyse pelkästään omasta pseudovasemmistolaisesta harhastani. Ja kun Sipilä ilmoittaa, että mikäli sote-uudistusta ei hyväksytä, hallitus kaatuu, niin onhan tämä ns. ”a gift that keeps giving”. Silti vähän huolestuttaa, että mikä se vaihtoehto on? Jos uudet vaalit pidettäisiin nyt, Kokoomus olisi aika vahvoilla, ja millaista sote-uudistusta kokoomuslainen hallitus lähtisi ajamaan? Tiedetään kuitenkin, että siellä on porukkaa, joka varmasti yksityistäisi kaiken mikä irti lähtee ja sen jälkeen myisi hengitysilmankin eniten tarjoavalle yksityiselle sijoittajalle.

Lopulta tässä on kaksi palikkaa, joiden toisiinsa liittäminen on seurausta Kokoomuksen ja Keskustan kompromissista.

Maakuntamalli: radiossa sanoivat, että tämä olisi aivan välttämätön uudistus, varsinkin kun kaikilla muilla Euroopan mailla on jo jonkintyyppinen väliportaan hallintomalli kuntien ja parlamenttien välillä. Näin ulkopuolisena on vaikea kuitenkaan nähdä tarvetta byrokratian lisäämiselle, ja veikkaisinpa, että kansalaisten kiinnostus maakuntavaaleja kohtaan tulee olemaan ennätysalhaista. Tässä ollaan kuitenkin muuttamassa Suomen hallintorakennetta historiallisella tavalla. Jos uuudistus on niin juosten kustu kuin miltä vaikuttaa ja jos ketään ei kiinnosta, homma voi mennä vain pieleen. Keskustan vastaus asiaan tuntuu olevan, että kyllä, juosten kustuhan tämä onkin, mutta ei sitä enää voi perua.

Terveydenhuollon uudistus, eli käytännössä terveydenhuollon avaaminen kilpailulle, eli asteittainen yksityistäminen. Käytännössä tässä otetaan huonoimmat puolet ”sosialistisesta” mallista (valtio tuottaa palvelut) ja ”kapitalistisesta” mallista (yksityiset firmat tuottavat palvelut). Eli sen sijaan, että valtion voittoa tuottamattomat ja tasa-arvoiset palvelut saataisiin yksityistämällä tehostettua tasa-arvon kustannuksella, saadaan tehottomia ja epätasa-arvoisia palveluita. Ei yksityisen sektorin kustannustehokkuus johdu mistään muusta kuin kilpailusta ja resurssien niukkuudesta, joka pakottaa toimimaan tehokkaasti. Mutta jos paikkakunnalla on vain yksi yksityinen toimija ja jos raha edelleen tulee julkiselta puolelta, on vaikea keksiä, mikä muuttuu, paitsi se, että yksityiset firmat tekevät rahaa ihmisten terveydellä ja siirtävät voitot veroparatiisiin.

Pahin pelko on, että terveydenhuollosta tulee uusi ooppera, joka vahvasti valtion tukema taidemuoto, joka vie valtavan osan kulttuuribudjetista ja jossa käy vain rikas eliitti.

Alku aina kankein

Ehdin tänään jo viikon aloitukseksi käydä kapakan pöydässä keskustelun aiheesta ”miksi en kirjoita”.

(Puolustaudun heti, että en juonut mitään; kävelin vain kapakan ohi ja pistäydyin käymässä tämän keskustelun ohimennen ja jatkoin sitten matkaani. Ettekä kuitenkaan usko.)

Väitin, että jos ihmisellä on todella intohimo kirjoittaa, hän kyllä kirjoittaa. Tekosyyt, kuten: ”minulla ei ole aikaa”, ”työt vievät kaiken aikani”, ”haluaisin kyllä, mutta on aina jotenkin kiire” ja ”hei, ihan oikeasti haluan, mutta luuletko, että työssäkäyvällä on aikaa” ovat oikeasti vain tekosyitä. Joka oikeasti tuntee palavaa halua sanoa jotain, löytää kyllä sen tunnin päivässä kirjoittaa puoli sivua sitä tulevaa menestysromaaniansa, joka mm. mullistaa käsityksen kaikesta. Vuodessa siitä tulee kuitenkin yli 300 tuntia korkoineen. Kyllä siinä ehtii ainakin sen alkuluvun saada valmiiksi.

Mut oikeesti

Jokainen toki haluaisi olla kirjailija tai ainakin kirjoittaja. Tai käännetään asia toisin päin: aina näin kesäloman kynnyksellä ihmiset valittavat, että ei ole aikaa lukea kirjoja (ja sitten he kysyvät hyvää vinkkiä kesälomakirjaksi, koska ovat kuulleet, että olet opiskellut kirjallisuutta, mutta eivät tiedä, että juuri kirjallisuudenopiskelijalta ei kannata kysyä vinkkiä kesälukemiseen). Ei tietenkään ole totta, etteikö heillä olisi aikaa lukea. Jos he käyttäisivät pelkästään kanavasurffailuun käyttämänsä ajan lukemiseen, he saisivat Dostojesvskin tuotannon kahlattua läpi kuussa. No ehkä kahdessa. Harvalla nykykyään on vain intohimoa kirjoihin. Toki jokainen haluaisi olla lukeneen maineessa ja lipsauttaa väliin miten ihailee Kamarazovin veljeksiä teoksena. Nykyään ihmisen intohimosta kamppailevat lyhytpinnaisemmat mediat, jotka saavat vaikuttamaan siltä, että hyvälle kirjalle ei vain ole aikaa.

Toisaalta…

Vastaväittäjäni sanoi, että ehkä aloittelevilla kirjoittajilla myös rima voi olla liian korkea. Tai jotain sinnepäin, en kuunnellut, koska minulle oli tärkeämpää hösöttää omaa näkökantaani (enkä edes ollut juonut mitään, uskokaa jo).

Mutta ehkä sekin on totta: ehkä on jokin lukko, joka estää minua kirjoittamasta? Miksi olen tämänkin blogin aloittamista lykännyt niin pitkään? Tai jatkamista: kirjoitin tätä viime vuosikymmenellä pari vuotta, kunnes jätin verkkotunnuksen uusimatta (olento.net siihen aikaan) ja joku täytti entisen sivuston spämmillä. Haihduin hiljakseen takavasemmalle, osin vitutuksesta, osin siksi, että alusta oli kadonnut, suurimmaksi osaksi siksi, että siihen aikaan ei ollut juurikaan enää sanottavaa. Rekisteröin tämän verkkotunnuksen vuosi sitten jotta voisin jatkaa. Sen sijasta, että olisin luonut jotain uutta, etsiskelin varakopioita vanhoista teksteistä ja mietiskelin niiden laittamista takaisin verkkoon. Välillä mietin myös jonkin oikeasti vakavan kirjoitustyön aloittamista. Sitten mietin graduni kirjoittamista loppuun. Sitten katsoin pari eläinvideota Youtubesta.

Koska minähän tietenkin olen fiksumpi kuin te kaikki yhteensä plus aaälvee. Sen osoittaminen vain on niin pirun vaikeata. Joten pitäkää tunkkinne. Mielummin kanavasurffaan Netflixissä tai painan Facebookissa refresh-nappia, josko joku olisi päivittänyt jotain mielenkiintoista, jota en kuitenkaan kommentoi. Koska kirjoittaminen on turhaa, edes Facebookiin, puhumattakaan siitä romaanista, joka mm. mullistaa käsityksen kaikesta.

Ei sillä, etteikö minulla olisi intohimoa kirjoittaa, mutta ensin pitää valita blogille hyvä sivupohja.

Niin..

Tällä kirjoituksella todistan yhtä aikaa olevani sekä oikeassa että väärässä. Intohimo kirjoittaa on tärkeintä. Ilman sitä ei synny hyvää tekstiä, ja toisaalta, sitä ei pysäytä mikään. On totta, että minulla on intohimo kirjoittaa ja luoda. On myös niin, että ihmisen kohtalaisen solmuinen psyyke ei aina anna tehdä asioita, joita hän oikeasti haluaisi tehdä, rimakauhun tai kyynisen defaitismin vuoksi. Aloitan tästä tekstistä, ja katson tulisiko huomenna lisää.

Post scriptum:

Viittasin keskustelussa erääseen Bukowskin runoon, joka kiteytti pointtini mielestäni hyvin (inhoan muuten viitata Bukowskiin, en niinkään inhoa henkilöä tai tämän tuotantoa, päinvastoin, mutta mielummin pudottelisin lainauksia siitä Kamarazovin veljeksistä). Tässä linkki runosta tehtyyn sarjakuvaan, joka tekee erinomaisesta runosta vieläkin erinomaisemman, kas näin.