Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Porvarin ärsyttämisestä

Aikoinani kirjallisuutta opiskellessani keskustelimme kirjasodista ja sensuurista ja ”pahennusta” aiheuttavasta taiteesta. Ensimmäisiä mieleentulevia esimerkkejä tällaisesta ovat Hannu Salaman Juhannustanssit, Paavo Rintalan Sissiluuntantti, Väinö Linnan Tuntemattomasta poistetut kappaleet, Sperm-yhtye ja 60-luvun häppeningit, Henry Miller, Jumalan teatteri ja niin edelleen. Tulimme siihen tulokseen, että nykyään on lähes mahdotonta kirjoittaa (tai tehdä taidetta), joka todella herättäisi paheksuntaa. Kaikki on jo niin nähty ja koettu. Tämä oli siis joskus vuonna 2005, jotenkin tuntuu että nyt vuonna 2020 loukkaantuminen on tullut takaisin. Tai kenties se on ollut jossain pinnan alla ja tullut taas esiin, kun suuret ikäluokatkin on päästetty sosiaaliseen mediaan. Jälleen kerran olen epävarma lopullisesta tuomiostani, mutta mielestäni maailma on 15 vuodessa muuttunut tavalla, jonka ehkä ymmärrämme vasta, kun saamme siihen hieman enemmän perspektiiviä.

***

M.A. Nummisen uudessa omaelämänkerrassa ”Kaukana väijyy ystäviä” on hyvä kuvaus siitä konservatiivisesta tosikkomaisuudesta, jolla hänen tempauksiinsa suhtauduttiin. Poliisi keskeytti julkisia esiintymisiä ja kuuluisan Jyväskylän Kesän skandaalin jälkeen latinan professori Päivö Oksala yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa piti puhuttelun esityksestä vastaavalle Nummiselle ja Maria Laukalle. Voin kuvitella tunnelman, ja vaikka tekstissä ei mainita, uskon Päivön käyttäneen tilaisuudessa tummaa pukua ja kravattia. Tempaus ei saa minkäänaista ymmärrystä: ”kuulkaas nuorimies, ei tämä ole mitään taidetta!” eikä vanhalla polvella tunnu olevan minkäänlaista huumorintajua.

Ensimmäinen kysymys onkin, olisivatko Nummisen teokset jääneet historiaan, jos ne eivät olisi saaneet osakseen niin suurta paheksuntaa? Eikö voida sanoa, että niiden vastaanotto on osa teosta? Joitakin Nummisen kappaleita jaksaa vielä kuunnella, ehkä läpällä, vähemmän kenties itse musiikillisen nautinnon vuoksi, mutta jatkuvasti tietoisena niiden ”radikaalisuudesta”.

Toiseksi: nykypäivänä onkin antiautoritaarisilla liikkeillä ja taiteiljoilla ongelma, että Päivö Nyyrikki Oksalan kaltaisia konservatiiveja ei enää ole (hädin tuskin on enää edes latinisteja). Vielä minun lapsuudessani oli niitä Pink Floydin The Wall -levyn ”schoolmasterin” kaltaisia lehtoreita, joilla isänmaallinen paatos korvasi huumorintajun (tosin Nummisen muistelmien ulkopuolella Oksalan kerrotaan olleen itseasiassa paljon rennompi). Jokaisen hieman vasemmalle kallellaan olevan nuoren taiteilijan ja humanistiopiskelijan ja kulttuuriradikaalin (tunnistatte tyypin) tavoitteena on ”ärsyttää porvaria” esikuvinaan juurikin Nummisen kaltaiset 60-lukulaiset. Mutta missä on se porvari? Onko se Soinin (tai Trumpin) kaltainen populisti, joka itse aiheuttaa pahennusta tempauksillaan ja kommenteillaan ”fillarikommareista”? Millaisella performanssilla populistikonservatiivin saa suuttumaan? Ja jos ”radikaalin taiteen” edellytyksenä ja keskeisenä osana on siitä loukkaantuminen, eikö se tee ”radikaalista taiteesta” mahdotonta, jos kukaan ei enää loukkaannu.

Musiikkibusineksesta

Kadulla kävellessä jostain kuului radio: Bob Dylan naukui vuoden 1965 äänitteellä kappalettaan Mr. Tambourine man. Hieno kappale, ei siinä mitään, mutta sitä voisi luulla, että vuoteen 2020 mennessä se olisi soitettu jo kohtalaisen puhki. Eikö hänen 39:ltä studioalbumiltaan löydy muita soitettavia kappaleita? Vai onko Tamburiinimies tarpeeksi epäpoliittinen radiosoittoon? Epäilen, että jos herra Zimmerman kävelisi tänä päivänä demoineen levy-yhtiön ovesta sisään, naurettaisiin moinen määkivä kitaranrämpyttäjä ulos. Ja ehkä niin on parempi, times they are a-changing, ja kenties on aika jollekin uudelle. Mutta miksi silti musiikkimedia on joko 50 vuotta vanhoja klassikoita tai sitten ne kymmenen päivän hittiä? Rock-klassikot on typistetty samanlaiseen soittolistaformaattiin kuin muukin hittishitti ja vuosikymmenten ura rajattu yhteen hotelcalforniaan tai stairwaytoheaveniin. Uudet kappaleet taas nekin on kavenettu kymmeneen amerikanhittiin, jotka saavat maailmanlaajuisesti tähtitieteellisiä miljardien toistomääriä radioissa ja netissä. Sen melkein ymmärrän, että babyboomer-sukupolvi haluaa kuulla kerta kerran jälkeen ne samat hitit ja on väsynyt etsimään uutta musiikkia, mutta kun nuoret, joiden pitäisi omaksua uutta, hukkuvat tarjonnan paljouteen ja kuuntelevat vain sitä, mitä älypuhelimen algoritmi heille muodikkaana markkinoi, alkaa peli olla menetetty. Aikana, jolloin teoreettisesti musiikkitarjonta olisi äärettömän laajaa, jatkaa se vain kaventumistaan globaaleilla markkinoilla, joilla samat hitit soivat viidakkoradiosta Antarktiksen säähavaintoaseman taukomusiikkiin.

EDIT:

Teemu Brunilan haastattelu Ylellä on hyvä muistutus siitä, että sen lisäksi että musiikkimarkkinoita dominoi vain muutama artisti, on niiden artistien biisit tehnyt vain muutama harmaana eminenssinä toimiva tuottaja. Jotka ovat niitä keski-ikäisiä valkoisia miehiä, sikäli kuin sillä on mitään väliä, vaikka onhan se huvittavaa kuinka nuoren naisen intohimoiset tunteet ja räkäräppi-duon kapinan on säveltänyt, sanoittanut ja päivätyönään naantalilainen lakimies-perheenisä. Ei sillä, että tässä olisi mitään mitä en olisi aikaisemmin tiennyt, enkä edes ole varma onko siinä sinänsä mitään pahaa, että musiikkia tekevät ammattilaiset. Suurelle yleisölle kyllä kelpaa kuin mättökebab krapulaiselle. Rahaahan tällä on tarkoitus tehdä, ja sitä on tehty, joten pulinat pois.