Mäellä

Luonnossa maanteiden ääni kuuluu kovimmin
valtaväyliltä jää syrjään joutomaa, pusikko
korkeat paikat vetävät puoleensa
näen taloja mutta en erota niitä
metsä koostuu seuraavista asioista:
puu, toinen puu
oletettu karhu
kiviä (eri kokoisia)
pohjamateriaali enimmäkseen varvikkoa
hiirikäsi koskee oudon todellista kaarnapintaa
polut tallattu suunnittelematta.

Arvio: Don’t look up

Don’t look up on Adam McKayn ohjaama satiirinen komedia, josta tyylillisesti tulee ensimmäisenä mieleen tekijän aikaisempi elokuva The Big Short (2015) ja lähtökohdiltaan Armageddonia (1998). Kuten kaikki jo tähän mennessä tietävät, kertoo se maapalloa lähestyvästä komeetasta; Leonardo diCaprion ja Jennifer Lawrencen näyttelemät astronomit yrittävät varoittaa, mutta poliitikot politikoivat ja bisnesmiehet ahnehtivat ja lopussa kaikki kuolevat, paitsi Jonah Hillin näyttelemä presidentin avustaja. Elokuva on yleisesti ymmärretty ja tunnustettu allegoriaksi ilmastonmuutoksesta ja miksei myös hieman covid-pandemiastakin ja kyvyttömyydestä reagoida globaaleihin uhkakuviin. Tietyssä kyynisyydessään se on jopa realistisempi kuin katastrofielokuvat yleensä: maailmanlopun lähettiläätkin joutuvat odottamaan presidentin vastaanottoa, siinä missä lajityypin muissa edustajissa kansallinen hälytystila on päällä alkutekstien jälkeen. Toisaalta sitä on syytetty jopa liiallisesta saarnaavuudesta: kyseessä on elokuva, joka tarkoitus on ennen kaikkea muuttaa ihmisten ajattelua.

Mutta muuttavatko tällaiset elokuvat mitään ihmisten ajattelussa? Kerronnan ja näkökulman kannalta elokuva noudattelee samaa perinteistä kaavaa: katsoja asemoidaan kriittiseen positioon, jossa maailma on tullut hulluksi ja hän näkee totuuden, koska hän on yksi niistä, jotka ”katsovat ylös”. Sen sijaan poliitikot, suuryritykset ja kahden edellisen kontrolloima media vievät massoja harhaan. Katsoja saa hyvät naurut tyhmien punaniskojen ja kyynisten poliitikkojen kustannuksella, koska valistuneena yksilönä ei kuulu kumpiinkaan. Katsojan itsensä ei siis tarvitse muuttaa omaa ajattelutapaansa, ongelma on aina jossain muualla, niissä jotka eivät ole vielä avanneet silmiään.

Elokuvan ilmiselvä viesti on, että tulisi luottaa tieteeseen ja asiantuntijoihin poliittisen propagandan sijasta. Mutta on olemassa myös toisenlainen luenta. Oli sitten kyse ilmastonmuutoksesta tai korona-pandemiasta ja rokotuksista, aina löytyy koulutettuja tiedeihmisiä, ”sisäpiiriläisiä” ja vaihtoehtoisia asiantuntijoita, jotka ottavat todenpuhujan roolin. Tällöin medialle, hallitukselle ja suuryrityksille (”big pharma”) jää propagandistin rooli — juuri kuten elokuvassa. En nimeä näitä henkilöitä, mutta tiedämme keitä ovat Tokentuben tohtorit, jotka asiantuntevasti kertovat rokotteiden tappavan.

Salaliittoteoreetikon silmin maailma näyttää nimenomaan tältä: maailma on tullut hulluksi ja yksittäiset ”silmänsä avanneet” näkevät totuuden. Ilmastonmuutosdenialisti avaa silmänsä: ulkona on lunta, joten ”ilmastonmuutos” ei voi pitää paikkaansa. Koronadenialisti ”tekee oman tutkimuksensa” ja koska kukaan tuttu ei ole kuollut koronaan, sitä e ole olemassa. Siitä hypätään johtopäätökseen, että rokotteen tarkoitus on tappaa ihmisiä.

Elokuvan sanomaan myönteisesti suhtautuville se tarjoaa samaistumispintaa: pelastussanoma on otettu vastaan. Ilmastonmuutoksen kieltäjille se toimii osoituksena siitä, miten valtamedia ja suuret korporaatiot levittävät propagandaa, jolle hän itse kuitenkin on immuuni. Lopputulema on, että kukaan ei aidosti ota opikseen ja muuta mielipidettään tällaisten elokuvien vuoksi.

Onko musiikin kieli kieli?

Hesarin artikkelissa Samuli Tiikkaja pohdiskelee musiikin ja tunteiden yhteyttä.

Itselle musiikki on aina ollut elämän tärkeimmistä asioista ja keskeinen tapa reguloida omaa tunne-elämää. Vaikka olenkin päällepäin suhteellisen harmaa ihminen — tai juuri siksi — musiikkimakuni on hyvinkin värikäs. Iloinen musiikki on helppo tapa tasapainottaa luontaista melankolisuuttani. Iloinen ja energinen musiikki antaa minulle välittömästi runsaasti iloa ja energiaa, jota muuta kautta olisi vaikea hankkia, paitsi ehkä päihteillä. Kuuntelen päivittäin paljon musiikkia ja mahdollisuuksien mukaan käyn keikoilla viikoittain (korona-ajan hiljaisuus on pikku hiljaa taas kääntymässä parempaan).

Onkin hämmentävää, että ihmislajille on sellainen asia kehittynyt kuin musiikki. Käsittääkseni muilla eläinlajeilla ei ole musiikkia (lintujen ”laululla” on toinen merkitys), mutta kaikki tietävät että esimerkiksi koirat reagoivat musiikkiin, samoin kuin papukaijat. Luultavasti jossain olemassa tutkimus, että lehmät tuottavat paremmin maitoa, jos niille soittaa klassista musiikkia.
Jollain tapaa tiettyjen sointujen ja sävelien värähtely tapahtuu taajuudella, joka saa meissä jonkin (mielen, sielun?) värähtelemään samalla taajuudella. Tietyt rytmit (jotka ovat tavallaan myös taajuuksia) tarttuvat kehoomme. Kenties tekemistä on peilisolujen kanssa, ehkä tätä pitää googlata ajan kanssa.

Kenties sillä on jotain tekemistä tunteiden ilmaisun kanssa, joka on jossain määrin universaalia lajista toiseen. Jos koira murisee ja näyttää hampaitaan, tunnistamme automaattisesti sen olevan vihainen. Muilla eläinlajeilla, ainakin nisäkkäillä, vihan ilmaus on hyvin saman tyyppinen ja helposti tunnistettava. Jos musiikkikappaleen sähkökitara ”murisee” on hyvin helppo kuvata musiikkia vihaiseksi. Samoin iloinen ja tyytyväinen eläin on helppo tunnistaa, vaikka tuleekin välttää ”inhimillisten” tunteiden liiallista projisointia toisiin lajeihin.

Tässä kohtaa on muistutettava ”kielen” ja eläinten ”signaalien” eroista. Vihainen eläin signaloi toiminnallaan vihaisuutta: se on vihainen ”tässä ja nyt” ja murina on osoitus siitä. Se ei siis pysty kommunikoimaan ”vihaisuutta” abstraktilla tasolla: se ei voi ilmaista olleensa vihainen eilen, puhua näkemästään koirasta, joka oli vihainen, tai filosofoida ”vihaisuuden” käsitteestä yleensä. Kielellinen ilmaisu taas on ”arbitraarinen”, ”keinotekoinen”, eikä ole väliä mikä sitä merkitsevä sana on: ”vihainen”, ”angry” vai ”furieux”, koska suhde on sopimuksenvarainen. Kielen kautta kuitenkin voimme kommunikoida eri merkkejä yhdistelemällä monimutkaisia ja abstrakteja asioita, jotka eivät välttämättä ole tässä ja nyt saavutettavissa.

Musiikki (ja moni muu taiteelaji) kuitenkin voi yhdistää nämä kaksi: musiikki ”signaloi” monia eri tunteita: vihaa, rakkautta, iloa, surua ja saa meidät tuntemaan näitä samoja tunteita juuri sillä hetkellä kun kuuntelemme musiikkia. Silti musiikki kykenee abstrahoimaan ja säilömään tunneilmaisun muotoon, jossa sitä voidaan käsitellä ja välittää ajassa ja paikassa. Voin kuunnella 60-luvulla, eli yli 50 vuotta sitten Amerikan mantereella levytetyn pop-kappaleen ja tuntea monimutkaisia tunteita: ei välttämättä vain yhtä tunnetta, vaan useita päällekkäin. Yksinkertaisinkin rakkauslaulu voi herättää melankolian ja ilon tunteita, jotka ovat yksilöllisiä juuri kyseiselle kappaleelle.

Juuri edellä mainitun vuoksi musiikki onkin hyvä keino käsitellä tunteita: toisaalta se voi ilmaista asioita, joita ”pelkkä” ihmiskieli ei voi, mutta silti musiikin kieli voi käyttää muita kielen ominaisuuksia hyväkseen ja toimia ajasta ja paikasta riippumatta.

Ehkä tässä on myös selitys artikkelin pohtimaan kysymykseen siitä, miksi puhutaan musiikista eikä tunteista. Ehkä sanat eivät tavoita tunteita; voin sanoa ”olen surullinen” tai ”olen iloinen”, mutta onhan se varsin latteaa. Kuinka paljon rikkaampi ilmaisu juurikin on jollain hyvällä kitarasoololla.

Musiikki on hämmästyttävällä tavalla yhtä aikaa henkilökohtaista ja universaalia. Jokaisella meillä on oma musiikkimakumme, joka on yhtä yksilöllinen kuin sormenjälkemme. Kuuleeko kukaan samalla tavalla samaa kappaletta kuten minä? Tuskin kuulee. Ja miksi jokin kappale, josta muut pitävät, ärsyttää minua tavattomasti ja toisin päin? Ja silti musiikki voi tuoda yhteen miljoonia ihmisiä jonkun tietyn bändin fanittamisen kautta. Samassa konsertissa kymmenet tuhannet voivat nauttia samalla taajuudella yhtä aikaa yksilöllisestä että yhteisöllisestä musiikkikokemuksesta. Kaikilla kulttuureilla on oma musiikkikulttuurinsa, ja jos jätämme ennakkoluulomme sivuun, on meidän mahdollista välittömästi ymmärtää meille vieraimmankin kulttuurin musiikkia, vaikka emme ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.

Joutomaa

Joutomaa (engl. wasteland) tarkoitti agraariyhteiskunnassa viljelykelvotonta maata, vai kenties kesantoa? Nykyisin mieleen tulevat hylätyt pienteollisuusalueet, valtaväylien risteyskohtien ja alikulkujen muodostamat katveet, jotka kenties kuuluvat Trafin, Avin tai liikenneviraston vastuualueeseen, mutta jotka henkisessä mielessä eivät kuulu kenellekään. Teoreettisesti niille mahtuisi rakentamaan, mutta kukaan ei niistä aidosti välitä, ne keräävät autoista heitettyä roskaa, jota kukaan ei siivoa, koska siihenkin tarvittaisiin lupa ja koulutus ja määräraha. Joutomaa ei ole edes romanttisella tavalla ruma niin kuin autiotalo tai kunnostusta odottava 1800-luvun tehdasmiljöö.

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Porvarin ärsyttämisestä

Aikoinani kirjallisuutta opiskellessani keskustelimme kirjasodista ja sensuurista ja ”pahennusta” aiheuttavasta taiteesta. Ensimmäisiä mieleentulevia esimerkkejä tällaisesta ovat Hannu Salaman Juhannustanssit, Paavo Rintalan Sissiluuntantti, Väinö Linnan Tuntemattomasta poistetut kappaleet, Sperm-yhtye ja 60-luvun häppeningit, Henry Miller, Jumalan teatteri ja niin edelleen. Tulimme siihen tulokseen, että nykyään on lähes mahdotonta kirjoittaa (tai tehdä taidetta), joka todella herättäisi paheksuntaa. Kaikki on jo niin nähty ja koettu. Tämä oli siis joskus vuonna 2005, jotenkin tuntuu että nyt vuonna 2020 loukkaantuminen on tullut takaisin. Tai kenties se on ollut jossain pinnan alla ja tullut taas esiin, kun suuret ikäluokatkin on päästetty sosiaaliseen mediaan. Jälleen kerran olen epävarma lopullisesta tuomiostani, mutta mielestäni maailma on 15 vuodessa muuttunut tavalla, jonka ehkä ymmärrämme vasta, kun saamme siihen hieman enemmän perspektiiviä.

***

M.A. Nummisen uudessa omaelämänkerrassa ”Kaukana väijyy ystäviä” on hyvä kuvaus siitä konservatiivisesta tosikkomaisuudesta, jolla hänen tempauksiinsa suhtauduttiin. Poliisi keskeytti julkisia esiintymisiä ja kuuluisan Jyväskylän Kesän skandaalin jälkeen latinan professori Päivö Oksala yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa piti puhuttelun esityksestä vastaavalle Nummiselle ja Maria Laukalle. Voin kuvitella tunnelman, ja vaikka tekstissä ei mainita, uskon Päivön käyttäneen tilaisuudessa tummaa pukua ja kravattia. Tempaus ei saa minkäänaista ymmärrystä: ”kuulkaas nuorimies, ei tämä ole mitään taidetta!” eikä vanhalla polvella tunnu olevan minkäänlaista huumorintajua.

Ensimmäinen kysymys onkin, olisivatko Nummisen teokset jääneet historiaan, jos ne eivät olisi saaneet osakseen niin suurta paheksuntaa? Eikö voida sanoa, että niiden vastaanotto on osa teosta? Joitakin Nummisen kappaleita jaksaa vielä kuunnella, ehkä läpällä, vähemmän kenties itse musiikillisen nautinnon vuoksi, mutta jatkuvasti tietoisena niiden ”radikaalisuudesta”.

Toiseksi: nykypäivänä onkin antiautoritaarisilla liikkeillä ja taiteiljoilla ongelma, että Päivö Nyyrikki Oksalan kaltaisia konservatiiveja ei enää ole (hädin tuskin on enää edes latinisteja). Vielä minun lapsuudessani oli niitä Pink Floydin The Wall -levyn ”schoolmasterin” kaltaisia lehtoreita, joilla isänmaallinen paatos korvasi huumorintajun (tosin Nummisen muistelmien ulkopuolella Oksalan kerrotaan olleen itseasiassa paljon rennompi). Jokaisen hieman vasemmalle kallellaan olevan nuoren taiteilijan ja humanistiopiskelijan ja kulttuuriradikaalin (tunnistatte tyypin) tavoitteena on ”ärsyttää porvaria” esikuvinaan juurikin Nummisen kaltaiset 60-lukulaiset. Mutta missä on se porvari? Onko se Soinin (tai Trumpin) kaltainen populisti, joka itse aiheuttaa pahennusta tempauksillaan ja kommenteillaan ”fillarikommareista”? Millaisella performanssilla populistikonservatiivin saa suuttumaan? Ja jos ”radikaalin taiteen” edellytyksenä ja keskeisenä osana on siitä loukkaantuminen, eikö se tee ”radikaalista taiteesta” mahdotonta, jos kukaan ei enää loukkaannu.

Musiikkibusineksesta

Kadulla kävellessä jostain kuului radio: Bob Dylan naukui vuoden 1965 äänitteellä kappalettaan Mr. Tambourine man. Hieno kappale, ei siinä mitään, mutta sitä voisi luulla, että vuoteen 2020 mennessä se olisi soitettu jo kohtalaisen puhki. Eikö hänen 39:ltä studioalbumiltaan löydy muita soitettavia kappaleita? Vai onko Tamburiinimies tarpeeksi epäpoliittinen radiosoittoon? Epäilen, että jos herra Zimmerman kävelisi tänä päivänä demoineen levy-yhtiön ovesta sisään, naurettaisiin moinen määkivä kitaranrämpyttäjä ulos. Ja ehkä niin on parempi, times they are a-changing, ja kenties on aika jollekin uudelle. Mutta miksi silti musiikkimedia on joko 50 vuotta vanhoja klassikoita tai sitten ne kymmenen päivän hittiä? Rock-klassikot on typistetty samanlaiseen soittolistaformaattiin kuin muukin hittishitti ja vuosikymmenten ura rajattu yhteen hotelcalforniaan tai stairwaytoheaveniin. Uudet kappaleet taas nekin on kavenettu kymmeneen amerikanhittiin, jotka saavat maailmanlaajuisesti tähtitieteellisiä miljardien toistomääriä radioissa ja netissä. Sen melkein ymmärrän, että babyboomer-sukupolvi haluaa kuulla kerta kerran jälkeen ne samat hitit ja on väsynyt etsimään uutta musiikkia, mutta kun nuoret, joiden pitäisi omaksua uutta, hukkuvat tarjonnan paljouteen ja kuuntelevat vain sitä, mitä älypuhelimen algoritmi heille muodikkaana markkinoi, alkaa peli olla menetetty. Aikana, jolloin teoreettisesti musiikkitarjonta olisi äärettömän laajaa, jatkaa se vain kaventumistaan globaaleilla markkinoilla, joilla samat hitit soivat viidakkoradiosta Antarktiksen säähavaintoaseman taukomusiikkiin.

EDIT:

Teemu Brunilan haastattelu Ylellä on hyvä muistutus siitä, että sen lisäksi että musiikkimarkkinoita dominoi vain muutama artisti, on niiden artistien biisit tehnyt vain muutama harmaana eminenssinä toimiva tuottaja. Jotka ovat niitä keski-ikäisiä valkoisia miehiä, sikäli kuin sillä on mitään väliä, vaikka onhan se huvittavaa kuinka nuoren naisen intohimoiset tunteet ja räkäräppi-duon kapinan on säveltänyt, sanoittanut ja päivätyönään naantalilainen lakimies-perheenisä. Ei sillä, että tässä olisi mitään mitä en olisi aikaisemmin tiennyt, enkä edes ole varma onko siinä sinänsä mitään pahaa, että musiikkia tekevät ammattilaiset. Suurelle yleisölle kyllä kelpaa kuin mättökebab krapulaiselle. Rahaahan tällä on tarkoitus tehdä, ja sitä on tehty, joten pulinat pois.