Riistämistä ja niistämistä

Aina välillä näkee keskustelua siitä, miten englannin kielen termi exploitation (tai sen kantaverbi exploit) tulisi kääntää suomeksi. Etenkin marxilaisessa kontekstissa tuo keskeinen termi on suomeksi riisto (tai riistää). Alunperin Marxilla tuo oli Ausbeutung, mutta osaan saksaa sen verran huonosti, etten mene sen syvemmälle.

Sinänsä ”riisto” on toimiva käännös siinä mielessä, jossa ”kapitalisti riistää lisäarvon työläiseltä”, eli toisin sanoen ”ottaa pois”. Toisaalta mahdollinen suomenkielinen vastine ”eksploitaatiolle” on myös ”hyväksikäyttö”. Asioista puhuttaessa niiden hyväksikäyttö on jossain määrin neutraalimpaa, kun taas ihmisten hyväksikäyttö kuulostaa tuomittavalta, ja jopa seksuaaliseen hyväksikäyttöön vivahtavalta. Jos verrataan toista Kantin imperatiivia ”älä koskaan kohtele ihmisiä pelkkinä välineinä” Adam Smithin ajatuksiin, pitää muistaa nuoren Marxin humanistinen ajatus siitä, että hyväksikäyttö itsessään on moraalisesti väärin.

Toki propagandistisessa käytössä ”riisto” pärähtää jotenkin voimakkaammin kuin vain sen toteaminen, että ”työvoimaa hyväksikäytetään”.

Asia tuli mieleen lukiessani Benedict Anderssonin Kuviteltuja yhteisöjä, jossa on seuraava lause:

[j]os kirjapainokapitalismi olisi pyrkinyt riistämään kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita, se olisi jäänyt pienten mittojen kapitalismiksi. (Käännös Joel Kuortti, korostus minun.)

Tässä puhutaan siis sellaisista paikallisista kielistä, joista ei tullut kansallisia kirjakieliä, vaan jotka jäivät vähemmistökieliksi (kuten provensaali Ranskassa) tai murteiksi (kuten itämurteet Suomessa), ja jotka kirjapainon keksimisen aikaan eivät saaneet omia kirjakieliään. Tällöin sanavalintana ”riistäminen” tökkää hieman silmään. Minulla ei ole alkuperäistekstiä tässä käsillä, mutta olisikohan tuossa taustalla juurikin ”exploit”-verbi? Andersson on toki marxilainen, jolloin ”riistää” on luonnostaan ensin mieleen tuleva valinta, mutta jotenkin riistäminen tuntuu liian raa’alta. Voisi kuvitella vähemmistökielten puhujien olleen tyytyväisiä päästessään osalliseksi kirjapainon tuotoksista. Sen sijaan, jos em. kohta kuuluisi ”olisi pyrkinyt käyttämään hyväksi kaikkia mahdollisia puhuttujen kansankielten markkinoita”, olisi tulos neutraalimpi.

Mutta kuten sanottua, minulla ei ole alkuperäistekstiä käsilläni, enkä muutenkaan ole tutustunut marxilaisen kirjallisuuden kääntämiseen, mutta tulipa vain lukiessa mieleen.

Koska Neuvostoliiitto

Kaikille on tuttu ns. natsikortti, joka tarkoittaa sitä, että keskustelussa (yleensä verkkokeskustelussa) jotakuta keskustelijoista kutsutaan mielipiteidensä vuoksi natsiksi. Keskustelulle itselleen tämä ei tee tietenkään hyvää, varsinkaan jos nimitys ei ole aiheellinen, ja terminsä tuntevat tietävät kyseessä olevan ns. ad hominem -argumentointivirhe (tosin ihan oikeidenkin natsien määrä verkossa on jatkuvassa kasvussa ja parodiahorisonttia hipovat tapaukset, joissa oikeasti hakaristilippua heiluttava äärioikeistolainen loukkaantuu, kun häntä kutsutaan natsiksi ja ryhtyy sitten tivaamaan mitä pahaa natsit ovat tehneet että heitä niin vainotaan).

Natsikortin lisäksi pakasta löytyy luonnollisesti myös kommunistikortti. Angloamerikkalaisissa keskusteluissa sitä pelataan usein esimerkiksi julkista terveydenhuoltoa koskevissa keskusteluissa. Meillä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tämän kaltaiseen ”sosialismiin” suhtaudutaan joko positiivisesti tai välttämättömänä pahana, mutta valttina kommunistikorttia pidetään meikäläisessäkin keskustelussa.

Tässä ei ole mitään uutta eikä sinänsä bloggaamisen arvoista. Mielenkintoinen on kuitenkin eräs tapa pelata tämäntyyppisiä kortteja. Peliliike suoritetaan kutakuinkin seuraavasti:

olet pasifisti-> olet siis kommunisti -> ei siellä Neuvostoliitossa kuule sivareita paljon suvaittu!

Ja tottahan se on, että Neuvostoliitto oli läpeensä militaristinen ydinaseilla pullisteleva diktatuuri, jossa aseistakieltäytyjillä oli ahtaat oltavat. Ja totta on varmaan sekin, että aikanaan joistain taistolaisista löytyi niitä, joilla oli oma määritelmänsä ”rauhankasvatuksesta”.

Kyseistä kaavaa voi soveltaa lähes loputtomasti:

vähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä -> olet siis kommunisti -> Neuvostoliitossa vähemmistöjä sorrettiin

Se, että mitä tällainen tautologia todistaa, ei ole oleellista, ainakaan niille jotka tällaista perustelua käyttävät. Enkä edes aio selventää tässä, mitä tällaisessa ”argumentoinnisa” on vikana.
Aikaisempiin ateismikeskusteluihin liittyen sama kaava kirjoitetaan seuraavasti:

olet ateisti-> olet siis kommunisti -> marxilaisuus on sekin yhdenlainen uskonto.

Jos jonkun mielestä tällainen kaava on liian naurettava, että sitä kukaan vakavasti otettava kirjoittaja Suomi24:n ulkopuolella käyttäisi, löytää kuitenkin dokumentoidun esimerkin pamflettikokoelmasta ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” Joonas Konstigin erikoisen otsikon ”Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat” alta. Uskontoa ja uskonnollisuutta puolustavassa tekstissä väitetään, että uskonnoton yhteiskunta on vaarallinen utopia, josta esimerkkinä Neuvostoliitto, jonka kaikki paha oli seurausta uskonnon hylkäämisesestä. Sen jälkeen huomautetaan kuitenkin, että ”[t]äysi uskonnottomuus ei Neuvostoliitossa onnistunut. Sielläkin palattiin Stalinin kaudella tietynlaisiin kvasiuskonnollisiin rakennelmiin, johtajan messiaskulttiin ja kuolemattoman Leninin muumioon Punaisella torilla.” Itse lisäisin listaan vielä uskonnontuntien korvaamisen ateismin tunneilla, mikä aikanaan itseäni huvitti vanhoja virolaisia koulutodistuksia lukiessa. Ateismi oli siis Neuvostoliiton virallinen uskonto. Konstig tosin samalla sivulla edellisessä kappaleessa pitää ”materialistista uskontoa” määritelmällisenä mahdottomuutena, kenties omaa argumenttiaan suojatakseen, mutta jo pari sivua myöhemmin taas määrittelee ateismin ”taikauskoksi” ja että ”marxismiinkin uskoi [sic] moni järkevä ihminen, ja maailmankuva on siinä samanlainen [taikauskonen]”. Ateismi on siis pahasta, koska se on kommunismia, joka ei ole uskonto, mutta jollain tavalla silti on.

Kommunistikortin jälkeen saa siis sääntöjen mukaan pelata Neuvostoliittokortin, jonka jälkeen alkuperäisen kortin (joka voi olla mikä tahansa) merkitys kääntyy päinvastaiseksi. Ainakin joidenkin mielessä. Jos tämäkään ei riitä voittamaan peliä, voi aina pelata ultimaatisen valtin ”Hitler oli kasvissyöjä ja kansallissosialismi oli sosialismia”.

Lisää Havelista

Havelin poliittinen analyysi jäi jonkin verran kesken, joten jatkan sitä tässä. Jos aikaisemmassa tekstissä oltiin kallellaan vasemmalle, nyt reivataan kurssia vähän enemmän tyyrpuurin puolelle.

Havel kirjoittaa:

Markkinatalous on minulle jotain yhtä luonnollista kuin ilma; onhan se kuitenkin talousjärjestelmä, jota ihmiset ovat testanneet satojen (ellei jopa tuhansien) vuosien ajan ja joka on todettu käytännössä toimivaksi. Se on järjestelmä, joka vastaa parhaiten ihmisten luontaista käyttäytymistä. Tästä syystä en koe sen sisältävän minulle minkäänlaista maailmankatsomusta, filosofiaa tai ideologiaa.

Itsekin kannatan markkinataloutta, sikäli kun sitä ajatellaan tiukasti keskusjohtoisen suunnitelmatalouden vastakohtana. Ensinnäkin moraalisesta syystä: olen liberaali, eikä mielestäni taloudellista liberalismia voi erottaa muusta liberalismista; ihmisellä tulee oikeus ja vapaus omistaa, harjoittaa ammattia ja nauttia työnsä hedelmistä, niin kauan kuin liberalismin kultaisen säännön mukaan hänen vapautensa eivät riko muiden vapauksia (valitettavasti käytännön kapitalismissa näin usein käy, mutta siitä enemmän toisaalla). Toiseksi käytännön syistä: maailma on niin monimutkainen, että viisainkaan keskuskomitea ei kykene hallitsemaan kaikkea, ja siksi on järkevintä, että jokaisella on maksimaalinen vapaus hoitaa omaa tonttiaan omaksi parhaakseen.

Sen sijaan ajatus, että markkinatalous olisi jotenkin ”luonnollinen” järjestelmä, on outo. Missä puussa raha kasvaa? Käyvätkö karhut ja jänikset keskenään valuuttakauppaa? Onko velka luonnonlaki? Jonkin asian käsittäminen ”luonnolliseksi” on nimenomaan ideologista ja sen väittäminen, että jokin asia on ”vapaa ideologiasta” on oikeistoliberaalien silmänkääntötemppu. Talouden lait eivät ole luonnonlakeja, vaan jokainen talousjärjestelmä on ihmisen keksintö. Samoin ideologiat ovat siitä hankalia, että ne tuppaavat tulemaan aina meidän ja maailman väliin, ja olen vähän skeptinen sen suhteen, voiko ”maailmaa itsessään” nähdä jotenkin ”ideologioista vapaana” ylipäätään.

Luultavasti koko teksti on alunperin ajateltu yksityistämispolitiikan puolustamiseksi, sillä Havel oli mukana yksityistämässä Tsekkoslovakian kansallisomaisuutta. Itsehän kannatan vahvaa valtio-omistajuutta, mutta edelliseen kirjoitukseen viitaten, olen valmis muuttamaan käsityksiäni. Olisikin kiinnostavaa lukea kattava selvitys entisten sosialistimaiden kansallisomaisuuden yksityistämisestä. On selvää, että suunnitelmataloudesta yksityisyrittäjyyteen oli mahdotonta siirtyä purkamatta valtion monopoleja ja osin on jälkiviisastelua puuttua joihinkin yksittäisiin epäonnistumisiin, mutta haluaisin lukea kattavan esityksen aiheesta. Joku Naomi Klein kirjoitti Venäjän kansallisomaisuuden uusjaosta Tuhokapitalismi-kirjassaan, mutta kirja oli vähän yksipuolinen ja sensaatiohakuinen.

Asia ei ole merkitystä vailla Suomenkaan suhteen, sillä samoihin aikoihin täälläkin yksityistettiin valtion omaisuutta, joskaan muutos ei ollut aivan yhtä jyrkkä. Tänään HS kirjoittaakin valtion omaisuudesta otsikolla ”Jokainen suomalainen on pörssikapitalisti” (vaikka olen melko varma, että valtio-omistajuus on nimenomaan pörssikapitalismin vastakohta). Jutun mukaan valtio saa osinkoina tänä vuonna yli miljardi euroa. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen osinkopotti olisi, jos alunperin sellaiset valtion kruununjalokivet kuten Neste ja Valmet olisivat edelleen valtion omistuksessa. Kaikkihan tietävät kuinka rikkaat valittavat että verot vievät heidät kaikki rahansa, vaika tosiasiassahan kaikkein rikkaimmat maksavat suhteessa vähämmän veroja (koska voivat tuloveron sijaan maksaa vain pääomaveroa tai kikkailulla välttää verojen maksun kokonaan) ja toisekseen suuri potti valtion tuloista tulee myös valtion omistamien yritysten osingoista. Olisi kiinnostava saada tästäkin puolueeton selvitys, eikä vain pitää yksityistämistä automaatisesti autuaaksi tekevänä.

Vaarana on siis, että jos jotain aletaan pitää ”luonnollisena” ja ”vailla ideologiaa”, tehdään huonoja päätöksiä ilman tarkempia perusteluita.

Kuinka politiikkaa tehdään

Jälleen toinen asia, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, mutta jostain syystä jälleen perfektionismissani kuvittelen, että voin kirjoittaa vasta, kun olen saanut aiheen kehiteltyä päässäni selkeään lopputulokseen. Ehkä pitäisi käsittää tämä blogi työpäiväkirjaksi, jossa kehittelee eteenpäin ajatusten raakileita, tai jopa ymmärtää, että ainakaan kovin helpolla mistään asiasta ei pääse lopulliseen totuuteen. Ehkä pitää vain yrittää, ”essayer”, siitähän tässä on kyse. Tämäkin aihe tuli viime tapahtumien vuoksi ajankohtaisemmaksi kuin koskaan, ja pelkään että monetkin ajatukset ovat pian menettäneet ajankohtaisuutensa, vaikka keksin ne jo aikoja sitten ja siten olin edelläkävijä.

Tässä haluan pureutua siihen tapaan, jolla viime aikoina yleisö ja yksittäiset ihmiset ovat ottaneet vastaan uutisia ja muodostaneet maailmankuvaansa.
Ensimmäinen ongelma tämän ilmiön haltuunottamisessa on se kaikkien tietämä tosiasia, että Suomi on yhä jakautuneempi kahteen leiriin, joiden olemassaoloa emme kuitenkaan täysin halua tunnustaa. Oireellista on, että kummastakin leiristä on olemassa oikeastaan haukkumanimiä. Toinen porukka on jossain oikealla, joskaan ”oikeisto” ei välttämättä sille oikea nimitys, koska monet sen edustajat ovat pikemminkin työväenluokkaisia kuin porvarillisia (joskus käytetään nimitystä ”huonosti koulutetut). Perussuomalaisuus, eli ”persuus” (otamme vakavan ilmeen ja väitämme ettei tämä väännös ole haukkumasana) voi olla yhdistävä tekijä, mutta tähän porukkaan kuuluu muitakin kuin vain Perussuomalaisen puolueen jäseniä. He ovat konservatiiveja, suvaitsemattomia, joidenkin mielestä rasisteja (tästä nimityksestä kirjoiten lisää myöhemmin, jos muistan). Toinen ryhmä on vasemmistolainen, tai ”vihervasemmistolainen” (jostain syystä tämä minusta neutraali sana koetaan loukkaavana) tai punavihreä. Haukkumasanana käytetään ”suvaitsevaistoa” tai ”suvakkia”. Kaikki tiedämme näiden kahden ryhmän olemassaolosta, tiedämme yleensä kumpaan kuulumme tai mikä muuten on suhteemme niihin. Silti näitä kahta ryhmää on vaikea nimetä ja jos niihin viittaa keskustelussa, vastaväitteiden ryöppy peittää alleen itse pointin. Varmaa silti on, että keskustelussa nämä kaksi näkökulmaa vaikuttavat siihen, miten ihmiset vastaanottavat uutisia. Käytän siis seuraavassa edellämainittuja termejä, siitäkin huolimatta että joku tästä varmasti loukkaantuu (mahdollisesti joku, joka mielellään syyttää muita ”ammattiloukkaantujiksi” tai ”mielensapahoittajiksi”).

Skenaario 1#

Otetaan skenaario, jokin niistä parin vuoden aikana tapahtuneista väkivallanteoista, joita kutsutaan terroriteoiksi. Kun isku tapahtuu, tekijästä ei ole välttämättä tietoa: emme tiedä hänen taustojaan, etnisyyttään, poliitisia mielipiteitä tai motiiveja. Jossain on kuitenkin räjähtänyt pommi, ammuttu koulussa tai baarissaa silmittömästi, ajettu autolla väkijoukkoon, puukotettu useaa vastaantulijaa. Tässä vaiheessa tiedetään jo Hesarin kommenteissa ja Hommaforumilla, että kyseessä on maahanmuuttaja ja islamisti, mutta suvaitsevaiston vallassa oleva media ei sitä halua vielä paljastaa. Vastaavasti punavihreässä kuplassa tiedetään, että tapausten kulku viittaa kovasti islamilaiseen terrorismiin, mutta viime hetkeen asti toivotaan, että kyseessä olisi jokin muu motiivi, tai ainakin että tapaus ei lisäisi rasismia ja ennakkoluuloja ja muistutetaan että kyseessä on kuitenkin yksittäistapaus. Kun sitten paljastuu, että kyseessä onkin jihadistin sijaan äärioikeistohörhö, roolit kääntyvät. Oikeistoleirissä ollaan sitä mieltä, että media tarttuu asiaan vain siksi, että kyseessä on oikeistoradikaali, mutta muslimiterroria hyssytellään. Vasemmistoleirissä ollaan täysin samasta uutisoinnista sitä mieltä, että nyt kun tekijä paljastui ei-muslimiksi, asiaa yritetään painaa villaisella. Useassa tapauksessa isku muistetaan ennakkoreaktioiden, ei todellisten tapahtumien perusteella.

Ylläoleva on ilmiselvää kenelle tahansa omilla aivoillaan keskustelua seuraavalle (tosin, voidaan myös sanoa, että sellaisia ihmisiä on valitettan vähän), eikä se vaadi suurta järkeilyä, eikä ole siksi tämän kirjoituksen pointti. Pointti on siinä innossa, jolla jotain pahaa odetetaan tapahtuvaksi.
Väitän, että persupiireissä tekijällä ei pelkästään spekuloida: tekijän toivotaan olevan muslimi/islamisti/jihadisti (tai anarkisti, mutta vakavia terroritekoja Antifa on tehnyt mainettaan vähemmän). Ensimmäiset hetket terrori-iskun jälkeen ovat suuren urheilujuhlan tuntua: kuka veikkaa voittajaa? Jos kyseessä on rikos, johon liittyy seksuaalista väkivaltaa, niin kuin monissa esiin nostetuissa maahanmuuttajien tekemissä rikoksissa liittyy, on nettipalstoilla aistittavissa jopa seksuaalista hekumaa.

Vastaavasti toisessa päässä makustellaan oikeistolaisten tekemillä iskuilla. Koska ainakaan vielä ei olla päästy lapuanliikkeen vuosien kaltaiseen väkivalta-aaltoon, pitää muistella Priden kaasuiskua vuodelta 2010 ja Jyväskylän kirjastopuukotusta vuodelta 2013. Kun näistä puhutaan tai kirjoitetaan, voi aistia sen mielihyvän, jolla haetaan omalle pointille pontta: olen uskottava pessimistisen tulevaisuuden ennustaja, kun osaan viitata todella vakavasti otettaviin yhteiskunnallisiin oireisiin, tavata sanan ”orwellilainen” ja kunpa vielä tapahtuisi jokin suuri mullistus, joka osoittaisi kuinka oikeassa olen.

Disclaimer 1: en halua vähätellä minkäänlaista väkivaltaa, mutta eikö ole huolestuttava se tyytyväisyys, jolla väkivallasta kertovat uutiset otetaan vastaan?

Disclaimer 2: jos tämä (tai jokin mitä kirjoitan myöhemmin) loukkaa sinua, kertoo se suurella todennäköisyydellä kumpaan ryhmään kuulut.

Skenaario 2#

Toinen skenaario on tapaus, jossa puolueen X rivijäsen loukkaa puolueen Y naispuolista presidenttiehdokasta alatyylisellä twiitillä (puoleilla X ja Y ei sinänsä ole väliä, koska tämä toimii molempiin suuntiin). Puolueen Y verkkolehti julkaisee twiitin osoituksena puolueen X jäsenten loukkaavasta kielenkäytöstä ja puolueen Y jäsenet jakavat uutista ahkerasti verkossa. Puolueen X rivijäsen poistaa alkuperäisen twiitin, mutta hänen nimellään Googlesta haettaessa kuvakaappaus twiitistä on hakutulosten ensimmäisenä. Puoleen X rivijäsen kokee kunniaansa loukatun.

Milloin me päädyimme tällaiseen nurinkuriseen viestintään? Miksi jokin puolue julkaisee verkkolehdessään naispuoliseen kansanedustajaan ja presidenttiehdokkaaseen kohdistuvia loukkauksia? Tietenkin siksi, että ne kertovat jotain myös lausujastaan, mutta silti. Ja emmekö me rakastakin juuri näitä luhankalaisia varavaltuutettuja, jotka twiittaavat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä jotain sekopäistä, jota voimme jakaa eteenpäin? Ja jos se on jotain rasistista tai seksististä, järkytymmekö siitä vai pikemminkin ilahdumme, vai miksi muuten jakaisimme ja kommentoisimme sitä ahkerammin kuin samaa mieltä olevat?
En ole seurannut Donald Trumpia Twitterissä tai muuallakaan, mutta olen lukenut useitakin hänen twiittejään, koska niitä ovat jakaneet henkilöt, joiden mielestä ne ovat typeriä. Onkin oireellista, että Trumpin vastustajat näyttävät levittävän hänen sanomaansa yhtä tehokkaasti kuin hänen kannattajansa. Jälleen en voi olla huolestumatta siitä tunteesta, joka niin monella syntyy, kun he oikein saavat syyn raivota. Rohkenen olettaa, että silloin kun joku näennäisesti suuttuu, kyseessä on itse asiassa jonkinasteinen ilo.

Ja silläkin ehdolla että syljen oman viiteryhmäni suuntaan, totean että yliopistot suoltavat maailmalle liikaa ylikoulutettuja humanisteja, joiden taidoille ei oikeastaan ole työelämässä käyttöä. Tätä voi kompensoida hankkimalla elämäänsä iloa etsimällä rakenteellista rasismia mainosten kuvastosta tai seksismiä ammattinimikkeistä. Ranskalaista postrukturalistista kielikäsitystä voi olla vaikea soveltaa suomen kieleen, koska meillä ei ole samalla tavalla kieliopillista sukua tai edes sukupuolitettuja pronomineja, mutta kielen sukupuolittuneisuutta voi löytää sellaisista vanhentuneista ilmaisuista kuten ”puhemies”, ”palomies” tai ”tarjoilijatar” ja olla iloinen siitä, että eipä mennyt kuuden vuoden yliopisto-opiskelut aivan hukkaan. Mutta missä on ”proletariaatti”? Enää on vain ”kouluttamattomia”?

Skenaario 3#

Poliittista väkivaltaa odotetaan molemmilla puolilla kieli pitkällä. Kun sitten eräs lähes kaikille tuntematon jyväskyläläinen avustaja pahoinpidellään vasaralla, puoluejohtoa myöten sitä pidetään poliittisena iskuna ja kuten Hommaforuminkin ensireaktiot suorastaan toivovat: ”vihervasemmiston vihapuheet alkavat ilmeisesti oikeasti muuttua teoiksi”. Kun sitten murhayrityksen vakavuudella tapahtuneesta pahoinpitelystä pidätetään kaksi äärioikeistolaista, vasemmiston humaanius ei voi olla muuttumatta vahingoniloksi. Samaan aikaan toisaalla rikoksen poliittista aspektia ei enää haluta korostaa, mutta Hommaforumilla aletaan pohtia ”onko ihan itse vaan hakannut päätään pöydänkulmaan… (hymiö)” ja ”Kataja kuvittelee olevansa pahoinpitelyn jälkeen jonkinlainen martyyri” ja niin edelleen. Tätä kirjoitettaessa asia on edelleen auki ja ainakin yksi äärioikeistolaisista epäillyistä on vapautettu, joten vielä emme saa varmuutta, kumman puolen marttyyriksi vaalipäällikkö kelpaa.

”Tulispa kunnon kunnon kähinät”

Neljäs skenaario, tai pikemminkin se viimeaikainen tapahtuma, joka sai tämän bloggauksen kirjoittamaan, on Yhdysvaltain kongressitalon tapahtumat. Joka on tänne asti lukenut tarkkaavaisesti, ymmärtää varmasti jo mihin pyrin.

Tapahtumia on kuvattu vallankaappausyritykseksi etenkin ns. vasemmiston eli Trumpin vastustajien puolelta. Monet Trumpin kannattajat ovat jopa omaksuneet narratiivin, jonka mukaan kongressitaloon eivät rynnäköineet heidän viiteryhmänsä edustajat, vaan ihan jotkut muut. En lähde tässä hakemaan ”todisteita” puoleen tai toiseen: mitäpä minä tietäisin tapahtumien todellisesta kulusta ja kaikki on kuitenkin filtteröitynyt jonkun toisen tahon kautta. Ehkä kaikki onkin vain valtamedian valhetta. Kukapa tietää. Ja mitäpä väliä sillä on: haluan tässä nostaa esille niitä reaktioita, jotka ovat seurausta siitä, mitä ainakin oletamme tietävämme tapahtumista.

Reaktiot ovat olleet yhdistelmä naureskelua majavalakkisille trolleille, jotka eivät erota Georgian osavaltion lippua Georgian valtion lipusta, toisaalta taas halutaan korostaa, että äärioikeisto yritti vallankaappausta. Eikö jälkimmäiseen tunnu liittyvän rahtunen toivetta siitä, että olisi käynyt vieläkin pahemmin, jotta Trump olisi näyttänyt todelliset fasistidiktaattorin kasvonsa? Tapahtumia on voimakkaasti eletty myös Suomessa ja pohdittu ”voisiko sama tapahtua täälläkin?”

Lopuksi

Ilmiö ei ole uusi: äärivasemmistossa on noudatettu doktriinia, jonka mukaan luokkataistelun tulee kärjistyä, jotta vallankumous saavutettaisiin. Siksi sosiaalidemokraattisia ja parlamentaarisia toimintatapoja on pyritty vastustamaan ja esimerkiksi maltillisia ammattiliittolaisia on murhattu (äärivasemmistolaisilla ei tarkoita tässä esim. Joe Bideniä, Sanna Marinia tai sitä Twitterissä sinua ärsyttävää cheguerapaitaista vegaania, vaan esim. punaisten prikaatien kaltaisia terroristeja). Toisaalta kristilliset apokalyptiset lahkot näkevät sodat, kulkutaudit ja muut vitsaukset maailmanlopun ennusmerkkeinä, jotka ilahduttavat tosiuskovaista. Etkö olekin joskus kuullut maltillisenkin kristityn sanovan ”kyllä on kamalaksi maailma mennyt” tietty tyytyväisyys äänessään? Tyytyväisyys ehkä siitä omahyväisyydestä, että itse ei ole ”mennyt sellaiseksi” ja tietenkin siitä, että pääsee sanomaan että enkö minä sanonut. Mutta ehkä siinä jotain muutakin. Ehkä meissä on jokin, joka oikein toivoo konfliktia, että saisi aiheen olla vihainen.

Vaikka 30-luvulla poliittinen väkivalta oli huomattavasti vakavampaa ja äänenpainot kovempia ja 60-luvulla politiikka radikaalimpaa, ei silloin ainakaan ollut sosiaalista mediaa. Miljoonat sosiaalisen median viestit päivittäin antavat oman pienen painonsa vaakakuppiin, joka voi äkkiä kääntyä mihin tahansa suuntaan. Banaali sanonta kertoo, että jos jotain oikein toivoo, muuttuu se todeksi. En tiedä ovatko muut huomanneet tätä ilmiötä, jota olen koettanut usealla esimerkillä kuvata monelta eri puolelta, mutta minulle se näyttäytyy hyvin ilmeiseltä. Ja vaaralliselta: jos oikein massoittain oikein toivomme jotain, alkavat heikot signaalit kasautua siihen suuntaan.

Jälleen olen silti epävarma mitä asialle pitäisi tehdä. Osaltaan on kyse samasta kuin jalkapallo-otteluiden ”filmaamisessa”: kun vastapuoli rikkoo, pitää näyttää siltä, että sattui mahdollisimman pahasti. Siitä seuraava rangaistus voi ratkaista tärkeän pelin. Ilmiössä on kyse sekä systeemiin itseensä rakentuneesta mekanismista että ihmisluonteen piirteestä rakastaa konflikteja. Juuri siksi pelkään, että näiden rakenteiden ulkopuolella ei ole muita tapoja ymmärtää politiikkaa ja maailman tapahtumia.

Porvarin ärsyttämisestä

Aikoinani kirjallisuutta opiskellessani keskustelimme kirjasodista ja sensuurista ja ”pahennusta” aiheuttavasta taiteesta. Ensimmäisiä mieleentulevia esimerkkejä tällaisesta ovat Hannu Salaman Juhannustanssit, Paavo Rintalan Sissiluuntantti, Väinö Linnan Tuntemattomasta poistetut kappaleet, Sperm-yhtye ja 60-luvun häppeningit, Henry Miller, Jumalan teatteri ja niin edelleen. Tulimme siihen tulokseen, että nykyään on lähes mahdotonta kirjoittaa (tai tehdä taidetta), joka todella herättäisi paheksuntaa. Kaikki on jo niin nähty ja koettu. Tämä oli siis joskus vuonna 2005, jotenkin tuntuu että nyt vuonna 2020 loukkaantuminen on tullut takaisin. Tai kenties se on ollut jossain pinnan alla ja tullut taas esiin, kun suuret ikäluokatkin on päästetty sosiaaliseen mediaan. Jälleen kerran olen epävarma lopullisesta tuomiostani, mutta mielestäni maailma on 15 vuodessa muuttunut tavalla, jonka ehkä ymmärrämme vasta, kun saamme siihen hieman enemmän perspektiiviä.

***

M.A. Nummisen uudessa omaelämänkerrassa ”Kaukana väijyy ystäviä” on hyvä kuvaus siitä konservatiivisesta tosikkomaisuudesta, jolla hänen tempauksiinsa suhtauduttiin. Poliisi keskeytti julkisia esiintymisiä ja kuuluisan Jyväskylän Kesän skandaalin jälkeen latinan professori Päivö Oksala yhdessä vaimonsa Hilkan kanssa piti puhuttelun esityksestä vastaavalle Nummiselle ja Maria Laukalle. Voin kuvitella tunnelman, ja vaikka tekstissä ei mainita, uskon Päivön käyttäneen tilaisuudessa tummaa pukua ja kravattia. Tempaus ei saa minkäänaista ymmärrystä: ”kuulkaas nuorimies, ei tämä ole mitään taidetta!” eikä vanhalla polvella tunnu olevan minkäänlaista huumorintajua.

Ensimmäinen kysymys onkin, olisivatko Nummisen teokset jääneet historiaan, jos ne eivät olisi saaneet osakseen niin suurta paheksuntaa? Eikö voida sanoa, että niiden vastaanotto on osa teosta? Joitakin Nummisen kappaleita jaksaa vielä kuunnella, ehkä läpällä, vähemmän kenties itse musiikillisen nautinnon vuoksi, mutta jatkuvasti tietoisena niiden ”radikaalisuudesta”.

Toiseksi: nykypäivänä onkin antiautoritaarisilla liikkeillä ja taiteiljoilla ongelma, että Päivö Nyyrikki Oksalan kaltaisia konservatiiveja ei enää ole (hädin tuskin on enää edes latinisteja). Vielä minun lapsuudessani oli niitä Pink Floydin The Wall -levyn ”schoolmasterin” kaltaisia lehtoreita, joilla isänmaallinen paatos korvasi huumorintajun (tosin Nummisen muistelmien ulkopuolella Oksalan kerrotaan olleen itseasiassa paljon rennompi). Jokaisen hieman vasemmalle kallellaan olevan nuoren taiteilijan ja humanistiopiskelijan ja kulttuuriradikaalin (tunnistatte tyypin) tavoitteena on ”ärsyttää porvaria” esikuvinaan juurikin Nummisen kaltaiset 60-lukulaiset. Mutta missä on se porvari? Onko se Soinin (tai Trumpin) kaltainen populisti, joka itse aiheuttaa pahennusta tempauksillaan ja kommenteillaan ”fillarikommareista”? Millaisella performanssilla populistikonservatiivin saa suuttumaan? Ja jos ”radikaalin taiteen” edellytyksenä ja keskeisenä osana on siitä loukkaantuminen, eikö se tee ”radikaalista taiteesta” mahdotonta, jos kukaan ei enää loukkaannu.

Covid on uusi Tšernobyl

Kaikki sodan jälkeen syntyneet ovat saaneet elää suhteellisen turvallisessa maailmassa ilman sen suurempia kriisejä. Suuret ikäluokat olivatkin se ensimmäinen pullamössösukupolvi, josta kerrotut vapaan kasvatuksen anekdootit ovat perityneet heille itselleen käytettäväksi ”nykynuorisosta”, joka on siinä mielessä kiinnostava termi, että sukupolvi, johon sillä viitataan, vaihtuu jatkuvasti mutta silti pysyy aina yhtä kelvottomana ja hemmoteltuna. Ja tosiasiahan on, että kaikki alle 75-vuotiaat ovat saaneet elää elämänsä turvallisessa maailmassa, jossa rikosluvut jatkavat laskuaan ja talous nousuaan ja monet ennen tappavat kulkutaudit kuten polio ja tuberkuloosi on saatu hallintaan. Sen enempää sisäiset kuin ulkoisetkaan poliittiset erimielisyydet eivät uhkaa kärjistyä väkivaltaiseksi konfliktiksi.

Nykyinen covid19-pandemia onkin ennen kaikkea kulttuurikriisi: olemme kuvitelleet voivamme unohtaa kuoleman. Nyt käynnissä oleva pandemia tunkeutuu kotiimme tiedotusvälineiden ja verkon avulla ja rajoitukset vaikuttavat elämäämme. Silti: vaikka uhka on todellinen, on Suomi tähän asti päässyt helpolla: kuolleita on vähän yli 500, kun vielä 1930-luvulla turberkuloosiin kuoli 7000-8000 ihmistä vuosittain, joista merkittävä osa oli lapsia. Rajoitukset ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia elämään: käsien pesu, kasvomaskin käyttäminen, se että joka viikonloppu ei pääse baariin ja että tänä vuonna joutuu jättämään etelänmatkan väliin, ovat lopulta pikku asioita, joista jaksaa valittaa vain se, joka ei ole koskaan elämässään kohdannut todellisisia ongelmia.

Kyseessä ei ole siis maailmanloppu, vaikka sellaistakin paljon povataan. Vaara on silti todellinen, ja on vain järkevää varustautua sitä vastaan.

Sodanjälkeisen maailman, Euroopan ja Suomen kokemista pienemmistä kriiseistä tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986. (Pienemmällä tarkoitan siis pienempää kuin maailmansota.) Onnettomuudesta on kirjoitettu paljonkin ja viimeksi saman niminen vuonna 2019 ilmestynyt brittisarja nostivat sen jälleen ihmisten tietoisuuteen, mutta en ole vielä missään nähnyt analyysiä siitä katkoksesta, jonka onnettomuus aiheutti ydinvoimadiskurssiin. Näkisin kuitenkin, että vaikka ydinaseiden vastustus oli rauhanliikkeen ytimessä, ei ydinenergiaa itsessään vastustettu yhtä voimakkaasti kuin Tšernobylin onnettomuuden jälkeen, joka nosti ydinvoiman vastustuksen ympäristöliikkeen keskeiseksi kysymykseksi, ja josta oikeastaan vasta ilmastonmuutos on sen syrjäyttänyt. Onnettomuusnarratiivissa toistuu onnettomuuden yllätyksellisyys: kaikilla mittausasemilla lännessä kuvitellaan kyseessä olevan laitevika, kukaan ei osaa odottaa sen laajuista onnettomuutta.

Viruksella ja säteilyllä on paljon yhteistä: molemmat ovat näkymättömiä tappajia. Molemmat ovat peräisin idästä, diktatuurista rautaesiripun tai suuren palomuurin takaa. Molemmat aiheuttavat kuolemia etenkin omalla ”syntyseudullaan” ja hallinto yrittää salata tapahtuneen. Näemme uutiskuvia Wuhanista ja hahmoista kovasti säteilysuoja-asua muistuttavavisssa turvapuvuissa. Ei ole sattumaa, että salaliittoteorioissa virus yhdistetään sähkömagneettiseen säteilyyn ja 5G-torneihin.

Kun ajattelemme rappeutuneen Neuvosto-imperiumin viimeisiä päiviä tai katsomme juurikin Tšernobyl- sarjan kaltaisia populaarikulttuurin tuotteita (ks. myös tietokonepelit kuten Stalker (ja tietenkin saman niminen elokuva), Metro-pelisarja jne), kuvastoon kuuluvat vahvasti satama-altaassa ruostuvat ydinsukellusveneet, ydintuhojen joutomaat, pimeässä vihreinä hehkuvat plutoniumsauvat ja säteilyvaaramerkit. Kun 20 vuoden kuluttua ajattelemme Kiinaa tai covid-epidemiaa, on näitä vaikea ajatella erillään.

Toiseksi mieleen tulevat vuoden 2001 terroristi-iskut. Iskussa itsessään kuoli noin 3000 ihmistä ja voidaan spekuloida, kuinka suuri uhka todellisuudessa kansainvälinen terrorismi on: länsimaissa sen uhrina kuolee yksittäisiä ihmisiä. Vuoden 2001 jälkeen maailma ei ole kuitenkaan ollut entisensä turvallisuudentunteen suhteen. Vaikka terrorismia on aina ollut, esimerkiksi ”lyijyn vuosina” Italiassa kuoli terrorin uhrina monin kertaisesti enemmän ihmisiä kuin nykyään ja Saksassa Punainen armeijakunta tehtaili pommi-iskuja rutiinonomaisesti samoin kuin baskit, pohjoisirlantialaiset ja muut separatistit, on meillä vahva tunne siitä, että terrorismi on tullut jäädäkseen vasta vuoden 2001 jälkeen. Etenkin lentomatkailijat tuntevat rajoitukset selkeimmin ja massatapahtumien järjestäjät joutuvat ottamaan huomioon turvallisuuden terrori-iskun sattuessa.

Samoin vuoden 2020 jälkeen tautiturvallisuudesta on tullut arkipäivää. Vaikka turvarajoituksia tullaan pian purkamaan, jos ja kun rokotteet alkavat tepsiä, tietoisuus tartuntataudeista tulee seuraamaan meitä vielä pitkään. Nyt kun kauppojen kassoille on asennettu pleksit ja käsidesiautomaatit, tullaan niistä tuskin piakkoin luopumaan. Tapahtumajärjestäjät joutunevat pitkään miettimään turvavälejä ja hygieniaa samalla tavalla kuin paloturvallisuutta tai desibelirajoja. Samalla tavalla kuin syyskuu 2001 tarkoitti ainakin väliaikaista hidastetta globalisaatiolle, joudumme nytkin miettimään mitä tarkoittaa elää maailmassa, jossa yksi virus voi muutaman kuukauden sisällä levitä maailman joka kolkkaan.

Minun sukupolvelleni suuri notkahdus oli 1990-luvun lama. Nousukautta itsessään tuskin muistan, mutta muistan kyllä konkurssiaallot ja suljettujen liikkeiden ikkunat. Koulussa säästettiin ja opettajia lomautettiin, onneksi vain muutamaksi viikoksi. Lamakauden seurauksilla selitetään sukupolvemme pahoinvointia ja syrjäytymistä, mutta nähtäväksi jää millainen taantuma covid19-pandemiaa seuraa ja miten tämän päivän lapset voivat vuonna 2040 sen seurauksena.

Pandemian välittömät vaikutukset tulevat olemaan globaaliin mittakaavaan suhteutettuna pienehköt, vaikka jokaisen vanhuksen ennenaikainen kuolema onkin tragedia itsessään. Tapahtuman kulttuuriset vaikutukset sen sijaan tulevat olemaan pysyvät. Tuttu turvallisuudentunne on mennyttä ja nähtäväksi jää milloin se palaa. Katsomme laskuria Helsingin sanomien verkkosivuilla ja mietimme milloin se pysähtyy. Ei se pysähdy milloinkaan. Korona on tullut jäädäkseen, eikä kuolemantapausten määrä tule enää koskaan olemaan nolla. Ja senkin jälkeen tulee uusia tapoja kuolla. Turvallisessa sodanjälkeisessä maailmassa meidän on vaikea hyväksyä tätä.

Aikanaan uskonto antoi turvantunnetta, ja ehkä nykymaailman untuvaturvallisuus on edesauttanut uskonnon korvautumista ateistisella tieteisuskolla tai välinpitämättömällä agnostismilla. Tiede ei kuitenkaan voi antaa mitään varmaa Totuutta, ja olemmekin huomanneet ihmisten pettymyksen ja hämmingin suositusten muuttuessa. Tiede ei voi taata turvantunnetta monestakin syystä: sen olemukseen kuuluu epäily ja epävarmuus ja siihen kuuluva itsensäkorjaavuus vaikuttaa varmoja vastauksia etsivästä takinkäännöltä. Kun Tiede tarjoaa ratkaisuksi rokotetta, lisää se ihmisten pelkoa ja epävarmuutta entisestään. Tieteen lisäksi olemme tottuneet turvautumaan Valtioon. Nyt myös Valtio on joutunut epäilyksenalaiseksi: se haluaa valvoa meitä, ottaa pois vapautemme, ehkä siellä on soluttautuneena kommunisteja. Uskonnon sijasta moni turvautuukin uushenkisyyteen ja salaliittoteorioihin, koska se, että kuuluu niihin, jotka ovat ”tajunneet sen” antaa vahvemman turvallisuudentunteen kuin rokote, jolla kuitenkin voi olla sivuvaikutuksia. Vielä vuosi sitten foliohattu oli vitsi, mutta nyt verkkokaupat myyvät oikeasti säteilyltä suojaavia lippalakkeja (en todellakaan linkkaa).

Alkavan vuoden loppuun mennessä covid19 on toivottavasti kesyyntynyt tavallisen kausi-influenssan tasolle ja elämä pääsääntöisesti palannut sellaiseksi kuin se oli ennen kevättä 2020. Korona tulee kuitenkin olemaan keskuudessamme vielä pitkään, ehkä ikuisesti.

Moraalisten valintojen absraktisuus

Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.

Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.

Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.

Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.

Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.

Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).

Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.

Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.

Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.

Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.

Isis-äideistä

Jos nyt ajatellaan sellaista eurooppalaista aatehistoriaa, jota voi kutsua vaikka ”valistukseksi”, ja joka niin kauniisti puhuu ”järjestä”, ”edistyksestä” ja ”vapaudesta”, ja josta kumpuavat ne lukuisat liberalismit ja tietyssä mielessä myös demokratia ja kansalaisyhteiskunta kuin sosialismi kuin feminismikin, niin tuleehan tässä jotenkin pessimistinen olo ihmisluonnon suhteen, kun ihmisarvoa polkeva teokratia on monille houkutteleva vaihtoehto.

Tällä siis viittaan Al-Holin naisiin, niin kuin joku varmaan arvasikin. Poliitikkojen puheenvuoroja ja median uutisointia lukiessa tulee olo, että kun länsimainen liberaali yrittää käsitteellistää tapahtunutta ja sen perusteella muodostaa jonkinlaisen moraalisen kannan asiaan, on se tuomittu epäonnistumaan. Totta kai ”lasten etu”, mutta tyhjeneekö koko dilemma siihen? Onko tästä edes mahdollista muodostaa dilemmaa, johon löytyy tyydyttävä vastaus, joka ei ole ristiriidassa ”rationaalisen” ja ”vapautta tavoittelevan” ”yksilön” maailmankuvan kanssa? Mukaan tuodaan sukupuoli, etnisyys, uskonto, lapset, universaalit ihmisoikeudet ja varmuus siitä, että jossain liberaalissa diskurssissa kaikki ”hyvät jutut” ovat olemassa itsessään ja yhteensovitettavissa, mutta ehkä eivät ole, eikä kukaan uskalla sanoa sitä ääneen.

”Isis-äidit” mediassa ovat yhtä aikaa suomalaisia ja silti ”toisia” koko vartalon peittävissä mustissa kaavuissa. Jos he eivät voita suomalaisten sympatioita ja empatioita puolelleen, ei se ole mikään ihme, jos heidät kaikissa kuvissa esitetään saman näköisenä kuin Nazgûlit (joka toki on heidän oma valintansa, vaikka Isis ja yksilönvapaus eivät tunnukaan sopivan samaan lauseeseen, ja joo, edellisessä lauseessa oli hippasen rasismia, mikä lisää keskusteluun uuden ongelmakerroksen.).

Korostetaan lapsen oikeutta äitiin, mutta kukaan ei (tietenkään ei) korosta lasten oikeutta isään, koska ”noita toisia ihmisiä” koskevat toiset säännöt kuin oikeita suomalaisia, joita koskevassa keskustelussa tuskin lähdettäisiin korostamaan biologista vanhemmutta ja että lapset nyt vain kuuluvat enemmän biologisille äideilleen kuin isille. Ja vaikka toisenlaisiakin puheenvuoroja on esitetty, konsensus on, että naiset eivät ole vastuussa Isisin hirmutöistä kuten miehet, koska naiset sitten kuitenkaan eivät ole samalla tavalla vastuussa omista valinnoistaan. Huostaanotto taas monen asiantuntijan mielestä ei ole mahdollista, siitä huolimatta, että äidit ovat liittyneet uskonnolliseen kulttiin, johon liittyy maailmanherruuden tavoittelu, väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö (isien tapaamisoikeudesta puhuminen on jälleen absurdia, mutta jostain syystä äitejä ei voi samalla tavalla vastuuttaa).
Ja lopulta päädytään evakoimaan lapset ja heidän mukanaan äiditkin, koska ”huostaanotto olisi liian radikaali ratkaisu”, mutta vain suomalaiset ja muut 70 000 alholilaista saavat jäädä sinne (koska ”Suomi ensin”?), koska tuota noin (”kaikkia ei voi kuitenkaan auttaa”?), koska…. mietin tätä vielä hieman.

Lakien mukaan toki on mentävä, mutta lait ovat eri asia kuin se moraalinen viitekehys, jossa niitä toteutetaan. Ja tuo viitekehys ei vain suostu asettumaan paikalleen. Ei ole sellaista tapaa, jolla ”niitä” ja ”meitä” voisi koskea sama perhepolitiikka, koska liberaali diskurssi yksinkertaisesti ei voi sovittaa asiaa koskevia ristiriitoja.
Sitten kun yksi suomalaisista äideistä, ”Minna”, tavoitetaan leiriltä, toteaa hän että islamilainen valtio on ihan kiva juttu eikä hän halua Suomeen, jossa ei ole sharia-lakia. Yksilönvapautta pitää kunnioittaa, vaikka yksilö valitsisikin ei-vapauden. Se eurooppalainen aatehistoria, jolla aloitin (vahvasti lainausmerkkejä käyttäen) heittää häränpersettä. Miten joku voi valita vapaasti ei-vapauden ja saman lapsilleen? Kyllä vaan voi, eikä meillä ole minkäänlaisia työkaluja käsitteellistää sitä.

Linkolan jälkeen

Linkola-elämänkerta oli mielenkiintoinen ja valaiseva. Koko lailla ylistävä, kuten otsikko ”Ihminen ja legenda” antavat ymmärtääkin, ja toisaalta voi olla elävästä ihmisestä vaikea kirjoittaa todella kriittistä kirjaa. Esipuheessa kirjoittaja tosin tunnustaa Linkolan olevan ”ristiriitanen hahmo”, joka varmasti kuvaa useimpien ihmisten suhtautumista (tai ehkä kielteisesti suhtautuvien määrä on suurempi, mene ja tiedä, mutta täysin kritiikittä ihailevia löytynee vain seinähulluista).

Itse luin Johdatuksen 90-luvun ajatteluun herkässä lukioiässä. Tällaisista kirjoista kai kuuluisi sanoa, että se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta olen kai ihminen, joka ei vaikutu kovin helposti. Mieleen moni juttu toki jäi ja olen aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä että väestöräjähdys on vakava uhka. Muistan myös muutamia palavia väittelyitä, joita kävin nuoruuden innolla.

Yleisellä tasolla kirja ei kauheasti tuo uutta, mutta kirkastaa yksityiskohtia. Aikasemmin perhetausta ei ollut minulle tuttu, eivätkä monet yksittäiset elämänvaiheet. Kirja on tarina lintuhullusta miehestä, joka elämänsä aikana on rengastanut yli 70 000 lintua ja elättänyt tekemällä järjettömän raskaita työpäiviä kalastajana (talven aikana parhaimmillaan 9 tonnia kalaa) ja elänyt askeettisissa oloissa ilman sähköä ja nykyaikaisia mukavuuksia. Linkola on myös aina ollut kulttuuripiirien lemmikki ja kalastajantorpassa ravaavat kirjailijat, kulttuurivaikuttajat ja naisetkin. Yllättävin vierailija oli Harri Sirola, joka ei kalastajan kanssa tullut oikein juttuun (kuten kaksi räiskähtelevää personallisuutta harvoin tulee).

Toki ajatteluun perehdytään myös, mutta siitä pääsee perille varmasti lukemalla itse esseekirjat.

Oisko kanttia?

Viime vuoden lämpöennätykset saivat vihdoin monen ottamaan ilmaston lämpenemisen tosissaan ja viime aikoina onkin keskusteltu jokaisen vastuusta hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Kaikenlaisia laskureita löytyy netistä sen pipertämiseksi, miten jokainen voi sen pari prosenttia vähentää kulutustaan ja ehkä lievittää sillä omaatuntoaan. Linkola esitti jo 80-luvulla omat radikaalit teesinsä kulutuksen vähentämiseksi. Itsehän en usko pätkääkään siihen, että edes päästöjen kasvu hidastuisi, puhumattakaan päästöjän vähenemisestä.

Omalle kohdalle voisin luetella seuraavat teesit, jotka utopistisella tavalla merkityksettömiä, että vaikka ne ovat täysin riittämättömiä, ne ovat myös 99% mielestä täysin kohtuuttomia ja vähintään fasismia.

1) Yksityisautoilusta luopuminen taajama-alueella. Poikkeuksena invalidit ja ehkä perheet, joissa on pieniä lapsia (invaliditeetiksi ei lasketa mikropenistä: ei se kaupunkimaasturi siihen auta).
2) Turhien ulkomaanlentojen karsiminen. Mitä sinne Teneriffalle mennään etsimään? Kohta samat lämpötilat on Suomessakin, eikä se kalja niin halpaa ole, että siinä lopulta mitään säästäisi.
3) Syntyvyyden säännöstely. Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti.
4) Protektionismi ulkomaankaupassa. Ilmaston kannalta ei ole järkevää rahdata toiselta puolen maailmaa sellaista tavaraa, joka voidaan tuottaa Suomessakin. Kansantalouden kannalta ei ole myöskään järkevää pitää satoja tuhansia suomalaisia työttömänä ja maksaa heille, että he voisivat näitä tuotteita ostaa, mutta se on taas ihan toinen keskustelu.
5) Lihantuotannon tukemisen lopettaminen. Jauhelihan kilohinta pomppaisi varmasti johonkin viiteentoista euroon ilman maataloustukia, jonka jälkeen vaihtoehtoiset proteiininlähteet alkaisivat vaikuttaa houkuttelevimmilta.
6) Kulutuksen vähentäminen kautta linjan. Korkea kulutus pitää yllä työllisyyttä, joten tämä tarkoittaisi työn vähemistä (jota tosin protektionismi osin paikkaisi). Tällöin ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa kulutukseen. Tämä vaatisi kokonaan työn ja onnellisuuden käsitteiden uudelleen ymmärtämistä. Vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset kaipaavat enemmän vapaa-aikaa, niin käytännössä harva haluaa luopua elintasostaan.
7) Ympäristöystävällisen tekniikan kehittäminen. Tässä olen täysin Linkolan kanssa eri mieltä.

Henkilökohtaisesti minulle mikään näistä ei tuota suurta ongelmaa. Toisaalta, Linkola itsekään ei koe luopuneensa mistään. Hän on ihminen, joka muutoinkin haluaa elää primitiivisesti ja mielummin metsässä kuin kaupungissa. Hänen pamflettejaan ei edes voi ymmärtää muuten kuin sitä kautta, että hänelle nimenomaan tunnetasolla joku metsä ja siinä asuva lintu tai jopa yksittäinen puu on arvokas, ja luonnon tuhoaminen herättää raivoa, eikä sen vastapainona mukavuus tai ylellisyys merkitse mitään. Ironista on toki myös se, että vielä 100 vuotta sitten tuon kaltaista elintasoa olisi pidetty varsin korkeana.

Itsehän olen ollut köyhä koko elämäni, joten kerskakulutukseen ei ole ollut koskaan mahdollisuutta, eikä alhainen elintaso siten ole ollut mikään moraalinen valinta. En voi väittää, etteikö tietty katkeruus (vrt. ressentiment) olisi mukana. Minulla ei ole autoa sen enempää kuin korttiakaan (vanhempani eivät sitä aikoinaan 18-vuotiaana kustantaneet, joten se vain jäi). En kaipaa ryyppylomalle Torremolinosiin enkä pidä lentämisestä muutenkaan. Lapsia minulla ei ole, eikä varmaan ole tulossakaan. En ole kasvissyöjä, mutta minulle liha on kuitenkin ylellisyyttä, joka saisi myös maksaa enemmän.

Edellämainitun valossa minun ei tarvitse siis luopua paljosta, jos kansallisella tasolla lähdetään kulutusta toden teolla rajoittamaan, enkä osaa monia juttuja kaivatakaan, kun en ole niihin koskaan tottunut. (Sen kuitenkin tiedän, että ylläoleva seitsenkohtainen ohjelmani herättää suurempia tunteita kuin Nürnbergin lait.) Metsään en kuitenkaan suostuisi muuttamaan, joten heikkoutemme kullakin. Inhoan kylmää ja kaipaan kuivia, lämpimiä sisätiloja ja jossain kalastuksessa olisin vain tiellä.

Ajatus viikonvaihteeksi

Loppukaneetiksi irroitan seuraavan aina ajankohtaisen lausahduksen:

Harva jaksaa edes ajatella – usempien mielestä ajattelu on tylsää.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists

Kyseessä on kirja, joka jaettiin viime vuonna kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Pontimena varmasti oli kirjan raflaava otsikko, ja voisin kuvitella, että kirja jaettiin, koska opetus-ja kulttuuriministeriössä jonkun mielestä ”meidän kaikkien pitäisi olla feministejä”. Odotin löytäväni tätä divarista kasoittain, mutta se pitikin lainata Ellibsistä sähkökirjana. Toinen hämmästyksen aihe oli, miten ohut kirja oli kyseessä: sähkökirjana sen pituutta oli vaikea arvioida, ja se loppui yllättäen kesken. Esipuheessakin puhuttiin pikemminkin ”essseestä” kuin ”kirjasta”. (Katso myös luento, johon kirja/essee perustuu https://www.youtube.com/watch?v=hg3umXU_qWc&feature=youtu.be )

Kirja keräsi heti kannattajansa ja vastustajansa, esim.) joista äärimmäisenä esimerkkinä Perussuomalaisten Mika Raatikaisen kirjallinen kysymys eduskunnassa (1).

Siitä huolimatta, että kirja kertoo ensisijaisesti Nigeriasta, molemmat osapuolet ovat ymmärtäneet otsikon siten, että että vaatimus koskisi meitä kaikkia. Ei tietenkään voi olla pohtimatta, miten paljon kirjoittajan afrikkalainen tausta vaikuttaa ja voiko sitä yleistää a) universaalisti b) meille Suomeen, vai onko tämä kirjoitettu afrikkalaisena afrikkalaisille. Hän tuntuu painottavan, miten uusi asia feminismi Nigeriassa on, joten siltä pohjalta joku kotitöiden jakaminen on varmasti relevantti puheenaihe nigerialaisessa kontekstissa. Itse miehenä en tietenkään voi tietää, millaista on olla nainen tai feministi Suomessa, mutta moni näistä jutuista tuntuu vanhentuneelta meidän näkökulmastamme.

Sitten taas toisaalta: ironisella tavalla jälleen kohu itsessään todistaa, että ehkä tällaisia kirjoja kuitenkin tarvitaan. Aina kun joku mainitsee feminismin, synnyttää se käsittämättömän naisvihan ja seksismin aallon.

Ei mitään uutta

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään erityisen radikaalia. Totta kai jokainen on sitä mieltä, että nainen saa mennä yksin ravintolaan, käyttää huulikiiltoa ja että kotityöt kuuluvat myös miehille. Ainakin nykyään: monet näistä asioista olivat ongelmia Suomessa vuosikymmeniä sitten ja kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että nämä asiat ovat joutaneetkin muuttua. Ja asiat ovat muuttuneet siksi, että niitä on muutettu, ja feminismi on lisännyt tasa-arvoa.

Jälleen kerran kirjasta ovat luonnollisesti kohisseet eniten ne, jotka sitä eivät ole lukeneet. Ongelmahan on, että nykyään kukaan ei jaksa lukea yhtä lausetta enempää kerrallaan ja ovatkin tarttuneet kirjan otsikkoon. Toki, otsikko on raflaava ja tuntuu heittävän kasvoillemme väitteen, että meidän ihan kaikkien tulisi olla feministejä. Kirja itsessään taas ei puhu juurikaan meistä (suomalaisista), vaan nigerialaisista. Siitä huolimatta keskustelu on jälleen omien katkeruuksien ympärillä pyörimistä ja sitä, kummalla sukupuolella on suurempi oikeus olla uhri.

Keskustelussa on luonnollisesti mainittu myös ne kuuluisat verorahat. Käsittääkseni ysiluokkalaisille on jaettu läksiäislahjaksi kirja jo vuosikymmeniä, itse muistan saaneeni Waltarin kolmen pienoisromaanin kokoelman (jonka nimikin taisi olla ”Kolme pienoisromaania”) ja viime vuonna jaettiin tämä kirja.

Essentialismi: onko sukupuolia olemassa?

Kirja lähtee siitä, että sukupuolia on kaksi ja että jako tehdään biologisten erojen perusteella. Meillä Suomessa ja ”lännessä” moni nykyfeministi pitää tätä vanhentuneena ajatuksena. Ainakin nmuutama arvostelija Goodreadsissa oli tuominnut kirjan ”cis-seksisminä”. Internsekstionaalisessa feminismissä tuntuu olevan vaikea päättää, kenen uhriarvo on suurempi: afrikkalaisen naisen vai eurooppalaisen trans-ihmisen.

Jo vuosia sitten, kun opiskelin yliopistossa, meille opetettiin antiessentialismia, eli ajatusta siitä, että naisilla ja miehillä ei ole mitään perimmäistä olemuksellista (essentialistista) eroa, vaan naiseus ja mieheus ovat kulttuurisesti määrittyneitä ja biologiset erot voidaan tulkita vain tätä kulttuurista taustaa vasten ja radikaaleimman näkemyksen mukaan biologiset erot ovat näennäisiä ja vain kulttuuri tekee niistä merkittäviä. Tietyssä humanistisessa diskurssissa onkin tapana aloittaa kappaleet ”länsimaisessa kulttuurissa…” ja mainita joko ”dikotomia” tai ”binäärinen oppositio” ja mahdollisesti ratkaisuna ”dekonstruktio”.

Jos minkäänlaista olemuksellista eroa naisten ja miesten välillä ei ole, miksi sama dikotomia, binäärinen oppositio jne. vallitsee sukupuolten välillä kulttuurista riippumatta? Miksi igboilla ja härmäläisillä tuntuvat olevan pohjimmiltaan samat tasa-arvo-ongelmat? Ei Suomessakaan 50-luvulla ”kunniallinen” nainen käynyt yksin ravintoloissa. Miksi sekä suomalaisessa että nigerialaisessa feminismissä mies on sortaja ja nainen on uhri? Mikä on se yhdistävä kulttuurista riippumaton tekijä ja lähde, josta tällaiset erot kumpuavat? Fraasi ”länsimaisessa kulttuurissa” muuttui jossain vaiheessa lähes partikkelinomaiseksi tavaksi aloittaa lauseita, eikä enää tarkoita mitään, mutta ilmeisesti myös on olemassa ihmisiä, jotka uskovat, että epätasa-arvo on erityisesti länsimaalainen ilmiö.

En ole varma, mikä on päivän trendi, mutta uskoakseni antiessentialismista ei ole vielä virallisesti luovuttu, mutta toisaalta feministinen politiikka vaatii tietyn essentialistisen ajatusmallin (http://eprints.lancs.ac.uk/34/2/Microsoft_Word_-_E9130088.pdf), jos oletetaan, että naisilla ryhmänä on tiettyjä tavoitteita, ja toisaalta intersektionaaliseen feminismiin kuuluvat myös rotu, seksuaalinen suuntaus, luokka jne ja jokaisesta saa pisteitä sen mukaan, miten alistettu on.

Onko kulttuurien välillä eroja?

Kun afrikkalainen nainen kertoo meille, että sukupuolten välillä on biologisia eroja, on helppo ottaa holhoava asenne: ei sisko, teidän maassanne feminismi ei ole vielä yhtä kehittynyttä kuin täällä meillä.

Eräs mahdollinen tulkita on myös se, että se vahvistaa käsitystä naisten huonosta asemasta Afrikassa. Toisaalta, onko se käsitys niin vääräkään? Hyvin pian olemme siinä suossa, että tottakai pidämme kaikkia kulttuureja yhtä hyvinä, haluamatta kuitenkaan kyseenalaistaa afrikkalaisen naisen kokemuksia. Afrikkalainen nainen kyllä kelpaa ideologiseksi aseeksi, mutta suomalainen feminismi ei halua astua siihen ansaan, että syyttäisi afrikkalaista kulttuuria naisvihamieliseksi.

Tulee mieleeni tapaus: opetin suomea ammattikorkeakoulun kansainvälisille opiskelijoille ja heittelin jotain nippelitietoa Suomen lähihistoriasta, ja esiin nousi Kekkonen. Eräs (miespuolinen) nigerialainen opiskelija kysyi hämmentyneenä, oliko Suomessa joskus ollut miespresidentti. Tämä oli siis Halosen toisella kaudella. Hänelle suomalainen yhteiskunta näyttäytyi naisten johtamalta: koulun rehtori oli myös siihen aikaan nainen ja varmasti kaikki maahanmuuttajan kohtaamat auktoriteetit virastoissa olivat myös naisia. Ehkä hänelle pohjola oli jonkinlainen käänteismaailma, jossa naiset johtavat ja miehet ovat hiljaa hissukseen. Kysymykseeni voisiko Nigeriassa olla joskus naispresidentti, opiskelija vastasi päätään pudistellen: hänelle kysymykseni oli täysin absurdi. Olisin yhtä hyvin voinut kysyä voisiko presidentiksi tulla imeväisikäinen lapsi.

Tällaisia heittoja on tylsä kirjoittaa auki, mutta anekdootista nousee esiin kaksi pointtia: ensinnäkin se suomalaisen ja nigerialaisen todellisuuden suuri ero, joka on lähes koominen, toisaalta se, miten suomalainen yhteiskunta on feminisoitunut tavalla, jonka vain ulkopuolinen voi nähdä. Tällaiset sukupuoleen ja kulttuuriin (ja rotuun) liittyvät anekdootit saavat aikaan ylettömän määrän kongnitiivista dissonanssia kun meidän hyvin nopeasti pitäisi päättää, voivatko jotkin kulttuurit olla sekstistisempiä kuin toiset, mitä arvoa annamme ulkomaalaisten arviolle omasta kulttuuristamme, mikä on käsityksemme rodusta ja sukupuolesta ja sovittaa kaikki tämä reunoja hipomatta siihen muottiin, että olemme hyviä ihmisiä emmekä suinkaan seksistejä tai rasisteja.

Vaikka aikoinaan Suomea kutsuttiin eräässä radio-ohjelmassa ”tasa-arvon takapajulaksi” (jolla tarkoitettiin naisen asemaa), uskallan väittää naisen aseman olevan Suomessa paremman kuin vaikkapa Nigeriassa ja hyvä niin (mikä ei tietenkää poista sitä, etteikö aina voisi olla paremmin).

No pitäisikö?

Itse vierastan kaikkia ismejä lähtökohtaisesti. Aina kun joku sanoo vastustavansa feminismiä, pyydetään häntä spesifioimaan mitä feminismiä hän vastustaa, koska onhan toki feminismejä olemassa useampia. Itse vastaan kääntäen: jos joku kysyy kannatanko feminismiä, pyydän spesifiomaan mitä hänen feminisminsä pitää sisällään ennen kuin vastaan. Lähtökohtaisesti en ole anti-feministi, mutta en pidä siitä saarnaavasta tavasta, jolla sitä minulle usein tarjoillaan.

Mitä itse kirjaan tulee, niin samalla tavalla haastan kaikki sitä vastustavat lukemaan itse kirjan ja kertomaan, mitä tarkalleen ottaen siinä vastustavat. Ovatko he oikeasti sitä mieltä, että miehen pitää maksaa treffeillä, että avioliitto naisen elämän tärkein päämäärä, kotityöt kuuluvat naisille tai että nainen ei voi käyttää työpaikalla hametta. Vai mitä sitten?