Äänikirjat tuhoavat länsimaisen kulttuurin

Ääni- ja e-kirjat ovat saaneet ihmiset ainakin keskustelemaan kirjallisuudesta. Ei ehkä kirjallisuuden sisällöstä, mutta sen muodoista nyt ainakin.

Ollessani työharjoittelussa Turun Kauppakorkeakoululla vuonnea 2007, tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius kysyi, että mitäs se nuori mies opiskelee. Kun kerroin opiskelevani kirjallisuutta, totesi futurologi, että vaikka monet povaavat kirjan kuolemaa, tulee se tuskin katoamaan, koska kirja on niin kätevä käyttöliittymä. Olin hieman hämmennyksissäni, kuvittelin opiskelevani pikemminkin kirjallisuuden sisältöjä kuin käyttöliittymiä, olivat ne sitten paperia tai jotain muuta.

Ei sillä, että kirjan kutsuminen ”käyttöliittymäksi” olisi minua kirjanörttinä hätkähdyttänyt, koska sitähän se on. Sidottu kirja, eli ”koodeksi” yleistyi joskus varhaiskeskiajalla ja sitä ennen oli käytössä monenmoisia pergamenttikääröjä, papyryksiä ja kivitauluja. Varsin yleinen tapa oli vielä keskiajalla käyttää vahataulua, eli ”tablettia”, joka olikin nykyistä samannimistä elektronista laitetta ulkoisesti muistuttava muistiinpanoväline. Valitettavasti vahan heikon säilyvyyden vuoksi näitä tekstejä ei ole enää olemassa meidän luettavanamme. Painetun kirjan keksiminen on laitettu Gutenbergin nimiin ja 1400-luvulla niiden yleistyminen aiheutti samanlaista kulttuuripaniikkia kuin sähkö- ja äänikirjat myöhemmin: kirjan arvostus laskee, kun sen tekemiseen käytetään vähemmän vaivaa ja niin edelleen.

Harva kuitenkaan väittää, että vaikkapa Platonin tai jonkun muun antiikin kirjoittajan tekstit tulisi lukea käsinkirjoitetulta papyrykselta. Sisältö on itsessään tärkeää ja sen välittämiseen valitaan se muoto tai ”medium”, joka siihen parhaiten sopii. Antiikin kirjoittajathan tunnetusti eivät käyttäneet välimerkkejä (jälleen osoitus siitä, miksi pilkutuksen osaaminen on tärkeää), eivätkä itse asiassa edes välilyöntejä. Vasta sitten kun olisi lukenut käsinkirjoitettuja harakanvarpaita 1500-vuotta vanhoilta arkeilta, jotka ovat risaisia kuin vaarin vanhat alkkarit, voisi kehuskella lukeneensa Platonia.

Koska jotenkin kehuskelustahan tässä on kyse: ahkera kirjojen lukeminen katsotaan suoritusyhteiskunnassa saavukseksi siinä missä painon pudottaminen tai maratonin juokseminen. Ja nyt nykynuoret saavat nuo saavutukset helpommalla. Kuinka katalaa: äsken nuorisoa sai vielä lyödä sillä, että eivät ole kiinnostuneita kirjoista. Nyt ne ”lukevat” äänikirjoja, mutta eihän sitä lasketa, koska se on liian helppoa.

Toinen syy vastustaa uusia formaatteja on tietysti se pelko, että kirjat jotenkin katoavat. Todistellaan, miten mukavampi on lukea paperilta kuin ruudulta, ja tuoksuuhan se tuore paperi ja painomustekin ihanalta. Ja niinhän se onkin, ja niin kauan kuin paperikirja tuntuu mukavalta kädessä, tulee niitä saamaan kaupoista. Se on yksi markkinatalouden hyvistä puolista. Siinä vaiheessa, kun ääni- ja e-kirja ylittävät käyttömukavuudessaan painetun kirjan, ei kukaan enää kaipaa painettua kirjaa. Eikä silloinkaan vielä Fahrenheit 451 -henkeen kukaan tulee kirjankeräilijöilen kotiin näiden kirjavarastoja polttamaan.

Ehkä Wileniuksen ennustus toteutuu, eivätkä painetut kirjat katoa, eivät ainakaan tähän päivään mennessä ole kadonneet. Ehkä niistä joskus tulee samanlaisia keräilykohteita kuin vinyylilevyistä. Olisi kuitenkin toivottavaa muistaa, että laadukas sisältö on laadukasta käyttäliittymästä riippumatta. Joskus tuntuu, että siitä ollaan vähemmän halukkaita keskustelemaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.