Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Suomalainen kirjakauppa ja valinnan vaikeus

Sain työnantajaltani joulubonuksen lahjakortin muodossa ja tällä kertaa kortti oli Suomalaiseen kirjakauppaan. Eilen kävin tekemässä kaupungilla joululahjaostokset ja katsomassa mihin voisin 40€ ylimääräistä rahaa käyttää. Oli yllättävänkin vaikea päästä rahoistaan eroon.

Omistan enemmän kirjoja kuin mitä kerrostalokolmioomme mukavasti mahtuu. Silti täysihintaisia, kovakantisia kirjoja suoraan kirjakaupan hyllystä tulee ostettua harvoin. Yleensä juurikin lahjoiksi tai sitten jos jonkun tutun kirja on ilmestynyt enkä ole saanut pummattua tekijänkappaletta. Turussa eniten kirjoja olen ostanut Alfa-Antikvasta, joka vielä reilu vuosi sitten entisen omistajan kaudella oli jännittävä ja hämärä, päälle kaatuvien kaksimetristen kirjaröykkiöiden turvottama puoti, josta löytyi aina parilla eurolla joku ylläri kotiin viemisiksi. Uuden omistajan Tomi Tuomisen aikana paikka on hieman siistiytynyt ja painopisteet muuttuneet, mutta on edelleen Turun mielenkiintoisimpia liikkeitä.

Muita hyviä paikkoja hankkia kirjoja ovat poistolaarit, kirjamessujen ”viisi kirjaa kympillä”-tarjoukset, Turussa Kirjakahvila, kirpputorit ja esim. Tori.fi-jossa ihmiset antavat muovikassikaupalla kirjoja ilmaiseksi. Hyvä klassikkokirja kestää aikaa ja lukukertoja ja onkin outoa, miten kirjan myyntisesonki on nykyään niin lyhyt, että eilisen menestysromaani punalaputetaan nopeammin kuin päiväysvanha nakkipaketti.

Viimeksi Suomalaisesta kirjakaupasta ostin jotain kuin kirjasto oli kiinni lakon vuoksi ja päivä sattui olemaan myös äitienpäivä. Sometin silloin Suomalaisen kirjakaupan kapeasta valikoimasta, koska merkkipäivän kunniaksi kauppa tuntui laittaneen pahinta hömppää näytille, niin että se tuntui naislukijoiden aliarvioimiselta. Jotkut ymmärsivät tämän väärin: onko sinusta muka naisille suunnattu kirjallisuus hömppää ja mitä vikaa muka hömpässä on? Tosiasiassa tarkoitin tällä sitä, että suurimman osan kirjoista ostavat +35-vuotiaat naiset, eli ne äitienpäivän lahjansaajat. Onkin ristiriitaista, että kirjakaupat erikseen valikoivat tietyntyyppisiä kirjoja äitienpäivälahjoiksi.

Silloin tarttui akuuttiin lukemisen puutteeseen mukaan Antti Tuomaisen Jäniskerroin. Syynä tähän oli, että olin sähkökirjana lukenut Hirvikaavaa jonkin matkaa, kunnes olin tajunnut, että kyseessä on sarjan toinen osa. Jäniskerrointa lukiessa taas tajusin, että kyseessä on ihan sama kirja kahteen kertaan. Eikä edes kovin hyvä.

Kenties tällä viikollakin oli käynnissä jokin viihdesesonki: dekkareita ja kartanoromantiikkaa, George R.R. Martinia ja hänen jäljittelijöitään, Jojo Moyesia, Lucinda Rileytä… Runohylly piilossa aikuisten värityskirjojen takana. Silmään ei osunut yhtäkään kirjaa, joka olisi kiinnostanut. Tätä vaikeutti vielä se, että hyllyt ovat minua vähän navan yläpuolelle, joten tungoksessa en halunnut kömpiä alahyllyille, jonne varmasti ne hyvät, vähän myyvät kirjat oli piilotettu. Ei kirjojen välttämättä pidä pelkästään mitään Proustia olla, mutta näistä irtokarkin värisistä kansista mikään ei herättänyt kiinnostuta. Alekirjoja ei löytynyt, kenties ne makulatuurin kautta lämmittivät nyt turkulaisia kotitalouksia Orikedon polttolaitoksella.

Järkevintä toki olisi ollut tilata kirjat etukäteen, onhan Suomalainen kirjakauppa Kirjavälityksen jäsen ja sitä kautta lähes kaikki suomalainen kirjallisuus on tilattavissa sen kautta. Tätä varten kuitenkin olisi etukäteen pitänyt tietää mitä haluaa.

Mukaan tarttui seurapeli ja pokkaripainos Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista. Tästä jäi vielä kaksi euroa postikorttiin. Valitsin mahdollisimman vähän jouluisen.

Hajahuomioita Finlandia-palkinnoista

Tämän vuoden Finlandia-palkinnot on jaettu ja voittorivi näyttää seuraavalta: kaunokirjallisuuden palkinnon voitti Iida Rauma romaanillaan Hävitys, tietokirjallisuuden Ville-Juhani Sutinen esseekokoelmalla Vaivan arvoista ja lasten- ja nuorten Finlandian Sofia ja Amanda Chanfreau teoksella Kirahvin sydän on tavattoman suuri (Giraffens hjärta är ovanligt stort).

Näistä kaunokirjallisuuden palkinto on se varsinainen Finlandia ja siitä oli kisaamassa useampikin teos, joka olisi sen voinut voittaa. Esimerkiksi Heikki Kännöä veikattiin vahvasti voittajaksi romaanillaan Ihmishämärä. Rauman Hävitystä en ole vielä lukenut, mutta hänen aikaisempi, vahvasti kehuttu ja palkittu Seksistä ja matematiikasta oli minulle pettymys, kun sen pari viikkoa sitten luin, joten en ole varma onko tämä voittajakaan minun mieleeni. Ehkä annan sille mahdollisuuden.

Myös Sutisen kirja liikkuu kaunokirjallisuuden alueella ja on siitä syystä saanut kirjallisuusihmisiltä enemmän huomiota kuin muiden alojen tietokirjat. Vaivan arvoista käsittelee kirjallisuuden ”vaikeita” klassikoita. Erityisesti huomiota on saanut Sutisen kommentti Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjasta, johon viittasin itsekin edellisessä bloggauksessa. Ei sillä, ettenkö aidosti uskoisi ihmisten pitävän kyseisestä teoskokonaisuudesta, mutta onhan siinä jotain sellaista, että sen mainitsijaa pidetään helposti kirjallisena pätijänä eikä toisaalta kovin helposti kehtaa sanoa, ettei itse asiassa pidä Proustista.

Sitten on sekin puoli, että Sutisessa on koko lailla kuvainraastajaa ja Proustin kaltaiset isot nimet ovat helppoja maaleja, varsinkin kun niin harva osaa lopulta selittää, mikä Proustin romaaneissa on niin hienoa, ainakaan nettikommenteissa.

Kaikkien aikojen iskevimmät kirjat

Ugus listasi ”kovimmin iskeneet kaunokirjalliset teokset”. Itse olen tänä vuonna lukenut niin huonoja, tai ainakin henkilökohtaisesti heikosti iskeneitä kirjoja, että tulin hetkein aikaa miettineeksi, tykkäänkö edes lukemisesta. Vai luenko jostain ulkokirjallisista syistä, kuten että lukeminen on arvostettu harrastus? Viimeksi kun samansuuntainen kysymys esitettiin jossain illanistujaisissa, olin jonossa ensimmäisenä vastaamaan ja vastasin ”Taru sormusten herrasta” ja sen lukeminen aamuyöstä 9-vuotiaana. Seuraavana pöydän ympärillä vastattiin Kadonnutta aikaa etsimässä ja sitä seuraava vastasi ”mulla on sama!”. Sen jälkeen tuli jotain Taikavuorta ja Kuolemaa Venetsiassa. Okei, jos olisin saanut hetken miettiä, niin olisin minäkin vastannut Danten Jumalainen näytelmä, alkukielellä.

Näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata. Varmasti fantasiakirjojen ahmiminen lapsena oli objektiivisesti ja subjektiivisesti niitä voimakkaimpia lukuelämyksiä. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjoja ahmimalla niin, että en malta mennä nukkumaan? Melko kursiivisesti tulee selattua Finlandia-ehdokkaita läpi, koska ajattelee sen kuuluvan yleissivistykseen. Minulla on laukussa aina kirja matkassa, jota selailen samalla tavalla kuin muut selailevat puhelintaan (hankin ns. älypuhelimenkin varsin myöhään). Mutta milloin viimeksi olisin niistäkään kirjoista todella vaikuttunut?

Lapsena olin luokaltani lähes ainoa poika, joka luki kirjoja. Pahikset huutelivat homoksi. Facebookin mukaan se toinen kirjoja lukenut poika on näköjään avioliittolain uudistuksen myötä mennyt naimisiin karvanaamaisen hunksin kanssa, joten huutelijat olivat näemmä vain puoliksi väärässä. Suurin syy kirjojen lukemiselle oli yksinkertaisesti se, että lama-Suomessa ei nuorisolla ollut juuri muutakaan tekemistä.

Niin sanotuista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aikuistenosastolle varhain, jo ala-asteiässä. Luin mm. Arto Paasilinnan kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat. Nehän ovat oikeastaan poikien seikkailukirjoja. Yläasteiässä luin kaikki Stephen Kingin saatavilla olevat kirjat (molemmat edellä mainitut ovat alansa tuotteliaimpia kirjailijoita, ja lapsuuteni jälkeen molemmilta ilmestyi vielä useampi romaani, Kingiltä kymmeniä, joita en ole lukenut). King oli myös siinä määrin rankkaa, että se sopi murrosiän rankkaan vaiheeseen, vaikka kauhukirjallisuutta en ole noin muuten paljoakaan lukenut.

Tietenkin luin myös ne (viihteelliset) klassikot, kuten Kolme Muskettisoturia, Aarresaari, Välskärin kertomukset, Jules Vernen kaikki kirjat, Robinson Crusoe, Odysseia. Saarikosken käännöksenä Odysseuksen harharetket olivat lähes ymmärrettävää luettavaa lapsellekin, ja tarina oli tuttu myös animaatiofilmistä, joka katsottiin elämänkatsomustiedon tunnilla. Hahmona Odysseus edustaa samanlaista länsimaalaisen valkoisen miehen arkkityyppiä kuin Robinsonkin, joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä (viime aikoina esim. Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?). Tämän tyyppiset hahmot ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaisena näen itseni.

Lukiossa löysin Kurt Vonnegutin, jonka kirjat sopivat pasifistiseen ja humanistiseen maailmankatsomukseeni. Samoin dystopiat kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma, joista jälkimmäisen luin uudestaan hiljattain (katsottuani siitä tehdyn sarjan) ja joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Samaan aikaan luin jotain Esa Saarisen populaareja filosofiankirjoja ja niiden innoittamana selailin Sartrea, mutta en päässyt siihen kovin syvälle. En siis voi kehuskella, että olisin jo lukioiässä vaikuttunut ranskalaisista ja venäläisistä klassikoista ja väittää vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluvaksi Sotaa ja rauhaa, Karamazovin veljeksiä, Rouva Bovarya tai Inhoa. Eikä toisaalta joku Sieppari ruispellossa saanut minua kapinoimaan koulussa tai Kerouackin On the Road liftaamaan (liftasin kyllä, mutta en kirjallisista syistä).

Lukioaikana vaikutuksen teki Harri Sirolan Abiturientti, kenties jostain ikäkauteen liittyvistä syistä, mutta kun aikuisena noukin sen kirjaston poistohyllystä matkaani, en pystynyt lukemaan sitä ensimmäistä sivua pidemmälle.

Toki klassikkoni luin siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta kun lukee 30 klassikkoa 2 kuukaudessa, ei niistä kauheasti ehdi vaikuttumaan. Enemmän varmasti olisin saanut kirjoista irti, jos olisin lukenut tiivistelmät Wikipediasta, jos sellainen olisi ollut olemassa siihen aikaan. Voimakkaimmat muistot tältä ajalta liittyvät sellaisiin suomalaisiin prosaisteihin kuin Rosa Liksom (Yhden yön pysäkki ym. novellit), Juha Seppälä (Suuret kertomukset, Supermarket) ja Kari Hotakainen, jonka Buster Keaton oli erikoinen lukukokemus. Tässä vaiheessa tarinoita enemmän alkoi kiinnostaa kirjojen kieli.

Olisi liioittelua väittää, että olisin vaikuttunut mistään niistä parista sadasta kaunokirjallisesta teoksesta, jotka opintoja varten luin, ainakaan jos mittapuuna pidetään sellaista emotionaalista reaktiota, että ahmii kirjan kannesta kanteen pystymättä laskemaan sitä alas. Päin vastoin, kokopäiväinen kirjallisuudenopiskelu vei ilon vapaa-ajan lukemisesta ja sen jälkeen tulikin parin vuoden aukko, josta en kovin montaa lukukokemusta pysty muistamaan. Suurin osa kirjoista jäi kesken, mikä varmasti kertoo niiden lukuelämyksen voimakkuudesta.

Jonkinlaiseen kirjojen ahmimiseen pääsin takaisin ollessani työharjoittelussa Riiassa, Latvian yliopistossa vuonna 2010. Suomen kielen laitoksella oli valikoima suomalaista kirjallisuutta, vaikkakin kovin pieni, ja lahjoituksina saatu. Tuntemattomassa kaupungissa oli yhtäkkiä paljon aikaa ja jälleen lukeminen vaikutti varteenotettavalta tavalta viettää sitä. Kalsea talvi kului paikallisessa kafejnīcassa teen ja rommin ääressä ja heti säiden lämmettyä siirryin puiston penkeille. Muistiin ovat jääneet mm. Danieli Katzin Saksalainen sikakoira (mutta Berberileijonan rakkaus on suosikkini), Paavo Rintalan Pojat ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Monet mieleen painuneet kirjat ovat olleet tyyliltään ja sisällöltään aika rankkoja. Sellainen on esim. Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa, jonka luin muistaakseni abivuonna. Olin melko varma, että se oli kirjoitettu työpöydällä lista tabuista, joita siinä halutaan rikkoa. Myöhemmin jossain haastattelussa Röyhkä taisikin sanoa, että tarkoitus oli kirjoittaa mahdollisimman shokeeraava kirja. Toinen oli ensimmäinen viroksi lukemani kirja, Kaur Kenderin Iseseisvuspäev (Itsenäisyyspäivä). Kirjan päähenkilö Karl on aito virolainen pätt, ja kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, saako esimerkiksi vaimonhakkaamisesta kirjoittaa näin.

Sellaiset kirjat kuten Trainspotting, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Fight Club ovat ehdottomasti iskevimpien kirjojen listalla, mutta näin ne kaikki ensin elokuvana ja luin kirjan vasta myöhemmin, enkä osaa erottaa lukukokemusta katselukokemuksesta, ja kyseiset filmit ovat myös lempielokuviani, vaikka olenkin enemmän lukutoukka kuin leffafriikki.

Sittemmin kukin omalla tavallaan rajuja ja hyvää makua kaihtavia lukukokemuksia ovat olleet mm. Arto Salmisen, Michel Houellebecq ja Robert Shelby Jr:n teokset. Sekä tietenkin Charles Bukowskin, joka on nykydekanttien suosiossa enemmän kuin joku Baudelaire tai Wilde. Suunnilleen näistä edellä mainituista aineksista syntyi myös oma kirjallinen yritelmäni Rauta-aika.

Viime aikojen keskeisiä mainintoja voisivat saada esim. Petri Tammisen Enon opetukset, Heikki Kännön Runoilija ja Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa.

Ehkä ”kaikkien aikojen iskevimpien kirjojen” sijaan voi ajatella, että eri elämänvaiheeseen kuuluvat erilaiset kirjat. Varsinkin varhaisemmalla iällä luetut kirjat ovat jättäneet jälkensä ja olisi vaikea kuvitella millainen ihminen olisi, jos ei olisi lukenut noita kirjoja kaikanaan. Jokin itsekunnioitus estää listaamassa lempikirjoiksi ihan niitä pahimpia juoppuhullun päiväkirjoja, mutta aivan objektiivisesti mitattuna ei ole totta, että nauttisin eniten juuri korkeakirjallisuudesta. Samalla tavalla musiikin puolella ymmärrän kyllä, millä tavalla Mozart on parempi kuin Beatles, mutta enemmän rock saa vibaa punttiin kuin kamarimusiikki.

Vaarit taistelivat, vaarit muistelevat (Kun Suomi-rock puri ja löi)

En ole mikään bändikirjojen suurkuluttaja, vaikka musiikki noin muuten onkin lähellä sydäntä. Se vain tahtoo olla niin, että harvan levyn syntytarina on niin kiinnostava, että siitä jaksaisi lukea sen jälkeen, kun on lukenut kymmenen muuta vastaavaa syntytarinaa pohjiksi. Suomalaisbändeistä Wigwam (1, 2) ja Kingston Wall (3) ovat olleet niin tärkeitä, että niistä luin kirjat, samoin Kauko Röyhkästä (4, 5), jonka omaelämänkerran arvelin olevan sujuvasti kirjoitettu, sekä Nurmiosta (6) ja Leskisestä (7) muuten vain. Suomipunkista luin Miettisen (8) kirjan, vaikka punkista en oikeastaan edes välitä. Siinäpä ne tämän vuoden bändi/musakirjat melkein ovat.

Kolmikon Valtonen- Konttinen-Starck kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja on ainakin poikkeus (2015. Bazar-kustannus). Se, että pitäisikö tämän olla kirja vai vaarin kitkerä ja ylipitkä yleisönosastokirjoitus, on jokaisen päätettävissä, joka erehtyy tämän lukemaan. Kirja on kirjoitettu ilmeisesti pienessä jallukännissä, kieli poskessa ja kieliopista välittämättä. Eli aidolla rock-asenteella siis, ja joka siitä huomauttaa, on hirveä tosikko ja mahdollisesti ihailee Neuvostoliittoa.

Yhtä aikaa ennen kaikki oli paremmin, mutta nykyään on helpompaa, nykyään ei mitään saa sanoa (kuten neekeri), mutta eipä mitään saanut sanoa ennenkään, rock on vapaamielistä ja rajoja rikkovaa, mutta vain aito rock on aitoa rockia. Ja niin edelleen. Sekä tietenkin se kaikkien katu-uskottavien tekijöiden paradoksi, joka on kuin suoraan populististen puolueiden vaalisloganeista, että rock on ”aidon kansan” musiikkia, mutta silti eri asia kuin koko kansan suosimat Bee Gees ja Tapani Kansa, jotka eivät ole oikeaa rockia. Suosiota pitää tavoitella ja suositummuudella perustellaan ilmiön merkittävyyttä (Sleeppareiden Sinulle, äiti oli pitkään listoilla), mutta yhtä aikaa liian suuri suosio syö uskottavuuden (Danny ja muu suosittu iskelmä eivät ole uskottavaa musiikkia).

Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja ei oikeastaan kerro rock-muusiikista, vaan sen aiheuttamasta pahennuksesta ja pahennuksesta yleensä. Kirjassa listataan ulkomuistista kaikki oudoimmat sensurointiyritykset, pahennusta aiheuttaneet tempaukset ja turhauttavimmat yhteiskunnan asettamat kiellot. Osa liittyy rock-musiikkiin, mutta useampi ei. Eli jos et tiennyt EU:n kurkkudirektiiveistä, Sleeppareiden Takaisin Karjalaan -levystä, Neekerin pusu -suklaasta, Salaman Juhannustansseista tai siitä, että homovitsejä ei vanhoina hyvinä aikoina pidetty homofobisina, tämä on oiva hakuteos.

Mikään yksityiskohta ei olekaan liian pieni kirjaan kirjattavaksi. Tietolaatikossa saamme mm. tietää, että Konttiselta olisi kyselty 80-luvulta tv-lupaa. Koska tv oli myyty pois, lupaa ei tarvittu ja tapaus sai onnellisen lopun. Tajunnanvirtamaisesti vyörytetään maailman vääryyksiä alkoholilainsäädännöstä likaisiin vessoihin ja liikennepoliisin virkainnokkuuteen.

Kustannustoimittaja ei kenties ollut tarpeeksi rock-ratkaisu poistamaan rönsyjä ja lyöntivirheitä ja niitä nopeallakin selauksella silmään osuneita asiavirheitä, kuten että Unkarin kansannousu 1956 on näköjään muuttunut Puolan kansannousuksi ja Zen Cafe ”Zero Cafeksi”. Mutta mitäpä näistä.

Muun muassa Tommi Liimatta kiinnittää Serkkuteoriassaan huomiota siihen (itsestäänselvyyteen), että joku Sleepy Sleepersien kaltainen bändi suorastaan elää sensuurista ja paheksunnan ilmapiiristä. Joka sukupolvella on omat rajoja rikkovat libertiininsä, joita kuunnellaan / luetaan / muuten kulutetaan siksi, että he ronskiudellaan herättävät pahennusta. Vai kuunteleeko joku Sleeppareita heidän musiikillisten ansioidensa vuoksi? (Itselläni oli teininä, jolloin Sleepparitkin oli jo aika vanha juttu, heidän kokoelmansa, joka sisälsi mm. hitit Pumpulitissit, Kaljaa kioskeihin ja Ilotyttö, joita kuunnellessa sitä mietti, että jos nämä ovat niitä parhaita kappaleita, niin mitähän ne muut ovat. Murrosikäisen mielenmaisemaan törkyhuumori kuitenkin upposi.) Kapinallisen rähinämusiikin (lue tähän mukaan kaikki muutkin ”rankat” kulttuurituotteet) kuluttaminen siis vaatii, ainakin vastaanottajan mielikuvissa, jonkun tahon, joka sitä paheksuu, oli kyseessä sitten jokin ulkoinen sensori tai kenties ihmisen oma yliminä ja sovinnaisuuden tunne. Kirjoitin aikaisemmin mm. kirjasodista ja siitä, kuinka ”kohukirja” on itse asiassa oma lajityyppinsä (genrensä), jonka tulkintaan on rakennettu sisään ajatus sen subversiivisuudesta ja siitä, että ”joku näistä rankoista jutuista varmaan loukkaantuu, paitsi minä liberaalina osaan lukea ne oikein”.

Samoin esim. M.A. Numminen , joka saa kirjassa myös omat tietolaatikkonsa, kertoo itsestään tarinaa valtakunnanärsyttäjänä, jonka tekemisiä on kielletty milloin missäkin. Kun Numminen levyttää Schubertin liedejä ja joutuu ”esityskieltoon”, se tuskin johtuu ”sensuurista”. Ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella. Klassisen musiikin ystävät kenties arvostavat muita laulajia Nummista enemmän, vaikka kansan riveissä Numminen on kenties saanut — aika vähällä vaivallakin — mainetta juuri siksi, että hänen versionsa ovat ”herättäneet pahennusta”. Tuskin niitäkään silti kukaan illalla kotona laittaa levysoittimeen ja ajatuksella kuuntelee koko levyä läpi.

Kirjassa keskitytään 60-, 70- ja 80-luvuille ja nykyaikaa käsitellään vain ohimennen. ”Cancelointi” ei osunut terminä silmään kertaakaan, eikä kirjassa onneksi tehdä sitä virhettä, että liikaa annettaisiin ajan kullata menneitä ja väitettäisiin nykyajan ”suvaitsevaiston” ja ”woken” vievän kaikilta sananvapauden, eikä mitään saa enää sanoa (jonkin verran kuitenkin). Pikemminkin narratiivi on se, että ennen oli ahdasmielistä ja ankeaa ja nykyään ainakin vähän helpompaa ja siitä saamme kiittää oman aikansa rajoja rikkovia rokkareita, jotka ovat tarinan sankareita. (Samasta aiheesta aivan toisaalla Erik Idlen kommentti Crackedin artikkelissa. ) Tämä onkin lähempänä totuutta, vaikka moni onkin vastakkaista mieltä. On vaikea olla netin vapaussoturi, jos ei ole vihollisia.

Noin muuten ihan hauska ja viihdyttävä kirja, jos ei haekaan mitään vakavahenkistä tietokirjaa, vaan heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi. Ehkä sieltä joku anekdoottikin jää kapakkakeskustelun besserwisseröintiä ryydittämään.

Vallinkoski ja valkoinen työläismies

Kirjailija Noora Vallinkoski puhuu asiaa aiheesta, josta usein on vaikea puhua (Riihinen, Eleonoora: Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa. Helsingin sanomat. 11.9.2022 ). Tosin, kuten tavallista, kommentoijilta on itse juttu jäänyt lukematta, mutta ei siitä sen enempää muuten kuin huomiona, että harvinaisen paljon on tullut kommentteja kirja-arvosteluun / kirjailijan haastatteluun; näemmä niitä piisaa, kun otsikossa mainitaan ”valkoinen (työläis)mies”.

Sattumoisin minulla on juuri nyt kesken Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, joka on juurikin kertomus fyysisestä työstä, kuten muutkin Päätalon romaanit. Työtä tehdään raatamalla, niska limassa ja perkelettä hokien. Toisaalta myös kova työmies on arvostettu. Nykyisin työpaikat maa-ja metsätaloudesta ja raskaasta teollisuudesta ovat kadonneet, ja sitä myöten myös arvostus fyysistä raatamista kohtaan. Yhteiskunnan hyvinvointi ei enää samalla tavalla lepää lihastyön tekijän harteilla, vaan koneiden.

Toki tämä on yleistys, niin kuin kaikki sukupuolia koskevat luonnehdinnat, mutta jos yleistys pätee 99% tapauksista, on sillä yhteiskunnallista vaikutusta juuri siksi ja siitä huolimatta, että joku sattuu tuntemaan sen poikkeuksen. Toki hyvälle muurarille on vieläkin käyttöä, mutta rajallinen määrä niitä muurareitakin tarvitaan työmarkkinoilla ja yhä vähemmän on sellaisia työpaikkoja, joihin voi vain kävellä kansakoulun penkiltä.

Viimeksi työväellä oli joukkovoimaa 70-luvulla. Sen jälkeen työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille tai korvautuneet koneilla tai ulkomaisella halpatyövoimalla. Tavallisella duunarilla ei ole joukkovoimaa, eikä ole arvostustakaan, koska hän on korvattavissa.

Haastattelussaan Vallinkoski ei mainitse vastakkainasettelua ”sivistyneistön” ja ”kansan” välillä, mutta se sopii mainita tässä. Jostain saarijärvenpaavojen ajasta ”tavallista työtätekevää kansaa” on idealisoitu ja petytty, kun se ei ole sopinut asetettuihin rooleihin. Runebergien aikaa seurasi kansalaissota. Varsin keskiluokkaistaustaiset 1970-luvun taistolaiset odottivat työläisiltä turhaan vallankumousta. Ja niin edelleen.

Nykyinen ”uusvasemmisto” puhuu mielellään monenmoisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamisesta, mutta tavallinen kansa ei tunnu taipuvan edelleenkään ideaaliin ja suuntautuu pelottavana ja hallitsemattomana pidettyä duunarimiestä vastaan, jonka stereotyyppi on ”Persu-Erkki”, joka on rasistinen, sovinistinen, pahanhajuinen ja tyylitajuton. Koska ei voida sanoa ”alaluokkainen”, sanotaan ”kouluttamaton”. Tosiasiassa suurin osa duunarimiehistä on tavallisia työssäkäyviä palkansaajia, jotka toivovat tyttärelleen tasa-arvoisia mahdollisuuksia maailmassa ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisen kollegan kulttuurista, vaikka vahingossa syyllistyvätkin ”eksotisointiin”.

Reportaasikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle George Orwell kirjoittaa kuinka hänen aikansa sosialistit kyllä puhuivat paljon työläisistä, mutta eivät voineet kohdata oikeita työläisiä, yksinkertaisesti koska he haisivat niin pahalle (samassa kirjassa Orwell kuvaa myös työläisten elinoloja, joihin kunnolliset kylpytilat eivät kuuluneet). Nykyisinkin ”kouluttamattomat” ovat pelottavan ongelmallinen ihmisryhmä puolustettavaksi. Kun vastustetaan ”valkoista (hetero)miestä”, mielikuvissa ei ole se aidosti etuoikeutettu, koulutettu vaikuttaja tai kulttuurisia resursseja sujuvasti käyttävä keskiluokkainen mies, vaan juurikin se pelottava duunariäijä, joka ei sovi ”sivistyneistön” ideaaliseen muottiin.

Somekirjailijuudesta (kuka saa kirjoittaa ja mitä)

”Kirjallisuus on enää vain terrorismin ja kamanvetämisen korvike”, polemisoi Markku Eskelinen vuonna 1987 hänen ja Jyrki Lehtolan kirjoittamassa vihaisten nuorten miesten pamfletissa Jälki-sanat: Sianhoito-opas, jolle tyrskähtelin sitä viime viikolla lukiessani ja kyllähän se vähän huvittaa, että jonkun mielestä kirjallisuudella on tuonkaan vertaa painoarvoa, edes ironisesti, tai kenties ajat ovat 35 vuodessa muuttuneet ja leikinlasku ”kirjallisesta terrorismista” on kokenut inflaatiota oikean terrorismin myötä. Kirjallista terrorismia ei ole kirjan kirjoittaminen, mutta kirjailijan puukottaminen voi olla. Toisaalta, olisi sekin optimista olettaa, että Salman Rushdien puukottamisen taustalla olisi varsinaisesti kirja(llisuus). Rushdien kirjaa ei ole lukenut sen enempää terroristi kuin siitä sosiaaliseen mediaan postannut sananvapaustaistelijakaan.

Hesarissa Eleonoora Riihinen kirjoittaa somekirjailijoista (Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys. 18.8.2022). Luin jutun, mutta en todellakaan aio mennä Instagramiin katsomaan, mitä siellä ”keskustellaan”. Jutun perusteella kiista koskee ”portinvartijoita” ja niitä, joiden mielestä kaikki on epistä tai jotain.

Kehitys on ollut olemassa jo jonkin aikaa, eikä sinänsä henkilöidy yksittäiseen somejulkkikseen. ”Oma kirja” on monelle unelma omalla bucket listillä , matka omaan sisimpään ja samalla tavalla saavutus kuin puolimaratonin juokseminen, eikä sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan unelmat toteutuvat ja sen esteenä ovat tyhmät portinvartijat.

Kirjasta on tullut yksi viestintäkanava muiden joukossa: postataan Instaan, pidetään omaa kanavaa Tubessa ja kirjakin tulee jossain vaiheessa, miksipä ei. Se on tapa kasvattaa henkilöbrändiä ja kirjalla on edelleen sellaista prestiisiä, jota omalla sometilillä ei ole, lukuharrastuksen laskusta huolimatta. Ja tällä tarkoitan nimenomaan painettua kirjaa: e-kirja ei ole samalla tavalla ”kirjailijuuden” lähde. Äänikirja on nosteessa ja mukava lisä, joka tehdään ”oikean” kirjan päälle. Joillekin oman unelman saavuttaminen on vaikeata, joillekin helppoa, jos on jo aihe tiedossa (esim. ”miten minusta tuli minä”), mutta rankkaa työtä se on silti.

Kirjailijakontekstissa onkin yleistynyt se julkkistyyppi, joka on somevaikuttaja/esseisti/bloggaaja/ihmisoikeusaktivisti/elämäntapavalmentaja/instamalli ja nyt myös KIRJAILIJA. Kirjallisuuttahan on itsessään kaikki, joka painetaan kansien väliin, riippumatta sisällöstä tai aiheesta. Tässä tapauksessa esimerkiksi itseoppineen personal trainerin terveysvinkit. Kirjailijalla on oma blogi, jota ei kirjoiteta ihmisille vaan hakukoneille. Hän pitää itsestään paljon melua kaikilla alustoilla, koska se on osa kirjan markkinointia. Hän on itse kirjansa sisältö, ihminen josta pidetään, mutta kuitenkin sillä tavalla ärsyttävä, että jakaa mielipiteitä ja herättää tällä tavoin maksimaalisen huomion. Hän on täällä tänään ja esittelee itsensä kirjailijaksi, jollei sitten koko rimpsulla.

Kun kirjamessujen pääesiintyjänä ovat Cheek ja JVG, on varmasti aihetta olla iloinen siitä, että kirjallisuus ei ole vain pölyttyneiden ja tylsien vanhojen ukkojen jaarittelua ja ehkä nyt vihdoin saadaan ne nuoretkin innostumaan. Cheek on siinä mielessä hyvä esimerkki, että Cheekin koko tuotannon ainoa sisältö on Cheek itse, tarina rankasta lapsuudesta ja Cheekin menestyksestä.

Ei kirjallisuus ole kamanvetämistä tai terrorismia, se on inspiraatiotaulu. Tai kuin ystävä, hyvä tyyppi, jonka tunnet ja oikeastaan sen kirjankin voi jättää siitä ihmisen ja kirjailijan välistä pois.

(Toisaalta, kun hakee Twitteristä hakusanalla ”kirjallisuus” ja ensimmäinen tulos on kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, joka kuvailee itseään näin: ”Intohimoni lukemiseen on antanut minulle paljon. Siksi luen aina kun voin. Liity lukuseuraani!”, alkaa kaipaamaan jonkinlaista kirjallista terroria.)

Mikä tässä sitten risoo? Ehkä se, että olen ollut kirjanörtti lapsesta asti, ja nyt popular kids tulevat meidän tontille. Tältäkö kulttuurinen omiminen tuntuu? Tiedän olevani tylsimys ja elitisti, mutta elämäntaito-oppaat, laihdutusvinkit, värityskirjat tai fanikirjat eivät ole kirjallisuutta. Sinänsä en ole huolissani mahdollisuuksien kaventumisesta: lyhytikäisillä julkkishiteillä otetaan rahat pois kuljeksimasta ja rahoitetaan muutama heikommin tuottava taiteellisesti korkeatasoisempi teos. Silti se johtaa kirjallisuuden inflaatioon. Miksi enää edes elätellään toiveita, että nuoret lukisivat kirjallisuutta, jos saman sisällön saa somesta?

EDIT: Jo reilu vuosi sitten käytiin sama keskustelu, joka lähti liikkeelle Laura Frimanin kolumnista ja jota Ville Hämäläinen tiivistää artikkelissaan ja joka sanoo oikeastaan kaikki samat asiat kuin minäkin.

Kenestä saa kirjoittaa ja mitä

Ylen kulttuuriuutiset kirjoittaa Janne Kuusen romaanista ”400 kekkosta” ja haastattelee kirjailijaa (Niilola, Merja: Kekkosen sotilaspalvelija kirjoitti poliittisen satiirin – Janne Kuusi vannoi aikanaan vaitiolovalansa ”järjettömässä humalassa” olleelle kenraalille. 14.8.2022. ). Jutussa sivutaan kysymystä mitä kenestäkin voi kirjoittaa ja kirjailijan itsensä mukaan kirjan nimi ei viittaa presidentti Kekkoseen, vaan ”neljäänsataan pieneen viinaleiliin eli kekkoon”. Teoksessa kerrotaan fiktiivisestä ”Presidentti K”:sta. Toimittajan mukaan varovaisuus on tarpeen, sillä ”[l]ain mukaan todellisuuden henkilöihin, brändeihin ja tekijänoikeudella suojattuihin materiaaleista kertomiseen liittyy mutkia myös fiktiivisissä teoksissa”. Itse en kylläkään olisi huolissani. Kekkonen (ja marski) vilahtelevat populaarikulttuurissa sen verran usein nykyään, että melkein jo kyllästyttää. Melko kaukaa haetulta tuntuu siis, että minkäänlaisia ”lakiteknisiä” ongelmia Kekkosesta tulisi. Toimittajakin maalaa aika lavealla pensselillä kuvaa siitä, mitä ”lain mukaan” mistäkin saa kirjoittaa. Laki kun kohtelee esimerkiksi yksityisyydensuojaa ja tekijänoikeutta sen verran eri tavalla, että en niitä samaan lauseeseen laittaisi.

En ole juristi, mutta käsittääkseni samat kunnianloukkauspykälät ja laki yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä pätenevät myös fiktiivisiin teoksiin silloin, kun kohde on tunnistettavissa. Oleellista kuitenkin on, että julkisuuden henkilöillä ja etenkin poliitikoilla on alhaisempi yksityisyydensuoja.

Aivan erityyppinen tapaus on jutussa mainittu Noora Vallinkosken Perno Mega City -romaani, jonka johdosta entiset naapurit nostivat syytteet tunnistettuaan teoksesta itsensä. Tässä tapauksessa kyseessä olivat yksityishenkilöt (siihen en ota kantaa olivatko syytteet aiheellisia), eivät poliitikot tai julkisuudesta ennestään tutut henkilöt.

Esimerkkejä lienee useita, mutta mielenkiintoinen rajatapaus on Susan Ruususen (ent. Kuronen) paljastuskirja ”Pääministerin morsian”, jossa hän kertoi julkisuuteen intiimejä yksityiskohtia suhteestaan Matti Vanhaseen. Vanhanen teki kirjasta rikosilmoituksen ja syyte koski yksityiselämää koskevan tiedon levittämistä. Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet, juurikin koska ”lain mukaan poliitikon yksityiselämästä saa julkaista yksityiselämää koskevia tietoja, jos tiedot voivat vaikuttaa hänen toimintansa arviointiin politiikassa ja julkaiseminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi”. Tämän jälkeen juttu kävi läpi kaikki oikeusasteet ja Ruususen maksettavaksi määrättiin 20 päiväsakkoa. Kustantaja määrättiin maksamaan sakkoja 60 päiväsakkoa ja 1000 euroa henkisistä kärsimyksistä sekä menettämään rikoshyöty valtiolle.

Melko pienet tuomiot kuitenkin, eikä oikeusprosessi ollut mikään läpihuutojuttu. Asioista tarkemmin selvillä olevat voivat valaista, miten toimitaan jo kuolleiden poliitikoiden suhteen: voivatko elossa olevat sukulaiset olla asianomistajia jutussa, jossa penätään Kekkosen haamun kunnian perään?

Myös Jari Tervon ”Koljatti” (2009) kertoo yleisen tulkinnan mukaan Matti Vanhasesta. Jos spekuloidaan sillä, että Vanhanen olisi haastanut Tervon oikeuteen, olisiko oikeus joutunut erittelemään mikä teoksessa on faktaa ja mikä fiktiota, tähän joku paremmin tietävä voi vastata. Melko varmaa kuitenkin on, että uusi oikeusjuttu siinä vaiheessa, kun entinenkin oli vielä odottamassa vastausta korkeimmasta oikeidesta, olisi ollut poliittinen itsemurha ja pysyvä mainehaitta. Sekä varma tappio oman valistumattoman arvioni mukaan. Lehtijuttujen perusteella Vanhanen suhtautui asiaan ainakin pintatasolla vanhasmaisen vähättelevästi. Nimeltä mainitsemattoman Vanhasen lisäksi monia poliitikoita, eläviä ja kuolleita, mainitaan nimeltä, kuten vaikkapa Pekkarinen, Väyrynen ja se Kekkonenkin. Oikeusjuttuja teoksesta ei nostettu.

Jutussa mainittu Hannu Salaman Tapausten kulku (1975) tuntuu anakronistiselta viittaukselta. Piti aivan googlata minä vuonna säädettiin yksityiselämää koskeva laki, joka epävirallisesti tunnetaan nimellä ”Lex Hymy” ja vielä epävirallisemmin kerrotaan, että sen säätäminen johtui Timo K. Mukkaa koskevasta lehtikirjoittelusta (tällä kertaa näin päin). Kyseinen laki säädettiin vuonna 1974, eli siihen vedoten olisi voinut tehdä rikosilmoituksen, mutta kenties ajat olivat toiset. Tai kenties asianomaiset, jotka olivat Salaman tuttavia, eivät halunneet haastaa häntä heti jumalanpilkkaoikeudenkäynnin jälkeen uuteen prosessiin. Tai kenties siksi, että Salama itse vetää itsensä siinä syvimpään lokaan. Tai siksi, että ainakin Saarikoski itse oli Ilmarin hahmosta otettu, mutta olisi halunnut korjata jonkin asiavirheen (en muista minkä ja mistä lähteestä tuo tieto oli).

Mielenkiintoisella kärjellä on toimittaja lähtenyt liikkeelle, mutta en silti jaksa uskoa, että huoli oikeustoimista olisi aito.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 1: Positiivista sinänsä, että äänikirjoihin panostetaan tällä tavalla, että on useampi ääninäyttelijä ja oikea äänituotanto.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 2: ”Janne Kuusi sanoo [Nato-keskustelusta], että Suomessa vallitsee yhä niin sanotun virallisen totuuden perinne. Jos virallisesta totuudesta ja konsensuksesta poikkeaa, kohtalo on ankara.”

Mikähän se ankara kohtalo Suomessa on?

Valkama vs. Mallinen ja aitofiktio

Kirjallisuuskentällä viime viikolla kohistiin Meri Valkaman erikoislaatuisesta käsittelystä Parnasso-lehdessä. En kommentoi kohua enkä kirjoitusta ennen kuin ehdin lukea Jukka Mallisen jutun Parnassossa (itse romaania Sinun Margot en ole lukenut myöskään).

Puutun kuitenkin yhteen kohtaan Valkaman Facebook-päivityksessä:

Väittämällä, että romaanin käyttövoimana ovat omat muistoni Mallinen väittää käytännössä, että kirjani on autofiktiota ja perustuu omaan elämääni.

Itseäni, jota tämä autofiktio-buumi häiritsee, huolestuttaa myös se trendi, että mitään kirjallisuutta ei osata enää lukea fiktiona (eikä oikein kirjoittaakaan). Ihmisten lukutaito on siinä määrin heikentynyt, että ei enää kyetä sellaiseen abstraktiin ajatteluun, jossa kirjan teksti olisi jotain muuta kuin kirjailijan oman elämän tai ajatusmaailman projisointia. Näköjään tämä vaivaa jopa ammattilukijoitakin. Televisiossa ja elokuvissa sentään tekijöillä on visuaalisia työkaluja, joilla viedä kurkistamaan vastaanottaja toisiin maailmoihin ja toiminta samaistuu näyttelijöihin. Teksti paperilla kuitenkin vaatii vastaanottajaltaan enemmän aktiivisuutta ja jos kompetenssi loppuu kesken, tullaan sellaisiin naiiveihin tulkintoihin kuten ”romaani perustuu kirjoittajansa muistoihin”.

Tällä ei mitenkään erityisesti viitata Mallisen juttuun (ainakaan ennen kuin luen sen), vaan ilmiöön yleensä. (Sekä esimerkiksi Jyrki Lehtolan viime perjantaiseen kolumniin, jota lukijat eivät tuntuneet kommenttien perusteella ymmärtävän. Mitä helvettiä lukutaidolle tässä maassa on tapahtunut?)

Asiassa on minulle erityisen henkilökohtainen puoli. Olen aina pitänyt suorastaan ahdistavana sitä, että joku ottaisi fiktiiviset tekstini tosissaan. Aloitin kirjoitusharrastukseni siinä 12-vuotiaana, kuten tavataan tehdä, ja kirjoitin jotain fantasiajuttuja, kuten myös siinä iässä tavataan tehdä. Jossain vaiheessa murrosiässä yläasteen ja lukion välillä siirryin realistisempiin aiheisiin. Koska minulla ei ollut juurikaan lukijoita, isäni luki joskus juttujani, joskus ilman lupaakin. Tämä oli erityisen traumaattista, varsinkin kun hän luki niitä ”totena”. Ilmiselvät viittaukset reaalimaailmaan hän tulkitsi todisteeksi siitä, että ne kertovat elävästä elämästä, poikkeamat ”virheiksi”. Tämä jätti sellaisen jäljen, että olen aina tuntenut vastenmielisyyttä sellaisia tulkintoja kohtaan, joissa fiktio luetaan kirjoittajansa muistoina, elämänä tai muuten vain 1:1 ikään kuin hän olisi ”sitä mieltä”.

Kirjallisuutta opiskellessa tunsinkin vapauttavana sen perusajatuksen, että kirjoittajaa ja kertojaa (sekä päähenkilöä jne) ei tule sekoittaa kirjailijaan. Tämä ajatus oli voimakkaimmillaan sellaisissa kirjallisuusteoreettisissa suuntauksissa kuin formalismi, uuskritiikki, strukturalismi ja poststrukturalismi, vastakkaista kantaa kutsuttiin ”biografismiksi”, usein väheksyen. Jossain määrin uusimmat suuntaukset ovat sittemmin horjuttaneet näitä käsityksiä, mutta edelleen kirjallisuuden tulkinnassa pidetään kiinni siitä, että teoksen ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämän välille ei pidä vetää yhtäläisyysmerkkejä ja silloin, kun lähdetään tulkitsemaan mitä ”kirjailija on oikeasti mieltä” tulisi olla erityisen huolellinen perusteluissaan. Tai ainakin näin luulisi.

Tämän lisäksi termin ”autofiktio” käyttö häiritsee. Ilmeisesti tänä päivänä sillä tarkoitetaan mitä tahansa kirjoittajan omaan elämään viittaavaa materiaalia. Jos tarkkoja ollaan, niin autofiktio on teos, jossa kirjoittajan ja päähenkilön nimi on identtinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Sen sijaan teos, jonka päähenkilöllä on eri nimi (”alter ego”), mutta tapahtumat ovat todellisten tapahtumien innoittamia, on elämänkerrallinen romaani. Mitä tällä sitten on väliä? Tavalliselle lukijalle tuskin mitään, mutta kuvittelisi että kun kirjallisuuden ammattilaiset käyvät keskustelua Suomen arvotetuimman kirjallisuuslehden sivuilla, sentään keskeiset termit olisivat kunnossa.

Selkeydestä ja epäselkeydestä

Erkka Mykkänen kirjoittaa Kritiikin uutisissa hyvin otsikolla Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset (2.5.2022). Näitä aina välillä pohditaan ja itsekin olen pyrkinyt omassa kirjoittamisessani selkeyteen ja aina inhonnut sellaista akateemista puppua, joka ihan aidosti ei tarkoita mitään. Tämä tietysti kaikki johtuu omasta katkeruudestani sitä kohtaan, että oma akateeminen urani katkesi ennen kuin alkoikaan, eikä minulla edes tämän blogin lisäksi ole muita alustoja, joilla selkeydelläni juhlia.

On kuitenkin syitä kirjoittaa joskus monimutkaisesti. Numeroin syyt, selkeyden vuoksi.

1. Tyyliseikat. Joskus koukeroisempi kieli vain kuulostaa kivemmalta ja sanoja ja ilmaisuja tulee valittua sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Tällöin myös lukijalta vaaditaan enemmän, joten tekstin olisi hyvä olla lukijan vaivan arvoinen. Samoin sellaiset tehokeinot kuten ironia, liioittelu, kielikuvien käyttö tai kirjallisten viittausten käyttö tuovat tekstiin eri tasoja ja sitä kautta myös ”hämäryyttä”. Selkouutiset ovat tarpeellinen asia olla olemassa, mutta onneksi kaikki kirjoittaminen ei ole samaa tyyliä.

2. Aihe itsessään on vaikea. Joistain asioista yksinkertaisesti ei voi puhua ”selvällä suomen kielellä”. Se, mikä meille on ”kaula”, koostuu lääkärin näkökulmasta useista eri osista, joilla on omat latinankieliset nimensä ja luulen, että kyhmyjäkin on niiden koostumuksen ja syntytavan perusteella useampia kuin yhtä sorttia. (Anekdoottina todettakoon, että itselläni oli hampaan poiston jälkeen vuoden verran kaulassa ja kurkussa outo tunne: kurkun alue on sellainen, että sen kompleksisuutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joutuu tietoisesti keskittymään joka kerta kun nielaisee.) Tietenkin selkeyteen tulisi pyrkiä, mutta joskus vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä, koska joka lauseen kohdalla ei voi lähteä selittämään asioita ab ovo.

3. Oletettu yleisö. Mykkäsen lääkäriesimerkissä yleisö on tietenkin maallikko Mykkänen itse, jolloin lääkärin pitäisi käyttää selkokieltä ja ainakin jossain määrin epäonnistuu siinä. Edellä mainittua erityissanastoa pitäisi käyttää vain toisten spesialistien kesken. Tosin, aina mukaan mahtuu niitä, jotka loukkaantuvat, kun ”lääkäri kohtele heitä kuin idioottia”. Nykyään elämä on vaikeaa, kun mitään ei saisi olettaa, mutta kaikki pitäisi ennalta tietää.

Toinen esimerkki on Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe, jota on pohdittu myös tässä blogissa. Oma veikkaukseni on, että Ylikangas oletti kirjoittavansa kokeellista proosaa lukevalle yleisölle, joka lukee huvikseen yli tuhatsivuisia koukeroisia romaaneja eikä siksi säikähdä monimutkaista lausetta lehtikritiikissäkään. Itse en ole Liukkosen kirjoja lukenut, mutta olen kuvitellut, että niitä ei ole ensisijaisesti suunnattu päätalolaista klapiproosaa fanittavalle yleisölle, joka odottaa kirjailijan ”sanovan asiat niin kuin ne on”. Voin tietysti olla väärässä.

Noin muuten olen kyllä Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Varsinkin humanistit, joiden muuten pitäisi olla kielenkäytön ammattilaisia, kirjoittavat löysää tekstiä, jossa käytetään tiettyjä ilmaisuja vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään ilman, että edes pysähdytään miettimään mitä ne tarkoittavat. Eivätkä ne enää edes välttämättä tarkoita mitään. Käytetty esimerkki ”tyyli nojaa vahvasti” kuulostaa juuri siltä, jollaisia jokainen humanistiproosaa lukenut on joskus lukenut.

Melkein tekee mieli koostaa lista humanistisista höttöfraaseista. Enkä tarkoita tällä mitään erityistä terminologiaa, vaan ilmaisuja, jotka eivät aidosti tarkoita mitään. Yksi inhokeistani on ”heijastella”. Kun esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa ei oikein voi sanoa, että ”x on y” tai ”x tarkoittaa y:tä”, ne ”heijastelevat” toisiaan tai ”heijastelevat käsityksiämme”. Näin pysytään asiasta sopivalla abstraktilla etäisyydellä varsinkin, kun käytetään heijastaa-verbin frekventatiivijohdosta (pahoittelen sivistyssanaa) joka tekee siitä entistä epämääräisemmän. Samassa epämääräisyyden hengessä käytetään ilmaisua ”rakennetaan merkityksiä”.