Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfullness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.

Hesarin arvostelu Burma-kirjasta (kääntäjä puolustautuu)

Helsingin sanomien Jari Paavonheimo kirjoitti arvostelun Orwellin Päivät Burmassa -käännöksestäni.

Kai se on kunnia sinänsä tulla arvostelluksi Hesarissa, vaikka arvostelu olisikin teilaus.

Kritiikkiä tulee etenkin siitä, että Orwell viittailee useisiin muihin kirjoittajiin, ”intertekstuaalisesti”, kuten nykyään sanottaisiin. Etenkin Shakespeare on suorien sitaattien lähde. Alkuperäisessä käännöksessäni oli lähteet merkitty ja Shakespeare-käännöksissä käytetty Cajanderin käännöstä, kuten arvostelija huomaa. Niissä kohdissa, joissa vitsi piili nimenomaan siinä, että henkilö siteerasi säkeitä väärin jouduin käyttämään omaa luovuutta tai jättämään ne sikseen. Esimerkiksi Westfield siteeraa jatkuvasti Machbetin viidennen näytöksen kahdeksannesta kohtauksesta ”Lead on, Macduff”. Oikea sitaatti kuuluu ”lay on, Macduff” ja Cajanderin suomentamana ”karkaa päälle, Macduff”. Ei siis, ”näytä tietä”, kuten Westfield sen ymmärtää.

Samoin olin alaviitteisiin kirjoittanut laajat suom.huom. -selitykset, mutta kustantajan mielestä kaunokirjallisissa teoksissa niitä harvemmin näkee ja itsestänikin tuntui sanojen etymologian selittäminen ja kaikkien kasvien latinankielisten nimien luettelointi turhalta kääntäjän knoppailulta. Orwell nimittäin tuntui olevan hetkittäin pakkomielteisen pikkutarkka Itä-Aasian luonnon erityispiirteitä selittäessään eikä monille kasveille ja linnuille ole suomen kielessä tarkkaa vastinetta, joten tarkan lajinimen sijasta käytin esimerkiksi kasvin heimon nimeä, mutta alaviitteeseen lisäsin latinankielisen nimen.

Vieraskieliset käsitteet ”dacoit”, ”chokra”, ”pukka sahib”, ”sahiblog”, ”subahdar” jne. jätin pääsääntöisesti kääntämättä (paitsi ”maidanin”, jonka käänsin käytännön syistä pääasiassa kyläaukioksi, mikä on jossain määrin epätarkkuus, sillä se tarkoittaa nimenomaan kylän ja viidakon väliin jäävää aukeaa), sanojen ”eksotiikan” vuoksi sekä siksi että Orwell itsekin käytti niitä englanninkielisten vastineiden sijasta niitä selittämättä. Tyypilliselle englanninkieliselle lukijalle tänä päivänä ne lienevät yhtä vieraita kuin suomenkielisellekin. Näistäkin oli olemassa selitykset, mutta kenties sanalista kirjan lopussa olisi toiminut tosiaan parhaiten.

Näiden lisäksi teos vilisee henkilöitä historiasta, joita nykylukija tuskin tuntee, kuten G. K. Chesterton, joka varmasti omana aikanaan oli laajalti luettu ja tunnettu. Rudyard Kipling lienee suomalaisillekin tuttu Viidakkokirjastaan. Näistäkin oli viitteet olemassa käsikirjoituksessa.

Lopulta joka sivun alalaita alkoi täyttyä viitteistä, jotka vaikuttivat enemmän kääntäjän pätemiseltä kuin lukijalle hyödylliseltä informaatiolta Wikipedian aikana. Alaviitteet jätettiin siis lopullisesta kirjasta kokonaan pois.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että ”suomennos ei muutenkaan täysin noudata alkuteosta”. Tuosta saa sen kuvan, että käännöksen sisältö olisi jotenkin toinen, tai että jotain puuttuisi. Kyse on arvostelijan mukaan kuitenkin typografisista elementeistä, kuten kursivoinneista. Tässä olisi tietenkin pitänyt olla uskollinen alkuteokselle ja pitää siellä ne KAPITEELILLA KIRJOITETUT HUUDAHDUKSETKIN, mutta tehty mikä tehty. Silti näkisin, että samaa teosta luetaan, vaikka tekstityyppi vaihtuukin.

Erityisen noloja ovat tietenkin lyöntivirheet ja etenkin heti ensimmäisellä sivulla olevat ylimääräiset sanavälit (”be tel”, po. ”betel”) . Minulta lähteneessä vedoksessa ne olivat oikein, mutta olisiko sitten oikoluku ”korjannut” ne. Se tietysti on totta, että pienkustantajalla on vähemmän resursseja käytössään, ja joutuu ”tehtailemaan” käännöksiä, eli kiireessä virheitä tapahtuu. (Isoja kustantamoita sen sijaan tämä teos ei ole kiinnostanut sen 89 vuoden olemassaolon aikana.) En ole koskaan ollut ”isolla kustantamolla”, joten en tiedä kuinka monen silmäparin editse käännös kulkee ennen painolämpiksi päätymistään. Itse pyrin tässä tapauksessa (vrt. oma romaanini) mahdollisimman viimeisteltyyn lopputulokseen, koska kääntäjänä minun pitäisi olla kielen ammattilainen, joka osaisi pilkkusääntönsä. Käsikirjoitus oli minulta lähtiessä oikoluettu sataan kertaan ja tekstinkäsittelyohjelman oikolukua käytetty, joskin jälkimmäisen lopputulokseen on vaikea luottaa.

Selityksen makua, tiedän. Senkin tiedän, että että olen sen verran puusilmä, että lyöntivirheitä tuppaa jäämään (Rauta-ajan arvosteluhan kiinnitti myös huomiota lyöntivirheisiin). Samoin on turhaa tässä vaiheessa alkaa vertailla missä vaiheessa virheet ovat tekstiin eksyneet tai vierittää syytä kustantajan suuntaan. Silti harmittaa, jos tästä jää typografisten mokien ja lyöntivirheiden vuoksi sellainen mielikuva, että teos olisi käännetty väärin.

Seison siis edelleen käännökseni laadun takana. Olisi kaivannut tunnustusta niissä kohdissa, joissa tekstin sisältö oli itsessään sujuvaa. Omasta mielestäni käännös vastaa sisällöltään alkuperäistä siten.

Klassikkoja kääntäessä pelataan silti isojen poikien liigassa ja toki arvostelun tulee kiinnittää huomiota virheisiin. Arvostelu ei siis ole kohtuuton, mutta vähän tietysti harmittaa.

Käsikirjoituksen raakaversion ensimmäinen sivu kommentteineen (klikkaa isommaksi).

Echard Tolle ja syvällisyys

Facebookin kirjaryhmässä joku kysyy mielepidettä Echard Tollen ”Läsnäolon voimasta”. Meinasin jo vastata jotain kyynistä, mutta jätin vastaamatta, koska Tollen kannattajat ovat kuin jehovantodistajat, heillä on ulkoa opeteltu vastaus aina kaikkeen, ja toisaalta, eipä se minulta ole pois, jos joku sellaiseen hömppään uskoo, joten kirjoitan vain tänne, mistä vastaustani ei kukaan lue.

Tollea aikoinaan suositteli minulle eräs sukulainen, joka oli myös suositellut minulle ”Vain elämää” -ohjelmaa, koska olen kiinnostunut musiikista. Se tosiaan pitää paikkaansa, koska soitan bändeissä ja käytän monta tuntia päivässä löytääkseni uutta musiikkia verkosta ja kokeilen uusia genrejä kansanmusiikista kokeelliseen jatsiin. Sukulaiseni kuuntelee pääasiassa radiota autossa työmatkalla.

Itse taas en ole juurikaan viskimies ja juon väkeviä vain humaltumistarkoituksessa. Uskon kuitenkin, että tuttavani, joka piti joskus blogiakin aiheesta ja sokkotestissä tunnisti kalliita mallasviskejä, tietää niistä enemmän kuin minä ja ymmärrän suhtautua huvittuneisuudella siihen tyyppiin, joka kutsuu itseään ”viskimieheksi” jonka suosikkiviski on Jim Beam (tosi juttu) ja siihenkin, joka viskeistään ylpeilevässä baarissa lantrasi kallista single maltia coca colalla (tosi juttu).

Vaikka onhan se toki niinkin, että vaikkapa fine dining ja muu gramman nökäreinä lautasen reunalla tarjottava kulinaristinen hienostelu on hienostelua ja nälkä lähtee Hesessäkin.

Ja monen mielestä varmaan ”Never don’t give up” -tatuoiti on syvällinen, ”Live, laugh, love” -huoneentaulu on syvällinen, Neljä Ruusua -yhtyeen sanoitukset ovat syvällisiä ja Oprah on syvällinen (ja huom! kärsinyt paljon elämässään) ja Oprahin suosittelemat self-help -oppaat ovat syvällisiä ja niin edelleen, ja olisi vain ylimielistä todeta, että Humen ”An Enquiry Concerning Human Understanding” on syvällisempi.

Vähän tietysti ärsytti, kun piti jonkun mieliksi kuitenkin kahlata moista banaalia roskaa läpi.

Bridgerton ja ”värisokea roolitus”

Katsoin henkistä hammasta purren kolmisen jaksoa Netflixin uudesta pukudraamasta Bridgerton (pääasiassa koska tyttöystävä katsoi). Kyseessä on kliseinen 1800-luvun herraskartanoihin sijoittuva Jane Austen -pastissi, jossa kaikenkarvaiset kosijat tavoittelevat naimaikäisen neidon suosiota. Sarjan jippo on siinä, että keskeisiin rooleihin on epookin vastaisesti roolitettu ”ei-valkoisia” näyttelijöitä. Ja ainoaksi jipoksi se jää; niin tuskastuttavan ennalta-arvattavaa ja kliseistä kaikki muu onkin.

HS:n artikkelissa tätä kutsutaan ”värisokeaksi roolitukseksi” (”color-blind casting”). Olen samaa mieltä kuin juttua varten haasteltu tutkija Leena-Maija Rossi, joka epäilee roolituksen olevan pikemminkin tietoinen valinta kuin tulosta ”värisokeudesta”. Jostain syystä esimerkiksi aasialaisia rooleissa ei nähdä. (Toki on myös hyvä, että tämän lausuu ääneen Rossin taustalla varustettu henkilö, koska itsekin tiedän kuulostavani epäilyttävältä sarjan premissiä kritisoidessani ja kaikki HS:n artikkelin kommentit odotetusti syyttävät sarjaa ”historian väärentämisestä”, vaikka kommentoijat eivät ole itse sarjaa nähneetkään.)

Myös rodullisuus toistaa tuttua kaavaa: Hastingsin herttua Simon Basset (Regé-Jean Page) on tummaihoinen hunks, jonka hikistä puolialastonta kehoa esitellään katsojien ihasteltavaksi, ja hänen kilpakosijansa lordi Berbrooke (Jamie Beamish) on vätysmäinen vaaleanpunainen aisankannattaja, joka ottaa Simonilta turpaan jo toisessa jaksossa, ja Daphne Bridgerton (Phoebe Dynevor) on herkkä (mutta itseäinen) ja puhtoisen valkoinen nuori kaunotar, jota kaikki tavoittelevat.

Sarjassa on siis yhdistetty kaksi kliseetä: pukudraaman kliseisyys ja rodullisuuden kliseisyys. Tätä yritetään saada katsojat pitämään uudella tavalla kiinnostavalta, vaikka se on vain kaksinkertaisen kliseistä.

Oikeistolainen vai vasemmistolainen

Václav Havelin viime vuonna suomennetusta essee- ja puhevalikoimasta ”Euroopan toivo”, tarttui mukaan otsikon ”Kesämietteitä” alta seuraavia mietteitä:

[..] en ole koskaan elämäni aikana samastunut yhteenkään ideologiaan, oikeaoppisuuteen tai doktriiniin, oli se sitten vasemmistolainen, oikeistolainen tai jokin muu valmis ja suljettu maailmaa koskeva sääntöjärjestelmä. Sitä vastoin olen aina yrittänyt ajatella ennakkoluulottomasti omalla järjelläni sekä yrittänyt vältellä lokeroitumista ja kaikkia houkutuksia tehdä elämästäni helpompaa hyväksymällä jokin valmis mielipiteiden kokonaisuus, joten minun ollut helppo vastaanottaa uusia ideoita ja mahduttaa ne maailmankuvaani [..]

Ylläoleva olisi hyvä muistaa tänä omana aikanamme, joka tuntuu hajoavan yhä enemmän kuppikuntiin ja ihmiset omaksuvat kapeakatseisesti ideologioita, jotka tekevät toisista vihollisia. Mutta jatketaan:

En väitä, että olisin aina ollut oikeassa. Mutta jos olen ollut väärässä, se on johtunut vain sieluni terävä-älyisyyden rajallisuudesta, huomiokyvyn tai koulutuksen puutteesta tai kokonaisvaltaisesta riittämättömyydestä, ei koskaan ideologisesta sokeudesta tai fanaattisuudesta. Siksi minulle ei ole myöskään ongelma muuttaa mieltäni, jos havaitsen olleeni jossakin asiassa vaäärässä.

Harva asia elämässä on yhtä vaikeaa kuin tunnustaa olevansa väärässä, mutta toivon kasvaneeni ihmisenä vuosien varrella siten, että pystyn myös muuttamaan mielipidettäni.

Kieltäydyn luokittelemasta itseäni vasemmistoon tai oikeistoon. [..] Voin kuvitella, että yksi mielipiteistäni saattaa vaikuttaa vasemmistolaiselta ja toinen sitä vastoin oikeistolaistelta. Voin kuvitella myös, että sama mielipiteeni voi olla yhdelle vasemmistolainen ja toisella oikeistolainen, ja se on suoraan sanottuna aivan yhdentekevää minulle. Ja kaikkein vastahakoisimmin julistan kuuluvani ”keskelle”.

Samalla tavalla kuvaisin omaa poliittista sijoittumistani. Nyt kun olen aloittanut tämän blogin kirjoittamisen uudestaan, huomaan että monet aiheet, joista haluaisin kirjoittaa, ovat vasemmistolaisittain värittyneitä, mutta mukana on myös näkökulmia, joita monen puhdasoppisemman vasemmistolaisen voi olla vaikea sulattaa. Tosin, vuonna 2020 ”vasemmistolaisuus” ja ”oikeistolaisuus” ovat varmasti sisällöltään erilaisia kategorioita kuin vuonna 1991 reaalisosialismista markkinatalouteen siirtyvässä Tšekkoslovakiassa.

Havel lisää kuitenkin:

Olen joskus sanonut pitäväni itseäni sosialistina. Kyse ei ole ollut mistään yksittäisestä talousteoriasta tai käsitteestä, vaan olen halunnut lähinnä sanoa, että sydämeni on niin sanotusti vasemmalla. Sen sijaan, että olisin ilmaissut tiettyä vakaumusta, vasemmistolaisuus on merkinnyt minulle mielenmaisemaa, jonkinlaista toisinajattelevaa tilaa, järjestelmänvastaista suuntautumista, poroporvareiden vastustamista ja kiinnostusta ”sorrettuihin ja solvattuihin”. Olen kuitenkin lakannut sanomasta olevani sosialisti jo kauan sitten: ei siksi, että sydämeni olisi vaihtanut paikkaa, vaan siksi, että tämä sana [–] pikemminkin johtaa harhaan kuin selventää.

Myös minä olen keskiviivasta pikemminkin vasemmalla kuin oikealla. Koska kuitenkin kovin moni tuntuu tietävän minua paremmin, mitä minun ”sosialismini” sisältää, vältän käyttämästä kyseistä termiä ja kukin kysyköön erikseen mitä mieltä olen mistäkin asiasta, jos sattuu olemaan kiinnostunut.

Bernie Sanders on yrittänyt tuoda amerikkalaiseen keskusteluun käsitettä ”sosialismi”, mutta kyseessä on tuhoon tuomittu yritys. Keskimääräiselle amerikkalaiselle sosialismi oli sitä, mitä vastaan kylmä sota käytiin ja voitettiin. Yhtä hyvin voisi kertoa olevansa natsi. Sama keskustelu on levinnyt Suomeenkin, mikä on ironista sinänsä, koska amerikkalaisessa keskustelussa viitataan usein pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Se, että amerikkalaiset eivät tee eroa pohjoismaisen mallin ja Neuvostoliiton välillä on kenties ymmärrettävää, mutta aika moni Suomessakin tuntuu nykyään haluavan hajottaa hyvinvointivaltion, koska Neuvostoliitto.

Noam Chomsky tosin on huomauttanut, että Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa ei ollut sosialismia. Väittiväthän ne olevansa myös demokraattisia (”kansandemokratioita”) ja esimerkiksi itä-Saksan virallinen nimi oli Saksan demokraattinen tasavalta. Harva kuitenkaan pitää niitä mallimaina demokratialle ja vastustaa demokratiaa sen perusteella (sanon ”harva”, koska niin typerää ajatusta ei olekaan, etteikö sitä joku jossain kannattaisi).

Poikien lukuharrastuksesta, taas kerran

Päivi Heikkilä-Halttunen halttunen pohdiskelee poikien lukutottumuksia Hesarin artikkelissaan huolestuneena. Huoli ei ole ensimmäistä kertaa ilmoille lausuttu. Nyt konkreettisten kirjaesimerkkien kautta epäillään, että viihteellisyyden kautta mennään siitä mistä aita on matalin.

Itse aloin kersana lukea siksi, että se oli viihdyttävää, mutta viihteellisyydessä on vaikea kilpailla nykyisin muiden vaihtoehtojen kanssa. Pienellä kylällä kasvaneena harrastusmahdollisuudet olivat lähinnä partio, jalkapallo tai ilkivalta, ja kun rahaa harrastuksiin ei ollut, ilmainen kirjasto kiinnosti. Sen lisäksi paikallisella Ärrällä oli noin viisi VHS-vuokrakasettia, televisiossa oli kaksi kanavaa, joilta tuli ohjelmaa välillä 17-21 (harva muistaa tämän, mutta katsokaa vaikka vanhoja lehtien ohjelmatietoja), leffaan pääsi lapsena ehkä kaksi kertaa, Internet tuli kotikylälle ensimmäistä kertaa kirjastoon vuonna 1997 ja niin edelleen. Tosin, siltikään pojat eivät meidän koulussa juuri lukeneet, koska se on tylsää ja koska ”luetsä jotain kirjoja, vitun homo?” Olisikohan minun lisäksi vain toinen poika ollut kiinnostunut kirjoista, ja nyt näköjään FB:n mukaan on naimisissa jonkun parrakkaan hunksin kanssa, eli ei kai siinä täysin väärää puuta haukuttu.

Nyt kun viihdettä on tarjolla tuhat kertaa enemmän, pelkällä lukunautinnolla perusteleminen ei välttämättä toimi. En edes tiedä alkaisinko itse lukemaan, jos olisin nyt teni-ikäinen. Jos lapsi ei nauti lukemisesta, niin ei se ala nauttia siksi, että vanhemmat yrittävät siihen pakottaa, siksikin että murrosikäiset pojat automaattisesti kapinoivat kaikkea vastaan mitä heille syötetään. Ehkä juuri siksi tuollainen urheilukirja voi kiinnostaa enemmän, jos sillä on yhtymäkohtia lapsen muihin kiinnostuksiin. Samoin ehkä muut samanlaiset ei-fiktiokirjat voivat olla parempia kuin keksityt tarinat.

Tuota pissa-kakka-osastoa aina välillä perustellaan sillä, että saadaan ne teinipojat lukemaan edes jotain. Ikään kuin vaikka leffoissa ei voisi olla ideaa siinä missä kirjoissakin ja mikä tahansa kirja on kehittävämpi kuin mikä tahansa tv-sarja, tietokonepeli aina huonompi kuin mikä tahansa mitä on painettu paperille. Jossain vaiheessa pelättiin, että sähkökirja tuhoaa ”oikean kirjan”, niin kuin sillä olisi jotain väliä. Näistä peloista on siirrytty mollaamaan äänikirjoja ja väittämään monissa verkkokeskusteluissa, että ”äänikirjojen kuunteleminen ei ole sama asia kuin oikea lukeminen”.

Olen siis samaa mieltä kriitikon kanssa: jos lukemaan houkutteleminen on itsetarkoitus, anything goes. Vielä kun saisi pojat jotain laadukasta. Itse jatkaisin tätä sillä, että ehkä mikä tahansa älyllinen harrastus on parempi kuin pelkkä nenänkaivaminen ja paikkojen rikkominen. Olen myös siinä määrin kyynisesti pessimistinen, että suurin osa porukasta vaihtaa minkä tahansa älyllisen harrastuksen nettipornoon ja action-peleihin niin että heilahtaa.

Anna reilusti periksi

Fb-ryhmässä käydään keskustelua kuinka tulla kirjailijaksi. Toisessa ketjussa pohditaan mikä meni vikaan, kun teksti ei kelvannut kilpailun tuomaristolle, toisessa pähkäillään onko mitään mieltä kirjoittaa, jos ei tule julkaistuksi. Samaan aikaan Youtube ehdottelee self-help-tsemppaus-motivaatio-videoita: julkkikset ja multimenestyjät jakavat vinkkejään kuinka kuulua menestyneeseen kahteen prosenttiin. Neuvot ovat aina samat: älä anna periksi, älä kuuntele muiden neuvoja. Tärkeintä on, että on päämäärä, ei saa antaa periksi vaan tähdätä kohti sitä päämäärää. Ei pidä uskoa niitä, jotka epäilevät; menestys on tärkeintä. Sama tsemppaus-mentaliteetti on tietenkin myös kirjoittajapiireissä, koska se nyt sattuu olemaan se eetos joka kulttuurissamme vallitsee.

Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien kirjoittajien kirjoittaa. Mikään ei ole parempi syy kirjoittaa, kuin se että tykkää siitä. Harrastajakirjoittaja kuitenkin varsin helposti lipsahtaa saman menestys-diskurssin uhriksi kuin muutkin. Haluatko olla kirjoittaja vai kirjailija? Mitä tehdä, kun ei itse asiassa huvita kirjoittaa, mutta halu julkaista on palava? Ketä uskoa, kun toiset neuvovat tekemään muutoksia tekstiin ja toiset tsemppaavat olemaan antamatta periksi: se on just hyvä noin. Jos vain teet paljon töitä ja suljet korvasi negatiivisilta kommenteilta ja uskot itseesi, sinusta tulee kuuluisa kirjailija.

Koska kukapa ei haluaisi olla kuuluisa. Eikä edes ahkera kirjallisuudenharrastaja huomaa, että ei suomalainen kirjailija ole julkkis muutamaa Uutisvuodon (+kopiot) vakikommentaattoria lukuunottamatta. Kirjailijantyöllä elää suunnilleen yhtä moni. Kirjailijuutta nopeampi reitti kuuluisuuteen tai rikkauteen on ryhtyä tubettajaksi. Toki kirjailijuudella on edelleen sellainen aura, jota vaikkapa tubettajalla ei ole. Kansankynttilöiden kansakunta on aina pitänyt kirjailijoitaan kaapin päällä, joten kirjailijuudella on pintajulkisuutta vakavampaa potentiaalia.

Sisältöä tärkeämpää onkin tarina kuuluisuudesta. Jare ei antanut vihaajien lannistaa ja nyt siitä on tehty elokuva kuinka Jaresta tuli Cheek. Musiikillinen tuotanto ei ole minulle tuttua, mutta olen ymmärtänyt kappaleiden kertovan siitä kuinka tullaan menestyneeksi. Politiikassa populismi on päivän sana, ja Timo Soinin poliittinen ura on tarina Timo Soinin poliittisesta urasta. Muistaako kukaan Timo Soinin poliittisia tavoitteita? Tai saavutuksia? Timo Soinin keskeinen poliittinen tavoite ja saavutus oli jytky. Ei sillä ollut mitään sellaista sisältöä, jota Soini ei olisi ollut valmis myymään valtaan päästyään. Youtuben tsemppivideot ovat toki viihdyttävää katsottavaa. Aina on jotenkin rauhoittavaa kuunnella jonkun kertovan rauhallisella, mutta samaan aikaan innostuneella ja innoittavalla äänellä juuri minun sisäisestä potentiaalista ja että minäkin voin olla yhtä menestynyt kuin hän, mitä tahansa sitten teenkin. Ja siinäpä se: mitä tahansa teenkin. Ei sillä ole mitään väliä, mitä teen, vaan miten menestynyt olen.

Aina löytyy tsemppaajia. Suuri osa tsemppaajista tekee sitä rahasta. Kun body pump -tunnilla ohjaaja huutaa ”jaksaa jaksaa!” ei hän oikeasti tiedä mitä sinä jaksat. Jumppatunnista onneksi saa hien pintaan eli sen mitä tuli hakemaan, vaikka ei aikoisikaan olympiatason voimistelijaksi. Jos taas kirjoittaja saa vain huonoja neuvoja ja samaan aikaan katteetonta tsemppausta, on vaarana katkeroituminen. Jokaista positiivisesti omaksi ilokseen kirjoittavaa kissarunomummoa kohti onkin useampi vihaisesta nuoresta miehestä kasvanut katkera vanha mies (tai nainen, mutta sanaleikki toimii paremmin näin). Kun kukaan ei oikeasti uskalla sanoa mikä tekstissä mättää, ei edellytyksiä kehittymiseen ole. Kun kuulee vain tsemppausta, alkaa kirjoittamiseen suhtautua kuin incel naissuhtesiin: on vääryys, että ahkeruutta ei palkita.

Menestyksen paradoksi on siinä, että vaikka kuinka tsempataan, kaikki eivät voi olla menestyjiä. Sehän on nimenomaan menestyksen määritelmä, jota ei kuitenkaan haluta tunnustaa tosiasiaksi. Kun talos sakkaa ja työttömiä tulee se satatuhatta, panostetaan työnhakutaitoihin ja kuvitellaan, että jos vain osaa hakea töitä, ne kymmenen tuhatta työpaikkaa riittävät sadalle tuhannelle. Jos julkaisu on tärkeä osa kirjoittamista, voi julkaista omakustanteen, mutta tietenkään se ei ole yhtä arvostettu kuin suuren kustantamon julkaisema kirja. Jos omakustannekirjoittaja haluaisi lukijoita tekstilleen, jakaisi hän sitä ilmaisena e-kirjana. Tämä ei ole kuitenkaan yhtä suosittua kuin Mediapinnan tuhannet artisti maksaa -kirjat, koska painetussa, ”oikeassa” kirjassa on edes rahtunen ”oikean” kirjailijan menestystä.

Jos siis ei itse asiassa pidä kirjoittamisesta, miksi piinata itseään? Anna reilusti periksi. Älä usko positiivisia tonttuja, jotka jankkaavat ”älä anna periksi” tai ”usko itseesi”. Kysy mielummin miten voin kehittyä. Jos kehitystä ei tapahdu, ehkä kirjoittaminen ei ole sinun juttusi. Kyseenalaista oma tekstisi. Jos jonkun mielestä tekstisi on huono, ehkä hänellä on parannusehdotus. Älä usko tsemppaajia, jotka uskottelevat ettei kriitikoita kannata kuunnella. Jos menestystä ei kuulu, ehkä syy ei ole vihaajissa, vaan siinä että ehkä sinun pitäisi kokeilla akvarellimaalausta. Jos taas vilpittömästi pidät kirjoittamisesta, keskity enemmän kirjoittamiseen ja vähemmän sen miettimiseen miten J.K. Rowling sai kustantajilta aluksi hylsyjä ja A. Kivikin huonoa palautetta. Ole rehellisesti kissarunomummo omaksi iloksesi.

Tai mistäpä minä tiedän. Aina yksi miljoonasta on oman elämänsä jare, joka saavuttaa menestystä keskinkertaisella materiaalilla. Tai sitten voit itse kirjoittaa self-help -oppaan.

Linkolan jälkeen

Linkola-elämänkerta oli mielenkiintoinen ja valaiseva. Koko lailla ylistävä, kuten otsikko ”Ihminen ja legenda” antavat ymmärtääkin, ja toisaalta voi olla elävästä ihmisestä vaikea kirjoittaa todella kriittistä kirjaa. Esipuheessa kirjoittaja tosin tunnustaa Linkolan olevan ”ristiriitanen hahmo”, joka varmasti kuvaa useimpien ihmisten suhtautumista (tai ehkä kielteisesti suhtautuvien määrä on suurempi, mene ja tiedä, mutta täysin kritiikittä ihailevia löytynee vain seinähulluista).

Itse luin Johdatuksen 90-luvun ajatteluun herkässä lukioiässä. Tällaisista kirjoista kai kuuluisi sanoa, että se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta olen kai ihminen, joka ei vaikutu kovin helposti. Mieleen moni juttu toki jäi ja olen aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, kuten siitä että väestöräjähdys on vakava uhka. Muistan myös muutamia palavia väittelyitä, joita kävin nuoruuden innolla.

Yleisellä tasolla kirja ei kauheasti tuo uutta, mutta kirkastaa yksityiskohtia. Aikasemmin perhetausta ei ollut minulle tuttu, eivätkä monet yksittäiset elämänvaiheet. Kirja on tarina lintuhullusta miehestä, joka elämänsä aikana on rengastanut yli 70 000 lintua ja elättänyt tekemällä järjettömän raskaita työpäiviä kalastajana (talven aikana parhaimmillaan 9 tonnia kalaa) ja elänyt askeettisissa oloissa ilman sähköä ja nykyaikaisia mukavuuksia. Linkola on myös aina ollut kulttuuripiirien lemmikki ja kalastajantorpassa ravaavat kirjailijat, kulttuurivaikuttajat ja naisetkin. Yllättävin vierailija oli Harri Sirola, joka ei kalastajan kanssa tullut oikein juttuun (kuten kaksi räiskähtelevää personallisuutta harvoin tulee).

Toki ajatteluun perehdytään myös, mutta siitä pääsee perille varmasti lukemalla itse esseekirjat.

Oisko kanttia?

Viime vuoden lämpöennätykset saivat vihdoin monen ottamaan ilmaston lämpenemisen tosissaan ja viime aikoina onkin keskusteltu jokaisen vastuusta hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Kaikenlaisia laskureita löytyy netistä sen pipertämiseksi, miten jokainen voi sen pari prosenttia vähentää kulutustaan ja ehkä lievittää sillä omaatuntoaan. Linkola esitti jo 80-luvulla omat radikaalit teesinsä kulutuksen vähentämiseksi. Itsehän en usko pätkääkään siihen, että edes päästöjen kasvu hidastuisi, puhumattakaan päästöjän vähenemisestä.

Omalle kohdalle voisin luetella seuraavat teesit, jotka utopistisella tavalla merkityksettömiä, että vaikka ne ovat täysin riittämättömiä, ne ovat myös 99% mielestä täysin kohtuuttomia ja vähintään fasismia.

1) Yksityisautoilusta luopuminen taajama-alueella. Poikkeuksena invalidit ja ehkä perheet, joissa on pieniä lapsia (invaliditeetiksi ei lasketa mikropenistä: ei se kaupunkimaasturi siihen auta).
2) Turhien ulkomaanlentojen karsiminen. Mitä sinne Teneriffalle mennään etsimään? Kohta samat lämpötilat on Suomessakin, eikä se kalja niin halpaa ole, että siinä lopulta mitään säästäisi.
3) Syntyvyyden säännöstely. Ei ehkä Suomessa, mutta globaalisti.
4) Protektionismi ulkomaankaupassa. Ilmaston kannalta ei ole järkevää rahdata toiselta puolen maailmaa sellaista tavaraa, joka voidaan tuottaa Suomessakin. Kansantalouden kannalta ei ole myöskään järkevää pitää satoja tuhansia suomalaisia työttömänä ja maksaa heille, että he voisivat näitä tuotteita ostaa, mutta se on taas ihan toinen keskustelu.
5) Lihantuotannon tukemisen lopettaminen. Jauhelihan kilohinta pomppaisi varmasti johonkin viiteentoista euroon ilman maataloustukia, jonka jälkeen vaihtoehtoiset proteiininlähteet alkaisivat vaikuttaa houkuttelevimmilta.
6) Kulutuksen vähentäminen kautta linjan. Korkea kulutus pitää yllä työllisyyttä, joten tämä tarkoittaisi työn vähemistä (jota tosin protektionismi osin paikkaisi). Tällöin ihmisille jäisi enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa kulutukseen. Tämä vaatisi kokonaan työn ja onnellisuuden käsitteiden uudelleen ymmärtämistä. Vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset kaipaavat enemmän vapaa-aikaa, niin käytännössä harva haluaa luopua elintasostaan.
7) Ympäristöystävällisen tekniikan kehittäminen. Tässä olen täysin Linkolan kanssa eri mieltä.

Henkilökohtaisesti minulle mikään näistä ei tuota suurta ongelmaa. Toisaalta, Linkola itsekään ei koe luopuneensa mistään. Hän on ihminen, joka muutoinkin haluaa elää primitiivisesti ja mielummin metsässä kuin kaupungissa. Hänen pamflettejaan ei edes voi ymmärtää muuten kuin sitä kautta, että hänelle nimenomaan tunnetasolla joku metsä ja siinä asuva lintu tai jopa yksittäinen puu on arvokas, ja luonnon tuhoaminen herättää raivoa, eikä sen vastapainona mukavuus tai ylellisyys merkitse mitään. Ironista on toki myös se, että vielä 100 vuotta sitten tuon kaltaista elintasoa olisi pidetty varsin korkeana.

Itsehän olen ollut köyhä koko elämäni, joten kerskakulutukseen ei ole ollut koskaan mahdollisuutta, eikä alhainen elintaso siten ole ollut mikään moraalinen valinta. En voi väittää, etteikö tietty katkeruus (vrt. ressentiment) olisi mukana. Minulla ei ole autoa sen enempää kuin korttiakaan (vanhempani eivät sitä aikoinaan 18-vuotiaana kustantaneet, joten se vain jäi). En kaipaa ryyppylomalle Torremolinosiin enkä pidä lentämisestä muutenkaan. Lapsia minulla ei ole, eikä varmaan ole tulossakaan. En ole kasvissyöjä, mutta minulle liha on kuitenkin ylellisyyttä, joka saisi myös maksaa enemmän.

Edellämainitun valossa minun ei tarvitse siis luopua paljosta, jos kansallisella tasolla lähdetään kulutusta toden teolla rajoittamaan, enkä osaa monia juttuja kaivatakaan, kun en ole niihin koskaan tottunut. (Sen kuitenkin tiedän, että ylläoleva seitsenkohtainen ohjelmani herättää suurempia tunteita kuin Nürnbergin lait.) Metsään en kuitenkaan suostuisi muuttamaan, joten heikkoutemme kullakin. Inhoan kylmää ja kaipaan kuivia, lämpimiä sisätiloja ja jossain kalastuksessa olisin vain tiellä.

Ajatus viikonvaihteeksi

Loppukaneetiksi irroitan seuraavan aina ajankohtaisen lausahduksen:

Harva jaksaa edes ajatella – usempien mielestä ajattelu on tylsää.