Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Natoon vai ei?

Olen aina ollut 100% pasifisti ja 100% Nato-vastainen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa alan kuitenkin kallistua siihen, että olen korkeintaan 99% Nato-vastainen. Jos näyttää siltä, että Nato-jäsenyys on ainoa keino säilyttää rauha, niin olkoon sitten niin. Vasta kun jo luulimme että suuret maasodat Euroopassa olisivat jääneet historiaan, olimme väärässä. Ja jos suomalaisilla oli mitään illuusioita siitä, että länsimaat (tälläkään kertaa) tulisivat ei-Nato-maan avuksi, olimme siinäkin väärässä.

Ukrainan sotaa on verrattu talvisotaan ja yhtymäkohtia löytyykin runsaasti: Venäjä (eli Neuvostoliitto) katsoo jonkun maan kuuluvan etupiiriinsä ja ”turvallisuuttaan suojellakseen” pyrkii liittämään sen alueen itseensä valheelliseen ”vapautusoperaatioon” vedoten. Länsimaat pelkäävät eskalaatiota eivätkä uskalla sekaantua. Parin päivän ”erikoisoperaatio” jumiutuu ja hyökkääjä kokee arvovaltatappion. Muita vertailukohtia voisivat olla Unkari 1954 tai Tšekkoslovakia 1968, jolloin itäpanssarit olivat taas ”fasismia” kaatamassa, kun sen satelliitit eksyivät liiaksi länteen. Samalla tavalla varsinkin 1968 tapahtumat olivat liberaalille lännelle järkytys, kun ne olivat kuvitelleet sosialismin voivan kehittyä demokraattiseen suuntaan ja idän ja lännen lähentyvän toisiaan rauhanomaisesti. Samalla tavalla kansainvälinen sympatia oli altavastaajan puolella, mutta kylmän sodan kontekstissa suora apu oli mahdotonta. Nyt olemme jälleen järkyttyneitä Venäjän demokratiakehityksen kariutumisesta ja maailmanrauhan horjumisesta ja ilmeisesti olemme palaamassa kylmän sodan aikaan.

(Sivuhuomautuksena vielä vertaus 1800-luvun ns. Pyhään allianssiin, joka jostain syystä on unohdettu (haluttu unohtaa?), mutta joka lienee Venäjän imperiumin tähtihetkiä. Venäjän aloitteesta perustetun liiton tarkoituksena oli taantumuksen ylläpitäminen Euroopassa ja kaikenlaisen liberalismin patoaminen. Tästä voi nähdä yhtymäkohtia siihen, kuinka Venäjän vaikutus on Euroopassa aina ollut liberalismin ja demokratian vastaisuus.)

Valitettavasti Nato ei ole mikään Pihtiputaan Martat, johon voi liittyä omalla ilmoituksella. Jäsenyys vaatii kaikkien 30 nykyisen jäsenen yksimielisen hyväksynnän. Mitä esimerkiksi etelän serkkumme unkarilaiset äänestäisivät? Käykö tässä taas kerran niin, että meidät asemoidaan suurvaltojen etupiiriin? Suomessa on aina ajateltu, että joko liitymme Natoon tai sitten emme, mutta kuinka kusista olisi hakea Naton jäsenyyttä ja tulla hylätyksi?

Aika moni tuntemani ihminen, sellainenkin jonka en olisi kuvitellut koskaan kannattavan Natoa, on vähintäänkin lieventänyt kantaansa, mikä näyttäisi noudattelevan trendiä. Pian Naton ehdoton vastustaminen lienee yhtä marginaalista kuin rokotteiden vastustaminen. Ja molemmat ovat samaa porukkaa. Ja saavat tietonsa samalta sylttytehtaalta.

On selvää, että Suomen on parempi kuulua länteen kuin itään niin elintason, turvallisuuden, kansalaisoikeuksien kuin demokratian puolesta. Tämän tietävät venäläisetkin, nekin jotka uskovat Kremlin karkeinta propagandaa. Se miksi he kuitenkin kannattavat venäläistä imperialismia ja ikävöivät neuvostosysteemiä, on laajempi kysymys, joka vaatisi kurkistusta ns. ”venäläiseen kansansieluun”, mutta joka on liian laaja kysymys käsiteltäväksi tässä.

Paras vaihtoehto luonnollisesti olisi itsenäisyys ja liittoutumattomuus, mutta se vaihtoehto ei välttämättä ole mahdollinen. Nato on toiseksi huonoin vaihtoehto.