Duunari – jalo villi

Matti Tuomela kirjoittaa hyvin Nuoressa voimassa (Sammakkoprinssin tarina – miten työväenluokkaa esitetään, 10.3.2021) samasta asiasta, jota sivusin itsekin kirjakohuista kirjoittaessani. Hän liittää meritokraattiseen ideologiaan tarpeen löytää ”turmeltumattoman” ja ”autenttisen” hahmon työväenluokasta, jotta sitten duunarisammakko löytäisi tiensä ryysyistä rikkauksiin. Hieman samalla tavalla kirjoitin (sosiaali)liberalistisesta ideologiasta, joka haluaa samalla tavalla nähdä syrjäytyneet ”jalon villin” kaltaisena, uhriuden kautta moraalisena voittajana. (Ja sitten taas voidaan pohtia, kuka haluaa nähdä ja missä: en sanoisi että keski- ja työväenluokkaa on enää olemassa perinteisellä tavalla.)

Itsekin sosiaalisesti kohtalaisen alaluokkaisesta lähtökohdista peräisin olevana — en puhuisi edes työväenluokasta, vaan työttömyysluokasta — ja kaikenlaiset ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivit ovat aina vedonneet minuun. Olen itsekin halunnut nähdä itseni sankarina, joka lahjakkaana oppilaana saa lukiosta valkolakin ja kouluttautuu yliopistossa ja menestyy elämässä. Tai ainakin halusin näin uskoa nuorempana, tähän ikään olen kasvanut jo kriittisemmäksi. Ei sillä, että minulla huonosti menisi: en ole syrjäytynyt taloudellisesti tai sosiaalisesti, mutta rikkauksia elämältä saan vielä jäädä odottamaan. Tänä päivänä itsensä sijoittaminen mihinkään sankaritarinaan oman elämänsä cheekiksi tuntuu silti vieraalta.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfullness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.

Hesarin arvostelu Burma-kirjasta (kääntäjä puolustautuu)

Helsingin sanomien Jari Paavonheimo kirjoitti arvostelun Orwellin Päivät Burmassa -käännöksestäni.

Kai se on kunnia sinänsä tulla arvostelluksi Hesarissa, vaikka arvostelu olisikin teilaus.

Kritiikkiä tulee etenkin siitä, että Orwell viittailee useisiin muihin kirjoittajiin, ”intertekstuaalisesti”, kuten nykyään sanottaisiin. Etenkin Shakespeare on suorien sitaattien lähde. Alkuperäisessä käännöksessäni oli lähteet merkitty ja Shakespeare-käännöksissä käytetty Cajanderin käännöstä, kuten arvostelija huomaa. Niissä kohdissa, joissa vitsi piili nimenomaan siinä, että henkilö siteerasi säkeitä väärin jouduin käyttämään omaa luovuutta tai jättämään ne sikseen. Esimerkiksi Westfield siteeraa jatkuvasti Machbetin viidennen näytöksen kahdeksannesta kohtauksesta ”Lead on, Macduff”. Oikea sitaatti kuuluu ”lay on, Macduff” ja Cajanderin suomentamana ”karkaa päälle, Macduff”. Ei siis, ”näytä tietä”, kuten Westfield sen ymmärtää.

Samoin olin alaviitteisiin kirjoittanut laajat suom.huom. -selitykset, mutta kustantajan mielestä kaunokirjallisissa teoksissa niitä harvemmin näkee ja itsestänikin tuntui sanojen etymologian selittäminen ja kaikkien kasvien latinankielisten nimien luettelointi turhalta kääntäjän knoppailulta. Orwell nimittäin tuntui olevan hetkittäin pakkomielteisen pikkutarkka Itä-Aasian luonnon erityispiirteitä selittäessään eikä monille kasveille ja linnuille ole suomen kielessä tarkkaa vastinetta, joten tarkan lajinimen sijasta käytin esimerkiksi kasvin heimon nimeä, mutta alaviitteeseen lisäsin latinankielisen nimen.

Vieraskieliset käsitteet ”dacoit”, ”chokra”, ”pukka sahib”, ”sahiblog”, ”subahdar” jne. jätin pääsääntöisesti kääntämättä (paitsi ”maidanin”, jonka käänsin käytännön syistä pääasiassa kyläaukioksi, mikä on jossain määrin epätarkkuus, sillä se tarkoittaa nimenomaan kylän ja viidakon väliin jäävää aukeaa), sanojen ”eksotiikan” vuoksi sekä siksi että Orwell itsekin käytti niitä englanninkielisten vastineiden sijasta niitä selittämättä. Tyypilliselle englanninkieliselle lukijalle tänä päivänä ne lienevät yhtä vieraita kuin suomenkielisellekin. Näistäkin oli olemassa selitykset, mutta kenties sanalista kirjan lopussa olisi toiminut tosiaan parhaiten.

Näiden lisäksi teos vilisee henkilöitä historiasta, joita nykylukija tuskin tuntee, kuten G. K. Chesterton, joka varmasti omana aikanaan oli laajalti luettu ja tunnettu. Rudyard Kipling lienee suomalaisillekin tuttu Viidakkokirjastaan. Näistäkin oli viitteet olemassa käsikirjoituksessa.

Lopulta joka sivun alalaita alkoi täyttyä viitteistä, jotka vaikuttivat enemmän kääntäjän pätemiseltä kuin lukijalle hyödylliseltä informaatiolta Wikipedian aikana. Alaviitteet jätettiin siis lopullisesta kirjasta kokonaan pois.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että ”suomennos ei muutenkaan täysin noudata alkuteosta”. Tuosta saa sen kuvan, että käännöksen sisältö olisi jotenkin toinen, tai että jotain puuttuisi. Kyse on arvostelijan mukaan kuitenkin typografisista elementeistä, kuten kursivoinneista. Tässä olisi tietenkin pitänyt olla uskollinen alkuteokselle ja pitää siellä ne KAPITEELILLA KIRJOITETUT HUUDAHDUKSETKIN, mutta tehty mikä tehty. Silti näkisin, että samaa teosta luetaan, vaikka tekstityyppi vaihtuukin.

Erityisen noloja ovat tietenkin lyöntivirheet ja etenkin heti ensimmäisellä sivulla olevat ylimääräiset sanavälit (”be tel”, po. ”betel”) . Minulta lähteneessä vedoksessa ne olivat oikein, mutta olisiko sitten oikoluku ”korjannut” ne. Se tietysti on totta, että pienkustantajalla on vähemmän resursseja käytössään, ja joutuu ”tehtailemaan” käännöksiä, eli kiireessä virheitä tapahtuu. (Isoja kustantamoita sen sijaan tämä teos ei ole kiinnostanut sen 89 vuoden olemassaolon aikana.) En ole koskaan ollut ”isolla kustantamolla”, joten en tiedä kuinka monen silmäparin editse käännös kulkee ennen painolämpiksi päätymistään. Itse pyrin tässä tapauksessa (vrt. oma romaanini) mahdollisimman viimeisteltyyn lopputulokseen, koska kääntäjänä minun pitäisi olla kielen ammattilainen, joka osaisi pilkkusääntönsä. Käsikirjoitus oli minulta lähtiessä oikoluettu sataan kertaan ja tekstinkäsittelyohjelman oikolukua käytetty, joskin jälkimmäisen lopputulokseen on vaikea luottaa.

Selityksen makua, tiedän. Senkin tiedän, että että olen sen verran puusilmä, että lyöntivirheitä tuppaa jäämään (Rauta-ajan arvosteluhan kiinnitti myös huomiota lyöntivirheisiin). Samoin on turhaa tässä vaiheessa alkaa vertailla missä vaiheessa virheet ovat tekstiin eksyneet tai vierittää syytä kustantajan suuntaan. Silti harmittaa, jos tästä jää typografisten mokien ja lyöntivirheiden vuoksi sellainen mielikuva, että teos olisi käännetty väärin.

Seison siis edelleen käännökseni laadun takana. Olisi kaivannut tunnustusta niissä kohdissa, joissa tekstin sisältö oli itsessään sujuvaa. Omasta mielestäni käännös vastaa sisällöltään alkuperäistä siten.

Klassikkoja kääntäessä pelataan silti isojen poikien liigassa ja toki arvostelun tulee kiinnittää huomiota virheisiin. Arvostelu ei siis ole kohtuuton, mutta vähän tietysti harmittaa.

Käsikirjoituksen raakaversion ensimmäinen sivu kommentteineen (klikkaa isommaksi).

Pimeä huone

Ostin ensimmäisen järjestelmäkamerani vuonna 2007. Kyseessä oli Nikonin D40x, ensimmäisiä kuluttajakäyttöön markkinoituja digijärkkäreitä. Siihen aikaan kännykkäkamerat olivat jo olemassa, mutta ne eivät olleet kovin hyviä eivätkä samalla tavalla käytössä kuin nykyään: vasta oikeastaan ns. ”älypuhelimet” nostivat kännykkäkamerat nykyiseen suosioon. Aikaisemmin kuvat piti erikseen ladata puhelimesta verkkoon, mutta nykyäänhän ne voi postata suoraan sosiaaliseen mediaan ja muutenkin omien ja muiden ottamien kuvien katselu lienee yleisintä juuri puhelimen näytöltä. Samoin järkkäreiden omistaminen kasvoi räjähdysmäisesti hipsterikulttuurin myötä.

Vielä toissa vuosikymmenellä kuitenkin kuvaaminen oli nykyiseen verrattuna harvinaisempaa. (Muistan myös, että eräs tuttavani otti itsestään vuonna 2006 lomalla kuvia ja samoin minäkin käänsin silloisen pokkarikameran toisin päin ja otin itsestäni kuvia nähtävyyksien edessä. Ihmiset ihmettelivät: MIKSI sä otat ITSESTÄSI kuvia? Selfiet eivät olleet vielä käsite.) Ihmiset eivät aivan vielä heiluneet joka paikassa kameran kanssa eikä verkko ollut täyttynyt biljoonista kännykkäräpsyistä. Minä sen sijaan olin kaikissa bileissä työntämässä linssiä ihmisten naamaan, raahasin kameraa ja paria vara-objektiivia matkoilla ja festareilla, ikuistin sen aikaisen tyttöystäväni noin 10 000 kuvaan (eräs motiivi kameran hankkimiselle olikin nättien tyttöjen mahdollinen kuvaaminen, mutta en koskaan kehdannut pyytää mallikseni ketään muuta).

Sittemmin kuvaamisesta on mennyt jonkin verran maku. Kuvia on maailmassa yksinkertaisesti liian paljon. Kuinka monta auringonlaskukuvaa vielä tarvitaan tai kuinka monta kertaa joku Eiffel-torni pitää ikuistaa? Haaveenani oli tulla hyväksi kuvaajaksi, mutta miten kilpailla kaikkien niiden miljardien kuvien kanssa, joita joka päivä ladataan nettiin? Ja samalla pitäisi pysyä tekniikan kanssa kurssissa: joka vuosi ilmestyy uusi ja parempi järjestelmäkamera, jonka kuvat ovat teknisesti ylivertaisia ja toisaalta uusilla kännykkakameroilla saa –ainakin optimaalisissa olosuhteissa — lähes yhtä hyviä kuvia kuin vanhemmilla järkkäreillä. Joku voisi sanoa, että tekniikasta on tullut läpinäkyvämpi: nyt kun hyvät kamerat ovat kaikkien ulottuvilla ja niiden käyttö on yhä helpompaa, visio ja taiteellinen ilmaisu ovat tärkeämpää kuin laitteiden hallinta. Ehkäpä, mutta samalla kuvien valtaisa hyöky peittää alleen ne taiteellisesti korkeatasoisetkin kuvat ja ne hukkuvat massaan. Nykyään aivan kaikessa kilpailemme koko maailman kanssa: kaikki on pakko laittaa nettiin ja kadottaa sinne. Ennen saattoi olla kylän paras hanuristi ja ylpeä siitä, mutta Youtubeen laitettu maailman parasi guitar shredding -video voi mennä viraaliksi ja unohtua sitten kolmen päivän päästä.

Toisaalta, joku Antti Nylén on siirtynyt filmiin, joka on jälleen välineen itsensä tekemistä näkyväksi. Jossain määrin olen samaa mieltä: käsityö on itsessään arvostettavaa (ja väline on viesti?) ja nykyisessä visuaalisessa kulttuurissamme on helppo unohtaa miten vaativaa kuvien tekeminen aikanaan oli. Joku maalaus voi näyttää meidän silmiimme kameran räpsyltä katukuvasta, koska olemme tottuneet katsomaan sitä sellaisena, vaikka todellisuudessa maalari on käyttänyt siihen aikaa viikkoja. Otamme itsestään selvyytenä painokuvat vanhoissa kirjoissa miettimättä, mitä edes joku ”litografia” tarkoittaa ja miten suurta vaivaa kuvan rapsuttaminen kiveen on vaatinut, jotta sillä on saatu painettua kuvitusta kirjan sivuille. Taiteessa on kysymys aina inhimillisestä toiminnasta ja tekemisprosessi on osa lopputulosta (musiikin osalta voisin kirjoittaa tästä enemmänkin), eikä taidetta voi ajatella ”pelkän sisällön” kautta, vaikka jotenkin se välillä tuntuu unohtuvan.

Kuvasin pitkään erilaisia tapahtumia ja etenkin keikkoja. Unelmani oli, että jossain vaiheessa joku tekisi kulttuurihistoriikkia turkulaisesta musiikkielämästä ja minulla olisi antaa tarkasti dokumentoitua kuvamateriaalia heidän käyttöönsä. Sitä ei ole tähän mennessä kuitenkaan tapahtunut ja nyttemmin koronan vuoksi tapahtumatkin on peruttu, joten vuoteen en ole juurikaan päässyt kameraani ulkoiluttamaan.

Päivät Burmassa saapui painosta

Burma

Kääntämäni George Orwellin romaani ”Burmese Days”, eli suomeksi ”Päivät Burmassa” putkahti postipakettina kotiini. Kyseessä on toistaiseksi suomeksi ilmestymätön, mutta kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu Orwellin esikoisromaani, joka perustuu osittain hänen omiin kokemuksiinsa Burmassa. Vaikka kyseessä on hyvin erilainen teos kuin kaikille tuttu 1984, on sinänsä mielenkiintoista miten samat teemat ovat tavallaan idullaan jo tässä kirjassa. Niille, jotka ovat kiinnostuneita Orwellin kokemuksista Burmassa, eli sen ajan brittiläisessä Itä-Intiassa, voin suositella esim. ”Kuinka ammuin norsun”-esseekokoelman nimiesseetä.

Dystopian sijasta Päivät Burmassa on pikemminkin jonkinlainen epäonninen rakkaustarina tai antisankarinsa John Floryn käänteinen kehitystarina, mutta en spoilaa sen enempää. Aateromaanina se vastustaa vahvasti brittiläistä imperialismia ja rasismia ja vielä nykyisenä kauko-Aasian seksiturismin aikoina se on ajankohtainen.

Kirjallisuudenopinnoista

Panu Rajala arvelee Olavi Paavolaista käsittelevässä elämänkerrassa ”Tulisoihtu pimeään”, että tämän vuonna 1935 tapahtuneen Turkuun muuton taustalla olisi ollut halu viimeistellä kirjallisuudenopintonsa V.A. Koskenniemen alaisuudessa ja kenties toive saada professorilta hieman kollegiaalista tukea, olihan Paavolainen jo pitkän linjan kirjailija ja kirjallisuuskriitikko, mutta silti vain fil.kand. Hän tosin ei edes kirjaudu yliopistoon.

Sittemmin Turun kotimaisen kirjallisuuden opinnot on jättänyt kesken mm. pitkän linjan kirjailija ja muusikko Kauko Röyhkä.

Otin koronakriisin varjolla syksyksi osa-aikaista opintovapaata tarkoituksena viimein saada maisterin tutkinto valmiiksi. Tietyistä yliopistobyrokraattisista syistä aika kului lähinnä muodollisuuksien ja erilaisten hakemusten täyttämiseen, ja nyt näyttää siltä, että papereiden lopullinen saaminen kestää ainakin tämän vuoden loppuun.

Katson kuitenkin olevani hyvässä seurasssa.

Elämien kerrat ja kaaret

En ole koskaan ollut mikään elämänkertojen ja muistelmien suurkulutaja, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen lukenut useammankin. Ehkä siinä on joku ikääntymisjuttu, näin isähahmotta kasvaneena jossain vaiheessa tajusin, että en oikeastaan tunne ketään oikeasti aikuisia ihmisiä, ainakaan sellaisia joilta voisin ottaa mitään mallia siihen miten hahmottaa omaa aikuistumistani. Jossain kolmenkympin kohdalla (onpa siitäkin jo aikaa!) seurasin Facebookissa jotain Kauko Röyhkän feediä ja onko se sitten tapa, jolla haluan vanheta (ilmeisesti häneltäkin on tulossa piakkoin elämänkerta). Nykyään kai Kaukon fanittaminen ei ole uskottavaa, mutta mitäpä siitä.

Edellinen lukemani elämänkerta oli kehuttu Teemu KeskisarjanSaapasnahkatorni”, tutkielma Aleksis Kivestä. Aikoinaan viimeinen tenttini kirjallisuuden alalta jäi kesken, kun ahdistuin Tarkiaisen Kivi-kerrasta niin paljon, etten saanut sitä luettua loppuun.

Nyt kesken on Riitta Kylänpään kirja Linkolasta, ”Ihminen ja legenda”.

Viime vuonna tuli luettua myös Linkolan kaverin Pekka Tarkan muistelmat ”Onnen Pekka”. Sekin oli entiselle kirjallisuudenopiskelijalle luonnollinen valinta.

Heikki ”Hector” Harman Asfalttihippi” piti tietysti myös lukea, koska omana aikanaan Hectorin laulujen sanoitukset olivat miinulle oikeastaan ensimmäinen kosketus suomenkieliseen lyriikkaan.

Vähän oudommasta päästä oli Kiira Korven elämänkerta ”Ehjäksi särkynyt” (by Jere Nurminen). En ole oikeastaan minkäänsortin urheilun ystävä ja kuvatkin olisi varmaan voinut katsoa netistä ja olisi noin kornin otsikonkin luullut karkoittavan, mutta ajattelinpa kerrankin lukea jotain mitä yleensä ei tule luettua.

Kesken jäi Cheek-Jaren elämänkerta, vaikka ei se ollut niin huono, mitä olin pelännyt (lapsuusmuistelmat olivat ihan sympaattisia).

Yrjö Kallisen Elämä ja Totuus tuli luettua Perttu Häkkisen ohjelmien teemojen perusteella.

Ruben Oskar Auervaarasta Timo Kauton kirjoitettaman ”Aurinko- ja kevätmies”-elämänkerran selasin läpi erääseen kirjoitusprojektiin liittyen.

Aarni Virtasen kirjoittama Vennamo: mies ja hänen puolueensa tuli luettua, kun olin lukenut pari Perussuomalaisiin liittyvää kirjaa, ja teki mieli palata sylttytehtaalle. Vennamon oma kirja ”Kulissien takaa” on tuossa hyllyssä odottamassa vuoroaan.

Elämänkerrat ja muistelmat ovat siinä mielessä mielekästä luettavaa, että ne ovat tietokirjoja kaunokirjallisempia, mutta silti ”totta”. Siitä tosin en ole ihan varma, olenko varsinaisesti oppinut niistä mitään omaa elämääni varten.