Suomalainen kirjakauppa ja valinnan vaikeus

Sain työnantajaltani joulubonuksen lahjakortin muodossa ja tällä kertaa kortti oli Suomalaiseen kirjakauppaan. Eilen kävin tekemässä kaupungilla joululahjaostokset ja katsomassa mihin voisin 40€ ylimääräistä rahaa käyttää. Oli yllättävänkin vaikea päästä rahoistaan eroon.

Omistan enemmän kirjoja kuin mitä kerrostalokolmioomme mukavasti mahtuu. Silti täysihintaisia, kovakantisia kirjoja suoraan kirjakaupan hyllystä tulee ostettua harvoin. Yleensä juurikin lahjoiksi tai sitten jos jonkun tutun kirja on ilmestynyt enkä ole saanut pummattua tekijänkappaletta. Turussa eniten kirjoja olen ostanut Alfa-Antikvasta, joka vielä reilu vuosi sitten entisen omistajan kaudella oli jännittävä ja hämärä, päälle kaatuvien kaksimetristen kirjaröykkiöiden turvottama puoti, josta löytyi aina parilla eurolla joku ylläri kotiin viemisiksi. Uuden omistajan Tomi Tuomisen aikana paikka on hieman siistiytynyt ja painopisteet muuttuneet, mutta on edelleen Turun mielenkiintoisimpia liikkeitä.

Muita hyviä paikkoja hankkia kirjoja ovat poistolaarit, kirjamessujen ”viisi kirjaa kympillä”-tarjoukset, Turussa Kirjakahvila, kirpputorit ja esim. Tori.fi-jossa ihmiset antavat muovikassikaupalla kirjoja ilmaiseksi. Hyvä klassikkokirja kestää aikaa ja lukukertoja ja onkin outoa, miten kirjan myyntisesonki on nykyään niin lyhyt, että eilisen menestysromaani punalaputetaan nopeammin kuin päiväysvanha nakkipaketti.

Viimeksi Suomalaisesta kirjakaupasta ostin jotain kuin kirjasto oli kiinni lakon vuoksi ja päivä sattui olemaan myös äitienpäivä. Sometin silloin Suomalaisen kirjakaupan kapeasta valikoimasta, koska merkkipäivän kunniaksi kauppa tuntui laittaneen pahinta hömppää näytille, niin että se tuntui naislukijoiden aliarvioimiselta. Jotkut ymmärsivät tämän väärin: onko sinusta muka naisille suunnattu kirjallisuus hömppää ja mitä vikaa muka hömpässä on? Tosiasiassa tarkoitin tällä sitä, että suurimman osan kirjoista ostavat +35-vuotiaat naiset, eli ne äitienpäivän lahjansaajat. Onkin ristiriitaista, että kirjakaupat erikseen valikoivat tietyntyyppisiä kirjoja äitienpäivälahjoiksi.

Silloin tarttui akuuttiin lukemisen puutteeseen mukaan Antti Tuomaisen Jäniskerroin. Syynä tähän oli, että olin sähkökirjana lukenut Hirvikaavaa jonkin matkaa, kunnes olin tajunnut, että kyseessä on sarjan toinen osa. Jäniskerrointa lukiessa taas tajusin, että kyseessä on ihan sama kirja kahteen kertaan. Eikä edes kovin hyvä.

Kenties tällä viikollakin oli käynnissä jokin viihdesesonki: dekkareita ja kartanoromantiikkaa, George R.R. Martinia ja hänen jäljittelijöitään, Jojo Moyesia, Lucinda Rileytä… Runohylly piilossa aikuisten värityskirjojen takana. Silmään ei osunut yhtäkään kirjaa, joka olisi kiinnostanut. Tätä vaikeutti vielä se, että hyllyt ovat minua vähän navan yläpuolelle, joten tungoksessa en halunnut kömpiä alahyllyille, jonne varmasti ne hyvät, vähän myyvät kirjat oli piilotettu. Ei kirjojen välttämättä pidä pelkästään mitään Proustia olla, mutta näistä irtokarkin värisistä kansista mikään ei herättänyt kiinnostuta. Alekirjoja ei löytynyt, kenties ne makulatuurin kautta lämmittivät nyt turkulaisia kotitalouksia Orikedon polttolaitoksella.

Järkevintä toki olisi ollut tilata kirjat etukäteen, onhan Suomalainen kirjakauppa Kirjavälityksen jäsen ja sitä kautta lähes kaikki suomalainen kirjallisuus on tilattavissa sen kautta. Tätä varten kuitenkin olisi etukäteen pitänyt tietää mitä haluaa.

Mukaan tarttui seurapeli ja pokkaripainos Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista. Tästä jäi vielä kaksi euroa postikorttiin. Valitsin mahdollisimman vähän jouluisen.

Yle Areenan parhaat podcastit

Kaupallisia radiokanavia edustava RadioMedia ry on pyytänyt Yleisradion hallintoneuvostoa ennakkoarvioimaan Ylen verkossa jaeltavien audiosisältöjen eli ns. podcastien markkinavaikutukset. Arvioinnilla tässä tarkoitetaan käytännössä niiden ajamista alas.

Itse olen Yle Areenan podcastien suurkuluttaja. En kuuntele lainkaan muiden alustojen podcasteja. Youtuben sisältöjä kulutan myös ahkerasti. Ainoa mieleen tuleva kaupallisten tuottajien podcast oli Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä, joka on Apu-lehden kustantama. Kesällä koronassa maatessa se oli ainoa, johon keskittyminen riitti ja Pekan rauhallinen ääni rauhoitti hermoja.

Muuhun mediaan nettisisällöt vertautuvat siten, että oikeastaan offline en juurikaan kuluta mitään sisältöjä.

En edes omista vanhan mallista, radioaaltoja vastaanottavaa laitetta. Viimeksi kuuntelin radiolähetyksiä vuosina 2007-2009, jolloin avopuolisoni piti radiota päällä ja siellä vuorottelivat enimmäkseen Yle 1 ja Yle puhe. Mieleen ohjelmista ovat jääneet mm. Kare Eskolan juontama Välilevyt ja Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää. Myös Tuomas Enbusken oma ohjelma oli siihen aikaan asiallista kuunneltavaa, mikä jälkeen päin ei kuulosta uskottavalta. Nuorempana kuuntelin tietysti Radio Mafiaa, jonka lakkauttaminen oli aikanaan rikos kulttuuria vastaan, mutta ei siitä sen enempää.

Muita radiokanavia kuuntelen pakosta. En edes osaa arvioida niitä sen enempää, koska kokemus niistä rajoittuu siihen, että supermarketin taustalla soi joku soittolistaradio ja välillä juontajapari kikattelee jostain peräpukamakokemuksistaan.

Television kanssa on sama juttu: luovuin perinteisestä tv-vastaanottimesta, puukehyksisestä ASA:stani, kun digilähetykset alkoivat 2007. Tv-sarjoja ja elokuvia saattoi katsoa kuitenkin tietokoneen kautta silloinkin, joten menetys ei ollut suuri. Nyt viime keväänä uuteen asuntoon muutettaessa ostettiin ihan oikea televisio taas pitkästä aikaa, enkä todellakaan näytä menettäneen mitään. Joka ilta sieltä tulee ne samat Tohtori Paise, Sinkkuillallinen ja Fast and Furious 5. TV-laitteen kautta tuleekin katsottua lähinnä suoratoistopalveluiden sisältöjä.

Ylipäätään tiettyyn lähetysaikaan sidottu ohjelma vaikuttaa vuonna 2022 vieraalta konseptilta. Ollaanko yhtenäiskulttuurista etäännytty jo niin, ettei koko Suomi istuudu yhtä aikaa katsomaan Ritari Ässää?

Podcastit kulkevat mukana ja soivat kuulokkeista bussissa, kotitöitä tehdessä tai kuntosalilla. Kun viereisellä bodaajalla soi Eye of the Tiger repeatilla, minulla soi Tiedeykkönen.

Seuraavassa muutama suositus Ylen tarjonnasta:

Kalle Haatanen: nykyajan pinnallisessa Twitter-kulttuurissa on positiivista, kun kerrankin asiasta jotain tietävä tutkija saa puhua asiasta rauhassa lähes tunnin ja toimittajakin on perehtynyt etukäteen aiheeseen.

Tiedetrippi: tämän hetken suosituin Ylen podcast popularisoi tiedettä, ja vaikka onkin välillä vähän hullu maailma -osastoa, niin sisältää paljon mielenkiintoista yleistietoa ja on kevyempi kuunnella kuin vaikkapa Tiedeykkönen. Asiaa esim. ydinkokeista, Einsteinin aivoista ja psykopaateista.

Pieleen mennyt historia: parasta historian popularisointia ja vastalääkettä kehitysuskolle. Historiasarjoista voi mainita myös 12 Diktaattoria (joita on tällä hetkellä enemmän kuin 12) ja Suomi talvisodassa. Tällä hetkellä ajankohtainen on myös sarja Venäjän vallankumouksesta.

Radioteatteri / draamatuotanto:

Jostain syystä äänikirjojen suosion noustessa varsinaiset näytellyt radiokuunnelmat ovat jääneet paitsioon. Tässä muutama suositus:

  • Hasse avaruudesta: Jussi Vatasen pää-ääninäyttelemä scifi-hupailu.
  • Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja
  • Viha on paha vieras: en yleensä lue dekkareita (tai kuuntele niitä), muuta kuin Reijo Mäen Vares-sarjaa, mutta tämä tamperelaisen virkaveljensä Seppo Jokisen kirjan dramatisointi oli mukavaa kuunneltavaa bussimatkan aikana (Tampere-Turku tietenkin), varsinkin kun nimikkoäänenä oli karismaattinen Tommi Korpela.
  • Kyllä minä niin mieleni pahoitin: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei esittelyä kaipaa.
  • Neurovelho: scifi-klassikko Matti Pellonpään lukemana.
  • Linnunradan käsikirja liftareille: jos Neurovelho on klassikko, niin Douglas Adamsin Liftari se vasta onkin sekä alkuteoksen, että alkuperäiselle kuunnelmalle uskollisen suomalaisversion ansiosta. Rooleissa mm. Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg ja Kauko Helovirta. Valitettavasti Ylen sivuilta siitä löytyy tällä hetkellä vain otteita.

Kun haen Googlesta hakusanalla ”podcastit”, suosittelee se minulle Suplan palvelua. Sen ohjelmia ovat mm. Aamulypysy, jonka kerrotaan olevan Suomen suosituin radio-ohjelma, OMG!, jossa ”Noora Hapuli ja Mia Paavonen analysoivat kotimaan mehukkaimpia viihdeuutisia” sekä Korporaatio, jonka mainostetaan olevan ”epäkorrekti ja hauska, puhe- ja musiikkisisällöltään”.

Elitistinä taidan silti pysyä Ylen palvelun parissa.

Kaikkien aikojen iskevimmät kirjat

Ugus listasi ”kovimmin iskeneet kaunokirjalliset teokset”. Itse olen tänä vuonna lukenut niin huonoja, tai ainakin henkilökohtaisesti heikosti iskeneitä kirjoja, että tulin hetkein aikaa miettineeksi, tykkäänkö edes lukemisesta. Vai luenko jostain ulkokirjallisista syistä, kuten että lukeminen on arvostettu harrastus? Viimeksi kun samansuuntainen kysymys esitettiin jossain illanistujaisissa, olin jonossa ensimmäisenä vastaamaan ja vastasin ”Taru sormusten herrasta” ja sen lukeminen aamuyöstä 9-vuotiaana. Seuraavana pöydän ympärillä vastattiin Kadonnutta aikaa etsimässä ja sitä seuraava vastasi ”mulla on sama!”. Sen jälkeen tuli jotain Taikavuorta ja Kuolemaa Venetsiassa. Okei, jos olisin saanut hetken miettiä, niin olisin minäkin vastannut Danten Jumalainen näytelmä, alkukielellä.

Näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata. Varmasti fantasiakirjojen ahmiminen lapsena oli objektiivisesti ja subjektiivisesti niitä voimakkaimpia lukuelämyksiä. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjoja ahmimalla niin, että en malta mennä nukkumaan? Melko kursiivisesti tulee selattua Finlandia-ehdokkaita läpi, koska ajattelee sen kuuluvan yleissivistykseen. Minulla on laukussa aina kirja matkassa, jota selailen samalla tavalla kuin muut selailevat puhelintaan (hankin ns. älypuhelimenkin varsin myöhään). Mutta milloin viimeksi olisin niistäkään kirjoista todella vaikuttunut?

Lapsena olin luokaltani lähes ainoa poika, joka luki kirjoja. Pahikset huutelivat homoksi. Facebookin mukaan se toinen kirjoja lukenut poika on näköjään avioliittolain uudistuksen myötä mennyt naimisiin karvanaamaisen hunksin kanssa, joten huutelijat olivat näemmä vain puoliksi väärässä. Suurin syy kirjojen lukemiselle oli yksinkertaisesti se, että lama-Suomessa ei nuorisolla ollut juuri muutakaan tekemistä.

Niin sanotuista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aikuistenosastolle varhain, jo ala-asteiässä. Luin mm. Arto Paasilinnan kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat. Nehän ovat oikeastaan poikien seikkailukirjoja. Yläasteiässä luin kaikki Stephen Kingin saatavilla olevat kirjat (molemmat edellä mainitut ovat alansa tuotteliaimpia kirjailijoita, ja lapsuuteni jälkeen molemmilta ilmestyi vielä useampi romaani, Kingiltä kymmeniä, joita en ole lukenut). King oli myös siinä määrin rankkaa, että se sopi murrosiän rankkaan vaiheeseen, vaikka kauhukirjallisuutta en ole noin muuten paljoakaan lukenut.

Tietenkin luin myös ne (viihteelliset) klassikot, kuten Kolme Muskettisoturia, Aarresaari, Välskärin kertomukset, Jules Vernen kaikki kirjat, Robinson Crusoe, Odysseia. Saarikosken käännöksenä Odysseuksen harharetket olivat lähes ymmärrettävää luettavaa lapsellekin, ja tarina oli tuttu myös animaatiofilmistä, joka katsottiin elämänkatsomustiedon tunnilla. Hahmona Odysseus edustaa samanlaista länsimaalaisen valkoisen miehen arkkityyppiä kuin Robinsonkin, joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä (viime aikoina esim. Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?). Tämän tyyppiset hahmot ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaisena näen itseni.

Lukiossa löysin Kurt Vonnegutin, jonka kirjat sopivat pasifistiseen ja humanistiseen maailmankatsomukseeni. Samoin dystopiat kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma, joista jälkimmäisen luin uudestaan hiljattain (katsottuani siitä tehdyn sarjan) ja joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Samaan aikaan luin jotain Esa Saarisen populaareja filosofiankirjoja ja niiden innoittamana selailin Sartrea, mutta en päässyt siihen kovin syvälle. En siis voi kehuskella, että olisin jo lukioiässä vaikuttunut ranskalaisista ja venäläisistä klassikoista ja väittää vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluvaksi Sotaa ja rauhaa, Karamazovin veljeksiä, Rouva Bovarya tai Inhoa. Eikä toisaalta joku Sieppari ruispellossa saanut minua kapinoimaan koulussa tai Kerouackin On the Road liftaamaan (liftasin kyllä, mutta en kirjallisista syistä).

Lukioaikana vaikutuksen teki Harri Sirolan Abiturientti, kenties jostain ikäkauteen liittyvistä syistä, mutta kun aikuisena noukin sen kirjaston poistohyllystä matkaani, en pystynyt lukemaan sitä ensimmäistä sivua pidemmälle.

Toki klassikkoni luin siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta kun lukee 30 klassikkoa 2 kuukaudessa, ei niistä kauheasti ehdi vaikuttumaan. Enemmän varmasti olisin saanut kirjoista irti, jos olisin lukenut tiivistelmät Wikipediasta, jos sellainen olisi ollut olemassa siihen aikaan. Voimakkaimmat muistot tältä ajalta liittyvät sellaisiin suomalaisiin prosaisteihin kuin Rosa Liksom (Yhden yön pysäkki ym. novellit), Juha Seppälä (Suuret kertomukset, Supermarket) ja Kari Hotakainen, jonka Buster Keaton oli erikoinen lukukokemus. Tässä vaiheessa tarinoita enemmän alkoi kiinnostaa kirjojen kieli.

Olisi liioittelua väittää, että olisin vaikuttunut mistään niistä parista sadasta kaunokirjallisesta teoksesta, jotka opintoja varten luin, ainakaan jos mittapuuna pidetään sellaista emotionaalista reaktiota, että ahmii kirjan kannesta kanteen pystymättä laskemaan sitä alas. Päin vastoin, kokopäiväinen kirjallisuudenopiskelu vei ilon vapaa-ajan lukemisesta ja sen jälkeen tulikin parin vuoden aukko, josta en kovin montaa lukukokemusta pysty muistamaan. Suurin osa kirjoista jäi kesken, mikä varmasti kertoo niiden lukuelämyksen voimakkuudesta.

Jonkinlaiseen kirjojen ahmimiseen pääsin takaisin ollessani työharjoittelussa Riiassa, Latvian yliopistossa vuonna 2010. Suomen kielen laitoksella oli valikoima suomalaista kirjallisuutta, vaikkakin kovin pieni, ja lahjoituksina saatu. Tuntemattomassa kaupungissa oli yhtäkkiä paljon aikaa ja jälleen lukeminen vaikutti varteenotettavalta tavalta viettää sitä. Kalsea talvi kului paikallisessa kafejnīcassa teen ja rommin ääressä ja heti säiden lämmettyä siirryin puiston penkeille. Muistiin ovat jääneet mm. Danieli Katzin Saksalainen sikakoira (mutta Berberileijonan rakkaus on suosikkini), Paavo Rintalan Pojat ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Monet mieleen painuneet kirjat ovat olleet tyyliltään ja sisällöltään aika rankkoja. Sellainen on esim. Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa, jonka luin muistaakseni abivuonna. Olin melko varma, että se oli kirjoitettu työpöydällä lista tabuista, joita siinä halutaan rikkoa. Myöhemmin jossain haastattelussa Röyhkä taisikin sanoa, että tarkoitus oli kirjoittaa mahdollisimman shokeeraava kirja. Toinen oli ensimmäinen viroksi lukemani kirja, Kaur Kenderin Iseseisvuspäev (Itsenäisyyspäivä). Kirjan päähenkilö Karl on aito virolainen pätt, ja kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, saako esimerkiksi vaimonhakkaamisesta kirjoittaa näin.

Sellaiset kirjat kuten Trainspotting, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Fight Club ovat ehdottomasti iskevimpien kirjojen listalla, mutta näin ne kaikki ensin elokuvana ja luin kirjan vasta myöhemmin, enkä osaa erottaa lukukokemusta katselukokemuksesta, ja kyseiset filmit ovat myös lempielokuviani, vaikka olenkin enemmän lukutoukka kuin leffafriikki.

Sittemmin kukin omalla tavallaan rajuja ja hyvää makua kaihtavia lukukokemuksia ovat olleet mm. Arto Salmisen, Michel Houellebecq ja Robert Shelby Jr:n teokset. Sekä tietenkin Charles Bukowskin, joka on nykydekanttien suosiossa enemmän kuin joku Baudelaire tai Wilde. Suunnilleen näistä edellä mainituista aineksista syntyi myös oma kirjallinen yritelmäni Rauta-aika.

Viime aikojen keskeisiä mainintoja voisivat saada esim. Petri Tammisen Enon opetukset, Heikki Kännön Runoilija ja Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa.

Ehkä ”kaikkien aikojen iskevimpien kirjojen” sijaan voi ajatella, että eri elämänvaiheeseen kuuluvat erilaiset kirjat. Varsinkin varhaisemmalla iällä luetut kirjat ovat jättäneet jälkensä ja olisi vaikea kuvitella millainen ihminen olisi, jos ei olisi lukenut noita kirjoja kaikanaan. Jokin itsekunnioitus estää listaamassa lempikirjoiksi ihan niitä pahimpia juoppuhullun päiväkirjoja, mutta aivan objektiivisesti mitattuna ei ole totta, että nauttisin eniten juuri korkeakirjallisuudesta. Samalla tavalla musiikin puolella ymmärrän kyllä, millä tavalla Mozart on parempi kuin Beatles, mutta enemmän rock saa vibaa punttiin kuin kamarimusiikki.

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Protestiäänestämisestä

Kun eilen kerroin jo yhden yläastemuiston, niin kerrotaanpa toinen.

Yläasteella meillä oli viisi rinkkaisluokkaa, joista luokka D tunnettiin pahisluokkana. Pahisluokka D:n piti valita itselleen taloudenhoitaja hoitamaan luokkaretkirahastoa. Luokan tytöt halusivat siihen jonkun harmaan hiirulaisen, mutta takapenkin pojat päättivät, että läpällä, piruillakseen ja ihan vittuillessa äänestetään siihen Pasi (nimi muutettu). Ulkoiselta habitukseltaan Pasi muistutti Nelson Muntzia, mutta sellaisella suomalaisen räkäisellä mopopojan twistillä. Koska pahisjätkillä oli luokassa enemmistö, saivat he tahtonsa läpi asiassa, jossa he normaalisti olisivat olleet että ihan sama. Pasi siis valittiin luokan taloudenhoitajaksi. Keväällä Pasi kävi nostamassa luokkaretkirahat ja osti niillä kaljaa ja röökiä. Sen pituinen se.

Jehovan todistajat, oma kokemukseni

En juurikaan avaudu henkilökohtaisesta elämästäni, mutta otsikon aihe on itsessään sellainen, josta on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja toimikoon tämä henkilökohtainen tapauskertomus jonkinlaisena johdantona.

Isäni perhe oli Jehovan todistajia. Isän isä kuoli yllättäen vuonna 1975, en tiedä liittyikö vuoteen tiettyä kohtalon ivaa (samalle vuodelle odotettiin maailmanloppua). Isäni oirehti sillä tavalla kuin yksinhuoltajien teini-ikäiset lapset oirehtivat ja todistajien seurakunnan vanhimmat reagoivat siihen sillä tavalla, jolla he reagoivat nuorten ”epäsosiaaliseen käytökseen”. Tästä varoitusten jälkeen seurasi erottaminen. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä tapahtumista tiedän. Isäni veli, eli setäni, on Jehovan todistaja tänäkin päivänä ja veljesten elämänpolut veivät monella tapaa eri suuntiin, minkä merkityksen sitten nuoruuden risteyskohdille haluaakaan antaa. Isäni äiti, eli mummoni, meni uusiin naimisiin miehen kanssa, joka oli myös todistaja, ja muutti Ruotsiin.

Kotona meillä ei puhuttu uskonnosta ja koulussa kävin elämänkatsomustiedon tunneilla (meidän perheen lapset olivat ainoita oppilaita tunneilla). Isäni näkemys oli, että uskonnosta ei pidä puhua ennen kuin lapset osaavat itse arvioida mihin haluavat uskoa.

Jehovan todistajien kohdalla puhutaan ”karttamisesta”, eli siteiden katkaisemisesta seurakunnasta lähteneisiin tai erotettuihin, eli ”luopioihin”, olivat nämä sitten vain tuttavia tai läheisiä perheenjäseniä. En tiedä kuinka suurta roolia karttaminen meidän perheessämme näytteli. Minulla oli suomenmummo ja ruotsinmummo ja varhaislapsuudessa Ruotsiin ajettiin melkein joka kesä. Mummolle soiteltiin usein ja pitkiä puheluita (80-luvulla ulkomaanpuhelut olivat kalliita) ja muistan ruotsinmummon melkein paremmin ääneltä kuin ulkonäöltä. Siihen, että lahjapaketit tulivat ruotsinmummolta muutoin kuin syntymäpäivinä, en kiinnittänyt huomiota. Ainakaan totaalista karttaminen ei siis ollut.

Isän veljen kanssa kanssakäyminen oli vähäisempää, ja vierailut mummolaan todennäköisesti ajoitettiin tarkoituksella eri aikaan. Tutustuin häneen vasta ollessani teini-ikäinen, siinä neljäntoista, kun isäni kysyi haluaisinko opiskella Raamattua hänen veljensä kanssa. Kesti hetkisen reagoida tietoon, että isälläni oli veli. Olin varhaislapsuudessa nähnyt häntä niin harvoin, eikä meillä koskaan kotona puhuttu hänestä, että hetkittäin olin unohtanut hänen olemassaolonsa.

Tutkiskelimme Raamattua setäni kanssa muutaman vuoden. Vaikka olen nykyään ateisti, en katso ajan menneen sinänsä hukkaan. Monenlaisiin kirjoihin on tullut elämän aikana käytettyä aikaa, ja tänäkin päivänä väitän tuntevani Raamatun monilta osin paremmin kuin moni vakaumuksellisena kristittynä pitävä.

En osaa sanoa kuinka pitkälle vietyjä suunnitelmia sedälläni oli sen suhteen, että omaksuisin jehovantodistajuuden. Ajatus kasteesta ei edes käynyt mielessäni. Sedän kanssa emme koskaan käyneet yhdessä valtakunnansalilla. Nyt kun mietin, osasyy saattoi olla teini-iästä asti kasvattamani pitkä tukka, jota tuskin olisi seurakunnan piirissä pidetty hyväksyttävänä. Jossain määrin tunsin tarvetta uskoa Vartiotornin opetuksiin. Osaltaan kenties siksi, että etsin aikuista esikuvaa sedästäni. Kokonaisuuden vuoksi olin valmis omantuntoni vastaisesti ohittamaan yksityiskohtia, mutta pala palalta yksityiskohtien murentuessa lakkasin uskomasta koko juttuun.

Jehovantodistajuudessa on oleellista, että sitä ei voi omaksua osittain. Vaikka ovelta ovelle -saarnaajat esittävätkin haluavansa vain ”keskustella”, et voi vain järkeillä, että onhan niissä jutuissa jotain hyvääkin, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys, vaan sinun pitää uskoa koko juttu ja liittyä lahkoon, muuten joudut kadotukseen. Jos ajattelet, että ehkä maailmaa ei luotu noin 6000 vuotta sitten tai että maailmanloppu ei välttämättä tule parin vuoden sisällä tai että tuskin paratiisissa leijonat ovat kasvissyöjiä, niin et kuulu porukkaan eikä hangaroundeja hyväksytä. Kaikesta Raamatun lukemisesta huolimatta en tuntenut sisimmässäni, että jumala olisi olemassa oleva tosiasia, vaikka uskonto on aina filosofisena kysymyksenä kiinnostanut. En ole varma, olenko koskaan vilpittömästi uskonut, että jokin transendentti entiteetti kuulisi rukoukseni.

Aika pian sen jälkeen, kun lakkasimme tutkiskelemasta, katkesi muukin yhteydenpito. En tiedä onko se poikkeuksellista sinänsä, on minulla äidin puoleltakin eno, johon pidän yhteyttä vielä harvemmin. Seuraavan kerran näimme isäni koruttomissa hautajaisissa vuonna 2010.

Paljon puhutaan siitä, kuinka karttamiskäytäntö rikkoo perheitä. Henkilökohtaisesti en voi kaikkia elämän vastoinkäymisiä, joihin en tarkemmin mene tässä, laittaa perhettä varjostaneen lahkolaisuuden syyksi. Sitä, miten isäni asiat koki, en tiedä eikä hän niistä koskaan esittänyt kuin vihjailuja. Nyt kun ruotsinmummo kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana, on yksi ihminen vähemmän kertomassa siitä, mitä tarkalleen ottaen isäni perheessä tapahtui 70-luvun lopulla. Sedän kanssa olemme taas hautajaisjärjestelyiden vuoksi olleet yhteydessä, mutta yhteistä aikaa kysymyksilleni ei ole löytynyt. Tässä tuskin on kysymys uskonnosta sinänsä, vaan suomalaisesta kansanluonteesta, ”härmän omertásta”, jossa jurnutetaan puhumatta ja vaikeita asioita vältellään hautaan asti.

Ainakin tietyn terveen skeptisyyden jehovantodistajuuteen tutustuminen jätti. Henkilökohtainen kokemus itselle valehtelusta toimii rokotteen tavoin muitakin huuhaa-uskomuksia vastaan (tämän jälkeen koin vielä lyhyen ”posttaistolaisen äärivasemmistolaiskauden ensimmäisenä yliopistovuonna, mutta laitan sen ikäkauden piikkiin). Ihmiset valehtelevat itselleen ja puolustavat monenmoisia ideologioita, vaikka sisimmässään eivät niihin uskokaan.

Ehkä kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Osaltaan aihetta sivusi (tietäjät tietää miksi) bloggaus Rauhan ja hyvinvoinnin ajat. Eräs Jehovan todistajien narratiivi on, että asiat menevät jatkuvasti huonompaan suuntaan kunnes tulee maailmanloppu. Monelle tämä on jotenkin houkuttelevalta tuntuva argumentti, koska monista asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Mutta ovatko ne todella?

Rauhan ja hyvinvoinnin ajat

Olen syntynyt vuonna 1982 ja elänyt suurimman osan elämääni rauhallisessa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. 80-luku oli nousukauden ja perestroikan aikaa, myös suhteellisen vähävaraisessa perheessämme. Kasvukauden katkaisi 90-luvun alun lama ja maailmalla reaalisosialismi romahti. Uusia valtioita syntyi, vanhojen nimet vaihtuivat, eivätkä opettajat koulussa pysyneet maantiedon tunnila perässä, varsinkaan kun lama-aikaan kouluilla ei ollut varaa hankkia ajantasasia opetusmateriaaleja. Noin muuten lapsen arkeen maailmanhistorialliset mullistukset eivät heijastuneet. Vuosikymmen vaihtui ja koin kasvavani poliittisesti vakaassa yhteiskunnassa. Maailmanpoliittisesti Neuvostoliiton kaatuminen olisi voinut johtaa suurempiinkin levottomuuksiin ja sotiin, mutta siirtymä tapahtui lähes rauhanomaisesti.

Lamasta huolimatta 90-luku oli varsin toiveikas vuosikymmen, ainakin loppua kohden. Käsite 90’s kids keksittiin vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuvaamaan sitä viattomuuden ja kohtalaisen korkeaa materiaalista hyvinvointia, jota symboloi nostalgia sen ajan leluja kohtaan: Heman-ukkoja, Turtleseja, Nintendo-pelejä. Maailma tuntui aukeavan ja yhdistyvän ja liberaali demokratia voittavan. Huolimatta ajoittaisesta toivottomuudesta, korkeista työttömyysluvuista ja leipäjonoista, ei lamaa voi verrata johonkin 1866-1868 -nälkävuosiin. Tai ehkä aika vain kultaa muistot.

Nuoruuteni elin 2000-luvulla, joka alkoi 9/11-terrorihyökkäyksellä. Aina kysytään, missä olit kun ensi kertaa kuulit WTC-iskuista. Tarkkaa hetkeä ja paikkaa en muista (tutkimusten mukaan ihmiset myös muistavat tämän kaltaiset asiat joka tapauksessa väärin), mutta olin juuri muuttanut omaan asuntoon ja ensimmäistä viikkoa opiskelemassa. Tuolloin sanottiin, että nyt koko maailmanjärjestys meni uusiksi ja pitkä rauhanjakso tuli päätökseen (tuskin näin olisi sanottu, ellei olisi ollut konsensusta siitä, että 90-luku olisi ollut poikkeuksellista hyvinvoinnin aikaa). Maailmanpolitiikassa tämä johti sarjaan lähi-idän konflikteja: Afganistan, Irak, Syyria.

Suomessa maailmanpolitiikan tuulet eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Joku ehkä vielä muistaa sellaisenkin Kokoomuksen vaalisloganin kuin ”vastakkainasetteluiden aika on ohi”. Lause oli toki korni ja jossain määrin harhaanjohtava, mutta oli siinä totuuttakin, ja varmasti mainostoimistoissa oli laskelmoitu, että jollain tavalla se resonoi suuressa yleisössä. Tämä näkyi myös puolueiden politiikassa, jota tehtiin pikemminkin mielipidemittausten mukaan kuin ideologiselta tai ”aatteelliselta” pohjalta. Porvaripuolueet kannattivat hyvinvointivaltiota ja sosiaalisia ohjelmia, kunhan saivat yhtä lailla tukea kaverin golf-kerhoa. Suurin yksityistäjä oli SDP. EU:ta kannattivat ja Natoa vastustivat kaikki. Rasistisia ei uskaltanut puhua kukaan. Toiset puhuvat siirtymästä oikealle, ”uusliberalismiin”, toiset siirtymästä vasemmalle, ”sosiaaliliberalismiin” ja varmasti molemmat ovat osittain oikeassa.

Lähi-idän tilanteesta huolimatta Euroopassa vallitsi rauha. Meidän sukupolvellemme olisi käsittämätön ajatus, että Saksa hyökkäisi Belgian ja Hollannin kautta Ranskaan (kuten se vielä viime vuosisadalla teki kahdesti) tai että Ranska ja Iso-Britannia taistelisivat siirtomaista (joiden itsenäistymisestä ei ole siitäkään niin kauaa) tai edes että Venäjä uhkaisi hyökätä länteen. Eurooppa yhdentyi ja laajeni itään. Olin vaihto-opiskelija Virossa vuosina 2003-2004 (josta on kohta 20 vuotta, eli Viron uudelleenitsenäistyminen oli tuona aikana lähempänä kuin nykyhetkestä takaisin noihin vuosiin). Silloin tullissa piti näyttää vielä passia ja eurot vaihtaa kruunuihin. Asiakaspalvelu oli Neuvostoliiton peruja ja asuntoja lämmitettiin puulla kaupunkien keskustassa. Tuntui, että oli ulkomailla. Nykyään Virokin on EU-maa ja samaa sisämarkkinaa.

Monet paikantavat vastakkainasettelun palaamisen vuoden 2007 pörssiromahdukseen, varsinkin he, jotka paikantavat ääriliikkeet ja populismin sosioekonomisiin syihin. Heidän mukaansa kaikki ovat pohjimmiltaan liberaaleja demokraatteja, ellei sitten taloudellinen eriarvoisuus aja heitä äänestämään oikeistopopulisteja. Talousromahduksen katsottiin johtaneen Donald Trumpin presidenttiyteen 10 vuotta myöhemmin kaikkine lieveilmiöineen. Euroopassa tulivat keltaliivit, Kultainen aamunkoitto, Viktor Orbán. Suomessa Perussuomalaiset sai ensimmäisen jytkynsä vuonna 2011. Perussuomalaisten suosio johtuu pääasiassa siitä, että Kokoomus oli siirtynyt kohti (poliittista) keskustaa, kuten aikaisemmin totesin, ja toisaalta Keskustakin lähti tavoittelemaan liberaalien kaupunkilaisten ääniä. Oikealle jäi näin runsaasti tilaa konservatiivipuolueelle, joka vetoaisi myös duunaritaustaisiin entisiin demareihin.

Niin tai näin, tänä päivänä tuskin kukaan väittäisi uskottavasti vastakkainasettelun olevan ohi. Vuoden 2007 jälkeen myös sosiaalinen media on räjähtänyt, ja siellä jos missä ei mitään muuta olekaan kuin vastakkainasettelua. Tämä ei koske pelkästään rivikansalaisia, vaan myös päättäjät kansanedustajia ja ministereitä myöten kinastelevat alatyylisesti Facebookissa ja Twitterissä. Kansa tuntuu olevan suorastaan kahtia jakautunut samalla tavalla kuin 1920-30 -luvulla.

Ovatko rauhanajat siis ohi? Neljästä Ilmestyskirjan ratsastajasta olemme nähneet jo kaksi: Tauti ja Sota. Pian seuraa kolmaskin, Nälänhätä, kun viljan hinta kallistuu sodan ja pakotteiden vuoksi ja Afrikassa ei ole köyhillä varaa ruokaan. Neljäs ratsastaja, Kuolema, seuraa luonnollisesti edellisten kannoilla. Eskatologiset liikkeet uskovat vakavasti meidän elävän lopun aikoja. Heidän oppinsa mukaan asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan, kunnes koittaa maailmanloppu. Sukulaisissani on paljon jehovantodistajia, joten varsinkin sitä kautta on tullut tutuksi ajatus, että nykyaika on poikkeuksellisen rappeutunutta ja onnetonta.

Meillä kaikilla, tosin joillakin enemmän kuin toisilla ja etenkin elämän ehtoopuolella, on tapana toistella, että ennen asiat olivat paremmin. Se, mikä oli ”ennen”, on tietenkin suhteellista ja vaihtelee kertojasta toiseen, mutta silti siitä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Jos viimeiset 30 vuotta onkin mennyt hyvin, niin viimeiset 2 vuotta ainakin todistavat, että ”enkö minä sanonut”. Ei ollut ennen kulkutauteja, ja jos olikin niin ei niistä välitetty. Sodatkin olivat jotenkin reilumpia ja reippaampia.

Tähän ”narratiiviin” liittyy tuttu kaksoisvalaistus: toisaalta ennen kaikki oli paremmin, toisaalta nykyään on kaikki helpompaa. Ennen ei ollut älypuhelimia ja hiihdettiin talvisotaan kesät-talvet, mutta oltiin sentään onnellisia ja vähään tyytyväisiä. Väkivaltaa ei ollut, koska erinäköisten tai muuten vain poikkeavien hakkaamista ei laskettu väkivallaksi. Homoja ei ollut, ja jos oli, nekin hakattiin. Lapsia hakattiin, että oppivat olemaan kohteliaita vanhemmilleen. Ruoka oli terveellistä ja syötiin paljon kasviksia, mutta kukaan ei ollut kasvissyöjä. Rock oli aidompaa, paitsi sitä ennen, jolloin rockia ei ollut, mikä onkin hyvä, koska pohjimmiltaan rock on kuitenkin tummaihoisten, narkomaanien, homoseksuaalien ja muiden hetkuttajien musiikkia. Luontoa kunnioitettiin, mutta luonnonsuojelijoita ei ollut keksittykään.

Todellisuudessa maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Rikollisuus ja väkivalta ovat vähentyneet niin kauan kuin niitä on tilastoitu. Absoluuttinen köyhyys on lähes kadonnut Suomesta. Nuoriso raitistuu. Ihmiset elävät aina vain pidempään ja ovat terveempiä. Elämme ennen näkemätöntä yltäkylläisyyden aikaa. Suomi ei ole vuoden 1945 jälkeen ollut sodassa eikä muutamia yöpakkasia ja noottikriisejä lukuun ottamatta ole 77 vuoteen ollut turvallisuutta uhkaavassa ulkopoliittisessa kriisissä.

Ehkä näin pitkä hyvinvoinnin aika saa uhkakuvat tuntumaan suhteellisen suuremmilta. Covid19-pandemia sai ihmiset pelkäämään zombie apocalypsen kaltaista maailmanloppua, Venäjän hyökkäys nuclear holocaustia. Vaikka molemmat ovat vakavia globaaleja ongelmia, jotka vaativat vakavaa puuttumista, eivät ne tarkoita maailmanloppua. Nekin ovat pian ohi ja ajat jatkavat paranemistaan ilman, että niistä on meille suomalaisille enempää kuin lievää epämukavuutta.

”Kyllä Pekka Sauri on viisas mies”

Muistan nuoruudestani Pekka Saurin yöradion, kuten varmaan muistaa moni muukin ja kääntäen meidän ikäpolvelle Sauri on juuri tunnettu radiopsykiatrina, joka juonsi livelähetystä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Radio Suomella 90-luvun lopulla (nyt kun googlasin aiheesta, paljastui että ohjelma oli sitä ennen pyörinyt jo 10 vuotta Radio Helsingillä, joka ei kuulunut lapsuuspaikkakunnallani, ja oli siksi entuudestaan tuntematon tieto). Viimeiset 20 vuotta Sauri on ollut tunnetumpi kenties Helsingin kunnallispolitiikasta, joten nykynuoret eivät varmaankaan Yöradiota muista.

Murrosikäisen pojanjolpin mielestä hauskinta tietysti ohjelmassa oli se kuinka kaiken maailman sekopäät soittivat suoraan lähetykseen ja kaikkein hauskinta olivat pilapuhelut, joita joka kerta odotettiin. Sauri oli luonnollisesti tyhmä vanha ukko ja tosikko, jonka kustannuksella tehtiin pilaa.

Jouduinkin siksi hämmästymään, kun eräs ikätoverini totesi, että ”oikeesti Pekka Sauri on helvetin viisas mies”. Yritin heittää asian leikiksi, onhan Yöradio sentään pelkkä vitsi. Kaveri toisti väitteensä pontevammin: ”ei kun oikeesti olen sitä mieltä, että Pekka Sauri on helvetin fiksu äijä”.

Kaverin kommentti jäi mieleen ja näin jälkeenpäin arvioituna se on hyvin vahva mielipide murrosikäiseltä ammattikoululaiselta nuuska huulessa. Miksi kaikkeen pitäisi suhtautua vitsinä? Varsinkin nuorena halusi peitellä omaa epävarmuuttaan ironialla, mitään ei voinut ottaa tosissaan, koska se oli jotenkin noloa. Samalla tavalla vielä vanhempanakin on vaikea antaa tunnustusta siitä, että joku on aidosti sanonut jotain fiksua tai tehnyt jotain merkittävää.

Ehkä murrosikäisen kaverini opetus on, että pitäisi aidosti kuunnella mitä ihmisillä on sanottavaa (tai lukea ajatuksella mitä he ovat kirjoittaneet) ja suhtautua sen sisältöön avoimesti ja ennakkoluulottomasti sen sijaan, että yrittäisi heti ottaa asennetta, että kyllä minä nämä tiedän. Kriittinen asenne on suositeltavaa, mutta jos kriittisyys on vain älyllistä laiskuutta, selkäydinreaktio sen peittelemiseksi, että ei oikeasti ymmärrä mistä puhutaan, johtaa se pelkkään kyyniseen ironiaan, jossa naureskellaan syventymisen sijasta.

Se mitä maailma tarvitsee, on nöyryyttä tunnustaa tietämättömyytensä ja rohkeutta ihailla aidosti fiksuja ihmisiä.

Duunari – jalo villi

Matti Tuomela kirjoittaa hyvin Nuoressa voimassa (Sammakkoprinssin tarina – miten työväenluokkaa esitetään, 10.3.2021) samasta asiasta, jota sivusin itsekin kirjakohuista kirjoittaessani. Hän liittää meritokraattiseen ideologiaan tarpeen löytää ”turmeltumattoman” ja ”autenttisen” hahmon työväenluokasta, jotta sitten duunarisammakko löytäisi tiensä ryysyistä rikkauksiin. Hieman samalla tavalla kirjoitin (sosiaali)liberalistisesta ideologiasta, joka haluaa samalla tavalla nähdä syrjäytyneet ”jalon villin” kaltaisena, uhriuden kautta moraalisena voittajana. (Ja sitten taas voidaan pohtia, kuka haluaa nähdä ja missä: en sanoisi että keski- ja työväenluokkaa on enää olemassa perinteisellä tavalla.)

Itsekin sosiaalisesti kohtalaisen alaluokkaisesta lähtökohdista peräisin olevana — en puhuisi edes työväenluokasta, vaan työttömyysluokasta — ja kaikenlaiset ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivit ovat aina vedonneet minuun. Olen itsekin halunnut nähdä itseni sankarina, joka lahjakkaana oppilaana saa lukiosta valkolakin ja kouluttautuu yliopistossa ja menestyy elämässä. Tai ainakin halusin näin uskoa nuorempana, tähän ikään olen kasvanut jo kriittisemmäksi. Ei sillä, että minulla huonosti menisi: en ole syrjäytynyt taloudellisesti tai sosiaalisesti, mutta rikkauksia elämältä saan vielä jäädä odottamaan. Tänä päivänä itsensä sijoittaminen mihinkään sankaritarinaan oman elämänsä cheekiksi tuntuu silti vieraalta.