Sananvapaus, sensuuri, jumalanpilkka ja cancel-kulttuuri

Päivi Räsäsen homokirjoituksista oli Hesarissa juttu (maksumuurin takana), joka sivuaa tässäkin blogissa käsiteltyjä aiheita sillä tavalla, että kai se täytyy tähän linkata. Palaan taas siihen muistoon, kun opiskeluaikana keskusteltiin, mikä voisi enää ketään loukata, ja tulimme siihen tulokseen, että ei oikeastaan mikään, paitsi ehkä joku suora lapsiinsekaantumisen ihannointi (aiheestakin). Nyt muutama vuosi myöhemmin ajatus tuntuu kääntyneen päälaelleen, kun kaikesta loukkaannutaan jatkuvasti ja sananvapaudesta, taiteellisesta ilmaisusta ja sensuurista käydään oikeutta tämän tästä. Jutussa Räsäsen kirjoittelu rinnastetaan Harro Koskiseen, Hannu Salamaan ja muihin ”klassikoihin”, joista pohdimme opiskelijoinakn, voisiko sama toistua enää (Juhannustanssithan on monessa koulussa pakollisena lukemistona).

Ja kuten olen aikaisemmin todennut: asia on kääntynyt siinä mielessä päälaelleen, että nykyään konservatiivit saavat varoa sanojaan ja tekemisiään ja he ovat niitä, jotka valittavat, että heitä sensuroidaan. Tosin silloin kun he itse olivat vallassa, kiellettiin ihan kaikki ja vankilaan joutui ihan oikeasti naurettavista asioista (Räsästä onneksi tuskin vankila odottaa).

Itse alunperin olin sitä mieltä, että Räsäsen oikeusjuttu on huonosti harkittu ja siinä on vain häviäjiä: sakkorangaistus tuskin tulee olemaan kovin kova ja kysymys on lähinnä periaatteista. Ja mitä periaatteisiin tulee, omiensa silmissä Räsänen tulee olemaan moraalinen voittaja oli oikeuden tulos mikä hyvänsä — ja sitä enemmän, jos tuomio on langettava (olen aikaisemmin kuvannut ilmiötä täällä). En sitten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä sen kanssa, että ihmisryhmää kutsutaan ”saastaiseksi”.

Asiasta toiseen. Muutamat hassut ihmiset [poistettu pitkä rimpsu ilmauksia, jotka voisivat viedä minut käräjille] ovat pahoittaneet mielensä (milloin tästäkin tulee taas neutraali ilmaisu?) Kivinokan kesäteatterin Uppo-Nalle -lastennäytelmästä, jossa tarinan niminalle saa rokotteen. Saamansa rankan palautteen vuoksi teatteri on poistanut kyseisen kohtauksen näytelmästä.

Korona-pandemian kuluessa esiin on noussut ihmistyyppi, jossa yhdistyvät rokotevastaisuus, vaihtoehtolääkintä ja muu hippihörhöily yksisarvisenkelikristalleineen äärioikeistolaiseen hörhöilyyn, kuten muukalaisvastaisuuteen ja homofobiaan (valitse yksi tai useampia). Luonnollisesti heille sensuuria on se, että kesäteatteri sulkee kommentoinnin FB-sivuiltaan (saatuaan uhkauksia), mutta näytelmän sensurointi ei ole sensuuria. Samoin heidän voi olla vaikea nähdä tässä ”cancel-kulttuuria”, koska sillä tarkoitetaan päinvastoin puuttumista heidän rasistisiin tai homofobisiin sanomisiinsa. Kaikki on kommunismia (paitsi kasvomaskit, jotka ovat fasismia).

Lapsena pelkäsin minäkin rokotteita (tämä on siis jonkin verran vanhempi muisto kuin aikaisempi), mutta onneksi vanhemmat rauhoittelivat ja siihen aikaan vallitsi konsensus, että totta kai kaikki lapset rokotetaan. Nykyään vanhemmmat näyttävät menevän itse paniikkiin jo siitä, että rokotteet mainitaan.

” I shall look forward personally to exterminating you, Mr. Bond”

Sean Conneryn viimesyksyisen poismenon vuoksi katselin syrjäsilmällä taas läpi muutamia alkupään Bond-elokuvia. Näissähän on aina se ongelma, että niiden nostalgia-efektin vuoksi niihin ei oikein voi suhtautua vakavasti tai erottaa ovatko ne oikeasti klassikoita vai pelkästään huonosti ikääntyneitä seksistisiä action-pläjäyksiä. Vanhojen klassikoiden jälkeen vuorossa olivat Daniel Graigin tähdittämät uudemmat leffat, mutta jotenkin niiden katsominen tökki, vaikka niihin oli yritetty hakea jotain syvempää ja synkempää tasoakin.

Kun pari päivää aikaisemmin kirjoitin East bound & Downin Kennystä, on James Bond monella tapaa erilainen hahmo. Siinä missä Kenny on klassinen komedihahmo, sympaattinen luuseri, jolle lopulta käy hyvin, on Bond kaikkea muuta kuin luuseri (vaikka varsinkin Roger Mooren aikojen leffoihin yritettiin ympätä komediaelementtejäkin), itse asiassa Bondista on karsittu pois kaikki luuserius: hän onnistuu aina aivan kaikessa ja tekee sen tyylikäs tumma puku päällä niin, että kello näkyy. Kun hän menee kasinolle, hän voittaa aina automaattisesti, kun paikalle saapuu kaunis nainen, päätyy hän aina Bondin kanssa sänkyyn, kun pahis uhkaa maailmaa, Bond voittaa hänetkin eikä elokuvan katsomisen jälkeen oikein ole varmaa miten, paitsi ehkä tuurilla.

Sekä Kenny Powers että James Bond ovat miehille suunnattuja samaistumisfantasioita. Kenny Powers vetoaa meissä siihen tunteeseen, että pohjimmiltaan me kaikki olemme luusereita, mutta joskus voi myös onnistaa. James Bond taas on ultimaattinen fantasia siitä, että kenties emme olekaan luusereita, vaan Bondin kautta voimme elää hetken elämää, jossa kaikki onnistuu. Jos James Bondin pienkone putoaa keskelle viidakkoa, kävelee hän sieltä sivistyksen pariin ja matkalla peittoaa kuristajakäärmeen, tiikerin, kymmenen pahista ja edelleen kraka on hyvin ja molemmat kalvosinnapit paikallaan, kun hän heittää nasevan vitsin, kaataa itselleen Martinin ja suutelee lähintä kaunista naista.

Samaistumisen helpottamiseksi Bondin hahmosta on karsittu kaikki persoonallisuuden piirteet; tällöin hän supersankariudestaan huolimatta on oikeastaan kuka tahansa. Ellei sitten persoonallisuutena pidetä elokuvasta toiseen toistuvia onlinereita: tapaa kertoa nimensä muodossa ”sukunimi, etunimi + sukunimi” ja pyytää drinkkinsä ”ravistettuna, ei sekoitettuna” (ärsyttävä läppä, joka vielä naurattaa kenties boomereita: ”ravistaminen ei ole sekoittamista!”). Emme saa tietää juuri mitään Bondin taustasta tai ajatuksista (ainakaan elokuvien perusteella, en mene kirjoihin tässä). Bond-tietäjät tietävät hänen vanhempiensa kuolleen lasketteluonnettomuudessa (olennainen osa Peter Pan -myyttiä), ja tällöin voidaan kokonaan ohittaa Bondin perhesuhteet. Bondin kotiin pääsemme kurkistamaan lyhyesti vasta yhdeksännessä elokuvassa ”Elä ja anna toisten kuolla” ja kyseessä voisi olla oikeastaan mikä tahansa hotellin sviitti. Tällä tavoin Bond on pelkkä katsojan avatar, johon samaistumalla hän voi elää elokuvan mukana.

(Uudempi Daniel Graigin näyttelemä Bond tosin on pyrkinyt muokkaamaan hahmoa inhimillisempään suuntaan, mutta keskityn tässä ”klassiseen” Bond-hahmoon.)

Bondeista on tutuksi tullut asetelma, joka on muodostunut lähes elokuvagenren troopiksi: maailmanvaltaa tavoitteleva pääpahis lukitsee sankarin mielikuvitukselliseen surmakoneeseen ja samalla kertoo koko inhan suunnitelmansa, joka juuri tämän vuoksi epäonnistuu.

Käsikirjoittajan näkökulmasta motiivi on ilmeinen: he haluavat rakentaa katsojalle cliffhangereita, joissa jää yhden kortin, oljenkorren tms. varaan selviääkö sankarimme (no kuinkahan on..?) vai voittaako pahis. Toisaalta, klassinen denouement-hetki, jossa koko juonen mysteeri paljastuu, pitää kuitenkin asettaa johonkin elokuvan loppupuolelle, joten kerronnallisesti se on helpointa laittaa pääpahiksen suuhun. Sittemmin tällaiset ratkaisut ovat ajan saatossa menettäneet tehoaan, ja siksi toimintaelokuvien käsikirjoittajien on pitänyt keksiä Sean Bean, joka kuolee ratkaisevalla hetkellä näyttääkseen, että aina ei sankari pääse pälkähästä.

Tarkastellaan hetken elokuvan maailman sisältä pahiksen motiiveja ja sitä miksi hän toimii näin: miksi kerta kerran jälkeen rikollisnero jättää henkiin arkkinemesiksensä, ainoan joka voi hänen maailmanvalloitussuunnitelmansa estää?

Eilen katselussa oli seitsemäs Bond-leffa, Timantit ovat ikuisia (1971, Diamonds are Forever), jossa Blofeld käyttää kenties jopa historiallisen vähän vaivaa Bondin päästämiseen päiviltä, minkä vuoksi hänen suunnitelmansa jälleen epäonnistuvat. Elokuvan introssa Roger Mooren näyttelemä Bond surmaa Blofeldin, mutta elokuvan keskikohdan jälkeen Bondin kiivettyä Whyte House -hotellin kattohuoneistossa sijaitsevaan tukikohtaan, paljastuu että Blofeld on edelleen hengissä ja että elokuvan introssa olikin kuollut vain hänen kaksoisolentonsa. Tässä vaiheessa Blofeld voisi helposti surmata Bondin, mutta sen sijaan hän paljastaa olevansa pääpiru Bondin tutkiman timanttisalakuljetuksen takana sekä valttikorttinsa: kaksoisolentonsa. Bond ampuu jälleen yhden Blofeldin kaksoisolennoista, minkä jälkeen hän on taas pahiksen armoilla, mutta sen sijaan, että tämä ampuisi sankariagentin kädessään olevalla aseella, päästää tämä Bondin käytännössä vapaksi. Hississä Bond saa nukutuskaasua, jonka jälkeen roistoapurit vievätä hänet rakennustyömaalle ja jättävät keskeneräiseen työmaarumpuun. Koska kaasu ei ollut hengenvaarallista, heräilee Bond putkesta ja tulee ulos siinä olevan luukun kautta. Tässä strukturalistisesti juonta tarkastelevat näkevät oivan opposition: ennen loppuratkaisua juonessa on kohta, jossa sankari on lähes voittamaisillaan (huipulla Whyte Housen kattohuoneistossa), mutta epäonnistuu ja joutuu ”pohjalle” (maan alle putkeen), josta hänen pitää taas nousta voittoon.

Bond palaa apujoukkojen kanssa Whyte Housen kattohuoneistooon, josta löytyvät Blofeldin suunnitelmat ja hänen uuden päämajansa sijainti, joten viimeistely onkin helppoa. Bond veneilee Blofeldin uutena tukikohtana toimivalle öljynporauslautalle (tummassa puvussa tietenkin), jossa hänet otetaan vastaan, viedään komentokeskukseen ja hänelle selitetään loputkin suunnitelmasta alistaa maailma hänen valtaansa superlaseraseella. Hänet päästetään näpräilemään laukaisukoodina toimivaa c-kasettia omin päin, kuten myös bikineissä keikistelevä Bond-tyttö Tiffany Case (jota näyttelee läkähdyttävä Jill St. John). Valitettavasti Case menee pilaamaan Bondin suunniltelmat vaihtamalla laukaisukoodin tilalle oikean c-kasetin, josta lukuisat pahisvartijat eivät tunnu pitävän suurta lukua, vaikka siitä riippuu koko suunnattoman suunnitelman ratkaisu. Bond suljetaan komeroon, joka ei varsinaisesti ole suljettu, koska sieltä pääsee ulos lukitsemattoman luukun kautta. Erikoisjoukkojen iskiessä lautalle syntyy kaaos, jonka turvin Bond viimeistelee suunnitelman turmion.

Miksi siis näin? Miksi joka elokuvassa ja vieläpä saman elokuvan sisällä pahiksella on mahdollisuus surmata sankari, mutta jättää silti tämän henkiin? Miksi vielä sen lisäksi kertoa koko suunnitelma ja miten sen voi estää? Miksi helkkarissa vartijat eivät valvo Blofeldin maailmantuhokonetta paremmin? Miksi Bondin vankityrmään jätetään avoin luukku, jonka kautta pääsee ulos? Sarjan toisessa elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963, From Russia with Love) Spectren nro 5, shakkimestari Tov Kronsteen on ”laskenut kaikki mahdolliset variaatiot”, paitsi sen jossa James Bond pilaa suunnitelman ja maksaa virheestä hengellään. Silti tässä elokuvassa Blofeld itse tarjoilee voiton Bondille tarjottimella.

Ainoa selitys on, että Blofeld haluaa todellisuudessa epäonnistua. Mitä muita selityksiä on? Elokuvissa julki lausuttu motiivi on raha: Blofeld pyytää lunnaita siitä hyvästä, ettei tuhoa asioita avaruuteen sijoitetulla superlaserillaan. Mutta onko Blofeldilla todellisuudessa pikkurahasta puute? Laseraseeseen on uponnut pelkästään timantteja miljoonien edestä, puhumattakaan siitä mitä satelliitin laukaisu ja kaikki kehitystyö on maksanut. Rahaa on askeettisesti elävän Blofeldin tarpeisiin enemmän kuin riittävästi. Entä valta? Mutta mitä iloa on olla salaisen rikosorganisaation päällikkö, joka ei voi näyttää kenellekään valtaansa? Blofeld (ja muut tämän tyypin pahikset) ovat ilmentymiä monimutkaisessa halun verkostossa, jossa ensimmäinen askel heidän ymmärtämisekseen on halu tulla nähdyksi. Pahiksen apurit (”henchmen”) eivät ole suhteessa pahikseen todellisia subjekteja, joten heitä ei lasketa. Ei siis ole kyse rahasta tai vallasta, vaan todellista tyydytystä pahis tuntee vain ollessaan sankarin näkemänä.

Mitä iloa on olla voittaja, jos kukaan ei tiedä siitä? Ja ainoa jolla siinä suhteessa on väliä, on Blofeldin arkkivihollinen Bond. Nautinto on suurimmillaan aina hetkeä ennen huippua, ja siksi Blofeldin on pakko pitkittää sitä, leikitellä Bondin surmaamisella, koska tietää että suunniltelma toteutuessaan poistaa häneltä kaiken nautinnon.

Blofeldin koko toiminta on kuolemanvietin, thanatoksen, määräämää. Hän kehittelee maailmanlopun tuhokoneita ja juonittelee ydinsotaa. Paitsi maailman kuolemaa, toivoo hän myös omaa kuolemaansa. Hän ottaa tarpeettoman riskin salaisessa kattohuoneistossa, jossa päästää Bondin tappamaan kaksoisolentonsa. Hän riskeeraa tarpeettomasti huolellisen suunnitelmansa 50:50 -tilanteessa ja vielä senkin jälkeen vain huumaa Bondin kaasulla.

Kuolemanvietti on ristiriitainen halu mitätöidä kuolema kuolemalla. Sillä todellista kuolemaa elokuvien pääpahikselle edustaakin juuri heidän suunnitelmansa toteutuminen. Mitä sitten, jos evil master plan joskus toimiikin? Mitä on enää saavutettavissa, kun on voittanut koko maailman? Mitä enää on haluttavissa? Millainen olisi pääpahiksen ensimmäinen päivä suunnitelman toteuduttua: sankari on surmattu ja hän on koko maailman valtias. Mitään tylsempäää ja tyhjempää on mahdoton kuvitella. Kaiken halun sammuminen on mahdollisuutena pelottavampi kuin kuolema tai kenties se on todellinen kuolema (ainakin buddhalaisten mukaan näin on). Ainoa mahdollisuus on jättää perustuksiin kaiken tuhoava valuvika: James Bond. Näin ei tarvitse koskaan kohdata sitä tyhjyyttä, joka suunnitelmian lopullinen toteutuminen toisi tullessaan. Epäonnistuminenkin on armollisempaa kuin suunnitelman lopulllinen toteutuminen.

Ehkä Bond voittaakin kerta toisena jälkeen, ei tuurilla tai taidolla, vaan siksi että Blofeild antaa hänen voittaa?

Kenny Powers meissä

Hbo:n pari vuotta vanha sarja Eastbound & Down on kaiken räävittömyytensä alla ansiokas kuvaus ihmisen menestyksen palvonnasta ja julkisuuden tavoittelusta. Kenny Powers (Danny McBride) on entinen ammattilaispesäpalloilija, joka putoaa isosta liigasta päihteidenkäytön ja prostituoitujen kanssa bailaamisen vuoksi. Seuraavat neljä kautta kertovatkin Kennyn pyrkimyksestä päästä takaisin pinnalle. Sarjan huumori perustuu pitkälle siihen, että Kenny töksäyttelee sopimattomissa paikoissa vielä sopimattomampia törkeyksiä. Sarjan käsikirjoittajien puolustukseksi pitää sanoa, että vielä vuonna 2009 stand up -villitys ei ollut päässyt vielä vauhtiin, joten pelkän törkeyksien laukomisen huumoriarvo ei ollut vielä kokenut niin suurta inflaatiota.

Kenny Powersin infantiili hahmo kiteyttää sen meidän kollektiivisessa alitajunnassa asuvan narsistisen pikku perkeleen, joka tekee mitä haluaa ja sanoo aina ääneen mitä ajattelee. Jos Kenny Powers olisi komea menestyjä, olisi hän kenties äärimmäisen maskuliisen päiväfantasian henkilöitymä, mutta Kenny on sitä vain omissa kuvitelmissaan; todellisuudessa hän on vastenmielinen luuseri, joka kenties jonkin onnenkantamoisen myötä on saanut maistaa hieman menestystä nuoruudessaan. Kerronnalliselta kantilta onkin jopa hedelmällisempää tehdä hänestä luuseri menestyjän sijaan: tämän jännitteen varassa juonta on luontevampi viedä eteenpäin ja mikä tärkeintä: menestynyt luuseri on helpompi samaistumiskohde kuin menestynyt sankari, joka on toisella tavalla saavuttamaton ihanne. Kenny Powersin sen sijaan jokainen tunnistaa jossain syvällä itsessään, ainakin jos on vähänkään rehellinen. (Tässä suhteessa Eastbound and Down on komedia sen klassisessa mielessä: huonoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita.) Mutta koska Kenny Powers on myös lähimmäisiään hyväksikäyttävä mulkku, on aiheellista pitää jokaisen henkilökohtainen kennypowers lepositeissä jossain alitajunnan laitamilla. Silti kun näemme tämän puolen itsestämme henkilöityneenä tv-ruudulla, on tulos nautittava (jouissant) ehkä jopa voimaannuttava (empowering), mutta jälkimmäinen termi on nykyään sellaisten humpuukitsemppaajien pilaama, joita juuri haluamme tässä artikkelissa kritisoida.

Mikä on siis se, jota Kenny Powers tavoittelee. Se on juuri ”se”. Se saa muotonsa ammattipesäpalloilijan statuksessa. Tämä status tarkoittaa huumeita, seksiä, rahaa, ihailua ja menestystä. Mutta mitä on ”menestys”? Se ei palaudu mihinkään joukkoon asiota, joista osa on lueteltu edellisessä virkkeessä. Sarjan introklipissä saamme minuutin mittaisen vilkaisun menestykseen, mutta tämä kuvakavalkaadi ei ole ”se”. Vasta menetettyään statuksensa, Kenny Powers tulee tietoiseksi sen olemassaolosta. ”Se” on siis poissaoloa.

Keskeisenä lähteenä menestykselleen Kenny Powers pitää itseään. Luuserius on ulkoinen asiantila, menestyjän status löytyy hänen sisältään. Juuri tässä piilee samaistuttavuuden salaisuus: kaikki me, eli aivan kaikki tämän planeetan asukkaat, koemme että meille jonkin meidän olemuksellisen seikan perusteella kuuluisi ainakin vähän enemmän kuin mitä olemme saaneet. Koemme olevamme oikeutettuja johonkin, jollemme kykyjemme mukaan, niin ainakin jonkin lottovoiton kaltaisen onnenkantamoisen kautta siksi, että olemme hyviä ihmisiä ja olosuhteiden uhreja. Olemme kaikki, jollemme nyt aivan luusereita, ulkoisten olosuhteiden kahleissa sillä tavoin, ettemme pääse toteuttamaan täyttä potentiaaliamme, joka on jossain sisällämme. Jos jätetään laskuista katatonisesti masentuneet, kukaan ei todellisuudessa pidä itseään luuserina, vaan itsensä vähättely on defenssimekanismi, joka esiintyy eri asteisena.

Tässä näen ainakin hienovaraista ironiaa tekijöiden taholta: Kenny Powers ei malta tehdä työtä menestyksensä eteen, vaan menestys on jo valmiina hänessä. Hän kyllä puhuu paljon kovasta työstä, jonka saa pääasiassa tehdä hänen aisaparinsa Steve Janowski (Steve Little, huom. miten näyttelijän oma nimi kuvaa henkilöhahmoa niin paljon paremmin?), ja lopulta vain laukoo latteuksia kuten ”minusta tulee vihdoin se, joka minusta on tarkoitus tulla”.

Koska ”se” ei ole saavutettavissa, siitä seuraava vaihtoehto on Kennyn lukioaikainen ihastus April (Katy Mixon). Aprilin suurissa rinnoissa konkretisoituvat yhtä aikaa äitiys ja amerikkalainen unelma (saamme jopa nähdä mainitut rinnat paljaana toisella kaudella, mutta ilmeisesti kyseessä ovat sijaisnäyttelijän, eivät Katy Mixonin rinnat). Jättibosat tyydyttävät jollakin tasolla Kennyn infantiilia fiksaatiota, mutta valitettavasti rintojen kantajalla on myös omat vaatimuksensa, jotka pakottavat Kennyn neuvottelemaan todellisuusperiaatteen kanssa. Neljännellä tuotantokaudella hän joutuu jopa hankkimaan työpaikan käytettyjen autojen myyjänä.

Sarja on parodia vapaudesta. Toisaalta Kennyn ihanteena on impulsiivisesti tyydyttää kaikki tarpeensa ilman estoja, oli sitten huumeiden käytöstä, ruumiillisista tarpeista, läheisten henkisestä hyväksikäytöstä tai asioiden sanomisesta ääneen ilman filtteriä, mikä juuri tekee sarjasta hauskan, koska kaikki jollain tasolla haluaisimme käyttäytyä näin ja etenkin päästä kantamasta tähän vapauteen liittyvää vastuuta. Toinen vapauden laji, joka on huomattavasti tylsempi ja johon liittyy ihmisenä kasvaminen ja vapauden kääntöpuolen vastuun kantaminen, on sarjaa pidemmässä kaaressa kannatteleva teema ja usein ristiriidassa lyhytjänniteisen estottoman vapauden kanssa.

Todellisuusperiaate iskee vastaan erityisen vahvana 3. kaudella, jolloin April jättää Kennyn kaksin heidän yhteisen lapsen Tobyn kanssa ja katoaa. Kenny joutuu siis opettelemaan kantamaan vastuuta lapsestaan. Tämä rajoittaa hänen vapauttaan, mutta onnistuminen tässä koitoksessa ainakin osittain johtaa siihen, että hän 4. kaudella on saanut Aprilin takaisin ja viettää hänen kanssaan (enemmän tai vähemmän) onnellista perhe-elämää. Koska ”se”, Kennyn ultimaattinen unelma ei ole saavutettavissa eikä edes olemassa, todellinen onnellisuus tulee jostain arkipäiväisemmästä.

Eastbound & Down on toki rivo ja räävitön ja hauska juuri siksi, ja vaikka ”älyllinen” olisi siitä väärä sana, on siinä sellainenkin taso, joka antaa sille syvyyttä, jota aivan keskivertosarjassa ei välttämättä ole.

Kuinka tehdä asioita sananvapaudella

J. L. Austinin artikkeli ”How to Do Things with Words” on teksti, johon tyypillisesti viitataan, kun puhutaan kielen eri funktioista. Perinteisemmin oli ajateltu, että kieli esimerkiksi voi kuvailla asioita ja lauseilla on ”totuusarvo”, eli ne joko pitävät paikkaansa tai sitten ei. Austin sen sijaan — joskaan ei varmastikaan ensimmäisenä — kiinnitti huomiota siihen mitä kaikkea muuta kielellä voidaan tehdä. Tämä on olennaista myös sananvapauden kannalta, joskin varmasti on totta sekin, että minä en itse tätä ensimmäisenä ole keksinyt, mutta alla olevaan esitykseen en ole sellaisena muualla ennen törmännyt.

Sananvapauden puolustajat, käsitteen laajimmassa merkityksessä, usein naiivisti ajattelevat sananvapauden olevan poikkeuksellinen vapaus siinä mielessä, että sille ei tulisi asettaa rajoja: ”sananvapaus joko on tai sitä ei ole”. Kun sananvapautta ja sanomista lähestytään nimenomaan tekoina, riisutaan siltä sen myyttinen kaapu ja huomataan, että sanomista rajoittavat samat asiat kuin muutakin tekemistä.

Esimerkkinä:

”Lyö Mattia turpaan.”

”Maksan sinulle satasen, jos lyöt Mattia turpaan.”

Ensimmäinen lause on käsky ja toinen lupaus. Olennaista näissä ei ole niiden ”totuusarvo” tai millaisia kuvauksia ne ovat maailmasta, vaan se mitä ne tekevät ja mitä niistä seuraa: Matti saa (todennäköisesti) turpaansa. Olisi outoa, että Matin turpaanvetäminen nauttisi lain suojaa ja moraalista vapautta vain siksi, että siinä käytetään sanomista. Toki itse turpaanvetämisaktin toteuttaja on syyllinen, mutta yhtä lailla syyllinen on se primus motor, joka saa sen aikaan. Laissa tämä tunnetaan nimellä ”rikokseen yllyttäminen”*.

Yllä olevat esimerkit ovat aika helppoja, ja niistä tuskin on erimielisyyttä. Silti ne osoittavat, että mitään absoluuttista sananvapautta ei voi olla. Rikokseen yllyttämistä pitää tarkastella nimenomaan tekona, ei ”vain” kielellisenä ilmaisuna.

Esimerkkejä lisää:

”Matti on pedofiili.”

”Matti pettää vaimoaan.”

-> Matti saa taas turpaansa.

Valheiden ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, silloinkin kun se on totta, on Suomessa kriminalisoitu, ja syystä. Olennaista näissäkään ei ole ovatko väittämät totta tai valhetta, vaan että ne vahingoittavat kohdettaan.

Esimerkkejä:

”Matin edustama ihmisryhmä on yhteiskunnan loinen ja ehkä myös raiskaa lapsia.”

-> Taas Mattia viedään.

Absraktiotasolla ollaan siirrytty askeleen kauemmas suorasta käskemistä tai lupaamisesta. Siksi monen mielestä tämän tyyppisen vihapuheen tulisi nauttia sananvapauden suojaa. Jos lopputulos on kuitenkin sama ja vihapuhe tekona vahingoittaa kohdettaan, tulee sitä arvioida nimenomaan tekona. Ylläolevista esimerkeistä ihmisryhmää vastaan yllyttävä vihapuhe on sitä paitsi epäreiluin: yksilönä Matin on mahdoton vaikuttaa miten häneen suhtaudutaan.

Sananvapausideaali on peräisin 1600-luvun liberaaleilta, jotka näkivät sananvapauden yksilön oikeutena kritisoida vallanpitäjiä. Asia tulee nähdä myös toisin päin: yksilön tulee nauttia turvaa vallanpitäjien teoilta. Kun valtapuolueen puheenjohtaja maalittaa yksittäistä toimittajaa, joka jättää kriittisen kirjoituksen julkaisematta saadessaan jatkuvasti uhkauksia, yöllisiä häirikkösoittoja ja anonyymejä loukkauksia verkon kautta, eivätkö kyseessä ole nimenomaan teot, joilla sananvapautta ja yksilönsuojaa kavennetaan? Kun naapurin yksinvaltainen ydinasevalta käynnistää valhekampanjoita ja jälleen maalittaa yksityishenkilöitä, täytyy olla jokin mekanismi, jolla yksityishenkilöitä suojataan. Kun vähemmistöt kokevat uhkaa enemmistön taholta, toteuttaako se edellä mainittua sananvapausideaalia, vai onko se nimenomaaan vallankäyttöä yksilöä kohtaan?

Fraasia ”suvaitsemattomuuttakin täytyy suvaita” toistellaan ikään kuin olisi keksitty suurikin viisaus. Tai ”sananvapautta joko on tai ei ole”. Sananvapauden ajatellaan olevan poikkeustapaus seurauksista huolimatta.

Kuvitellaan tilanne, jossa menet ravintolaan viettämään iltaa. Pöytääsi lyöttäytyy humalainen (tai mitä useampia sen hauskampaa), joka haistattelee sinulle ja huorittelee seurueesi naisia. Pyydät häntä poistumaan, mutta sen sijaan humalainen uhkaa vetää sinua turpaan. Luonnollisesti pyydät henkilökuntaa puuttumaan tilanteeseen, mutta saat vastaukseksi: ”hänelläkin on vapautensa!” Ja mikä oikeus heillä olisikaan rajoittaa räyhääjän ilmaisunvapautta. Miksi et argumentoi häntä kumoon, kun hän pauhaa kaikille panneensa vaimoasi viime yönä, vaikka onhan tuo akka melko haaskan näköinen? Itse asiassa se ei voi pitää paikkaansa, koska vaimo vietti viime yön kotona, eikä hän sitä paitsi ikäisekseen ole pahan näköinen, minkä tietenkin kerrot humalaiselle, joka käskee sinua tulemaan ulos koittamaan kumpi on kovempi äijä ja kumpi vätys aisankannattaja. Etkä tietenkään mene, vaikka voisit helposti vetää uhoajaa turpaan, mutta väkivalta olisi hänen sananvapautensa rajoittamista. Ja niin edelleen.

Millä tapaa ylläoleva muka ei ole nimenomaan teko? Ja millä tapaa se muka ei riko sitä liberalismin periaatta vastaan, että oma vapaus ei saisi aiheuttaa muille haittaa? Ja millä tapaa se muka eroaa siitä, miten ihan aikuiset ihmiset nykyään käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa?

—-
*DISCLAIMER: En ole juridiikan asiantuntija, joten lainopillisisa neuvoissa kehotan kääntymään muiden tahojen puoleen.

Vieraat maailmat ja universaali evoluutio

Tämän bloggauksen lähtöpontimena on Netflixin uusi dokumenttisarja ”Alien worlds”, joka visioi animaation keinoin millaista voisi elämä olla avaruudessa ns. eksoplaneetoilla. Jälleen kyseessä aihe, josta on pitänyt kirjoittaa jo pidemmän aikaa, joten tämä ei ole varsinaisesti sarjan arvostelu, mutta koska kyseinen sarja toimii hyvänä esimerkkinä, sidon tämän aiheen siihen. Itsessään sarja on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, pikemminkin ”infotainmentia” kuin dokumentti perinteisessä mielessä. Tiedettä on mukana sen verran, että sitä päästään popularisoimaan ja uudenaikaisen luontodokkarin kaikki keinot ovat käytössä ja jopa ylitetään, kun epäiltävästi psykedeelejä nauttineet animaattorit pääsevät vauhtiin. (Esimerkiksi Ylen astrobiologiasarja on toki kovempaa tiedettä, mutta paljon tylsempi.)

Kritiikin kohteena on tässä se sarjan premissi, että evoluutio on kaikkialla maailmankaikkeudessa elämää synnyttävä voima. Tai pikemminkin sellainen yleinen ajattelutapa, josta kyseinen sarja tarjoaa hyvän esimerkin.

Itselläni on henkilökohtaista historiaa aiheesta sitä kautta, että jouduin nuorena tekemisiin ns. älykkään suunnittelun ja kreationismin kanssa. Ei mennä tässä siihen sen pidemmälle, mutta tällä hetkellä olen kohtalaisen vakaumuksellinen ateisti, jopa siinä määrin, että haluan kyseenalaistaa kaikki ”teismin” muodot metafysiikassa, myös sellaiset jotka korvaavat persoonallisen (kristillisen) jumaluuden jollain abstraktilla voimalla. Monille evoluutioteoria edustaa sitä perustetta, joka kampeaa jumalan jalustaltaan osoittamalla, ettei maailmaa ole luotu (kuudessa päivässä tai useammassa), vaan että kaikki on syntynyt ”sattumalta”. Myös kreationistit ovat ottaneet evoluutioteorian päävihollisekseen väittämällä, että maailmankaikkeus ja elämä ovat niin kompleksisia ilmiöitä ja silti toimivat niin tarkoituksenmukaisesti, että ne eivät ole voineet syntyä sattumalta, vaan joku on ne suunnitellut. Tähän ateisti vastaa, ettei ole mitään suunnittelijajumalaa, vaan että maailmankaikkeus on syntynyt alkuräjähdyksessä ja elämän syntyä ja kehitystä säätelee abstrakti elämää luova voima, nimeltä ”evoluutio”. Kun kreationisti kysyy, mistä elämän moninaiset muodot ovat peräisin, ateisti vastaa ”evoluutio on ne luonut”. Evoluution tulosta on ovat myös ihminen ja hänen tietoisuutensa. Evoluutiolla on suunta ylöspäin ja eteenpäin, kohti kehittyneempiä ja monimutkaisempia organismeja. Kuten vuoden 1979 Star Trekissä, Voyager-avaruusluotainkin saavuttaa tietoisuuden, kun sille vain annetaan tarpeeksi aikaa. Koneiden tietoisuutta pidetään uhkana: kun niille annetaan tarpeeksi laskentatehoa, niiden piirilevyihin pulpahtaa tietoisuus itsestään, koska evoluutio. Evoluutiolla jotkut selittävät myös moraalia, äärimuotonaan sosiaalidarwinismi.

Alien worlds -dokumenteissa evoluution oletetaan olevan kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttava voima, joka seuraa samoja periaatteita muilla planeetoilla kuin maan päälläkin. Jokaisen osan alkuinsertissa listataan kolme periaatetta, jotka ovat elämälle universaaleja kaikkialla: ravinnonhankinta, lisääntyminen ja kehittyminen. Näistä ongelmallisin on viimeneinen: mikä on piirtänyt suuntaviivat kehitykselle?

Ongelma on siis siinä, että jos ateisti uskoo kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttavaan, elämää luovaan abstraktiin voimaan, jolla on suunnitelma ja päämäärä ja jonka eettisiä periaatteita ihmisten tulee noudattaa, niin eikö kyseessä ole ihan perinteinen jumalusko (”sounds like a religion with extra steps”), ainakin jonkinlaisessa aristoteelisenä light-versiona, ”ensimmäisenä liikuttajana”? Jos vieläpä ihmisten (ja koneiden) tietoisuus on peräisin evoluutiosta, joka kehittää lajeja kohti jotain ideaalia, miten tietoisuus voi olla peräisin joltain joka ei ole tietoinen? Mikä on se ideaali, jota kohti kehitymme ja mikä on se suunnitelma, jota noudattaen niin tapahtuu?

Väitetään, että uskonto on syntynyt myös evoluution tuloksena vastaamaan tiettyjä tarpeita. Jos jätetään evoluutio tästä kohtaa pois, voidaan silti melko suurella varmuudella sanoa, että uskonto, tai tässä tapauksesa teismi on ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa maailmaa. Pyrimme näkemään järjestelmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta sielläkin missä niitä ei välttämättä ole, personoimaan ja näkemään ympäristömme antropomorfisena. Nämä tavat ovat meille niin ominaisia, että ateistinkin voi olla niistä vaikea irtautua. Arkikielessä myrsky ”raivoaa”, vaikka sillä tuskin sen kummallisempia tunteita kuin ”hellivällä” auringonlämmölläkään. Samoin ateistitkin puhuvat evoluutiosta kuin tietoisesta, suunnitelmallisesta voimasta.

Edellä käytin tarkoituksella termiä ”evoluutio”, koska se tulee myös sarjassa esiin ja se on myös se olkinukke, jota vastaan kreationistit hyökkäävät. Ensimmäinen askel voisi olla sen korvaaminen esimerkiksi luonnonvalinnan käsitteellä: lajit sopeutuvat ympäristöönsä ja muuntuvat sen seurauksena siten, että syntyy uusia lajeja. Tämä on (lähes) eittämätön tieteellinen tosiasia. Sen sijaan on vaarallista puhua ”kehityksestä”, koska silloin tulee olettaa jokin ideaali, jota kohti kehitytään, ikään kuin jossain olisi elämän pohjapiirros valmiina. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan teleologiseksi (ja sekin palautuu Aristoteleeseen): oletaan että maailmalla on jokin päämäärä ja tarkoitus. Ihmiselle onkin vaikea hahmottaa maailmaa, jossa ei olisi merkityksiä, elämää jolla ei olisi mitään tarkoitusta (Aristoteles onkin kenties paras esimerkki ”terveen järjen filosofista”). Vaatii kuitenkin suunnatonta uskonhyppäystä todella antaa maailmankaikkeudelle jokin suunnitelma, jota noudattaen se kehittyy. Youtubessa oli oiva seminaari naturalismista (siis naturalismista metafysiikassa, ei nakuleireistä), mutta jostain syystä en löydä sitä enää.

Sarjassa kuitenkin ”evoluutio” näyttää toimivan vierailla planeetoilla hyvin samalla tavalla kuin maan päällä. Jos kuitenkin evoluution moottorina on ”sattuma”, voi se ottaa minkä suunnan tahansa. Ei ole mitenkään sanottua esimerkiksi, että vierailla elämänmuodoilla olisi dna:ta soluissaan (tai edes soluja). Ikään kuin aminohappojen kemialliset ominaisuudet synnyttäisivät elämää, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Sen vielä ymmärrän, että happi- ja vetyatomien ominaisuudet ovat sellaiset, että oikeissa olosuhteissa ne yhdistyvät ja syntyy vettä (ja vielä oikeammissa olosuhteissa iso räjähdys), mutta onko hiili-, vety- ja typpiatomeilla sellainen ominaisuus, että ajan kanssa ne muodostavat dna-ketjuja, alkavat taistella selviytymisestään, kehittyä kohti tietoisuutta jne.? Eroja on vain sopeutumisessa ympäristöön, mutta suunta on joka tapauksessa selvä. Miten tällaista suuntaa voi olla ilman suunnitelmaa ja miten usko tällaiseen suunnitelmaan eroaa uskosta jumalan luomissuunnitelmaan?

Elämästä maailmankaikkeudesta puhuttaessa keskustelu alkaa yleensä väitteellä, että maailmankaikkeus on niin suuri, että ”onhan siellä pakko olla elämää” (”eiii välttämättä”, sanoisi sketsihahmo: se on kenties mahdollista, mutta ei välttämätöntä). Sarjakin alkaa muistutuksella, että maailmankaikkeudessa on ”triljoonia” planeettoja. (Ei ihmekään, että joitain lukuja kutsutaan ”tähtitieteellisiksi”.)

Miten väite ”maailmankaikkeus on niin suuri, että siellä on pakko olla elämää” eroaa siitä väitteestä, jonka kreationistit ovat omaksuneet: ”elämä on niin monimutkainen ilmiö, että jokin tietoinen järki on sen suunnitellut”? Jos jos mitään suunnitelmaa ja suunnittelijaa ei ole (kuten ateisteiksi itseään väittävät sanovat), miksi monella ateistillakin suunnitelma ja suunnittelija tekevät paluun siinä miten ”evoluution” kulkuun maailmankaikkeudessa suhtaudutaan?

Toinen premissi on, että ajan kuluessa organismit ”kehittyvät” itsessään, tarvitsee vain antaa tarpeeksi aikaa. Mutta miksi elämä koskisi vain hiilipohjaisia organismeja? Onhan joku galaksikin vanha, miksei se ole ”elävä”? Tai olisiko niin, että tulisi radikaalisti iroittautua ihmisnäkökulmasta ja kysyä mitä varsinaisesti tarkoitamme ”elämällä”?

Alien Words-sarjan viimeisessä jaksossa esitellään teknologiaa käyttää kehittynyt ulkoavaruuden sivilisaatio. Vaikka sarjassa kyseiset olennot ovat kennoihin pakattuja kehottomia aivoja, älykkäästä elämästä maailmankaikkeudessa puhuttaessa ajattelemme ufoilla lentäviä humanoideja. Itsessään sana ”humanoidi” tarkoittaa ihmisen kaltaista, ja mielikuvissamme (ja populaarikulttuurissa) ne ovatkin pieniä vihreitä miehiä, joilla on kaksi kättä, kaksi jalkaa, kaksi silmää ja niin edelleen (aika usein myös kaksi sukupuolta). Avaruusolennot puhuvat jotain kieltä ja käyttävät teknologiaa. Tämä on laajennettu versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa jumala luo ihmisen kaltaisekseen (tai ihminen luo jumalan kaltaisekseen), ja siksi myös vieraiden planeettojen ”ihmiset” ovat jumalan kaltaisia, siis meidän kaltaisiamme.

Evoluution kruunu on siis älykäs elämä sellaisena, kuin se ihmisissä ilmenee. Sellaiset asiat kuten ”älykkyys” ja ”tietoisuus” ovat kuitenkin evoluution kannalta melkoisia oikkuja. Evoluutio silloin, kun se käsitetään vain luonnonvalintana ja ympäristöön sopeutumisena, ei itsessään pyri luomaan kehittyneitä, älykkäitä ja tietoisia olentoja. Älykkyys on evoluution kannalta relevanttia vain, jos se auttaa lajin sopeutumista ympäristöönsä. Tältä kannalta on epäselvää myös se, miten ihmisen tietoisuus on syntynyt: mitä etua olemassaolon tiedostamisella on luonnovalinnan kannalta? Onko sillä merkitystä samalla tavalla myös vierailla planeetoilla?

Uskonnon ytimessä on ”ihme, joka pitää uskoa”, mutta mitä pidemmälle pohdimme maailmankaikkeutta, sitä ihmeellisemmältä se itsessään alkaa tuntua ilman uskontoakin: uskonto tuntuu vain rajaavan tulkintamahdollisuuksia ja selittävän ihmeen pois jumalan suunnitelmalla. Koska ihmisen ajatusmaailma on rajoittunut rajoittunut toistamaan tiettyjä muotoja, ateistikin perustaa ajattelunsa samoihin peruspalikoihin kuin uskova. Vasta kun maailmankaikkeutta ja elämää tarkastelee ilman selittävää tekijää kuten ”jumala” tai ”evoluutio”, alkaa se todella vaikuttaa ihmeelliseltä ja selittämättömältä.

Kun puhutaan tieteen diskurssilla, tulee jumala sulkea pois selitysvalikoimasta, eli olla ateisti. Ollakseen ateisti, tulee uskoa paitsi evoluutioon, myös siihen, että mikään ei ohjaa evoluutiota (juuri siksi en pidä sanasta ”evoluutio”, joka viittaa siihen että sillä on jokin suunta, ja pysyäkseen jossain suunnassa sillä tulee olla ohjaaja). Tämä on kuitenkin ihmisen intuition vastaista ja niissä evoluutioon liittyvissä puhetavoissa paljastuu, kuinka ateistikin (tai tieteen auktoriteetilla puhuva) uskoo evoluutiuon olevan jokin universaalin järjen ohjaama prosessi.

Tässäkin sarjassa lainataan Arthur C. Clarkea: ”Two possibilities exist: either we are alone in the Universe or we are not. Both are equally terrifying”. Tämän voi kääntää myös muotoon: jos hiilipohjaista elämää tai jopa ihmisen kaltaisia olentoja myös muualla maailmankaikkeudessa, todistaako se uskonnon todeksi vai vääräksi? Kumpi on suurempi ihme: elämän löytyminen muilta pleneetoilta vai jumalan löytyminen?

Lisää Havelista

Havelin poliittinen analyysi jäi jonkin verran kesken, joten jatkan sitä tässä. Jos aikaisemmassa tekstissä oltiin kallellaan vasemmalle, nyt reivataan kurssia vähän enemmän tyyrpuurin puolelle.

Havel kirjoittaa:

Markkinatalous on minulle jotain yhtä luonnollista kuin ilma; onhan se kuitenkin talousjärjestelmä, jota ihmiset ovat testanneet satojen (ellei jopa tuhansien) vuosien ajan ja joka on todettu käytännössä toimivaksi. Se on järjestelmä, joka vastaa parhaiten ihmisten luontaista käyttäytymistä. Tästä syystä en koe sen sisältävän minulle minkäänlaista maailmankatsomusta, filosofiaa tai ideologiaa.

Itsekin kannatan markkinataloutta, sikäli kun sitä ajatellaan tiukasti keskusjohtoisen suunnitelmatalouden vastakohtana. Ensinnäkin moraalisesta syystä: olen liberaali, eikä mielestäni taloudellista liberalismia voi erottaa muusta liberalismista; ihmisellä tulee oikeus ja vapaus omistaa, harjoittaa ammattia ja nauttia työnsä hedelmistä, niin kauan kuin liberalismin kultaisen säännön mukaan hänen vapautensa eivät riko muiden vapauksia (valitettavasti käytännön kapitalismissa näin usein käy, mutta siitä enemmän toisaalla). Toiseksi käytännön syistä: maailma on niin monimutkainen, että viisainkaan keskuskomitea ei kykene hallitsemaan kaikkea, ja siksi on järkevintä, että jokaisella on maksimaalinen vapaus hoitaa omaa tonttiaan omaksi parhaakseen.

Sen sijaan ajatus, että markkinatalous olisi jotenkin ”luonnollinen” järjestelmä, on outo. Missä puussa raha kasvaa? Käyvätkö karhut ja jänikset keskenään valuuttakauppaa? Onko velka luonnonlaki? Jonkin asian käsittäminen ”luonnolliseksi” on nimenomaan ideologista ja sen väittäminen, että jokin asia on ”vapaa ideologiasta” on oikeistoliberaalien silmänkääntötemppu. Talouden lait eivät ole luonnonlakeja, vaan jokainen talousjärjestelmä on ihmisen keksintö. Samoin ideologiat ovat siitä hankalia, että ne tuppaavat tulemaan aina meidän ja maailman väliin, ja olen vähän skeptinen sen suhteen, voiko ”maailmaa itsessään” nähdä jotenkin ”ideologioista vapaana” ylipäätään.

Luultavasti koko teksti on alunperin ajateltu yksityistämispolitiikan puolustamiseksi, sillä Havel oli mukana yksityistämässä Tsekkoslovakian kansallisomaisuutta. Itsehän kannatan vahvaa valtio-omistajuutta, mutta edelliseen kirjoitukseen viitaten, olen valmis muuttamaan käsityksiäni. Olisikin kiinnostavaa lukea kattava selvitys entisten sosialistimaiden kansallisomaisuuden yksityistämisestä. On selvää, että suunnitelmataloudesta yksityisyrittäjyyteen oli mahdotonta siirtyä purkamatta valtion monopoleja ja osin on jälkiviisastelua puuttua joihinkin yksittäisiin epäonnistumisiin, mutta haluaisin lukea kattavan esityksen aiheesta. Joku Naomi Klein kirjoitti Venäjän kansallisomaisuuden uusjaosta Tuhokapitalismi-kirjassaan, mutta kirja oli vähän yksipuolinen ja sensaatiohakuinen.

Asia ei ole merkitystä vailla Suomenkaan suhteen, sillä samoihin aikoihin täälläkin yksityistettiin valtion omaisuutta, joskaan muutos ei ollut aivan yhtä jyrkkä. Tänään HS kirjoittaakin valtion omaisuudesta otsikolla ”Jokainen suomalainen on pörssikapitalisti” (vaikka olen melko varma, että valtio-omistajuus on nimenomaan pörssikapitalismin vastakohta). Jutun mukaan valtio saa osinkoina tänä vuonna yli miljardi euroa. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen osinkopotti olisi, jos alunperin sellaiset valtion kruununjalokivet kuten Neste ja Valmet olisivat edelleen valtion omistuksessa. Kaikkihan tietävät kuinka rikkaat valittavat että verot vievät heidät kaikki rahansa, vaika tosiasiassahan kaikkein rikkaimmat maksavat suhteessa vähämmän veroja (koska voivat tuloveron sijaan maksaa vain pääomaveroa tai kikkailulla välttää verojen maksun kokonaan) ja toisekseen suuri potti valtion tuloista tulee myös valtion omistamien yritysten osingoista. Olisi kiinnostava saada tästäkin puolueeton selvitys, eikä vain pitää yksityistämistä automaatisesti autuaaksi tekevänä.

Vaarana on siis, että jos jotain aletaan pitää ”luonnollisena” ja ”vailla ideologiaa”, tehdään huonoja päätöksiä ilman tarkempia perusteluita.

Moraalisten valintojen absraktisuus

Olen kirjoitellut tätä tekstiä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin edelliseen kirjoitukseen rokotevastaisuudesta liittyen se tuntuu ajankohtaisemmalta, joten julkaisen sen keskeneräisenäkin. Ja sitä paitsi tämähän on blogi, eikä mikään esseekokoelma.

Aikaisempaa kirjoitusta jatkaen: olen ollut aina pasifisti, joskin vuosien varrella myös enemmän realisti: siinä missä kutsuntaikäisenä olin ehdottomasti aseistakieltäytyjä, nykyisin tiedotan että Suomen armeija on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa Venäjän armeija; tai sitten olen vain ikääntyessäni kyynistynyt, enkä usko yksittäisten kieltäytyjien merkitykseen. Aseistakieltäyminen meni niin pitkälle, että olin valmis menemään totaalina vankilaan. Tämä lähinnä osoittaakseni, että kyseessä oli moraalinen valinta, eikä vain yritys päästä helpommalla esimerkiksi sivarissa (joka tosin olisi ollut pituudeltaan kaksinkertainen). Helpoin vaihtoehto kuitenkin toteutui siinä, kun sain vapautuksen ”rauhan aikana” terveydellisistä syistä (en kuitenkaan mielenterveydellisistä). Ehkä jälkeenpäin vankila olisi ollut minulle rankempi kokemus kuin mitä naiivina 16-vuotiaana olisin osannut arvioida.

Mikä tämän esimerkin pointti sitten oli? Minulla oli edessäni valinta: armeija tai siitä kieltäytyminen (sivari/totaali). Lopulta lääkärintodistuksen saatuani minun ei tarvinnut tehdä mitään varsinaista valintaa. Siinä missä lukioikäisenä olin palavasieluinen rauhanjulistaja, luin sodanvastaisia kirjoja (Remarque, Vonnegut, Huovinen) ja olin melkein uskoni marttyyri, en enää sen jälkeen ole liiemmin ajatellut asiaa. Ne, jotka kävivät armeijan, kertoivat armeijajuttuja. Joku tyttö lukiossa ilmoitti, ettei koskaan voisi antaa jätkälle, joka ei ole käynyt armeijaa. Joku uhosi ja homotteli. Viimeiseen 20 vuoteen asia ei ole koskettenut minua lainkaan, vastakohtana sille miten tuo asia tuntui keskeiseltä identiteetinrakennuspalikalta omana aikanaan.

Silti, koskaan sen enempää uhoajat, armeijajuttujen kertojat kuin minä aseistakieltäytyjäkään emme uskoneet sodan syttyvän elinaikanamme. Vuosikymmenet ovat kuluneet, eikä sotaa ei ole syttynyt Venäjän sen paremmin kuin muunkaan naapurin kanssa. Me 80-luvulla syntyneet muistamme vielä Neuvostoliiton olemassaolon ja meille liikuntatunnilla alasteelta asti opetettiin hiihtämistä, että sitten armeijassakin pärjää, mutta kenties nykypäivänä uuden talvisodan uhka on vähentynyt entisestään. Ensimmäinen puolikas elämääni on ollut rauhan aikaa ja uskoisin että tulee toinenkin olemaan. Nyt jo ikänikin puolesta olen siirtynyt johonkin nostoväen n:nteen luokkaan, joka kriisin hetkellä varmaan laitettaisiin korkeintaan pomminraunioita haravoimaan.

Valinta aseistakieltäytymisen ja aseellisen puolustuksen välillä on siis teoreettinen, abstrakti, hyvin kaukainen. Se on arvokysymys. Tai omantunnonkysymys. Vuodesta toiseen kyselyissä maanpuolustustahto on korkea:tällä hetkellä 68% suomalaisista olisi valmis tarttumaan aseeseen maata puolustaakseen, vaikka tulos vaikuttaisi epävarmalta. Ja ehkä olisikin. Silti gallupissa vastaaminen ei edellytä alistumista sodanaikaisiin epämukavuuksiin tai kuolemista kranaatinsirpale sisuskaluissa. Sodan syttyessä keneltäkään ei joka tapauksessa kysyttäisi, vaan asevelvolliset kutsuttaisiin palvelukseen. Olisiko (meillä) aseistakieltäytyjillä silloin kanttia tehdä ns. arndtpekuriset? Sekä maanpuolustus että aseistakieltäytyminen rauhan oloissa ovat todellisuudsta erkaantuneita abstrakteja kysymyksiä. Niin kauan kuin todellista valintaa ei ole pakko tehdä eikä antautua epämukavuuksiin valintansa vuoksi, on puhe vain puhetta.

Samalla tavalla joku ilmastonmuutos on vielä tässä vaiheessa teoreettinen ja hyvin abstrakti ongelma. Siinä missä aseistakieltäytyminen tai isänmaan puolesta kuoleminen konkretisoituvat vasta todellisen aseellisen konfliktin aikana, voimme olla tällä hetkellä välittämättä ilmastonmuutoksesta, koska niin hidas muutos ei vielä näy (lukuunottamatta ehkä tänä vuonna Etelä-Suomessa väliin jäänyttä talvea, joka vielä varmasti menee tilastollisen heiton piikkiin).

Toimimme maailmassa samalla aivokapasiteetilla kuin metsästäjä-keräilijät 50 000 vuotta sitten. Yritämme ratkoa globaaleja ongelmia ratkaisumalleilla, jotka ovat evoluution myötä mitoitettu vastaamaan muutaman kymmenen yksilön laumojen sisäisiin konflikteihin ja akuuttiin ravinnonhankintaan. Vaikka samaan kykymme abstraktiin ajatteluun on myös kehittynyt, mistä osoituksena nimenomaan ongelmien itsensä abstraktisoituminen, menemme silti konkretia edellä. Puolen asteen vuosittainen nousu nyt vain ei tunnu sillä tavalla akuutilta uhalta, johon hermostomme on kehittynyt vastaamaan. Toki tuntemattoman pelko meissä monissa aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, mutta vain hyvin harvalla se konkretisoituu teoiksi. Ihmisen kyky kuvitella on eläinmaailmassa ainutlaatuinen: kykenemme tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, joista olemme vain kuulleet uutisissa, empatiaa toisia lajeja kohtaan, empatiaa jopa fiktiivisiä hahmoja kohtaan. Kykenemme huolestumaan kuvitteellisista asioista tai asioista, jotka ovat vasta tulevaisuudessa. Silti: ajatukset, ahdistukset, huoli, puheet, arvot ja aatteet ovat pelkkää kärpästen surinaa, koska mitään konreettista ei kukaan ole tekemässä.

Maailma on niin monimutkainen, että yksittäisellä ihmisellä ei ole juuri minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää sodan ja rauhan maailmanpolitikkaa kokonaisuutena tai globaalia ilmastoa perhosefekteineen. Ainoa tapa valita moraalisesti oikea toiminta on vetoaminen elämäntapaan, ”arvoihin” tai hyveisiin. Olin nuorena sitä mieltä, että tappaminen on väärin, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun minun ei koskaan tarvinnut olla sen valinnan edessä? Sota-aikana olisin voinut joutua valitsemaan, ja valinnut kahdesta väärästä toisen. Ilmastonmuutosta vakavana ongelmana pitää Ylen kyselyn mukaan 89% suomalaisista vuonna 2018. Vuonna 2020 saman kyselyn kysymyksenasettelu oli toinen ja vain 1% oli sitä mieltä, että ilmastonmuutosta ei tarvitse hillitä. Toisaalta lähes puolet, eli 47% ei aio muuttaa elintapojaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samansuuntaisia tuloksia oli MT:n kyselyssä viime joulukuulta, jolloin 40% ilmoitti, ettei aio muuttaa elintapojaan. Tämä lisäksi osoittamatta jää, miten tuo 53% aidosti aikoo muuttaa elintapojaan. Aitoa valintaa ei tarvitse tehdä, mutta kyselytutkimuksiin vastataan puoluekannan mukaan. Viime vuonna kohistiin siitä, kuinka Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne lentää ympäri maailmaa, vaikka vastustaa / on vastustavinaan ilmastonmuutosta. Tietenkin Harjanne on puolustuspuheessaan oikeassa siinä, että ongelmia pitää ratkaista rakenteiden tasolla, ei syyllistämällä yksittäisiä ihmisiä, mutta tässä juuri on asian ydin: henkilökohtaisella tasolla ilmastonmuutos ei tunnu ongelmalta, vaan arvovalinnalta. Kun tulvavesi nousee kotona puolisääreen, alkavat hihat heilua, mutta vielä tässä vaiheessa kyse on vain huonosta omastatunnosta, johon paras lääke on maksaa marginaalista ”ilmastoveroa” lentämisestä ja lahjoittaa jokaisesta mokkalattesta sentti sademetsien suojeluun. Kapitalismi on siitä ihana asia, että se kyllä muuntautuu vastaamaan uusia kulutusihanteita.

Nyt pandemian aikana kasvomaski on ennen kaikkea kannanotto; varsinaista suojaa se antaa melko vähän. Toisaalta mitään haittaakaan siitä ei ole, mutta silti se on maailmassa noussut joidenkin silmissä kansalaisoikeuksien romuttamisen symboliksi. Henkilökohtaisesti tunnen vain yhden henkilön, jolla oli varmistettu covid19-tartunta ja hänkin sairasti sen hyvin lievänä. Uskon, että kokemukseni vastaa aika hyvin keskivertosuomalaisen kokemusta pandemiasta. Kovin konkreettiselta uhka ei vaikuta. Helsingin sanomien kotisivun kuolonlaskuri näytti alkujaan melko uhkaavalta, mutta nyttemmin siihenkin on turtunut. Pandemiasta ja sen torjunnasta kinastellaan verkon keskustelupalstoilla ja somen kommenttikentissä: harvalla on mitään konkreettista tuntumaa asiaan, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän. Mielipide muodostetaan omasta horisontista käsin ja muodostuu pikemminkin keskustelun itsensä ehdoilla kuin itse asiasta. Keskusteluun osallistuja saa mielihyvää keksiessään asiaan kriittisen tulokulman ja mielenrauhaa asettaessaan uhkaavan asian hallittaviin uomiin. Salaliittoteoreetikko tietää olevansa muita fiksumpi kyseenalaistaessaan ”valtamedian” ja ”eliitin” totuudet. Siitä, kumpi on todennäköisempi uhka: virus vai rokotteen sivuvaikutukset, monilla on mielipide, joka perustuu omaan odotushorisonttin, temperamenttiin ja tunteeseen siitä, että muodostettu mielipide sopii osaksi valmiiksi mietittyä maailmankuvaa. Tätä tukemaan löytyy netistä aina joku linkki, jota voi halutessaan postata uskottavuutta antamaan.

”Ole kriittinen” ja ”käytä omaa järkeäsi” ovat ihan hyviä neuvoja, joita hyvää tarkoittavat tahot ovat päihimme takoneet peruskoulusta asti. Entä jos oma järki ei riitä? Ehkäpä sellaiset asiat kuten biokemia ja epidemologia ovat aihealueita, joilla pelkkä kriittinen ajattelu tai vankkakaan henkilökohtainen elämänkokemus eivät anna luotettavia vastauksia. Arvostamme oman tien kulkijoita ja toisinajattelijoita, mutta ei se silti tarkoita että kriittinen ääni olisi aina oikeassa. Silti jotenkin ollaan tilanteessa, jossa rokoteturvallisuudesta ollaan päättämässä huutoäänestyksellä.

Se ”todellisuus”, jossa näitä asioita kohdataan on virtuaalitodellisuus: viittailemme asioihin sen sisällä, emme todellisen maailman kädessä pidettäviin asioihin. Kaikki liikkuu siis abstraktilla tasolla ja toiset ovat kykeneväisempiä abstraktiin ajatteluun kuin toiset. Ajatteluun globaalin tason muuttujilla ei kykene todellisuudessa kukaan. Asiat menevät siksi sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja sopii omaan maailmankuvaan. Tämä on helppoa niin kauan, kun mitään todellista valintaa ei tarvitse tehdä.