Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Hyttyset ja teodikea

Joonas Konstig pohtii kolumnissaan kuolemaa ja vertaa sitä hyttysiin. Tämän jälkeen kolumni lähtee melkoisille scifi-kierroksille, enkä ole ihan varma sen pääteesistä, mutta ilmeisesti kolumnisti haluaa sanoa, että kärsimys, niin kuoleman kuin hyttystenkin muodossa, on olemassa jotta se tekisi meistä parempia ihmisiä.

Vertaus kenties on aika banaali. Lukiessani kuitenkin muistin tapauksen omasta lapsuudestani, kun viisivuotiaana samalla tavalla kysyin mummolta kesämökillä miksi hyttysiä on olemassa. Mielestäni ne olivat täysin turhia ja ärsyttäviä ja hyvä vain, jos keksittäisiin jokin tapa tuhota ne kaikki. Mummo vastasi viisaasti, että hyttysiä tarvitaan, koska ne ovat pikkulintujen ravintoa. Ja sinähän tykkäät pikkulinnuista?

Tästä päästään teodikea-ongelman juurille. Itse termin keksi saksalainen filosofi Leibniz, joka keksi myös siihen ratkaisun: elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Jos maailmastamme poistettaisiin jotain, kokonaisuus romahtaisi. Jos poistetaan ärsyttävät hyönteiset, ei ole myöskään söpöjä pikkulintuja.

Jos palataan vielä sille scifi-osastolle, lainaan suosikkikohtaustani Matrix-elokuvasta. Kaikki muistavat kohtauksen, jossa Morpheus on pahisten vankina ja agentti Smith pitää hänelle monologiaan ihmisistä, koneista, maailmasta ja Matrixin luonteesta. Kuten kaikki tietävät, koneet ovat vanginneet ihmiskunnan virtuaalitodellisuuteen, jota he eivät erota todellisuudesta. Agentti Smith kertoo, että alunperin Matrixin luoma lumemaailma oli paratiisi, jossa ihmiset elivät autuaassa onnellisuudessa. Tämä ei kuitenkaan toiminut, joten koneet mallintivat virtuaalitodellisuuden kuten meidän maailmamme 1990-luvulla kärsimyksineen kaikkineen. Kärsimys näyttäisi kuuluvan ihmiselämään: jos poistat kärsimyksen, ihmiselämältä katoaa sen merkitys.

Samassa mielessä katson uskonnollisten traktaattien kuvaamaa paratiisia: loputon piknik paratiisin puutarhassa, jossa villieläimet laiduntavat kesyinä ja leijonistakin on tullut kasvissyöjiä. Kärsimystä eikä kuolemaa ole. Koska kuolemaa ei ole, tätä jatkuu ikuisesti. Koska kaikki hyvä on jo saavutettu, ei ole syytä kamppailla minkään puolesta. Sitä ei ole mainittu, onko paratiisin puutarhassa hyttysiä. Äkkiseltään kuulostaa hyvältä, ainakin ihmiselle, jolta puuttuu mielikuvitus. Silti mitä enemmän ajattelen paratiisin utopiaa, kaipaan vaillinaiseen maailmaan, jossa on kuolemaa ja hyttysiä.

Rasismista ja rasistiksi kutsumisesta

Aika ajoin varsinkin ns. vulgaari-oikeiston piiristä valitellaan, että ihmisiä kutsutaan rasisteiksi, mikä on heidän mielestään loukkaavaa. Jos kerran ketään ei saa syrjiä, loukata eikä nimitellä, miksi rasistiksi haukkuminen ei ole vihapuhetta? Eihän n-sanaakaan saa käyttää tummaihoisista (poikkeuksellisesti en tässä postauksessa kirjoita auki kyseistä sanaa).

Normaalilla järjenjuoksulla toimiva ihminen ei ymmärrä tätä ja ihmettelee, millä tavalla sitten eri värisiä ihmisiä vihaavaa Twitter-uhoajaa sitten pitäisi kutsua.

Vertailukohtaa voi hakea juurikin tuosta n-sanan käytöstä. Jos joku haukkuisi minua, valkoihoista kantasuomalaista n****riksi, ei kyseessä olisi oikeastaan edes loukkaus, koska se olisi faktuaalisesti väärin. N-sana on nimenomaan tummaihoisista käytettävä loukkaava nimitys. Ollakseen loukkaava, nimityksen tulee nimenomaan kohdistua tummaihoiseen. Silloin ei oikeastaan keskustella nimityksen faktuaalisuudesta vaan nimenomaan loukkaavuudesta.

Tämän kautta on mahdollista ymmärtää myös rasistiksi kutsutun henkilön kokemusta. Kyse ei ole siitä, onko nimitys faktuaalisesti oikein. Menemättä rasismin/rasistin määritelmään sen syvemmälle, voi rasistina pitää henkilöä, joka arvottaa ihmisiä heidän (oletetun) rodullisuutensa perusteella. Tällä tavoin ajattelevia henkilöitä löytyy joistain puolueista enemmän kuin toisista. Rasisteiksi kutsutut henkilöt tietävät tämän itsekin, eikä kyse olekaan siitä. Kyse on rasisti-sanan itsensä kokemisesta loukkaavaksi.

Nyt äärioikeistolaisen pienpuolueen johtava salaliittoteoreetikko on haastamassa toimittajaa oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska häntä on kutsuttu äärioikeistolaiseksi. En linkkaa enkä mainitse nimeltä, jääköön hän jälkipolvien mieleen huonona loppukaneettina.

Tinder ruokkii negatiivisuutta

Helsingin Sanomat kertoo Sara Salvénista, nuoresta naisesta, joka on kyllästynyt Tinder-deittailuun (Welling Roosa: Tinder uuvuttaa ihmiset, sanoo sovelluksen poistanut helsinkiläis­nainen. 7.12.2022). Kuten kaikki tietävät, kyseessä on puhelimeen asennettava sovellus, jossa treffikumppaneiden kuvia arvoidaan ”hot or not” -periaattella ja jos molemmat osapuolet tykkäävät toisistaan, syntyy match ja voidaan aloittaa keskustelu. Koska yksinkertainen on kaunista, Tinder on uskomattoman suosittu. En löytänyt ajantasaista tietoa verkosta, mutta tämän mukaan käyttäjiä oli jo vuonna 2015 maailmanlaajuisesti 50 miljoonaa ja Suomessakin yli 100 000. Arvioisin käyttäjämäärien tuosta kasvaneen räjähdysmäisesti.

Siinä missä edellisten sukupolvien saamien pakkien määrää rajoittivat tila-aika-avaruuden fysiikan lait, eli kuinka montaa morsianehdokasta ehti juhannustansseissa illan aikana hakemaan parketille, nykyisin voi yhtä aikaa saada rastia naamaansa tuhansilta sinkkunaisilta ympäri Suomen. Kuinka tällainen vaikuttaa ihmisen psyykeen?

Itse olen vakituisessa parisuhteessa, enkä käytä Tinderiä tai muitakaan deittiappeja, mutta olen kokeillut sitä vuosia sitten. Siinä määrin olen onnellisessa tilanteessa, että Tinderissä ei tarvitse enää olla mukana.

Oma käyttökokemukseni

Harrastin nettideittailua jo vuosituhannen alussa ennen kuin Tinderiä tai älypuhelimia oli keksittykään. Silloin sitä pidettiin nolona ja jopa hieman säälittävänä. Tapasin kuitenkin niinkin nolon sivuston kuin Suomi24:n treffien kautta fiksuja ja viehättäviä naisia, ja sen aikaisen avopuolisonikin löysin sieltä. Suhteen päätyttyä eroon vuoden 2010 paikkeilla olin taas sinkkumarkkinoilla pari vuotta ja kokeilin myös Tinderiä. Muistan, kuinka kaverini (joka aikaisemmin oli pitänyt nettideittailua nolona) pyyhki tabletilla profiileja, joissa villahteli suorastaan loputtomasti nuoria kauniita naisia. Itse olin pitänyt Tinderiä nolona, mutta terveellä sisäerityksellä varustettuna heteromiehenä kiinnostuin heti.

Käytin Tinderiä muutamia kuukausia kahdessa jaksossa. Poistin sen välillä turhauduttuani siihen. Turhautumisen syy oli ilmeinen: tarjonnasta huolimatta matcheja ei syntynyt. Tinder huijaa käyttäjänsä uskomaan, että laaja tarjonta tarkoittaa laajoja valinnan mahdollisuuksia ja että täydellinen pari syntyy jo ehkä seuraavalla svaippauksella.

Retrospektiivissä olisi pitänyt panostaa profiiliin enemmän. Valittu kuva ei välttämättä ollut paras mahdollinen, enkä kirjoittanut itsestäni kattavaa kuvausta, koska ajattelin että valinta tehdään kuitenkin naaman perusteella ja sen jälkeenhän sitä voi jutella lisää. Kävin vain yksillä treffeillä kuukausien käytön jälkeen. Kumppani sinänsä oli kaunis ja fiksu, ja tapasimme useammankin kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Järjestys oli kenties väärä: olisi ensin pitänyt ihastua ja sitten vasta tutustua.

Torjutuksi tuleminen turhauttaa

Tinderin peruspsykologia vetoaa alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään: ihmisen aivojen perusviritys on se, että viehättävät, silmiin katsovat ja hymyilevät ihmiskasvot vetoavat meihin. Kaikki laittavat sovellukseen itsestään sen vetoavimman kuvan, jossa he katsovat viettelevästi kameraan ja kuvittelemme, että he katsovat viettelevästi juuri minuun. Tämä on niin voimakas signaali, että se ohittaa rationaalisen harkinnan ja vaikuttaa suoraan niihin aivojen osiin, joissa toimitaan vaistojen ja emootioiden kautta. Kun sitten vastapuoli ei vastaakaan, tuntee itsensä petetyksi. Kerro tämä sadalla, joka päivä kuukausien ajan. Totta kai tiesin jutun juonen, mutta en silti voinut olla turhautumatta ja huomasin, että päivittäinen Tinderin selaaminen alkoi vaikuttaa mielialaani negatiivisesti.

Kuten jutussa kerrotaan, ei Tinderin välttämättä ole tarkoitus saattaa ihmisiä yhteen, vaan pitää pelaajat pelissä mahdollisimman kauan. Tässä mielessä negatiiviset tunteet toimivat paremmin kuin positiiviset. Ei uhkapeliriippuvainenkaan jatka pelaamista siksi, että hän nauttii siitä. Kun on tarpeeksi emotionaalisesti investoinut sovelluksen käyttöön, sitä toivoo että syntyisi edes joku match, joka hyvittäisi nähdyn vaivan. Olen melko varma, että sovelluksen kehittäjät ovat tästä tietoisia ja sovellus on rakennettu koukuttamaan juuri tällä mekaniikalla.

Negatiivinen suhtautuminen muihin käyttäjiin

Turhautuminen synnytti myös muita negatiivisia tunteita: aloin suhtautua muihin käyttäjiin kielteisesti. Yleensä suhtaudun kaikkiin ja kaiken näköisiin ihmisiin suvaitsevaisesti, enkä esimerkiksi kiinnitä ylipainoon huomioita. Jos joku näyttää epämiellyttävältä / epäkiinnostavalta / epäviehättävältä, en vaivaa asialla päätäni sen enempää. Tinderin kaltaiset sovellukset kuitenkin ohjaavat huomion ihmisen negatiivisiin piirteisiin. Tässä on mielestäni ero perinteisiin deittisivustoihin, joissa profiilit näkyvät listana. Tällöin epäkiinnostavat profiilit voi vain jättää huomiotta ja ohittaa ja poimia listasta kiinnostavat. Tinder kuitenkin pakottaa katsomaan kaikki kuvat yksi kerrallaan ja ottamaan niihin kantaa. Ruudulle ilmestyvät ”rumat” kuvat pyyhkäistään vasemmalle. Huomasin kuvia katsellessani ajattelevani ihmisistä tavalla, jolla en normaalisti ajattele: läski, pinnallinen, white trash, hissukka, feikki, kuka tuokin kuvittelee olevansa, liikaa meikkiä, liian vähän meikkiä, tyhmä tatuointi… Kun on tullut jatkuvasti torjutuksi, on jo valmiiksi turhautuneessa tilassa alkaessaan selata Tinderiä ja sovellus ohjaa arvostelemaan ihmisten ulkonäköä, johtaa tämä suorastaan misogyniaan. Jokapäiväisestä Tinder-sessiosta tulee suorastaan orwellilainen Two minutes hate (kertaa sata, päivittäin).

Tällainen asennoituminen on sisäänrakennettu sovelluksen itsensä logiikkaan. Tietenkään sovelluksesta ei voi syyttää kaikkea, vaan tällaiset asiat liikkuvat kulttuurissamme ja meissä kaikissa on pimeä puoli (varsinkin heissä, jotka sen kieltävät), mutta pimeän puolen on tarkoitus pysyä siellä pimeällä puolella, eikä ole hyväksi vahvistaa sitä päivittäisillä suggestioilla. Tällaisten ilmiöiden synnyttämällä katkeruudella on varmasti osansa tämän päivän misogynian syntymisessä.

Liian tosissaan, mutta ei tarpeeksi tosissaan

Tinder-sovelluksen perustoimintalogiikan lisäksi koko nettideittailun idea on tuntunut muuttuvan 15-20 vuodessa. Oma kokemukseni on, että aikanaan ”noloja” deittisivustoja ei otettu haudanvakavasti, mutta ihmiset olivat kuitenkin valmiita tutustumaan toisiinsa niiden kautta. Tinderissä tuntuu olevan yhtä aikaa vallalla lyhytjännitteisyys, että vakava pyrkimys löytää elämän suuri rakkaus.

Monella käyttäjällä tuntuu olevan profiili Tinderissä muuten vain, samalla tavalla kuin Facebookissa, Instagramissa, TikTokissa, OnlyFansissa ja mitä muita some-alustoja nykyään onkaan, ilman että he varsinaisesti hakisivat treffiseuraa. Verkkoon postataan selfieitä ja toki saatu positiivinen huomio nostaa itsetuntoa. Vaikka Tinderin kaltaisessa sovelluksessa voi olla mukana myös leikillään, riippuvuus näytöistä ja tykkäyksistä ei välttämättä sekään ole terve ilmiö. Toisaalta, toista osapuolta vastahuomion puute (kertaa sata, päivittäin) turhauttaa, mutta jos naisten profiilit saavat tuhansia tykkäyksiä, ei huomiota voi kaikille jakaa.

Toinen ääripää ovat he, jotka etsivät rakkautta jopa väsymiseen asti, kuten jutussa mainittu Sara. Saran kaltainen nuori, kaunis nainen saa todennäköisesti vihreätä valoa 99% sovellusta käyttäviltä tuhansilta miehiltä, eli valinnan varaa on. Silti sopivaa kumppania ei löydy. En aio mennä tässä siihen keskusteluun, jossa naisia syytetään nirsoiksi. Runsaudenpula on sovelluksen itsensä ominaisuus. Sekin on peruspsykologiaa, että jos ihmisellä on järjellinen määrä vaihtoehtoja, hän on tyytyväinen tekemäänsä valintaan. Jos vaihtoehtoja on käytännössä loputon määrä, valinta käy mahdottomaksi ja vielä senkin jälkeen jää miettimään oliko valinta oikea ja tämän epäilyksen vuoksi tulee aina olemaan tyytymätön valintaansa. Se oikea tuntuu olevan vain muutaman pyyhkäisyn päässä.

Rakkauden etsiminen hampaat irvessä turhauttaa ja uuvuttaa kenet tahansa. Tämänkin vuoksi tindaajat lakkaavat suhtautumasta treffailuun vakavasti. On vain järkevää suojella itseään emotionaalisesti ja olla ihastumatta kevein perustein. Näissä olosuhteissa tunnesiteen syntyminen on lähes mahdotonta. Sara kertoo, että hänelle tärkeitä ovat mm. ”äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet”. Toki rakastumisen tunteessa monet yksityiskohdat, usein selittämättömätkin, ovat tärkeitä, mutta tämä kuulostaa aika moiselta hienosäädöltä.

Ongelma on siis kahtaalla: jos ei panosta vastapuoleen tarpeeksi, ei vastapuoli voi kiinnostua, mutta toisaalta omassa päässäkään ei synny kiintymyksen tunnetta, jos ei ole valmis emotionaalisesti sijoittamaan suhteeseen, vaan on aina peukalo sovelluksella tsekkaamassa tarjontaa.

HS:n jutulta vie hieman pohjaa vain 2kk sitten toisaalla tehty juttu (Aino-Maija Makkula: Sara, 23, on harrastanut seksiä 113 ihmisen kanssa – kertoo nyt, miksi halusi jakaa luvun avoimesti Tiktokissa) samasta Sarasta, joka kertoo runsaasta seksikumppaneiden määrästä. (En paheksu, vaikka juttu itsessään on rakennettu siten, että se tarjoaa paheksujan roolia vastaanottajalle. Toivon ainoastaan, että hän ei oikeasti kirjoita aiheesta runokokoelmaa.) Jutut ovat kovin toistensa vastakohtia: siinä missä Hesarin jutussa Sara etsii rakkautta, mutta ei löydä fyysistä vetovoimaa, kun taas Me Naisten jutussa hän harrastaa kasuaalia seksiä ja kyseenalaistaa monogaamisen parisuhteen. Harrastaako hän siis seksiä satojen ihmisten kansa, joihin ei tunne fyysistä vetovoimaa? Jätetään Saran tapaus kuitenkin sivuun koska tässä bloggauksessa on tarkoitus käsitellä Tinder-sovellusta yleisesti, ei Saran kokemuksia.

Täydellisyys on tilastollisesti mahdotonta

Jokainen tietää, että täydellistä kumppania ei ole olemassa, mutta kun valinnanmahdollisuudet ovat tarpeeksi suuret, tulee tunne että olisi mahdollista päästä ainakin melko lähelle täydellisyyttä. Tai ainakin, että tietyt perusvaatimukset täyttyisivät. Tai ainakin, että voi vaihtaa lennosta, jos jokin piirre ärsyttää.

Intuitio voi kuitenkin johtaa harhaan. Jos ajatellaan esimerkiksi heteronaista, joka toivoo kumppaninsa olevan pitkä, tumma, hoikka, keskimääräistä koulutetumpi ja jollei rikas, niin ainakin hyvin toimeentuleva. Ei kuulosta kovin mahdottomalta vaatimuslistalta. Oletetaan näiden piirteiden olevan toisistaan riippumattomia ja noudattelevan normaalijakaumaa (tai käytetään mediaania). Naisoletettumme siis toivoo kumppanin olevan keskimääräistä pidempi ja keskimääräistä hoikempi jne, jolloin valinta on 50:50 kunkin piirteen osalta. Ei siis kuulosta kovin isolta asialta.

Tosiasiassa, jos lasketaan 0,5^5 = 0,03125, eli viiden valitun piirteen jälkeen potentiaalisia kumppaneita on jäljellä 3,125%. Tästä joukosta pitäisi valita ne, joilla on sama maku ja huumorintaju, yhteiset arvot, kutakuinkin samat poliittiset mielipiteet, seksuaaliset mieltymykset ja niin edelleen. Sekä tietenkin ne äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet. Näennäisestä runsaudesta ollaan hyvin pian todellisessa niukkuudessa.

Miehistä voi halutessaan tehdä saman arvion brunetti-blondi -akselilla, kuppikoolla, painoindeksillä ym. laskettuna.

Aikoinaan monissa treffipalveluissa haku tapahtui syöttämällä juuri edellämainittujen kaltaisia arvoja hakulomakkeeseen, joka sitten antoi potentiaaliset matchit. Tinderissä näin ei ole, mutta edelleen ihannekumppania tuntuvat määrittävän tämän kaltaiset rajaukset.

Niinpä

Tätä bloggausta voisi laajentaa sen pohtimiseen, mitä Tinder kertoo ajastamme noin ylipäätään. Ylämme uusromantiikan aikaa, jossa romanttinen parisuhde on nostettu kohtuuttomaan arvoon ja samaan aikaan yksilökeskeisen kulttuurin muu tendenssit vievät siltä pohjaa. Jääköön tämä laajennus kuitenkin toiseen kertaan. Jätän tällä kertaa kirjoittamatta myös naisten ja miesten profiilien saaman huomion epäsuhdasta, koska siitä on kirjoitettu jo muualla aikaisemmin.

Kenties nettideittailu on lopullisesti rikki ja sen tilalle tulee jotain muuta. Tinder tarjoaa näennäisesti loputtomasti valinnanvaraa, mutta käytännössä naru jää vetäjän käteen.

Loppukaneetti: kuten tämän lajityypit yleensä, tämäkin juttu päättyy Saran toivomukseen, että satunnainen vastaantulija junalaiturilla olisi tullut juttelemaan hänelle. Toisaalla jutussa, jonka olen jo hukannut, neuvottiin sinkkumiehiä lähestymään naisia esim. kirjastoissa ja bussipysäkeillä. ”Pitkien katseiden vaihtaminen” ja ”lähestyminen” saattaa myös päätyä seksuaalisesta ahdistelusta kertovaan uutiseen.

Haja-ajatuksia elitismistä

Kerran baarikeskustelussa kriitikko Miikka Laihisen kanssa (tiedoksi diletanteille, tämä on namedroppailua) totesin:

”Tuohon on varsinaista elitismiä!”
”Mitä pahaa on elitismissä?”

En keksinyt vastausta, eikä siinä kai itsessään mitään pahaa ole. Harva kuitenkin tunnustautuu avoimesti elitistiksi. Vielä harvempi keskiluokkaiseksi, vaikka se lienee yhteiskuntamme keskeisin (sic!) luokka. Keskiluokka taas pyrkii jäljittelemään eliittejä, ja kenties elitismille on huonon maineen on antanut juuri keskiluokka. Kenenkään, joka kuuluu eliittiin, ei tarvitse sitä erikseen mainita.

Tässä oli puhetta siis kulttuurielitismistä ja eliitin mausta. Siitä voi lukea lisää esim. Jonas Konstigin kolumneista.

Poliittisesti avoin eliitin kannattaminen lienee vielä harvinaisempaa. Kun eliitistä puhutaan, puhutaan siitä pääsääntöisesti negatiivisesti, yleensä suu vaahdossa. Tai kirjoitetaan sosiaaliseen mediaan, mutta mielikuvissani näillä ihmisillä valuu kuola suusta samalla tavalla heidän hakatessaan näppäimistöä: valtamedia, kansanpetturit, myrkkypiikit, Nato-kiima, ilmastokommunistit, globalistit… Kaiken takana on eliitti.

Toki kaikkien salaliittoteorioiden ulkopuolella on olemassa aito eliitti. Mutta miten eliitti voi olla eliitti, jos kukaan ei sitä kannata? Tunnustautuuko edes kukaan kokoomuslaisista esimerkiksi eliitin kannattajaksi? Ei tule heti mieleen. Ainoa avoimesti poliittisen ja taloudellisen elitismin kannattaja taitaa olla Björn Wahlroos.

Silloin, kun joku kuuluu eliittiin ja ajaa eliitin asiaa, verhoaa hän aikomuksensa populismin alle. Esimerkiksi miljardööri ja ex-presidentti Donald Trump on onnistunut ennen näkemättömällä tavalla brändäämään itsensä eliitinvastaisena.

Näiden ajatuksien keskelle tulee uutinen Saksan vallankaappausyrityksestä. En tunne sen taustalla olevaa reichsbürger-liikettä. Googlettamatta veikkaisin senkin retoriikkaan olevan tyypillistä oikeistolaista eliitivastaisuutta: he edustavat ”oikeaa” kansaa ja kansan aitoa tahtoa, toisin kuin demokratia. Heidän johtajansa kuitenkin on prinssi Heinrich XIII. Kirjaimellisesti siis aito aatelinen, aito prinssi, joka käyttää nimensä jäljessä roomalaista järjestysnumeroa. Olisiko hänessä ainakin vähän elitistiä?

100% päivittäisestä ironiantarpeesta

Olen ironikko ja sanon sen ilman ironiaa. Olen aina tykännyt väännellä sanoja ja verbaalinen näppäryyteni sopii aikaamme, joka on tunnetusti jopa postmodernilla tavalla ironinen.

En ole kuitenkaan niin paatunut, etten tunnistaisi ironian ongelmaa. Kun aina tarkoitetaan jotain muuta kuin mitä sanotaan, ei lopulta sanota mitään. Joskus on vaikea saada suutaan auki, ellei keksi aiheesta jotain näppärää sanaleikkiä. Tunnistan kaltaiseni, ja joskus pitää erikseen kysyä tarkoittiko hän kirjaimellisesti mitä sanoi, jos se oli jotain vakavasti otettavaa. Pahimmillaan ironia johtaa kyynisyyteen.

Ironikko pelkää ottaa kantaa ja sanovansa tosissaan jotain, johon muuhun voivat tarttua. Aina kannattaa pitää asioihin etäisyys, josta käsin voi sanoa, ettei oikeasti sitä tarkoittanut. Olemalla tosissaan altistaa itsensä aina sille mahdollisuudelle, että muut pitävät sanottavaa naurettavana, siksi naurettavuus pitää suunnata sanottavan muotoon.

Kuka enää pitää maljapuheita tosissaan, ilman teeskennellyn teatraalista äänenpainoa, josta kaikki tunnistavat viittauksen maljapuheiden lajityyppiin ja siihen, että äänenpainoa liioittelemalla muistutetaan, että ei tässä tosissaan maljapuhetta kuitenkaan olla pitämässä. Eikö silti menetetä jotain, jos menetetään sekä aidon maljapuheen sisältö että muoto?

Ironian vastakohta toisessa ääripäässä on sentimentaalisuus. Sentimentaalikko nostaa tunteet etualalle ja rypee niissä kaikkien nähden. Rypeminen tarkoittaa kirjaimellisesti kaiken etäisyyden katoamista. Rakkaus on ääretöntä ja niin on surukin. Ne ovat läsnä itsenään eivätkä ne tarkoita mitään muuta, vaan täyttävät koko ympäristön merkityksillään. Ruusu on rakkauden symboli, mutta symbolin ja sen kohteen suhde ei luo minkäänlaista etäisyyttä samalla tavalla kuin ironia.

Sentimentaalikko ei pysty näkemään tilassaan mitään ironista, vaikka toistaakin kliseitä, jotka saattavat esimerkiksi liittyä johonkin ikäkauteen. Sentimentaalisuus on kaiken merkityksettömyyttä vastaan taistelemista ylikorostamisella ja tunteen paloon tuijottamalla. Täydellä liekillä palaessaan äärettömätkin tunteet kuitenkin ennen pitkää palavat loppuun. Kyynikko on pettynyt idealisti ja ironikko pettynyt sentimentaalikko.

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Mitä identiteetti tarkoittaa?

Stuart Hall kirjoittaa identiteetistä ja jakaa sen kolmeen historialliseen vaiheeseen (tässä kirjassa, jota minulla ei ole, joten siteeraan ulkomuistista, pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ). Ajallisuudestaan huolimatta ne menevät päällekkäin ja ovat kaikki nykyäänkin läsnä.

  1. Perinteinen identiteettikäsitys. Kukin syntyy tiettyyn asemaan, sukupuoleen, kansallisuuteen, ammattiin ja säätyyn ja siinä pysyy kuolemaansa asti. Ihminen on ydintään myöten sitä mitä on, aatelisilla virtaa suonissaan eri verta kuin maaorjilla, murjaanit ja muut pakanat ovat jossain puoli-ihmisen asemassa. Kaikilla on yhteiskunnassa se paikkansa, joka on syntymässä määrätty, eikä säädytön käytös ole sopivaa.
  2. Sosiaalinen identiteettikäsitys. Sosiologian nousun myötä 1800-luvulla huomattiin, että ihmisen ympäristö määrittää hänen identiteettinsä: katoliset ovat erilaisia kuin protestantit, kaupunkilaiset erilaisia kuin maalaiset, rikkaat erilaisia kuin köyhät, herrat erilaisia kuin orjat, eikä tämä johdu mistään syntymäominaisuudesta, vaan sosiaalisista ja yhteiskunnallisista rakenteista.
  3. Postmoderni identiteettikäsitys. Myöhäismodernissa yhteiskunnassa ympäristö muuttuu niin nopeasti, että sosiaaliset identiteetitkään eivät ole enää vakaita. Ja koska mikään ei ole synnynnäistä ja pysyvää, yksilö voi oikeastaan muuttaa omaa identiteettiään. Kukaan ei synny mihinkään pysyvään rotuun tai sukupuoleen. Jos identiteetit ovat riippuvaisia sosiaalisesta ympäristöstä ja yhteiskunnasta, niitä voi muokata muuttamalla yhteiskuntaa, ja toisin päin.

Tämä on sinänsä tuttua kaikille. Yleisesti perinteiseen identiteettikäsitykseen nojautuvia pidetään konservatiiveina, ellei jopa taantumuksellisina, ja käsitystä yleisesti vääränä, ainakin edistyksellisissä piireissä. Tällaisen identiteettikäsityksen jakavat esimerkiksi etnonationalistit, joita yleisesti pitävät rasisteina myös he itse. Ajatus pysyvästä identiteetistä on essentialismia, joka on paitsi faktuaalisesti, myös moraalisesti väärin. Asteikolla taantumuksellisuus–edistyksellisyys, jälkimmäiseen ryhmään itsensä identifioivat (sic) todennäköisesti jakavat postmodernin identiteettikäsityksen.

Otetaan kuitenkin muutama esimerkkitapaus:

  • Nuori nainen identifioituu karjalaiseksi, koska hänen isovanhemmillaan karjalaistaustaa. Hän tatuoi itseensä perinteisiä karjalaisia kuvioita, opiskelee karjalan kieltä ja syyttää suomalaisia karjalaisten syrjinnästä. Toinen löytää isänpuoleiset saamelaisjuurensa.
  • Seksuaalista identiteettiä ei voi muuttaa, ja ns. ”eheytyshoidot” ovat paitsi tehottomia, myös epäeettisiä.
  • Ihmiset, jotka ovat syntyneet väärään sukupuoleen, jolloin fyysinen sukupuoli korjataan vastaamaan henkilön oikeata sukupuolta. Huolimatta siitä, että ”postmodernissa” konteksissa lainausmerkkejä käytetään silloin, kun kieli ei aivan tavoita sitä, mitä ”tarkoitetaan”, en käyttänyt lainausmerkkejä edellisessä virkkeessä, jotta ei tulisi kuvaa, että suhtautuisin ”ironisesti” trans-ihmisiin.

Esimerkkejä voisi luetella ad infinitum. Yhteistä niille kaikille on, että identiteetillä on jokin aito, pysyvä ydin. Vain ympäröivä sosiaalinen todellisuus ja ihmisen ulkoiset piirteet ja olosuhteet poikkeavat siitä, mitä henkilö ”todella” on sisimmään.

Ainakin vähemmistöidentiteetit ovat siinä määrin ”todellisia”, että yksilö voi löytää itsensä niistä vielä sukupolvien katkoksenkin jälkeen. Toisaalta sellaiset ihmiset, joiden mielestä nationalistinen kansakäsitys on keinotekoinen konstruktio, ja kansakunnat ”vain” kuviteltuja, ovat myös sitä mieltä, että vähemmistöillä, kuten esimerkiksi juuri saamelaisilla ja maahanmuuttajaryhmillä, on kuitenkin oikeus kulttuuriinsa, eikä tulisi mieleen väittää, ettei näiden ihmisten kokemus omasta identiteetistä olisi todellinen.

Jo vitsiksi muodostuneen hokeman mukaan ”sukupuolenkorjausleikkauksia pitäisi tehdä sosiologien eikä kirurgien, jos sukupuoli on sosiaalinen konstruktio”. Voi olla, että vitsi on siinä mielessä vanhentunut, että ajatus sukupuolesta pelkästään sosiaalisena konstruktiona ei ole enää päivän hokema — en ole varma mikä on ”virallinen” kanta. Jokinlainen essentialismi näyttäisi palaavan, kun viisari tekee koko kierroksen. Ihmisen sukupuoli ei riipu (sortavista) yhteiskunnallista rakenteista, eikä kehollisista piirteistä (jotka korjataan leikkauksella), vaan jonkinlaisesta aineettomasta ytimestä, joka on ainoa todellinen identiteetin lähde. Narratiivin ytimessä on ”löytäminen”, kun on löytänyt sisältään sen, mitä ”oikeasti” on, voi alkaa muokata kehoaan sen mukaiseksi pukeutumisella, tatuoinneilla, lävistyksillä tai leikkauksilla.

Näyttäisi siltä, että vaikka postmoderni identiteettikäsitys kuvaakin aikaamme parhaiten, on se joko ymmärretty väärin, tai sitten Hallin päivien jälkeen tilanne on muuttunut. Postmoderni ei tarkoita pysyvien identiteettien katoamista eikä identiteettien itsensä joustavuutta, vaan sen määrittelyn joustavuutta, miten voimme ilmaista pysyvää, synnynnäistä identiteettiämme.

Kansallissosialismin ja kommunismin eroista

Viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien vuoksi olen selaillut Itä-Euroopan historiaa. Viktor Sebestyenin Revolution 1989 – The Fall of the Soviet Empire on viihdyttävä johdatus aiheeseen. Sunnuntaina tuli bingetettyä 6 osaa Netflixin sarjasta Kleo, joka faktojensa puolesta on korkeintaankin viitteellinen, mutta ihan viihdyttävä ja tarjoilee esteettisesti vahvaa neukkunostalgiaa.

Eräs pohdinnan aihe, johon usein tulee palattua, on oikeistolaisen (natsismi, fasismi jne) ja vasemmistolaisen (kommunismi, stalinismi, ”kansandemokratia”) autoritaaristen ideologioiden erot. Etenkin em. sarjaa katsoessa kohtaukset (jotka kenties oli rakennettu tarkoituksella), joissa lapsesta asti kasvatetaan Puoluetta sokeasti tottelevia ideologisia robotteja, jotka marssivat univormuissa ja toistelevat Puolueen propagandaa tulee miettineeksi, että eivätkö nämä ihmiset todellakaan nähneet yhtäläisyyksiä natsismiin, joka oli olevinaan heidän päävihollisensa?

Huolimatta historiallisista eroista ja aatteellisista nyansseista molemmat autoritarismin muodot muistuttivat ulkoisesti toisiaan. Anti-liberalismi, militarismi, suurten johtajien henkilökultti, totalitarismi ja niin edelleen, näitä tuskin tarvitsee kenellekään erikseen listata. Mutta mitkä ovat niiden erot, ja tällä tarkoitan sellaisia perustavanlaatuisia ontologisia eroja?

Slavoj Žižek usein kertoo samat vitsit luennoillaan ja hänen vastauksensa otsikon kysymykseen usein ilmaistaan kahdessa anekdootissa. Ensimmäisessä anekdootissa hän vertailee kuinka johtajat vastaanottavat aplodit: Hitler ja Mussolini patsastelevat leuka pystyssä, mutta kommunistijohtajat kuten Stalin yhtyvät aplodeihin. Toisessa anekdootissa Siperiaan tuomitut toisinajattelijat allekirjoittavat onnittelukirjeen Stalinin syntymäpäivän johdosta. Tällaista absurdia näytelmää ei esimerkiksi kansallissosialismissa olisi pidetty mahdollisena: juutalaiset ja muu ”epäkelpo aines” oli repäisty irti yhteiskuntaruumiista, eikä suuri johtaja heidän onnitteluitaan kaivannut.

Tällaisilla pienillä huomioilla Žižek hahmottelee totalitarismien syvällisiä eroja niiden mentaliteetissa ja eetoksessa. Itse olen miettinyt osin alussa mainitsemani tv-sarjan kaltaisten trooppien innoittamana valheen ja toden asemaa totalitarismin ytimessä. Jo Platonin ajoista tietty määrä valhetta on katsottu välttämättömäksi pitää totalitarismi pystyssä. Toinen vastakkainasettelu on hyvä vs. paha ja sen suhde valheeseen ja totuuteen.

Valheesta tulee vielä erottaa erehdys. Jos uskot siihen, mitä sanot (ja teet), kyseessä ei tarkalleen ottaen ole valhe, vaikka propositio olisikin epätosi. Toisin sanoen, jos naiivisti uskot propagandaan, et ole valehtelija, vaikkakin väärässä. Mutta miten syvälle naiivi usko meni ja uskoivatko johtajatkin omiin valheisiinsa? Yksinkertaistaen fasistisen totalitarismin ytimessä on ajatus oman kansan tai rodun ylivertaisuudesta ja kommunistisen totalitarismin ytimessä marxismi-leninismin oppi. Uskoivatko näiden asioiden keksijät omiin teorioihinsa?

Erilaiset rotuteoriat olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa yleisesti hyväksyttyjä ja sen aikaisen tieteen omaksuman käsityksen mukaisia. Kansallisaate, joka itsessään oli hyvä asia ja keksittäessä suhteellisen liberaali liike, oli muuttunut kansallissovinismiksi ja kaikki Euroopan kansat pitivät itseään ylivertaisena. Natsien (ja Italian fasistien) ei siis tarvinnut keksiä mitään uutta, vain viedä jo ilmassa olevia aatteita äärimmäisyyksiin. Toki propaganda sisälsi suoranaisia valheita juutalaisten maailmanvalloituksesta ja Siionin pöytäkirjoista, mutta pohjimmiltaan kun natsit sanoivat sortavansa kaikkia ”heikompia rotuja”, eivät he siinä valehdelleet. Vaikka sodan jälkeen saksalaiset väittivät, etteivät tienneet juutalaisten joukkotuhosta, eivät juutalaisvainot mitenkään salassa tapahtuneet. Fasistit Saksassa ja Italiassa eivät väittäneet ajavansa demokratiaa, tasa-arvoa tai rauhaa, vaan vastustavansa niitä. Kaikissa kauheuksissaan natsit olivat sentään rehellisiä: SS-miesten lakissakin oli pääkallo, kuoleman symboli.

Vertailu kommunismiin on siinä määrin epäsuhtaista, että kommunistisen totalitarismin historia jatkui vielä Euroopassa vuoden 1945 jälkeen vuoteen 1989 (ja Euroopan ulkopuolella edelleen) ja kävi läpi erilaisia kausia. Neuvosto-Venäjän alkuvuodet olivat toisenlaiset kuin vakiintunut sosialismi Varsovan liiton ”kansandemokratioissa”. Mutta mikä oli tämän kaiken ytimessä? Samoin kuin rotuteorioita, monenlaisia utooppisia sosialismeja ja kommunismeja liikkui 1900-luvun alun aateilmapiirissä ja oikeastaan marxismi-leninismi oli vain yksi niistä, mutta joka pääsi vallalle Venäjän vallankumouksen kautta ja levisi ympäri Eurooppaa, etenkin toisen maailmansodan jälkeen Stalinin ”vapauttaessa” Itä-Euroopan. Se siis levisi ”miekkalähetyksen” kautta, mutta oli sankoin joukoin niitä, jotka aidosti uskoivat marxilais-leninistisen neuvostokommunismin olevan historian paras aate ja yhteiskuntajärjestelmä.

Itse Marx varmasti uskoi omiin teorioihinsa, mutta kun sata vuotta Kommunistisen manifestin julkaisun jälkeen katsoi Itä-Euroopan tilaa, saattoi havaita etteivät teoriat toimineet käytännössä, ainakaan sillä tavalla kuin niitä yritettiin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa soveltaa. Samaan aikaan propaganda kertoi neuvostokansalaisten elävän maailman parhaassa valtiossa, vaikka kaikki näkivät, että kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Valtion budjetti hupeni sotavarusteluun, vaikka julistettiin rauhaa. Puhuttiin vapaudesta ja demokratiasta ja vangittiin toisinajattelijoita.

Moni onkin sanonut kommunismista, että ”teoria oli hyvä, mutta toteutus huono” (keskustelu siitä, oliko kyseessä ”oikea ja aito” sosialismi/kommunismi, on toisen postauksen aihe). Niin tai näin, systeemi pysyi pystyssä vain valheiden avulla. Äänestysprosentit ja vaalitulokset ilmoitettiin etukäteen, viisivuotiskauden huikeat talousluvut päätettiin puoluetoimistossa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.

Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan, asetti se heti sodan alkupäivinä Terijoelle vaihtoehtoisen hallituksen ja propagandansa mukaan tuli Suomeen vapauttajana ja olevansa liitossa Suomen ”hallituksen” kanssa vapauttamassa Suomea fasisteista. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, väitti se Puolan rajavartijoiden provosoineen (samalla tavalla kuin Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset), mutta Saksan propagandassa hyökkäyksen motiivina ei väitetty olevan Puolan ”vapauttaminen” miltään. Saksa halusi ”elintilaa” idästä ja orjuuttaa slaavit ja liittää entiset Preussin alueet itseensä. Tämä oli propagandan viesti omille ja ulos päin. Natsien ideologia oli avoimen aggressiivista ja brutaalin väkivaltaista eikä edes yrittänyt esiintyä rauhantuojana.
Viikkoa ennen hyökkäystä Hitler piti puheen:

The object of the war is … physically to destroy the enemy. That is why I have prepared, for the moment only in the East, my ’Death’s Head’ formations with orders to kill without pity or mercy all men, women, and children of Polish descent or language. Only in this way can we obtain the living space we need. [Ks. esim. Wikipedia]

Neuvostojoukot ”vapauttivat” Itä-Euroopan, mutta kun Unkarissa vuonna 1956 pyydettiin ”vapauttajia” palaamaan kotiinsa, tankit tukahduttivat kansannousun, jota propagandassa kutsuttiin ”hitleriläiseksi vastavallankumoukseksi” ja jolta neuvostojoukot jälleen pelastivat Unkarin. Kuinka natsit olisivat propagandassaan asian esittäneet, jos heidän tuhatvuotiseksi kaavailema Kolmas valtakuntansa olisi selviytynyt sodasta voittajana ja olisi joutunut tukahduttamaan kansannousuja alistamillaan alueilla? Kenties kysymys on väärin asetettu, kenties natsit olisivat joutuneet muuttamaan propangandaansa sodan jälkeen. Luultavasti se olisi verhottu juutalaisten salajuoneksi, mutta propagandassa tuskin olisi painotettu kansallissosialistisen aatteen edistämistä, pikemminkin asenne olisi ollut avoimemmin ”me teemme tämän, koska voimme”. Sama koskee Prahaa vuonna 1968.

Natsismin ytimessä oleva rotuoppi oli virheellinen ja ristiriitainen, mutta ei ole syytä olettaa, etteivätkö sen kannattajat olisi uskoneet siihen ja pyrkineet toteuttamaan sen visiota väkivallalla ja julmuudella. Kommunismin ytimessä taas oli ajatus edistyksestä ja vapaudesta, mutta joka käytännössä ei toiminut, vaan jota täytyi ylläpitää väkivallalla, joka propagandassa verhottiiin joksikin muuksi. Natsismi ihannoi voimaa ja rivissä marssivia, sokeasti tottelevia kansalaisia. Kommunismi oli muodoltaan yksi yhteen sama, vaikka väitti olevansa muuta. Natsismi oli avoimesti ”paha”, mutta väitti pahuutta oikeudeksi. Kommunismi väitti olevansa ”hyvä”, mutta teki sen nimessä vääryyttä.

Olen tähän mennessä käyttänyt imperfektiä, koska olen halunnut puhua edellä mainituista ideologioista niiden historiallisissa muodoissa. Tämä perustavanlaatuinen ero pätee silti edelleen.

Jos puhutaan äärioikeistolaisista ja vasemmistolaisista (siis aidosti ääriliikkeistä, vaikka natsismiksi ja kommunismiksi kutsutaan nykyään kirjaimellisesti kaikkea), erot kannattajien eetoksessa ja lähtökohdissa ovat merkittäviä. Ääriliikkeisiin hurahtavat ja hakaristejä ja sirppejä ja vasaroita sillankaiteisiin tuhristavat enimmäkseen nuoret, mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, ja säväreitä extremismistä hakevat monet vanhemmatkin höyrypäät.

Äärivasemmistolaisia määrittää voimakkaimmin naiivius. On varmasti totta, että äärivasemmistolaiset vilpittömästi kannattavat vapautta, tasa-arvoa ja kansojen veljeyttä, ja vievät sen ääripäähän kyllästyttyään liberaalin demokratian maltillisuuteen ja heiluttelevat punalippuja Che Guevara -paita päällä ja rastat solmussa ja siteeraavat Leniniä ymmärtämättä ehkä historiaa tai sitten aktiivisesti unohtaen millaisiin tekoihin kommunismin nimissä on syyllistytty. Jos tämä liittyy ikäkauteen, on se korkeintaan harmitonta ja koomista. Kovin pitkään tämä kausi ei voi jatkua siksikään, että se perustuu itsepetokseen ja jatkuviin valheisiin. Tyyppiesimerkki onkin miedoista huumeista kiinnostunut ikiopiskelija, joka harjoittaa ihan kaikkea aktivismia, johon haluaa saada vähän rankkuutta mukaan.

Äärioikeistolaista hakaristin riipustajaa taas kiehtoo pahuus. Hän on edellistä vieläkin perusteellisemmin kyllästynyt liberaaliin demokratiaan ja hän saa kiksejä siihen liittyvän nihilismin ja brutaaliuden voimasta. Tyyppiesimerkki tällaisesta on vähän liikaa aikaa verkossa viettävä elämäänsä turhautunut nuori mies, joka viehättynyt kaikenlaista ”pahasta”.

Jossain vaiheessa verkon libertaaripiireissä kaikenlainen rasismi/fasismi/sadismi tuntui saavan kannatusta (disclaimer 1: libertarismi on siinä määrin monitahoinen liike sekin, jolla ei nykyään tarkoiteta 1700-luvun ranskalaisia elostelijoita, vaan anarko-liberalismia lähellä olevia oikeistolaisia piirejä, joita en tässä kaikkia aio leimata, mikä mainittakoon ennen kuin joku asiasta kommentoi). Ihmisiin, joihin libertarismin moraalinen egoismi ja itsekkyyden oikeutus, yleinen antivasemmistolaisuus ja köyhien ja heikkojen halveksunta vetosivat, tuntui vetoavan myös natsismin nihilismi ja brutaali voima, tai sitten puhtaasti se, että molemmat ovat vahvasti valtavirran pehmeitä arvoja vastaan. Se ei tunnu lainkaan haittaavan, että libertarismi ja autoritarismi ovat ristiriidassa, kunhan ollaan ”kommunismia” vastaan. Aika moni libertaari, ellei jopa ”klassiseksi liberaaliksi” itseään kutsuva verkon uhoaja on muun muassa rasisti ja vastustaa seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.

Samalla tapaa black metal -piireissä (disclamer 2, tiedätte kyllä) on aina flirttailtu ”pahuuden” kanssa ja välillä palvottu vähän saatanaakin. Tähän pahuuden palettiin natsismi tuntuu sopivan, vaikka kenties 1930-luvun kirkasotsainen hitler-nuori olisi tuskin äärimetallin estetiikkaa ymmärtänyt, vaan pitänyt sitä osoituksena henkisestä rappiosta.

Näin siis Suomessa. Siksi en ole suomalaisista ääriryhmistä huolissani. Vasemmistolaiset ryhmät saavat kenties jonkun cancel-kampanjan aikaiseksi siitä, että suomen kielessä ei ole tarpeeksi pronomineja, joiden väärinkäyttöä vastaan voisi taistella. Oikeistolaiset pahimmillaan häiriköivät Pride-kulkuetta. Toimivassa demokrastiassa ääriliikeet pysyvät ääriliikkeinä ja siksi marginaalissa.

Maailmalla ääriajattelu sen sijaan on saanut vaarallisen paljon jalansijaa. Esimerkiksi Venäjän toimet Ukrainassa eivät perustu mihinkään sen kummempaan oikeutukseen kuin brutaaliin voimankäyttöön. Niin sanottu ”putinismi” ei ole mikään oikea aate, jolla olisi jonkilainen sisältö tai visio. Vaikka sen tarkoitus on palauttaa neuvostoimperiumi, ainakin osittain, ei se tee sitä minkään aatteen tai edistyksen nimissä. Vaikka venäläisessä propagandassa on väitetty, että ”erikoisoperaatio” olisi suunnattu ”natseja” vastaan, on kaikille selvää, että ”natseilla” tarkoitetaan liberaalia länsimaista demokratiaa, jonka pelätään saavan Ukrainassa jalansijaa. Venäläisessä propagandassa hekumoidaan avoimesti Ukrainan ja sen väestön tuhoamisella. Samalla tavalla kuin natsi-Saksan brutaali voimankäyttö, myös Venäjän agressiivinen toiminta on löytänyt länsimaissa fanittajansa, mutta kuinka kauan siihen uskotaan nykyisen sotamenestyksen myötä — ilman neuvostotyylistä valepropagandaa – jää nähtäväksi.

EDIT, JÄLKISANAT: tätä kirjoitettaessa Mihail Gorbatšov on kuollut. Joskus fiktiivisissä kirjoissa päähenkilöt kuolevat kesken tarinan, mutta näköjään näin voi käydä myös tietokirjojen henkiöille. Helsingin sanomien muistokirjoituksessa kerrotaan, että Gorbatšovia ei arvosteta nyky-Venäjällä. Lännessä häntä arvostetaan siitä, että hän lopetti kylmän sodan ilman kolmatta maailmansotaa, mutta samalla ajoi alas Neuvostoliiton imperiumin. Mikä kertoo aika paljon tiettyjen tahojen arvoista.

EDIT2: Ville Hytönen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä osittain samoista teemoista.

Jehovan todistajat, oma kokemukseni

En juurikaan avaudu henkilökohtaisesta elämästäni, mutta otsikon aihe on itsessään sellainen, josta on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja toimikoon tämä henkilökohtainen tapauskertomus jonkinlaisena johdantona.

Isäni perhe oli Jehovan todistajia. Isän isä kuoli yllättäen vuonna 1975, en tiedä liittyikö vuoteen tiettyä kohtalon ivaa (samalle vuodelle odotettiin maailmanloppua). Isäni oirehti sillä tavalla kuin yksinhuoltajien teini-ikäiset lapset oirehtivat ja todistajien seurakunnan vanhimmat reagoivat siihen sillä tavalla, jolla he reagoivat nuorten ”epäsosiaaliseen käytökseen”. Tästä varoitusten jälkeen seurasi erottaminen. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä tapahtumista tiedän. Isäni veli, eli setäni, on Jehovan todistaja tänäkin päivänä ja veljesten elämänpolut veivät monella tapaa eri suuntiin, minkä merkityksen sitten nuoruuden risteyskohdille haluaakaan antaa. Isäni äiti, eli mummoni, meni uusiin naimisiin miehen kanssa, joka oli myös todistaja, ja muutti Ruotsiin.

Kotona meillä ei puhuttu uskonnosta ja koulussa kävin elämänkatsomustiedon tunneilla (meidän perheen lapset olivat ainoita oppilaita tunneilla). Isäni näkemys oli, että uskonnosta ei pidä puhua ennen kuin lapset osaavat itse arvioida mihin haluavat uskoa.

Jehovan todistajien kohdalla puhutaan ”karttamisesta”, eli siteiden katkaisemisesta seurakunnasta lähteneisiin tai erotettuihin, eli ”luopioihin”, olivat nämä sitten vain tuttavia tai läheisiä perheenjäseniä. En tiedä kuinka suurta roolia karttaminen meidän perheessämme näytteli. Minulla oli suomenmummo ja ruotsinmummo ja varhaislapsuudessa Ruotsiin ajettiin melkein joka kesä. Mummolle soiteltiin usein ja pitkiä puheluita (80-luvulla ulkomaanpuhelut olivat kalliita) ja muistan ruotsinmummon melkein paremmin ääneltä kuin ulkonäöltä. Siihen, että lahjapaketit tulivat ruotsinmummolta muutoin kuin syntymäpäivinä, en kiinnittänyt huomiota. Ainakaan totaalista karttaminen ei siis ollut.

Isän veljen kanssa kanssakäyminen oli vähäisempää, ja vierailut mummolaan todennäköisesti ajoitettiin tarkoituksella eri aikaan. Tutustuin häneen vasta ollessani teini-ikäinen, siinä neljäntoista, kun isäni kysyi haluaisinko opiskella Raamattua hänen veljensä kanssa. Kesti hetkisen reagoida tietoon, että isälläni oli veli. Olin varhaislapsuudessa nähnyt häntä niin harvoin, eikä meillä koskaan kotona puhuttu hänestä, että hetkittäin olin unohtanut hänen olemassaolonsa.

Tutkiskelimme Raamattua setäni kanssa muutaman vuoden. Vaikka olen nykyään ateisti, en katso ajan menneen sinänsä hukkaan. Monenlaisiin kirjoihin on tullut elämän aikana käytettyä aikaa, ja tänäkin päivänä väitän tuntevani Raamatun monilta osin paremmin kuin moni vakaumuksellisena kristittynä pitävä.

En osaa sanoa kuinka pitkälle vietyjä suunnitelmia sedälläni oli sen suhteen, että omaksuisin jehovantodistajuuden. Ajatus kasteesta ei edes käynyt mielessäni. Sedän kanssa emme koskaan käyneet yhdessä valtakunnansalilla. Nyt kun mietin, osasyy saattoi olla teini-iästä asti kasvattamani pitkä tukka, jota tuskin olisi seurakunnan piirissä pidetty hyväksyttävänä. Jossain määrin tunsin tarvetta uskoa Vartiotornin opetuksiin. Osaltaan kenties siksi, että etsin aikuista esikuvaa sedästäni. Kokonaisuuden vuoksi olin valmis omantuntoni vastaisesti ohittamaan yksityiskohtia, mutta pala palalta yksityiskohtien murentuessa lakkasin uskomasta koko juttuun.

Jehovantodistajuudessa on oleellista, että sitä ei voi omaksua osittain. Vaikka ovelta ovelle -saarnaajat esittävätkin haluavansa vain ”keskustella”, et voi vain järkeillä, että onhan niissä jutuissa jotain hyvääkin, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys, vaan sinun pitää uskoa koko juttu ja liittyä lahkoon, muuten joudut kadotukseen. Jos ajattelet, että ehkä maailmaa ei luotu noin 6000 vuotta sitten tai että maailmanloppu ei välttämättä tule parin vuoden sisällä tai että tuskin paratiisissa leijonat ovat kasvissyöjiä, niin et kuulu porukkaan eikä hangaroundeja hyväksytä. Kaikesta Raamatun lukemisesta huolimatta en tuntenut sisimmässäni, että jumala olisi olemassa oleva tosiasia, vaikka uskonto on aina filosofisena kysymyksenä kiinnostanut. En ole varma, olenko koskaan vilpittömästi uskonut, että jokin transendentti entiteetti kuulisi rukoukseni.

Aika pian sen jälkeen, kun lakkasimme tutkiskelemasta, katkesi muukin yhteydenpito. En tiedä onko se poikkeuksellista sinänsä, on minulla äidin puoleltakin eno, johon pidän yhteyttä vielä harvemmin. Seuraavan kerran näimme isäni koruttomissa hautajaisissa vuonna 2010.

Paljon puhutaan siitä, kuinka karttamiskäytäntö rikkoo perheitä. Henkilökohtaisesti en voi kaikkia elämän vastoinkäymisiä, joihin en tarkemmin mene tässä, laittaa perhettä varjostaneen lahkolaisuuden syyksi. Sitä, miten isäni asiat koki, en tiedä eikä hän niistä koskaan esittänyt kuin vihjailuja. Nyt kun ruotsinmummo kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana, on yksi ihminen vähemmän kertomassa siitä, mitä tarkalleen ottaen isäni perheessä tapahtui 70-luvun lopulla. Sedän kanssa olemme taas hautajaisjärjestelyiden vuoksi olleet yhteydessä, mutta yhteistä aikaa kysymyksilleni ei ole löytynyt. Tässä tuskin on kysymys uskonnosta sinänsä, vaan suomalaisesta kansanluonteesta, ”härmän omertásta”, jossa jurnutetaan puhumatta ja vaikeita asioita vältellään hautaan asti.

Ainakin tietyn terveen skeptisyyden jehovantodistajuuteen tutustuminen jätti. Henkilökohtainen kokemus itselle valehtelusta toimii rokotteen tavoin muitakin huuhaa-uskomuksia vastaan (tämän jälkeen koin vielä lyhyen ”posttaistolaisen äärivasemmistolaiskauden ensimmäisenä yliopistovuonna, mutta laitan sen ikäkauden piikkiin). Ihmiset valehtelevat itselleen ja puolustavat monenmoisia ideologioita, vaikka sisimmässään eivät niihin uskokaan.

Ehkä kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Osaltaan aihetta sivusi (tietäjät tietää miksi) bloggaus Rauhan ja hyvinvoinnin ajat. Eräs Jehovan todistajien narratiivi on, että asiat menevät jatkuvasti huonompaan suuntaan kunnes tulee maailmanloppu. Monelle tämä on jotenkin houkuttelevalta tuntuva argumentti, koska monista asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Mutta ovatko ne todella?