Kategoria: ajankoht

Pieni moraalisaarna alkuviikkoon

Poikkeuksellisesti nimimerkillä ”Huolestuneet vanhemmat” julkaistu mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa viime viikolla on herättänyt keskustelua ja useita mielipidekirjoituksia, joissa ollaan vastakkaista mieltä. Mielipidekirjoituksen mukaan nykynuorilta on käytöstavat hukassa, toisin kuin X- ja y-sukupolven edustajilta, joille ne opetettiin kotona.

Itselläni ei ole omia lapsia, joten omat kokemukseni ovat sukulaisten ja tuttujen lapsista. Välillä kerrostalomme pihapiirin lapset sanovat jotain sellaista hölmöä, mitä lapset sanovat ja se on hirvittävän sympaattista. En tiedä, onko minun lähipiirissäni poikkeuksellisen hyväkäytöksisiä lapsia, mutta minun kokemukseni on, että lapset ja nuoret käyttäytyvät hyvin.

Ainoa kerta, kun muistan nuorten käyttäytyneen huonosti, jäi mieleeni viime vuodelta. Mopoautosta suojatiellä huudettiin ”homo!”, ilmeisesti koska kävelin mopoauton eteen. Mopoautoja kutsuttiin siihen aikaan, kun minä olen huutelijan ikäinen, invamopoiksi. Jonain päivänä invalidius ja homous lakkaavat olemasta stigmoja ja haukkumasanoja, mutta vielä silloinkin mopoautot ovat vielä aika noloja.

Sekä X- ja Y -sukupolven edustajia on pidetty poikkeuksellisen huonokäytöksisinä siihen aikaan kun he (eli me) olivat nuoria, mutta alkuperäinen pullamössösukupolvi olivat tietenkin suuret ikäluokat, jotka saivat kaiken niin helpolla eivätkä joutuneet edes sotaan. Oli televisio ja rock-musiikki ja ehkäisy ja alkoholikulttuurin vapautuminen. Suuret ikäluokat olivat vapaan kasvatuksen tulos, jolta puuttuivat käytöstavat.

Kun historiassa mennään taakse päin, vain yksi asia on pysynyt samana: nuoriso on kelvotonta eikä sillä ole käytöstapoja. Ensimmäinen eurooppalainen nimeltä tunnettu kirjailija oli kreikkalainen Hesiodos, joka aloittaa Euroopan kirjallisuuden historian kirjoittamalla, kuinka kaikki hyvät ajat ovat jo takana päin. Jos osaisimme tulkita luolamaalauksia, niissä sanottaisiin ”ennen kaikki oli paremmin”.

Vai olisiko niin, että nuoruuteen kuuluu luonnollisena vaiheena ”huono käytös”? Ehkä kaikkia käytöksen nyansseja ei ole lapsena vielä opittu ja murrosiäissä tulee kokeiltua käyttäytymissääntöjen rajoja. Tai ehkä vain epävarmuus omasta maskuliinisuudesta yhdistettynä yleiseen turhautumiseen saa huutelemaan mopoautoista tuntemattomille.

Huolestuttavinta kuitenkin on, jos kyseinen vaihe jää päälle. Kukin kasvaa ja oppii käytöstavat, paitsi he jotka eivät opi. Pahin yhdistelmä on aikuinen, joka käyttäytyy kuin murrosikäinen mopoautosta huutelija, mutta ei itse tajua sitä. Jos menee Twitteriin (En ole oppinut vielä kutsumaan sitä Äksäksi), löytää monia tällaisia. Monet pitävät itseään konservatiiveina ja ovat vahvasti sitä mieltä, että nykynuoret eivät osaa käyttäytyä.

On totta, että käytöstavat ovat nykyään hukassa ja että käytöstavoista muistuttaminen on aliarvostettua. Mutta on tekopyhää vaatia lapsilta ja keskenkasvuisilta nuorilta käytöstapoja, jos aikuiset, joista monet ovat päättävässä asemassa, haistattelevat tuntemattomille netissä.

Ilmastonmuutoksen torjunta ja peliteoria

Kuluneella viikolla on uutisoitu ja kohuttu siitä, kuinka Amazing Race -kilpailuohjelman uudelle kaudelle osallistuu poliitikoita, jotka aikaisemmin ovat kritisoineet lentomatkailua ilmastonmuutoksen kiihdyttäjänä. Tämä on luonnollisesti ristiriidassa sen kanssa, että kilpailuohjelmassa reissataan paljon lentämällä. Asiasta on väännetty Twitterissä tavalliseen tapaan, ja jos jotain hyvää tästä löytyy, niin kokoomuslaiset ja perussuomalaiset miehet ovat nyt huolestuneempia lentomatkailun vaikutuksesta ilmastonmuutokseen kuin koskaan.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun poliitikkojen teot ja sanat eivät kohtaa, eikä ensimmäinen kerta edes tästä aiheesta, muun muassa vihreiden Atte Harjanne sai vuonna 2019 kielteistä julkisuutta lentomatkailustaan.

Eräs työkalu, jolla voi havainnollistaa asenneilmapiiriä, on peliteoria.

Peliteoriasta on useita eri muunnoksia ja teoretisointeja, mutta yksinkertaisimmillaan sitä voi kuvata esimerkiksi seuraavanlaisella ”pelillä”, joka on huono ja puutteellinen esimerkki, mutta tarkoitusta varten helppo ymmärtää:

Kaksi pelaajaa A ja B pelaavat peliä siten, että jos kumpikaan ei fuskaa, molemmat hyötyvät vähän. Jos taas toinen fuskaa, hyötyy hän paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Jos taas kumpikin fuskaavat, kumpikin hyötyy vähän tai ei mitään. Lyhyellä tähtäimellä kannattaa siis fuskata, jos haluaa maksimoida oman menestyksensä. Ongelma tietenkin on siinä, että jos molemmat ajattelevat näin, kumpikin jää ilman palkkiota. Sen vuoksi, varsinkin pitkällä tähtäimellä kannattaa molempien pelata reilusti.

Tämän tyyppisiä asetelmia on kokeiltu psykologiassa ja etenkin evoluutiopsykologiassa jopa varsin yksinkertaisten organismien, kuten kalojen, on havaittu ymmärtävän peliteorian perusstrategian. Periaatteessa molempien kannattaa pelata sääntöjen mukaan, mutta jos vastapelaaja huijaa jatkuvasti, menee motivaatio toimia vastapelaajan maksumiehenä ja vähintään kiusallaankin alkaa fuskata.

Peliteorista on lukuisia monimutkaisempia virityksiä ja versioita, mutta perusidea on sama ja osoitettu toimivaksi selitysmalliksi. Tietenkään ei kannata sortua liialliseen reduktionismiin. Vaikka peliteoria voidaan kokeellisesti todistaa ja sillä on omat sovelluksensa mm. taloustieteessä, ei pidä antaa periksi houkutukselle selittää kaikkea inhimillistä toimintaa yhdellä teorialla.

Käynnissä olevaan ilmastonmuutosdebattiin peliteoria kuitenkin sopii. Valtaosa suomalaisista on sitä mieltä, että ilmastonmuutos on uhka ja sitä vastaan tulisi toimia. Ongelma on kuitenkin siinä, että kaikki kusettavat. Tietenkään yksittäisillä lennoilla etelään lomailemaan tai osallistumisella matkailuohjelmaan tai oikeastaan yhtään millään, mitä yksittäinen ihminen tekee, ei ole väliä (toivottavasti kaikki ilmastonmuutosdenialistit muistavat tämän äänestyspäivänä). Sillä, mitä kollektiivisesti teemme, on väliä. Kollektiivit taas koostuvat yksilöistä.

Toki moni haluaisi tehdä asioita ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun ja kaiken muun hyvän eteen, mutta jos on sellainen olo, että kaikki muut fuskaavat, miksi minun pitäisi pelata sääntöjen mukaan? Aina voi sanoa, että miksi suomalaisten pitäisi vähentää kulutusta, kun kiinalaiset saastuttavat? Tai että eivät ihmiset saastuta, vaan yritykset. Liberalistien vastaus, että kaikki on yksilöiden vapaa valinta, ei toimi.

Miksi minun pitäisi uhrautua, jos kukaan muu ei tee mitään? Muutinko sähköttömään mökkiin kalastajaksi aivan turhaan, jos maailma kuitenkin tuhoutuu?

Yhteiskunnallinen toiminta perustuu sääntöihin ja siihen, että kaikki toimivat niiden pohjalta.

Lausuntoni eivät edusta ajatteluani

Someriitely on ottanut taas uusia kierroksia, ja pääministeri Petteri Orpo twiittasikin viime tiistaina:

On tärkeää, että kirjoituksista, jotka eivät edusta henkilön omaa tai hallituksen ajattelua, irtisanoudutaan selvästi ja niitä pyydetään anteeksi.

Muistan vielä ajan, kun käytin otsikon heittoa ironisessa mielessä, mutta poliitiikkojen puheissa parodiahorisontti on taas alitettu.

En tietenkään usko, että jokainen joka netissä uhoaa ”tekevänsä ruumiita lähijunassa, jos saisi aseen”, todellisuudessa tekisi niin (paitsi Pekka-Eric Auvinen).

Aikoinaan, kun omalla nimellä nettiin kirjoittelu oli harvinaisempaa, ajateltiin naiivisti että jos ihmiset kirjoittaisivat omalla nimellään, vähenisi kaikenlainen peeloilu. Toisin kävi. Suuret ikäluokatkin rynnivät intternettiin ja näyttisi siltä, että itsekritiikki ja käytöstavata katoavat verkossa. Vaikka täällä ollaan omalla nimellä ja omalla naamalla, ei se silti vastaa kasvokkain käytävää keskustelua sillä tavalla, että ihmiset tuntisivat häpeää sanomisistaan.

Lainaisin Baudrillardia, jos olisin oikeasti lukenut (enkä vain kuunnellut aiheesta podcastia). Somen ”virtuaalitodellisuus” on jo kauan sitten etääntynyt ”todellisuudesta”. Aikuiset ihmiset kinastelevat keskenään ”mutsis oli” -tasolla ja pelottavinta on, että osalla näistä oikeaa valtaa, mutta jotka näyttävät menettäneen kosketuksensa todellisuuteen (JB tosin saattaisi kyseenalaistaa voiko ”todellisuuteen” olla ylipäätään ”kosketuksissa”).

Somen omassa todellisuudessa on lähes mahdotonta perustella siten, että menisi vastaanottajan jakeluun mikä näiden ihmisten sanomisissa voisi olla vikana, koska sometodellisuus toimi omien lakiensa puitteissa.

Kun sitten väistämättä joskus sometodellisuus ja reaalimaailma kohtaavat, puolustaudutaan sillä että ei kai kukaan tarkoita mitään mitä kirjoittaa verkkoon.

Siinä on minusta jotain huolestuttavampaa kuin yksittäisissä vihakommenteissa.

Kansanedustajien ja ministereiden somekäyttäytymisestä

Voi olla, että olen vain konservatiivinen, mutta mielestäni kansanedustajan ja ministerin uskottavuutta heikentää sosiaalisessa mediassa aktiivisena oleminen. Vielä jokin aika sitten olisi naurettu ajatukselle, että poliitikkojen pitäisi päivystää jossain Suomi24:ssä. Nyt kaikki ovat Twitterissä, jonka keskustelukulttuuri on aivan samanlainen, ellei pahempi, mutta jossa on sentään kuvia ja videoita. Mutta siellä poliitikko, missä poliittiset irtopisteet. Onko poliitikkoa tai poliittista toimijaa, joka ei olisi siellä vaikka avustajan välityksellä?

Jokainen voi keskenään päättää, kuka poliitikko tulee tästä ensimmäisenä mieleen (”kuinka näet trollauksen poliittisen vastustajan somepäivityksessä, mutta et whatsaboutismia omassa päivityksessäsi?” Luuk. 6:41). Itse tarkoitan tällä kaikkia poliitikkoja, jotka edustavat kansaa ja joiden tulisi pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta ja uskottavuutta.

Tämän viikon Junnila-kohu on vain ilmentymä somekulttuurista, johon kaikkien on muka pakko lähteä mukaan. Valitamme, kuinka teinit ovat naama ruudussa jatkuvasti, mutta ministeritasollakin jaetaan mauttomia huumorimeemejä. Twitterin keskustelukulttuuri on sellaista, että yläasteen tupakkapaikallakin sellaisesta käytöksestä kehotettaisiin lopettamaan mopon tankista haisteleminen.

Ongelmaa ehkä ei olisi, jos poliitikot olisivat sosiaalisessa mediassa yksityishenkilöinä, mutta rajaa julkisen ja yksityisen välille ei ole voinut vetää enää pitkään aikaan. Sosiaalinen media on osa poliitikon viestintää poliitikkona. Ei sillä, että haistattelu, räyhääminen ja alapäähuumori ylentäisivät yksityishenkilöäkään, mutta vievät uskottavuuden sellaisilta, joiden pitäisi olla ”rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja”. Maan korkeinta hallintovaltaa käyttävien henkilöiden ei pitäisi joutua selittelemään käytöstään tavalla, jota emme hyväksyisi lapsiltamme ilman kotiarestia.

**

Tätä kirjoittaessa Vilhelm Junnila on eronnut, osittain juurikin somepäivitystensä vuoksi. Vai sanoiko joku hänelle ”Eulalie” (ja tietävänsä kaiken siitä)?

Mitä sitten pitäisi ajatella Roger Watersista?

Kuuntelin nuorena paljon Pink Floydia, jossa oli sitä edellisessäkin postauksessa mainostamaani psykedeliaa. Varsinkin joku The Wall omassa itsesäälisessä narsismissaan ja mukataiteellisuudessaan vetosi murrosikäisen kokonaistaideteoksen kaipuuseen. Kuuntelin levyn ja katselin filmin aikoinaan niin puhki, että siihen on nykyään vaikea suhtautua puolueettomasti, mutta onhan se totta, että musiikillisesti se ei ole kovin kummoinen levy ja esim. Wish you were here on paljon parempi.

Samoihin aikoihin lueskelin myös bändihistoriikkeja ja artikkeleita juurikin The Wallin syntyprosessista ja päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että Roger Waters ei noin ihmisenä ole kovin ihailtava. Tässä nyt sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, moni muusikko ja taiteilija on elävässä elämässä suorastaan mulkku.

Olin noin 20 vuotta seuraamatta hänen edesottamuksiaan, mutta vuosi sitten Waters nousi otsikoihin Putinin sotaa puolustavilla lausunnoillaan. Nyt hän on joutunut Saksassa vaikeuksiin esiintyessään ”natsiunivormussa” keikoillaan.

Niille, jotka eivät jostain syystä tiedä, kerrottakoon että kyseessä on The Wall -albumilta ja elokuvasta tuttu ”Pink”, fiktiivinen rokkitähti joka sekoaa ja kuvittelee keikalla olevansa kansanjoukkoja hallitseva fasistijohtaja. Levyn autoritarismin vastainen sanoma on siinä määrin simppeli ja vastaanottajan naamaan hierottu, että sen ei pitäisi jäädä kenellekään epäselväksi. Tulkitsevatko saksalaiset nyt sitten Pink-hahmon univormuineen väärin?

Watersin antisemitistiset ja aivan oikeita diktatuureja, kuten Kiinaa puolustelevat ja Ukrainaa vähättelevät lausunnot ovat kieltämättä häirinneet sitä tulkintaa, jonka Watersin omista poliittisista kannoista voi tehdä. The Animals -levyltä tutun sikahahmon kylkeen heijastettu Daavidin tähti tuskin on sattumaa, eikä ole vaikea ymmärtää, miksi juutalaiset siitä loukkaantuvat. Yhä enemmän Roger Watersista tulee mieleen shakkilegenda Robert ”Bobby” Fischer.

Waters on puolustautunut mm. sillä, että hänen keikoillaan on taustakankaaseen heijastettu Anne Frankin kuvia. Mutta eikö tällainen karnevalisointi holokaustin ympärillä lopulta banalisoi koko aiheen?

Alan yhä enemmän kallistua siihen, että muusikoiden (ja näyttelijöiden/ urheilijoiden/tanssijoiden) ei tulisi julistaa mitään poliittista agendaa. En tarkoita, että sanoitusten pitäisi olla pelkkää bebabbaluulaa (Pink Floydin kulta-ajalla 60-70 -luvulla Suomessakin musiikilta vaadittiin ”sanomaa” ja ”kantaaottavuutta”), mutta suoranaisella poliittisella julistuksella on tapana yksinkertaistua, banalisoitua, muuttua populistiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Jos koko poliittinen kanta on tiivistettävissä yhteen lauseeseen, tulee siitä pelkkää estetiikkaa. Toki musiikintekijöilläkin on oikeus mielipiteisiinsä, mutta julkisuuden mielipiteille takaama näkyvyys ei ole missään suhteessa siihen ymmärrykseen, mitä jollain satunnaisella basistilla yleensä maailmanpolitiikasta on. Musiikin ei tarvitse olla pelkkää kevyttä viihdettä, mutta mitä tarkoitusta sitten natsikuteissa lavalla heiluminen ja iskulauseiden laukominen palvelevat? Pikemminkin aiheen itsensä viihteellistymistä.

Näyttää siltä, että The Wall oli siinä määrin profeetallinen taideteos, että se ennusti Watersin itsensä muuttumisen Pink-hahmoksi ja sekoamisen julistamaan lavalta omia päättömiä iskulauseitaan.

LISÄYS 2.6.:

Neste oyj:n teettämän tutkimuksen mukaan musiikilla on vaikutusta kuljettajan aggressiivisuuteen liikenteessä. Eniten rauhouitti Pink Floydin musiikki. Onko siis niin, että Roger Waters lisää someraivoa, mutta vähentää rattiraivoa?

Jutussa mainittu kappale on juurikin The Wall -levyltä löytyvä Comfortably Numb, ”mukavasti turta”, jossa liikutaan kohtalaisen masentuneissa fiiliksissä.

Muiden kappaleiden vaikutusta ei mainita. Itse soitin aikoinaan tuttavaperheen koiralle Atom Heart Mother -levyn nimikappaleen introa, jonka tuloksena koira sekosi: katsoi minua pää kallellaan, juoksi kolme kertaa ympyrää, katsoi minua uudestaan, haukahti, tuijoitti pää kallellaan stereoita ja juoksi taas villisti ympäri asuntoa. Tämän eläinkokeen yleistettävyydestä autoilijoihin en osaa sanoa mitään varmaa.

Onko Miki Liukkonen nero vai väärässä?

Näin helppoa on ”kirjallisten piirien” kohauttaminen Suomessa. Sunnuntain Helsingin Sanomissa kirjailija Miki Liukkonen kutsuu suomalaista kirjallisuutta ”sahanpuruiseksi” ja itseään Suomen ainoaksi ”neroksi” ja ilmoittaa, että ”osan kollegoista tulisi myöntää, etteivät he ole kovin hyviä kirjailijoita”. Ainakin verkkokeskusteluissa muiden kirjailijoiden ja kirjojen lukijoiden reaktio on ollut yksimielinen ”kuka tämä Miki kuvittelee olevansa, en ole lukenut yhtään sen kirjoja”. Toki provokaation tunnistavat kaikki, mutta kukaan ei tunnusta provosoituneensa, ja reaktioissa kuuluu katkera tekonauru.

Itsekään en ole lukenut Liukkosen kirjoja niin, että voisin hänen neroudestaan sanoa mitään. Julkisuuskuva on tuttu, eikä senkään perusteella ole positiivista kuvaa henkilöstä. Mutta onko Liukkonen välttämättä niin väärässäkään? Hänen mukaan kirjallisuus on tylsää ja lääkkeeksi hän tarjoaa räväkkää julkisuuskuvaa. Juttuun upotetussa Instagram-päivityksessä pohditaan ulkokirjallista ilmettä, mutta itse jutussa kaivataan myös ”enemmän yllätyksellisyyttä ja monimuotoista estetiikkaa”. Aivan selvää ei ole, onko Liukkosen kohde kirjailija vai kirjallisuus.

Jo aikaisemmissa kirjoituksissani olen valitellut, että minun on vaikea löytää uusista kirjoista hyvää luettavaa. Ne kirjat ovat nimenomaan sahanpuruisia. Tai sitten kansainvälistä viihdehöttöä, jonka kansien värimaailmakin on varastettu Candytownilta. Suoraan sanottuna tuntuu, että en enää edes pidä kaunokirjallisuuden lukemisesta.

Liukkosen ulostulossa tuntuu ihmisiä ärsyttävän avoimen narsismin lisäksi se, että hän menee arvostelemaan (suomalaisia) kirjailijoita. Suomessa kirjailijat ovat aina olleet kaapin päällä, kirjallisuutta on arvostettu, sitä on pidetty sivistyksen kulmakivenä. On tärkeää, että nuoret lukevat. Lukuharrastuksen väheneminen on päivystävien kolumnistien vakioaihe. Jos ihmiset eivät lue, valeuutiset voittavat. Nettikeskusteluissa ihmiset kyselevät, kuinka elvyttää unohtunut lukuharrastus. Tai pohtivat, voisiko lukeminen auttaa keskittymiskyvyn puutteeseen.

Liukkonenkin katsoo olevansa lukuharrastuksen edistämisen asialla naistenlehdissä keikistellessään, koska lukeminen on Tärkeää isolla T:llä.

Lukeminen on siis Tärkeää samalla tavalla kuin hyötyliikunta tai vihannesten syöminen. Ja tällä tarkoitetaan siis kirjan lukemista, ei esimerkiksi äänikirjan kuuntelemista. Ihmiset puhuvat kirjojen lukemisesta saavutuksena. Kirjojen taiteellinen taso on sivuseikka. Itse asiassa, mitä tylsempi kirja, sitä suurempi saavutus on sen läpi kahlaaminen protestanttisen työetiikaan kulttuurissa. Volter Kilpi -seura myy paitoja, joissa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”.

Myös kirjojen kirjoittaminen on tärkeää. Jokainen kirja on yhtä tärkeä samalla tavalla kuin jokainen ihminenkin on tärkeä. Moni kirjoittaa henkilökohtaisia, koskettavia kirjoja omista traumoistaan. Ei niitä voi mennä arvostelemaan, koska samalla mitätöit ihmisen henkilökohtaisen kärsimyksen ja olet paha ihminen. Kirjojen kautta voimme oppia empatiaa. Näille kirjoille annetaan palkintoja, ja vaikka kaikki kirjat ovat yhtä tärkeitä, jotkut ovat yhtä tärkeämpiä.

Suomalainen kirjallisuus on vähän kuin hidas lapsi. Pitää taputtaa, jos se saa jotain aikaan.

Kun ihmiset ylistävät palkittua ”koskettavaa” ja tärkeästä aiheesta kirjoitettua romaania, mietin pitivätkö he siitä oikeasti, vai ylistävätkö he sitä jostain muista syistä. Itse voin ainakin tunnustaa viime aikoina lukeneeni useita tylsiä, sanoisin jopa huonosti kirjoitettuja kirjoja vain siksi, että niiden lukemista on pidetty jotenkin tärkeänä. Mutta ehkä se on vain minun ongelmani.

Onko Liukkonen sitten oikeassa? En osaa sanoa, mutta ehkä olisi hyvä tunnustaa, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan myös aika tylsiä kirjoja, joita kenties luetaan muista syistä kuin niiden taiteellisista ansioista. Kuitenkin Liukkosen kaltaiset henkilöbrändiä korostavat kirjalijat ovat osa ongelmaa: Suomessa on aina se yksi kiintiöpaikka renttukirjailijalle, jonka provokaatiot ovat helppoja lämäreitä tyhjään maaliin. Mitä tylsemmäksi kirjat muuttuvat, sitä kiinnostavammaksi kirjailijat tulevat. Arto Melleriä aikoinaan ärsyttivät ne selkääntaputtelijat, jotka sanoivat ”yhtään sun kirjaas en ole lukenut, mutta sä oot hyvä jätkä”. Liukkosen kirjoista tiedetään vain, että ne ovat paksuja ja lauseet koukeroisia.

Tai ehkä se on niin, että kirjailijan aamutoimien kuvaukset ovat laadukasta kirjallisuutta ja se olen vain minä, joka olen lakannut pitämästä kaunokirjallisuudesta.

Incel-keskustelusta

Keskustelu incel-miehistä jatkuu Helsingin Sanomissa. Aikaisemmin viime sunnuntaina lehti julkaisi Juho Mäkisen, ”entisen incelin” mielipidekirjoituksen ja tänään ilmeisesti kirjoituksesta nousseen huomion vuoksi myös henkilöjutun Juhosta. Sana incel itsessään tarkoitaa ”vastentahtoista selibaattia”, mutta kirjoittajan mukaan incel-kulttuurissa on kyse yksinäisyydestä ja syrjäytyneisyydestä, ei sinänsä seksin puutteesta itsessään. Tämä oli vastine Martta Ojalan mielipidekirjoitukseen, jonka mukaan inceleitä ei leimaa yksinäisyys, vaan naisviha ja he kohtelevat seksiä (ja naisia) vain hyödykkeenä.

Kirjoitin vuonna 2020 lyhytromaanin ”Rauta-aika”, joka kertoo syrjäytyneistä nuorista miehistä, jotka eivät saa kiinni työelämästä, mutta joissa on myös vahvasti incelin piirteitä. Tarkoitus oli jatkaa samassa hengessä yksinäisyydestä ja seksuaalisesta syrjäytymisestä käsikirjoituksella, jonka työnimi oli ”Puutostila”, mutta jätin sen kesken ja aloin kirjoittaa aivan muista aiheista. Rauta-aika itsessään oli aika raskas kaikessa kyynisyydessään ja katkeruudessaan ja sukeltaminen syvemmälle naisvihaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta omaa mielenterveyttä ajatellen.

Romanttinen rakkaus itsessään on melko moderni keksintö (Kuuntele esim. podcastin Pieleen mennyt historia jakso ”Romanttinen rakkaus on kirous” ). Onnellisuus samaistetaan vahvasti onnelliseen parisuhteeseen ja rakkaudesta on tullut romanttisen rakkauden synonyymi, joka on korvannut esimerkiksi lähimmäisenrakkauden. Romanttis-eroottinen diskurssi yhtä aikaa korostaa seksuaalisuutta, että kieltää sen. Meille jokaiselle on olemassa vain yksi ja ainoa, jonka ulkoisia ominaisuuksia tärkeämpää on mystinen sisin. Kumppanin ulkonäköä voidaan ylistää, mutta romanttisen sopimuksen rikkomista olisi tunnustaa, että sillä olisi merkitystä kumppaninvalinnassa. Pinnallista olisi myös tunnustaa suhteen perustuvan seksille, vaikka romanttinen suhde solmitaan seksuaalisia preferenssejä noudattaen (heterot vastakkaisen sukupuolen, homot saman sukupuolen kanssa) ja seksin harrastaminen rajataan vain tuohon suhteeseen.

Järjestäytynyt yhteiskunta ja hyvinvointivaltio on onnistunut poistamaan monia sosiaalisia ongelmia lähes kokonaan: absoluuttinen köyhyys on sosiaalitukien myötä lähes olematonta, julkinen terveydenhuolto puutteistaan huolimatta toimii ja Kelan kustantamaan terapiaankin mahdollista päästä. Parisuhdetta Kela-kortilla ei kuitenkaan saa.

Kun ihmisen henkilökohtainen onni on sidottu romanttiseen rakkauteen ja parisuhteeseen, on se samalla sidottu tiettyyn ihmisryhmään: vastakkaiseen sukupuoleen (puhun tässä nyt heteromiehistä, koska koska ajatus sovellettuna homomiehiin tai naisiin voisi aiheuttaa lukijalle liikaa haasteita). Kun on tarpeeksi kauan kokenut pettymyksiä esimerkiksi Tinderissä (aikaisempi kirjoitukseni aiheesta), voi olla valmis siihen Juho Mäkisen mainitsemaan syvään päätyyn, jossa torjutuksi tuleminen vaikuttaa jopa salaliittoteorialta.

Kyse on naisvihasta, eli misogyniasta, eikä sitä selittelemällä voi kaunistella. Rasismi, homofobia, antisemitismi tai ableismi ovat kaikki ikäviä asioita ja kenties niillä kaikilla on jotain yhteistä misogynian kanssa, mutta rasisti tai antisemitismi ei (oletettavasti) kaipaa vihansa kohteelta mitään. Antisemiitti voi kyllä uskoa salaliittoteorioihin ja syyttää juutalaisten juonia yhdestä sun toisesta, mutta ei usko, että hänen onnensa on tuosta ”toisesta” suoraan riippuvainen. Sitä suurempi on naisvihaajan katkeruus, koska hän ymmärtää, että kaipaa rakkautta vihansa kohteelta.

Samaan aikaan, kun kulttuurimme korostaa, ettei ole onnellisuutta seksille perustuvan romanttisen parisuhteen ulkopuolella, se syyllistää sitä haluavia. Sen lisäksi, että olet kelvoton parisuhteeseen, romanttisten haaveiden tai etenkään seksuaalisten halujen kohteeksi, on väärin että haluat sitä. Seksiä haluava, ei seksuaalisesti haluttava henkilö on ällöttävä ja ajatellaan, että sellaisilla henkilöillä ei voi tai ainakaan ei pitäisi olla seksuaalisia haluja (tähän ryhmään voi laskea inceleiden lisäksi myös lihavat, vanhat ja vammaiset sekä aikoinaan myös homot). Samalla aktiivisesti unohdetaan, että rakkaus sellaisena kuin se nykykulttuurissa määritellään, on luonteeltaan seksuaalista. Kaveripohjalta naimisiin meno ei ole kiellettyä, mutta ei se kovin tavallistakaan ole.

Seksuaalinen haluttavuus, joka miehillä tarkoittaa ”naisen saamista” on arvostuksen mittari, enkä edes tarkoita mitään miesten saunapuheita. Jatkuvasti itsensä feministiksi määrittelevät naiset halutessaan loukata miestä sanovat hänestä ”tuo ei saa edes naista” tai ”tuolle en kyllä antaisi”. Tämä lienee sillä tavalla huomaamatonta, että eivät tiedosta arkipuheessa käsittelevänsä seksiä Ojalan mainitsemalla tavalla ”hyödykkeenä, johon pätee kysynnän ja tarjonnan laki”. Incel on kaikin puolin kelpaamaton, eikä ole minkäänlaisia poliittisen korrektiuden pidäkkeitä sanoa sitä julkisuudessa ääneen.

Valitettavasti ongelmaan ei ole olemassa mitään ratkaisua. Jo pelkästään se, että poikalapsia syntyy enemmän, tarkoittaa että pari prosenttia miesväestöstä tulee aina elämään ”vastentahtoisessa selibaatissa”. Tilanne tasoittuu viidenkympin tienoilla ja toisesta päästä miehet kuolevat nuorempina, minkä vuoksi vanhusten yksinäisyys taas on leimallisesti leskinaisten ongelma (joka voisi olla sekin oma keskustelunaiheensa).

Pohdintaa voisi laajentaa vaikka siihen, että ylipäätään seksin harrastaminen on tutkimusten mukaan viimeisen 50 vuoden aikana romahtanut. Tai siihen, miten useammat ongelmat kietoutuvat toisiinsa ja onko Suomessa ns. hikikomoreita? Tai siihen, että meillä on kolmekymppisiä miehiä, jotka ovat teinistä saakka, eli sellaiset 15-20 vuotta katsoneet päivittäin kovaa pornoa, mutta eivät ole koskaan olleet merkityksellisessä seksuaalisuhteessa ja millaisia neuorologisia muutoksia tällainen aiheuttaa.

Ennen wanhaan ei ollut wokea

Koska Facebookin algoritmit tietävät mistä tykkään, on se tarjoillut tänään ja eilen minulle muun muassa Soundin jutun siitä, miten Guns N’ Rosesin tyypit ovat niin rankkoja, että melkein tulivat ”canceloiduksi” ja Episodin artikkelin siitä, kuinka Pulmuset (Married… with Children) -sarja olisi nykyään paheksuttu ja vihattu. Molempien päivitysten alla on kymmeniä kommentteja (ja sadoittain tykkäyksiä) väittäen, että nimenomaan nykyään ilmapiiri on poikkeuksellisen tiukkapipoinen, koska ”woke”, ”cancelointi” ja ”poliittinen korrektius” ja miten ”suvaitsevaisto ei suvaitse suvaitsemattomuutta”.

Rock-musiikkia on paheksuttu niin kauan, kuin rock-musiikkia on ollut olemassa. Elvis oli ”naismainen”, koska keinutti lanteitaan, puhumattakaan homosta Freddie Mercurystä. Rock on melusaastetta, mustien, narkkarien,ja pitkätukkien musiikkia, rock on ollut saatananpalvojien musiikkia jo kauan ennen black metallin keksimistä. Nykyisin rock on muuttunut konservatiivisemmaksi sitä mukaa, mitä vanhemmaksi sen kuulijakunta on tullut, mikä johtaa kognitiiviseen dissonanssiin: vaikka musa on mahtavaa, vähän sitä tekevät hippiretkut silti epäilyttävät. Vaikka onhan rock myös ajan myötä kesyyntynyt: Smells like teen spirit soi karaokessa, Welcome to the Jungle ostoskeskuksen taustamusana ja Voodoo Child rentouttaa autoradiossa työmatkaa. Aika vähän nykyään rock-musiikki herättää pahennusta. Ehkä hip hop herättää enemmän pahennusta, ja nimenomaan niissä, joiden mielestä ”woke pilaa rokkenrollin”.

En ole lukenut esim. Guns n’ Roses -bändihistoriikkeja, joten en ole asiantuntija heidän aiheuttamastaan pahennuksesta kultaisilla 80-90 -luvuilla, mutta jo jutussa itsessään viitataan One in a Million -kappaleen aiheuttamaan kohuun. Keskustelu homofobiasta ja rasismista muistuttaa kovin sitä samaa, jota tänä päivänä käydään, mutta silti fanit kommentoivat kirjaimellisesti saman jutun alle, että ajat olivat ennen erilaiset.

Sen lisäksi kai hekin tuhosivat hotellihuoneita ja heittelivät huumepäissään telkkareita ikkunoista. Luulen sen herättäneen silloinkin pahennusta. Nykyään he tyytyvät somettamaan, että ”voisin heittää nytkin telkkarin ikkunasta, mutta en viitsi, etten tule cancelloiduksi. Ei saa mitään enää tehdä.” Vaikka onhan se hotellihuoneen tuhoaminen aika typerää, varsinkin tuossa iässä.

Yritin googlettaa, onko Guns N’ Roses koskaan ollut oikeustoimien kohteena. Nopealla haulla vain tapaus, jossa he itse olivat asianomistajana haastaessaan asekaupan oikeuteen nimensä käytöstä (ymmärrettävää). Näköjään he tekevät cancelloinnin itse.

Koska Guns N’ Rosesista ei löydy hyvää esimerkkiä, laitan tähän yhden miljoonista muista esimerkeistä, koska se on hauskin: brittiläinen metalliyhtye Judas Priest haastettiin oikeuteen syytettynä siitä, että oli piilottanut levyilleen subliminaalisia itsemurhaviestejä. Tämähän ei ole ”cancellointia”, koska se ei ole ”woke-vihervasemmisto-feministi-jne”.

Episodin jutussa taas annetaan ymmärtää, että Pulmuset sarja saisi nimenomaan nykyään niskaansa poikkeuksellisen paljon vihaa ja paheksuntaa. Wikipediasta katsomalla selviää, että se sai jo aikanaan niskaansa vihaa ja paheksuntaa, kun konservatiivit aloittivat kampanjoinnin sitä vastaan. Kampanjointi lähti liikkeelle jaksosta, jossa oli viittauksia ristiinpukeutumiseen ja homoseksuaalisuuteen. Tämäkään ei ole ”cancelointia”, koska siinä konservatiivit halusivat kieltää jotain. Olisi epätodennäköistä, että Pulmusten uudestaan esittäminen herättäisi vastaavaa kampanjaa. Sarjan tuoreemmasta vastaanotosta esimerkkinä tutkijatohtori Pauliina Tuomen lausunto Ilta-Sanomissa, jonka mukaan Pulmuset oli ”vallankumouksellinen tv-sarja” ja vaikka se korosti vahingollisia stereotypioita, se ”myös kyseenalaisti niitä”.

Jostain syystä kuitenkin on konsensus siitä, että mitään ei saa tehdä eikä mitään saa sanoa. Keski-ikäinen perheenisä kuuntelee Gunnareita autoradiosta matkalla töihin ja mutisee, että vaimo kieltää kaiken hauskan ja Twitterissä oli joku suuttunut jostain ja kyllä oli ennen helpompaa, kun homoja, pitkätukkia ja sivareita kuului hakata ja naisia puristella. Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja on loistava uudissana, mutta ironista on, että hänen luomansa saman nimisen hahmon identtiset kaksoset katsovat, että kaikki muut maailmassa ovat mielensäpahoittajia, jos heillä on joku eriävä mielipide.

Aina on siveetöntä sisältöä paheksuttu musiikissa ja tv:ssä ja nykyään eletään äärimmäisen vapaamielistä aikaa. Ironia on oikeastaan siinä, että juuri ne konservatiivit ja äärikristityt (kuten Päivi Räsänen), jotka ovat aikaisemmin halunneet kieltää kaiken, saavat nyt maistaa omaa lääkettään ja ”mitään ei saa sanoa” -hokema onkin juuri konservatiivien reaktio siihen, että liberaalit tunkevat heidän omimmalle alueelleen. Tämä on sitten sitä ”cancelointia”ja rokkaritkin taputtavat känsäisiä käsiään, että ”kyllä näin on”. En kannata sananvapauden viemistä keneltäkään (tai oikeusjuttuja esim. Päivi Räsästä vastaan), mutta onhan se huvittavaa. Aika moni heistä, jotka vaativat itselleen sananvapautta, veisivät sen pois muilta, jos vain voisivat. Ja silti kaikki haluavat osallistua jonkinlaisen rajojenrikkojan myyttiin.

Ennen homous oli paheksuttua, nyt homofobia. Ennen seksuaalisuus, nyt seksuaalinen väkivalta. Ennen eriväriset, nykyään rasismi. Aina on paheksuttu jotain, mutta onhan tämä sentään muutos parempaan suuntaan.

Yle Areenan parhaat podcastit

Kaupallisia radiokanavia edustava RadioMedia ry on pyytänyt Yleisradion hallintoneuvostoa ennakkoarvioimaan Ylen verkossa jaeltavien audiosisältöjen eli ns. podcastien markkinavaikutukset. Arvioinnilla tässä tarkoitetaan käytännössä niiden ajamista alas.

Itse olen Yle Areenan podcastien suurkuluttaja. En kuuntele lainkaan muiden alustojen podcasteja. Youtuben sisältöjä kulutan myös ahkerasti. Ainoa mieleen tuleva kaupallisten tuottajien podcast oli Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä, joka on Apu-lehden kustantama. Kesällä koronassa maatessa se oli ainoa, johon keskittyminen riitti ja Pekan rauhallinen ääni rauhoitti hermoja.

Muuhun mediaan nettisisällöt vertautuvat siten, että oikeastaan offline en juurikaan kuluta mitään sisältöjä.

En edes omista vanhan mallista, radioaaltoja vastaanottavaa laitetta. Viimeksi kuuntelin radiolähetyksiä vuosina 2007-2009, jolloin avopuolisoni piti radiota päällä ja siellä vuorottelivat enimmäkseen Yle 1 ja Yle puhe. Mieleen ohjelmista ovat jääneet mm. Kare Eskolan juontama Välilevyt ja Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää. Myös Tuomas Enbusken oma ohjelma oli siihen aikaan asiallista kuunneltavaa, mikä jälkeen päin ei kuulosta uskottavalta. Nuorempana kuuntelin tietysti Radio Mafiaa, jonka lakkauttaminen oli aikanaan rikos kulttuuria vastaan, mutta ei siitä sen enempää.

Muita radiokanavia kuuntelen pakosta. En edes osaa arvioida niitä sen enempää, koska kokemus niistä rajoittuu siihen, että supermarketin taustalla soi joku soittolistaradio ja välillä juontajapari kikattelee jostain peräpukamakokemuksistaan.

Television kanssa on sama juttu: luovuin perinteisestä tv-vastaanottimesta, puukehyksisestä ASA:stani, kun digilähetykset alkoivat 2007. Tv-sarjoja ja elokuvia saattoi katsoa kuitenkin tietokoneen kautta silloinkin, joten menetys ei ollut suuri. Nyt viime keväänä uuteen asuntoon muutettaessa ostettiin ihan oikea televisio taas pitkästä aikaa, enkä todellakaan näytä menettäneen mitään. Joka ilta sieltä tulee ne samat Tohtori Paise, Sinkkuillallinen ja Fast and Furious 5. TV-laitteen kautta tuleekin katsottua lähinnä suoratoistopalveluiden sisältöjä.

Ylipäätään tiettyyn lähetysaikaan sidottu ohjelma vaikuttaa vuonna 2022 vieraalta konseptilta. Ollaanko yhtenäiskulttuurista etäännytty jo niin, ettei koko Suomi istuudu yhtä aikaa katsomaan Ritari Ässää?

Podcastit kulkevat mukana ja soivat kuulokkeista bussissa, kotitöitä tehdessä tai kuntosalilla. Kun viereisellä bodaajalla soi Eye of the Tiger repeatilla, minulla soi Tiedeykkönen.

Seuraavassa muutama suositus Ylen tarjonnasta:

Kalle Haatanen: nykyajan pinnallisessa Twitter-kulttuurissa on positiivista, kun kerrankin asiasta jotain tietävä tutkija saa puhua asiasta rauhassa lähes tunnin ja toimittajakin on perehtynyt etukäteen aiheeseen.

Tiedetrippi: tämän hetken suosituin Ylen podcast popularisoi tiedettä, ja vaikka onkin välillä vähän hullu maailma -osastoa, niin sisältää paljon mielenkiintoista yleistietoa ja on kevyempi kuunnella kuin vaikkapa Tiedeykkönen. Asiaa esim. ydinkokeista, Einsteinin aivoista ja psykopaateista.

Pieleen mennyt historia: parasta historian popularisointia ja vastalääkettä kehitysuskolle. Historiasarjoista voi mainita myös 12 Diktaattoria (joita on tällä hetkellä enemmän kuin 12) ja Suomi talvisodassa. Tällä hetkellä ajankohtainen on myös sarja Venäjän vallankumouksesta.

Radioteatteri / draamatuotanto:

Jostain syystä äänikirjojen suosion noustessa varsinaiset näytellyt radiokuunnelmat ovat jääneet paitsioon. Tässä muutama suositus:

  • Hasse avaruudesta: Jussi Vatasen pää-ääninäyttelemä scifi-hupailu.
  • Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja
  • Viha on paha vieras: en yleensä lue dekkareita (tai kuuntele niitä), muuta kuin Reijo Mäen Vares-sarjaa, mutta tämä tamperelaisen virkaveljensä Seppo Jokisen kirjan dramatisointi oli mukavaa kuunneltavaa bussimatkan aikana (Tampere-Turku tietenkin), varsinkin kun nimikkoäänenä oli karismaattinen Tommi Korpela.
  • Kyllä minä niin mieleni pahoitin: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei esittelyä kaipaa.
  • Neurovelho: scifi-klassikko Matti Pellonpään lukemana.
  • Linnunradan käsikirja liftareille: jos Neurovelho on klassikko, niin Douglas Adamsin Liftari se vasta onkin sekä alkuteoksen, että alkuperäiselle kuunnelmalle uskollisen suomalaisversion ansiosta. Rooleissa mm. Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg ja Kauko Helovirta. Valitettavasti Ylen sivuilta siitä löytyy tällä hetkellä vain otteita.

Kun haen Googlesta hakusanalla ”podcastit”, suosittelee se minulle Suplan palvelua. Sen ohjelmia ovat mm. Aamulypysy, jonka kerrotaan olevan Suomen suosituin radio-ohjelma, OMG!, jossa ”Noora Hapuli ja Mia Paavonen analysoivat kotimaan mehukkaimpia viihdeuutisia” sekä Korporaatio, jonka mainostetaan olevan ”epäkorrekti ja hauska, puhe- ja musiikkisisällöltään”.

Elitistinä taidan silti pysyä Ylen palvelun parissa.

Rasismista ja rasistiksi kutsumisesta

Aika ajoin varsinkin ns. vulgaari-oikeiston piiristä valitellaan, että ihmisiä kutsutaan rasisteiksi, mikä on heidän mielestään loukkaavaa. Jos kerran ketään ei saa syrjiä, loukata eikä nimitellä, miksi rasistiksi haukkuminen ei ole vihapuhetta? Eihän n-sanaakaan saa käyttää tummaihoisista (poikkeuksellisesti en tässä postauksessa kirjoita auki kyseistä sanaa).

Normaalilla järjenjuoksulla toimiva ihminen ei ymmärrä tätä ja ihmettelee, millä tavalla sitten eri värisiä ihmisiä vihaavaa Twitter-uhoajaa sitten pitäisi kutsua.

Vertailukohtaa voi hakea juurikin tuosta n-sanan käytöstä. Jos joku haukkuisi minua, valkoihoista kantasuomalaista n****riksi, ei kyseessä olisi oikeastaan edes loukkaus, koska se olisi faktuaalisesti väärin. N-sana on nimenomaan tummaihoisista käytettävä loukkaava nimitys. Ollakseen loukkaava, nimityksen tulee nimenomaan kohdistua tummaihoiseen. Silloin ei oikeastaan keskustella nimityksen faktuaalisuudesta vaan nimenomaan loukkaavuudesta.

Tämän kautta on mahdollista ymmärtää myös rasistiksi kutsutun henkilön kokemusta. Kyse ei ole siitä, onko nimitys faktuaalisesti oikein. Menemättä rasismin/rasistin määritelmään sen syvemmälle, voi rasistina pitää henkilöä, joka arvottaa ihmisiä heidän (oletetun) rodullisuutensa perusteella. Tällä tavoin ajattelevia henkilöitä löytyy joistain puolueista enemmän kuin toisista. Rasisteiksi kutsutut henkilöt tietävät tämän itsekin, eikä kyse olekaan siitä. Kyse on rasisti-sanan itsensä kokemisesta loukkaavaksi.

Nyt äärioikeistolaisen pienpuolueen johtava salaliittoteoreetikko on haastamassa toimittajaa oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska häntä on kutsuttu äärioikeistolaiseksi. En linkkaa enkä mainitse nimeltä, jääköön hän jälkipolvien mieleen huonona loppukaneettina.