Yle Areenan parhaat podcastit

Kaupallisia radiokanavia edustava RadioMedia ry on pyytänyt Yleisradion hallintoneuvostoa ennakkoarvioimaan Ylen verkossa jaeltavien audiosisältöjen eli ns. podcastien markkinavaikutukset. Arvioinnilla tässä tarkoitetaan käytännössä niiden ajamista alas.

Itse olen Yle Areenan podcastien suurkuluttaja. En kuuntele lainkaan muiden alustojen podcasteja. Youtuben sisältöjä kulutan myös ahkerasti. Ainoa mieleen tuleva kaupallisten tuottajien podcast oli Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä, joka on Apu-lehden kustantama. Kesällä koronassa maatessa se oli ainoa, johon keskittyminen riitti ja Pekan rauhallinen ääni rauhoitti hermoja.

Muuhun mediaan nettisisällöt vertautuvat siten, että oikeastaan offline en juurikaan kuluta mitään sisältöjä.

En edes omista vanhan mallista, radioaaltoja vastaanottavaa laitetta. Viimeksi kuuntelin radiolähetyksiä vuosina 2007-2009, jolloin avopuolisoni piti radiota päällä ja siellä vuorottelivat enimmäkseen Yle 1 ja Yle puhe. Mieleen ohjelmista ovat jääneet mm. Kare Eskolan juontama Välilevyt ja Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää. Myös Tuomas Enbusken oma ohjelma oli siihen aikaan asiallista kuunneltavaa, mikä jälkeen päin ei kuulosta uskottavalta. Nuorempana kuuntelin tietysti Radio Mafiaa, jonka lakkauttaminen oli aikanaan rikos kulttuuria vastaan, mutta ei siitä sen enempää.

Muita radiokanavia kuuntelen pakosta. En edes osaa arvioida niitä sen enempää, koska kokemus niistä rajoittuu siihen, että supermarketin taustalla soi joku soittolistaradio ja välillä juontajapari kikattelee jostain peräpukamakokemuksistaan.

Television kanssa on sama juttu: luovuin perinteisestä tv-vastaanottimesta, puukehyksisestä ASA:stani, kun digilähetykset alkoivat 2007. Tv-sarjoja ja elokuvia saattoi katsoa kuitenkin tietokoneen kautta silloinkin, joten menetys ei ollut suuri. Nyt viime keväänä uuteen asuntoon muutettaessa ostettiin ihan oikea televisio taas pitkästä aikaa, enkä todellakaan näytä menettäneen mitään. Joka ilta sieltä tulee ne samat Tohtori Paise, Sinkkuillallinen ja Fast and Furious 5. TV-laitteen kautta tuleekin katsottua lähinnä suoratoistopalveluiden sisältöjä.

Ylipäätään tiettyyn lähetysaikaan sidottu ohjelma vaikuttaa vuonna 2022 vieraalta konseptilta. Ollaanko yhtenäiskulttuurista etäännytty jo niin, ettei koko Suomi istuudu yhtä aikaa katsomaan Ritari Ässää?

Podcastit kulkevat mukana ja soivat kuulokkeista bussissa, kotitöitä tehdessä tai kuntosalilla. Kun viereisellä bodaajalla soi Eye of the Tiger repeatilla, minulla soi Tiedeykkönen.

Seuraavassa muutama suositus Ylen tarjonnasta:

Kalle Haatanen: nykyajan pinnallisessa Twitter-kulttuurissa on positiivista, kun kerrankin asiasta jotain tietävä tutkija saa puhua asiasta rauhassa lähes tunnin ja toimittajakin on perehtynyt etukäteen aiheeseen.

Tiedetrippi: tämän hetken suosituin Ylen podcast popularisoi tiedettä, ja vaikka onkin välillä vähän hullu maailma -osastoa, niin sisältää paljon mielenkiintoista yleistietoa ja on kevyempi kuunnella kuin vaikkapa Tiedeykkönen. Asiaa esim. ydinkokeista, Einsteinin aivoista ja psykopaateista.

Pieleen mennyt historia: parasta historian popularisointia ja vastalääkettä kehitysuskolle. Historiasarjoista voi mainita myös 12 Diktaattoria (joita on tällä hetkellä enemmän kuin 12) ja Suomi talvisodassa. Tällä hetkellä ajankohtainen on myös sarja Venäjän vallankumouksesta.

Radioteatteri / draamatuotanto:

Jostain syystä äänikirjojen suosion noustessa varsinaiset näytellyt radiokuunnelmat ovat jääneet paitsioon. Tässä muutama suositus:

  • Hasse avaruudesta: Jussi Vatasen pää-ääninäyttelemä scifi-hupailu.
  • Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja
  • Viha on paha vieras: en yleensä lue dekkareita (tai kuuntele niitä), muuta kuin Reijo Mäen Vares-sarjaa, mutta tämä tamperelaisen virkaveljensä Seppo Jokisen kirjan dramatisointi oli mukavaa kuunneltavaa bussimatkan aikana (Tampere-Turku tietenkin), varsinkin kun nimikkoäänenä oli karismaattinen Tommi Korpela.
  • Kyllä minä niin mieleni pahoitin: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei esittelyä kaipaa.
  • Neurovelho: scifi-klassikko Matti Pellonpään lukemana.
  • Linnunradan käsikirja liftareille: jos Neurovelho on klassikko, niin Douglas Adamsin Liftari se vasta onkin sekä alkuteoksen, että alkuperäiselle kuunnelmalle uskollisen suomalaisversion ansiosta. Rooleissa mm. Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg ja Kauko Helovirta. Valitettavasti Ylen sivuilta siitä löytyy tällä hetkellä vain otteita.

Kun haen Googlesta hakusanalla ”podcastit”, suosittelee se minulle Suplan palvelua. Sen ohjelmia ovat mm. Aamulypysy, jonka kerrotaan olevan Suomen suosituin radio-ohjelma, OMG!, jossa ”Noora Hapuli ja Mia Paavonen analysoivat kotimaan mehukkaimpia viihdeuutisia” sekä Korporaatio, jonka mainostetaan olevan ”epäkorrekti ja hauska, puhe- ja musiikkisisällöltään”.

Elitistinä taidan silti pysyä Ylen palvelun parissa.

Rasismista ja rasistiksi kutsumisesta

Aika ajoin varsinkin ns. vulgaari-oikeiston piiristä valitellaan, että ihmisiä kutsutaan rasisteiksi, mikä on heidän mielestään loukkaavaa. Jos kerran ketään ei saa syrjiä, loukata eikä nimitellä, miksi rasistiksi haukkuminen ei ole vihapuhetta? Eihän n-sanaakaan saa käyttää tummaihoisista (poikkeuksellisesti en tässä postauksessa kirjoita auki kyseistä sanaa).

Normaalilla järjenjuoksulla toimiva ihminen ei ymmärrä tätä ja ihmettelee, millä tavalla sitten eri värisiä ihmisiä vihaavaa Twitter-uhoajaa sitten pitäisi kutsua.

Vertailukohtaa voi hakea juurikin tuosta n-sanan käytöstä. Jos joku haukkuisi minua, valkoihoista kantasuomalaista n****riksi, ei kyseessä olisi oikeastaan edes loukkaus, koska se olisi faktuaalisesti väärin. N-sana on nimenomaan tummaihoisista käytettävä loukkaava nimitys. Ollakseen loukkaava, nimityksen tulee nimenomaan kohdistua tummaihoiseen. Silloin ei oikeastaan keskustella nimityksen faktuaalisuudesta vaan nimenomaan loukkaavuudesta.

Tämän kautta on mahdollista ymmärtää myös rasistiksi kutsutun henkilön kokemusta. Kyse ei ole siitä, onko nimitys faktuaalisesti oikein. Menemättä rasismin/rasistin määritelmään sen syvemmälle, voi rasistina pitää henkilöä, joka arvottaa ihmisiä heidän (oletetun) rodullisuutensa perusteella. Tällä tavoin ajattelevia henkilöitä löytyy joistain puolueista enemmän kuin toisista. Rasisteiksi kutsutut henkilöt tietävät tämän itsekin, eikä kyse olekaan siitä. Kyse on rasisti-sanan itsensä kokemisesta loukkaavaksi.

Nyt äärioikeistolaisen pienpuolueen johtava salaliittoteoreetikko on haastamassa toimittajaa oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska häntä on kutsuttu äärioikeistolaiseksi. En linkkaa enkä mainitse nimeltä, jääköön hän jälkipolvien mieleen huonona loppukaneettina.

Hajahuomioita Finlandia-palkinnoista

Tämän vuoden Finlandia-palkinnot on jaettu ja voittorivi näyttää seuraavalta: kaunokirjallisuuden palkinnon voitti Iida Rauma romaanillaan Hävitys, tietokirjallisuuden Ville-Juhani Sutinen esseekokoelmalla Vaivan arvoista ja lasten- ja nuorten Finlandian Sofia ja Amanda Chanfreau teoksella Kirahvin sydän on tavattoman suuri (Giraffens hjärta är ovanligt stort).

Näistä kaunokirjallisuuden palkinto on se varsinainen Finlandia ja siitä oli kisaamassa useampikin teos, joka olisi sen voinut voittaa. Esimerkiksi Heikki Kännöä veikattiin vahvasti voittajaksi romaanillaan Ihmishämärä. Rauman Hävitystä en ole vielä lukenut, mutta hänen aikaisempi, vahvasti kehuttu ja palkittu Seksistä ja matematiikasta oli minulle pettymys, kun sen pari viikkoa sitten luin, joten en ole varma onko tämä voittajakaan minun mieleeni. Ehkä annan sille mahdollisuuden.

Myös Sutisen kirja liikkuu kaunokirjallisuuden alueella ja on siitä syystä saanut kirjallisuusihmisiltä enemmän huomiota kuin muiden alojen tietokirjat. Vaivan arvoista käsittelee kirjallisuuden ”vaikeita” klassikoita. Erityisesti huomiota on saanut Sutisen kommentti Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjasta, johon viittasin itsekin edellisessä bloggauksessa. Ei sillä, ettenkö aidosti uskoisi ihmisten pitävän kyseisestä teoskokonaisuudesta, mutta onhan siinä jotain sellaista, että sen mainitsijaa pidetään helposti kirjallisena pätijänä eikä toisaalta kovin helposti kehtaa sanoa, ettei itse asiassa pidä Proustista.

Sitten on sekin puoli, että Sutisessa on koko lailla kuvainraastajaa ja Proustin kaltaiset isot nimet ovat helppoja maaleja, varsinkin kun niin harva osaa lopulta selittää, mikä Proustin romaaneissa on niin hienoa, ainakaan nettikommenteissa.

Luettelo Helsingin purettavista muistomerkeistä ja muutettavista paikannimistä

Kirjoitin aikaisemmin kotikaupunkini Turun päätöksestä poistaa Leninin patsas paikaltaan ja siirtää se varastoon. Siirtoa perusteltiin käynnissä olevalla Ukrainan sodalla. Nyt Helsingissä pohditaan Lenininpuiston nimen muuttamista alkuperäiseen muotoonsa Kukkapuistoksi. Aikaisemmin helsinkiläisiä on puhuttanut mm. Maailmanrauha -patsas, joka tällä hetkellä on sekin siirretty varastoon, mutta ainakin muodollisesti vain rakennustöiden alta suojaan. Turun Lenin-patsaan siirron yhteydessä pohdiskelin, pitäisikö esim. Suomen liittämistä Venäjään muisteleva ”Tapaaminen Turussa 1812” -patsas myös poistaa, mutta ilmeisesti kokoomuslaista Minna Arvea tämä patsas ei yhtä paljon häiritse.

Mutta nyt kun asiaan ryhdyttiin, niin päätin tehdä helsinkiläisille lyhyen listan patsaista, muistomerkeistä ja paikannimistä, jotka voisi purkaa tai muuttaa.

Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809
Meillä Suomessa on tavattu pitää Aleksantereita ”hyvinä” tsaareina ja Nikolaita ”huonoina”. Mutta halutaanko meillä Suomessa edelleen muistella itsevaltiasta, joka kävi sotia Euroopassa ja liitti Suomen osaksi Venäjää? Aleksanteri I myös perusti Pyhän allianssin, joka mm. demokratiaa vastustaessaan ja ”kristillisiä arvoja” edistäessään muistuttaa kovasti nykyistä Putinin propagandakoneistoa.
Patsaan lisäksi keisarin mukaan nimetty Aleksanterinkatu voitaisiin nimetä uudelleen, kuten myös Aleksanterin äidin mukaan nimetty Sofiankatu.

Mikonkatu ja Fabianinkatu
Venäläisten kenraalien Mihail Pavlovitš Romanovin ja Fabian Steinheilin mukaan nimetyt kadut ovat etenkin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ongelmallisia. Eihän Helsingissä voisi olla Sergei Šoigun mukaan nimettyä katuakaan?

Aleksanteri II:n patsas
Onko nyt Ukrainan sodan valossa oikein, että Helsingin keskeisimmällä paikalla on Krimin sotaa käyneen venäläisen keisarin patsas?

Arvo Turtiaisen patsas
Runoilija Arvo Turtiainen oli kommunisti, joka jatkosodan aikana tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Millaisen viestin tällainen muistomerkki lähettää kansalaisille keskellä Ukrainan sotaa?

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki
Jos Lenin joutaa piiloon, niin kuinka tällaista väkivaltaista vallankumousta ihannoivaa monumenttia voidaan pitää julkisella paikalla?

Havis Amanda
Vielä 116 vuoden jälkeen tämä naisia halventava ja prostituutioon yllyttävä pariisilaisnaikkonen keikistelee Kauppatorin laidalla.

Maila Talvion muistomerkki ”Itämeren tytär”
Kirjailija Maila Talvio oli avoimesti natsi, anteeksi kansallissosialisti. Onko oikein, että äärioikeiston nostaessa päätään tällaisia 30-luvun kaikuja suvaitaan?

Kaivopuiston Rauhanpatsas
Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen kunniaksi pystytetty patsas on suomettuneisuuden propagandaa. Samaan sarjaan kuuluu Kansojen ystävyyden monumentti.

Sinebrychoffin puisto
Kun venäläisten kiinteistönomistusta Suomessa rajoitetaan, miksi näin keskeinen puisto on nimetty venäläisen oligarkkisuvun mukaan?

Mannerheimin ratsastajapatsas
Onko oikein, että keskellä Ukrainan sotaa eduskuntatalon edessä seisoo edelleen venäläisen upseerin patsas?

Näistä voisi aloittaa. On sanomattakin selvää, että seuraavaksi kaikki muu poliittisuus, alastomuus ja kaikki postmoderni kokeilu tulee poistaa kaupunkitilasta niin, että sinne jää vain kaupallisia mainoksia. Painotetaan vielä, että tämä ilmiö ei ole mitenkään verrattavissa minkäänlaiseen cancelointiin.

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.

Hyvällä säällä on helppo neuvoa

Pertti Jarla twiittaa:

Arvostan pasifisteja, jotka eivät tingi periaatteistaan. Samalla olen tänä vuonna oppinut että en ole pasifisti. En näe mitään syytä, miksi Ukrainan pitäisi neuvotella omasta maastaan. Nautin joka hetkestä, kun hyökkääjiä jyystetään.

Vastaavanlaiset tunteet itselläni ja varmasti monelle muullakin. Kirjoitin aiheesta aikaisemmin (kliseisellä) otsikolla Moraalisten valintojen abstraktisuus, ja pohdin kirjoituksessani sitä kuinka omassa nuoruudessani oli helppo olla pasifisti, koska valinnalla ei ollut varsinaista merkitystä. Jarla on minua vuosikymmenen vanhempi, mutta kuulumme molemmat sukupolveen, jonka elinaikana sota on tuntunut kaukaiselta mahdollisuudelta. Olen edelleen pasifisti, mutta valitettavasti rauhaankin tarvitaan kaksi.

Ukrainan viimeaikaisesesta menestyksestä ja etenkin hyökkääjän huonosta menestyksestä on monia syitä olla tyytyväinen, mutta eniten sydäntäni lämmittää ajatella miten suomalaisilla putinisteilla palaa käpy.

Lopulta kuitenkin olen samaa mieltä kuin edesmennyt Huovis-Veikko, ja toivon että maailman kaikki sotilaat olisivat mahdollisimman velttoa ja huonosti aikaansaapaa ainesta.

Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Kohugradu ”Breaking the silence” verkossa

Internetissä ja vähän muuallakin on loppukesästä kohistu Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen oppiaineen päätöksestä hylätä opiskelijansa gradu. Kohutapauksen vaiheista voi lukea esimerkiksi asiaan itsekin sekaantuneen Arto Helon bloggauksesta.

Nyt kiinnostuneille on tarjolla kuriositeettina itse gradu, joka löytyy Turun yliopiston sähköisistä julkaisuista. Kuriositeettina siksi, että tähän mennessä mielipiteet on jo muodostettu ja nettiin julkistettu itse opinnäytettä lukematta, joten tuskin ne siitä enää miksikään muuttuvat.

Yllättävää kenties monelle, ainakin minulle, oli graduntekijän sukupuoli. Oletin ennakkohuhujen perusteella kyseessä olevan vihaisen miehen, mutta Tanja Rönkkö kuulostaa naisen nimeltä, menemättä tässä mihinkään ”oletettu”-väännöksiin. Onko tällä sitten merkitystä, voi kukin itse päättää. Ainakaan kirjoittaja ei saa intersektionaalisessa ”etuoikeutettu”-bingossa rastia sukupuolensa kohdalle.

Itselläni ei ole valmiuksia arvioida akateemisia töitä. Selasin työn läpi, ja onhan siellä aika vapaalla kädellä hahmoteltu kriittisiä argumentteja ja jätetty taustoitamatta aika yleistäviäkin väitteitä. Työ sisältää runsaasti anekdoottimaisia mainintoja viime vuosien netissä kiertäneistä uutisista ja ainakin nopealla selaamisella pointti jäi niiden alle, enkä tarkemmin johtoluvun ja yhteenvedon luettuanikaan ymmärtänyt, mikä kirjoittajan pääväite oli. Ehkä palaan tähän aiheeseen, ehkä en.

Anekdoottina oma kokemukseni yläasteelta: maantiedon tunnilla piti tehdä esitelmä Saksasta. Kaveri sitten piirsi hakaristin tiivistelmän kanteen, because that’s what 9th graders do. Arvosanaksi tuli 5 1/2 ja opettaja murjotti lukukauden loppuun asti kieltäytyen vastaamasta mitä vikaa esitelmän sisällössä oli.

Totuus Marin-kohusta

Luultavasti yksityiskohtiin ei tarvitse mennä ihmisiä ja mediaa koko edellisen viikon kuohuttaneeseen tapahtuman suhteen: istuva pääministeri Sanna Marin oli ollut yksityisasunnossa juhlimassa, käyttänyt alkoholia, mahdollisesti myös tanssinut ja tästä oli levinnyt video Internetiin. Oli järkytytty, pöyristytty, loukkaannuttu ja mieliä pahoitettu.

Vai oliko? Enimmäkseen ihmiset tuntuivat olevan kohusta vaivaantuneita, mutta loukkaantuiko kukaan heistäkään, jotka ilmaisivat ”tuohtumuksensa” sosiaalisessa mediassa? Oliko se heidän tuntemansa tunne mielipaha vai pikemminkin vahingonilo? Kaikkihan haluavat nähdä kuinka vallanpitäjiä kiskotaan alas jalustaltaan tavallisen tallaajan tasolle, jos he osoittavat samoja inhimillisiä heikkouksia kuin tallaajakin. Kysyttäessä he ehkä vastaisivat, että eivät ehkä haukkoneet henkeä järkytyksestä bilevideon nähtyään, mutta se ei sovi ”ministerin arvolle”, mikä tarkoittaa, että joku muu olisi voinut loukkaantua siitä. Sitä paitsi Marin on yhtä aikaa kommunisti, feministi että globalisti ja nyt nähdään, mitä verorahoilla tehdään samaan aikaan kun kansa raataa hiilikaivoksessa.

Nolompi kuin pääministeri Marinin tanssi on se tanssi, joka pitää käydä moraalista närkästystä esittäessä. Minkä kuvan se antaa nuorisolle? Menkää lapset mieluummin vaikka katsomaan, kuinka iskä huorittelee naispoliitikkoja netissä.

Rajalinjat jakaantuivat poliittisten rajojen, mutta ei puoluerajojen vaan pikemminkin identiteettipoliittisten rajojen mukaan. Loukkaantujat muistuttavat, että esimerkiksi Ilkka Kanerva joutui eroamaan paljon pienemmän kohun vuoksi ja että Marinia kohdellaan silkkihansikkain vain siksi, että hän on nainen. Loukkaantujista loukkaantujat taas ovat sitä mieltä, että kohu on syntynyt vain siksi, että Marin on nainen, ikään kuin itse eivät olisi ensimmäisenä olleet jakamassa sitä videota, jossa Matti Vanhanen tai Juha Sipilä tanssii kravatti päässä.

Ehkä objektiivinen suhtautuminen ei ole edes mahdollista. Marinin julkisuuskuva on paikoin ollut kiistanalainen (ja ainakin muutama tutkimus siitä on tehty), mutta meillä ei ole mitään keinoa asettaa samaan asemaan ketään toista henkilöä ja mitata kohun määrää laboratorio-olosuhteissa. Lopputulemaksi jää, että ihanan subjektiivisien syytösten jälkeen kaikille syttyy rintaan se lämmin tunne, kun on saanut vahvistusta omalle maailmankuvalleen.

Siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole oikeasti järkyttynyt — edes he jotka sanovat olevansa — ja vaikka ainakin pintapuolisesti suurin osa yleisöstä on sitä mieltä, että koko kohun voisi unohtaa, kyllä tällä lehtiä myydään. Älykkäät ihmiset (kuten minä!) eivät seuraa kohuja, he keskustelevat niistä älykkäästä ja analyyttisesti, samalla tavalla kuin sitä kamalaa tosi-tv -sarjaa pitää katsoa, että tietää miten kamala se on ja miten tyhmiä (muut) ihmiset ovat, kun katsova sitä. Tällä sinänsä ei ole mitään väliä: kohu on ilmapallo, joka paisuu riippumatta siitä, kuka ja mistä syystä siihen puhaltaa ilmaa. Luonnollisesti tämäkin blogi-teksti osallistuu osaltaan kohun paisuttamiseen.

Tässä vaiheessa mediatalot alkavat julkaista juttuja, jossa painottavat että ovat vain neutraaleja tiedonvälittäjiä siitäkin huolimatta, että kohu itsessään on ylimitoitettu. Muistan Ilkka Kanervan tekstiviestikohun ajoilta sivun kokoisen jutun aiheesta, jonka kainalojuttuna oli kolumni, jossa vaadittiin kohu-uutisoinnin lopettamista (en jaksa etsiä lähdeviitettä 14 vuoden takaa ja mitä helv… joko siitäkin on noin kauan aikaa?). Tällä tavoin tiedotusvälineet rakentavat diskurssia siitä, miten he ovat asialinjalla toimivia vakavia toimijoita, mutta kohu on syntynyt tuolla jossain ja he vain kriittisesti raportoivat siitä. Näin kohu itsessään muuttuu uutiseksi, ei se mitä tosiasiallisesti on tapahtunut. Näin myös älykkäät ja valveutuneet kansalaiset (kuten minä!) voivat ottaa tapahtumaan kantaa ilmaisemalla miten typerä koko kohu on ja ostamalla iltapäivälehdet ja pyörittelemällä päätään siitä miten asiasta vieläkin jaksetaan kirjoittaa.

Mitä edes tarkoitetaan sillä, että jos kyseessä olisi joku toinen henkilö kohua ja paheksuntaa ei olisi syntynyt? Kuka ei olisi paheksunut? Puhuja itse? Puhuja, joka itse on kriittinen ja analyyttinen ja tarkkailee asioita ulkoavaruudesta itse niihin vaikuttamatta. Ja joka sosiaalisessa mediassa kyllä räyhää silloin, kun kyseessä on joku, josta hän ei itse pidä, mutta mieti nyt jotain Timo Soinia, vähänkö nolo tyyppi. Kohut syntyvät aina jossain toisaalla, me vain reagoimme niihin. Jos kyseessä on joku, josta emme pidä, kohu on aiheellinen ja nauramme muiden mukana, kuitenkin analyyttiseltä etäisyydeltä. Jos jaamme jonkin myötätuntoisen suhteen kohteen identiteettiin, kauhistelemme (edelleen analyyttiseltä etäisyydeltä) sitä kuinka ne siellä jossain ovat taas kohun aloittaneet. Poliittinen muisti on sen verran lyhyt, että emme muista miespoliitikkojen kohuja, sitä paitsi a) emme itse osallistuneet niihin b) he ansaitsivat kohunsa eri tavalla kuin Marin, joka on nainen c) heitä puolusteltiin eri tavalla, koska olivat miehiä. Kohun laajuutta ja laatua on edelleen vaikea mitata, yhtälailla kuin vastareaktioitakin, mutta ainakin minun sosiaalinen mediani on täynnä Marinia puolustelevia kannanottoja. Miten suuri osa kohusta onkaan itse kohua ja kuinka suuri osa kohua kohusta?

Kohut näyttäisivät olevan kuin sääilmiöt: kun jossain perhonen räpäyttää silmäripsiään, ei myrskyä voi enää estää.