Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Siellä, missä päätöksiä tehdään

Ennen Ukrainan sotaa ja sen aiheuttamaa turvallisuuspolitiikan suunnanmuutosta, bloggasin omasta pasifismistani. Sinänsä aika keskinkertaisen pohdiskelun teema oli seuraava: hyvällä säällä on hyvä tehdä suunnitelmia ja maalla on helppo neuvoa kun merellä myrskyää. Koko elämäni Suomessa on vallinnut rauha eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ole Suomeen kohdistunut sellaista uhkaa, joka olisi aidosti pakottanut pohtimaan oman pasifistisen vakaumuksen vahvuutta. Asevelvollisuudesta onnistuin saamaan vapautuksen, joten asiaa ei ole sen jälkeen tarvinnut pohtia.

Nyt Ukrainan sota on palauttanut ns. reaalipolitiikan pelipöydälle ja muistuttanut, että sotia käydään edelleen.

Anekdootti lukioajoilta: oppilaat olivat asentaneet atk-luokan koneille Doom-tietokonepelin, jota sitten käytiin väli-ja ruokatunneilla pelaamassa. Naispuolinen opettaja mietti, onko oikein että koulun tietokoneita käytetään väkivaltapelin pelaamiseen. Sehän olisi sama kuin että koulussa opetettaisiin tappamaan. Ironia on tietysti siinä, että samana keväänä pidettiin kutsunnat, jossa meidät miespuoliset lukiolaiset kutsuttiin valtion toimesta opettelemaan oikeasti tappamista.

Nyt ABC-lounaspaikassa varusmiehiä katsellessa tuli miettineeksi, kuinka noloa olisi tulla tuollaisen maitoparran tappamaksi, jos sattuisi olemaan vihollinen. Tissinkin varmaan viimeksi nähnyt, kun sitä äitinsä povesta imi. Ei niiden voi antaa mitään väkivaltapelejä pelata. Kuitenkin nämä poikaset voivat joutua miettimään maanpuolustusta eri tavalla kuin minä aikoinaan 90-luvun lopulla.

Pointti oli siinä, että tällaiset päätökset ovat pikemminkin omaan elämäntapaan ja identiteettiin liittyviä, samalla tapaa kuin musiikkimaku ja pukeutuminen, pikemminkin kuin aitoja moraalisia valintoja. Aidoilla moraalisilla valinnoilla on seurauksia.

Netissä leviää ruotsalaisen tv-kanavan pätkä, jossa kadulla ihmisiltä kysytään majoittaisivatko he pakolaisia kotiinsa. Kaikki gallupiin osallistuvat vakuuttavat kirkkain silmin olevansa valmiita ottamaan pakolaisia luoksensa asumaan. Kun sitten paikalle tuodaan ”oikea” pakolainen (luultavammin näyttelijä), alkaa tekosyitä löytyä, miksi juuri nyt ei sovi eikä mahdu. Moraalisia valintoja on helppo tehdä tässäkin asiassa niin kauan, kuin niillä ei ole vaikutusta.

Parlamentaarisen demokratian miinuspuoli on se, että kaikkia kivoja asioita voi kannattaa, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Markkinatalousvapauden mekanismi on vastakkainen, mutta lopputulos saman suuntainen: yritysvastuu sysätään kuluttajavapaudeksi. Lahjoitin kahvipaketin hinnasta jo 10 senttiä Anglolan lapsiorjille ja juustoni on tuulivoimalla viljeltyä. Olen jo kulutusvalinnoillani tehnyt osani, pitäisikö minun muka oikeasti tehdä jotain konkreettisia valintoja?

Ehkä Nato-jäsenyyden kannattamisessakin on jotain samaa. Kun olemme Naton jäsen, puolustuksesta vastaa joku muu. Itse Nato on niin abstrakti asia jossain tuolla kaukana, että sitä on helppo kannattaa ilman, että sillä olisi juuri minun elämääni mitään vaikutusta. Kyse on vain siitä sisäisestä kamppailusta, jonka jokainen vihertävästi vasemmistolainen arvoliberaali joutuu tekemään pyörtäessään aikaisemmat Nato-kantansa ja melkein jopa alkaessaan kannattamaan ydinvoimaa.

Hyttyset ja teodikea

Joonas Konstig pohtii kolumnissaan kuolemaa ja vertaa sitä hyttysiin. Tämän jälkeen kolumni lähtee melkoisille scifi-kierroksille, enkä ole ihan varma sen pääteesistä, mutta ilmeisesti kolumnisti haluaa sanoa, että kärsimys, niin kuoleman kuin hyttystenkin muodossa, on olemassa jotta se tekisi meistä parempia ihmisiä.

Vertaus kenties on aika banaali. Lukiessani kuitenkin muistin tapauksen omasta lapsuudestani, kun viisivuotiaana samalla tavalla kysyin mummolta kesämökillä miksi hyttysiä on olemassa. Mielestäni ne olivat täysin turhia ja ärsyttäviä ja hyvä vain, jos keksittäisiin jokin tapa tuhota ne kaikki. Mummo vastasi viisaasti, että hyttysiä tarvitaan, koska ne ovat pikkulintujen ravintoa. Ja sinähän tykkäät pikkulinnuista?

Tästä päästään teodikea-ongelman juurille. Itse termin keksi saksalainen filosofi Leibniz, joka keksi myös siihen ratkaisun: elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Jos maailmastamme poistettaisiin jotain, kokonaisuus romahtaisi. Jos poistetaan ärsyttävät hyönteiset, ei ole myöskään söpöjä pikkulintuja.

Jos palataan vielä sille scifi-osastolle, lainaan suosikkikohtaustani Matrix-elokuvasta. Kaikki muistavat kohtauksen, jossa Morpheus on pahisten vankina ja agentti Smith pitää hänelle monologiaan ihmisistä, koneista, maailmasta ja Matrixin luonteesta. Kuten kaikki tietävät, koneet ovat vanginneet ihmiskunnan virtuaalitodellisuuteen, jota he eivät erota todellisuudesta. Agentti Smith kertoo, että alunperin Matrixin luoma lumemaailma oli paratiisi, jossa ihmiset elivät autuaassa onnellisuudessa. Tämä ei kuitenkaan toiminut, joten koneet mallintivat virtuaalitodellisuuden kuten meidän maailmamme 1990-luvulla kärsimyksineen kaikkineen. Kärsimys näyttäisi kuuluvan ihmiselämään: jos poistat kärsimyksen, ihmiselämältä katoaa sen merkitys.

Samassa mielessä katson uskonnollisten traktaattien kuvaamaa paratiisia: loputon piknik paratiisin puutarhassa, jossa villieläimet laiduntavat kesyinä ja leijonistakin on tullut kasvissyöjiä. Kärsimystä eikä kuolemaa ole. Koska kuolemaa ei ole, tätä jatkuu ikuisesti. Koska kaikki hyvä on jo saavutettu, ei ole syytä kamppailla minkään puolesta. Sitä ei ole mainittu, onko paratiisin puutarhassa hyttysiä. Äkkiseltään kuulostaa hyvältä, ainakin ihmiselle, jolta puuttuu mielikuvitus. Silti mitä enemmän ajattelen paratiisin utopiaa, kaipaan vaillinaiseen maailmaan, jossa on kuolemaa ja hyttysiä.

Suomalainen kirjakauppa ja valinnan vaikeus

Sain työnantajaltani joulubonuksen lahjakortin muodossa ja tällä kertaa kortti oli Suomalaiseen kirjakauppaan. Eilen kävin tekemässä kaupungilla joululahjaostokset ja katsomassa mihin voisin 40€ ylimääräistä rahaa käyttää. Oli yllättävänkin vaikea päästä rahoistaan eroon.

Omistan enemmän kirjoja kuin mitä kerrostalokolmioomme mukavasti mahtuu. Silti täysihintaisia, kovakantisia kirjoja suoraan kirjakaupan hyllystä tulee ostettua harvoin. Yleensä juurikin lahjoiksi tai sitten jos jonkun tutun kirja on ilmestynyt enkä ole saanut pummattua tekijänkappaletta. Turussa eniten kirjoja olen ostanut Alfa-Antikvasta, joka vielä reilu vuosi sitten entisen omistajan kaudella oli jännittävä ja hämärä, päälle kaatuvien kaksimetristen kirjaröykkiöiden turvottama puoti, josta löytyi aina parilla eurolla joku ylläri kotiin viemisiksi. Uuden omistajan Tomi Tuomisen aikana paikka on hieman siistiytynyt ja painopisteet muuttuneet, mutta on edelleen Turun mielenkiintoisimpia liikkeitä.

Muita hyviä paikkoja hankkia kirjoja ovat poistolaarit, kirjamessujen ”viisi kirjaa kympillä”-tarjoukset, Turussa Kirjakahvila, kirpputorit ja esim. Tori.fi-jossa ihmiset antavat muovikassikaupalla kirjoja ilmaiseksi. Hyvä klassikkokirja kestää aikaa ja lukukertoja ja onkin outoa, miten kirjan myyntisesonki on nykyään niin lyhyt, että eilisen menestysromaani punalaputetaan nopeammin kuin päiväysvanha nakkipaketti.

Viimeksi Suomalaisesta kirjakaupasta ostin jotain kuin kirjasto oli kiinni lakon vuoksi ja päivä sattui olemaan myös äitienpäivä. Sometin silloin Suomalaisen kirjakaupan kapeasta valikoimasta, koska merkkipäivän kunniaksi kauppa tuntui laittaneen pahinta hömppää näytille, niin että se tuntui naislukijoiden aliarvioimiselta. Jotkut ymmärsivät tämän väärin: onko sinusta muka naisille suunnattu kirjallisuus hömppää ja mitä vikaa muka hömpässä on? Tosiasiassa tarkoitin tällä sitä, että suurimman osan kirjoista ostavat +35-vuotiaat naiset, eli ne äitienpäivän lahjansaajat. Onkin ristiriitaista, että kirjakaupat erikseen valikoivat tietyntyyppisiä kirjoja äitienpäivälahjoiksi.

Silloin tarttui akuuttiin lukemisen puutteeseen mukaan Antti Tuomaisen Jäniskerroin. Syynä tähän oli, että olin sähkökirjana lukenut Hirvikaavaa jonkin matkaa, kunnes olin tajunnut, että kyseessä on sarjan toinen osa. Jäniskerrointa lukiessa taas tajusin, että kyseessä on ihan sama kirja kahteen kertaan. Eikä edes kovin hyvä.

Kenties tällä viikollakin oli käynnissä jokin viihdesesonki: dekkareita ja kartanoromantiikkaa, George R.R. Martinia ja hänen jäljittelijöitään, Jojo Moyesia, Lucinda Rileytä… Runohylly piilossa aikuisten värityskirjojen takana. Silmään ei osunut yhtäkään kirjaa, joka olisi kiinnostanut. Tätä vaikeutti vielä se, että hyllyt ovat minua vähän navan yläpuolelle, joten tungoksessa en halunnut kömpiä alahyllyille, jonne varmasti ne hyvät, vähän myyvät kirjat oli piilotettu. Ei kirjojen välttämättä pidä pelkästään mitään Proustia olla, mutta näistä irtokarkin värisistä kansista mikään ei herättänyt kiinnostuta. Alekirjoja ei löytynyt, kenties ne makulatuurin kautta lämmittivät nyt turkulaisia kotitalouksia Orikedon polttolaitoksella.

Järkevintä toki olisi ollut tilata kirjat etukäteen, onhan Suomalainen kirjakauppa Kirjavälityksen jäsen ja sitä kautta lähes kaikki suomalainen kirjallisuus on tilattavissa sen kautta. Tätä varten kuitenkin olisi etukäteen pitänyt tietää mitä haluaa.

Mukaan tarttui seurapeli ja pokkaripainos Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta -romaanista. Tästä jäi vielä kaksi euroa postikorttiin. Valitsin mahdollisimman vähän jouluisen.

Yle Areenan parhaat podcastit

Kaupallisia radiokanavia edustava RadioMedia ry on pyytänyt Yleisradion hallintoneuvostoa ennakkoarvioimaan Ylen verkossa jaeltavien audiosisältöjen eli ns. podcastien markkinavaikutukset. Arvioinnilla tässä tarkoitetaan käytännössä niiden ajamista alas.

Itse olen Yle Areenan podcastien suurkuluttaja. En kuuntele lainkaan muiden alustojen podcasteja. Youtuben sisältöjä kulutan myös ahkerasti. Ainoa mieleen tuleva kaupallisten tuottajien podcast oli Pekka Saurin Lohdullinen teoria elämästä, joka on Apu-lehden kustantama. Kesällä koronassa maatessa se oli ainoa, johon keskittyminen riitti ja Pekan rauhallinen ääni rauhoitti hermoja.

Muuhun mediaan nettisisällöt vertautuvat siten, että oikeastaan offline en juurikaan kuluta mitään sisältöjä.

En edes omista vanhan mallista, radioaaltoja vastaanottavaa laitetta. Viimeksi kuuntelin radiolähetyksiä vuosina 2007-2009, jolloin avopuolisoni piti radiota päällä ja siellä vuorottelivat enimmäkseen Yle 1 ja Yle puhe. Mieleen ohjelmista ovat jääneet mm. Kare Eskolan juontama Välilevyt ja Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää. Myös Tuomas Enbusken oma ohjelma oli siihen aikaan asiallista kuunneltavaa, mikä jälkeen päin ei kuulosta uskottavalta. Nuorempana kuuntelin tietysti Radio Mafiaa, jonka lakkauttaminen oli aikanaan rikos kulttuuria vastaan, mutta ei siitä sen enempää.

Muita radiokanavia kuuntelen pakosta. En edes osaa arvioida niitä sen enempää, koska kokemus niistä rajoittuu siihen, että supermarketin taustalla soi joku soittolistaradio ja välillä juontajapari kikattelee jostain peräpukamakokemuksistaan.

Television kanssa on sama juttu: luovuin perinteisestä tv-vastaanottimesta, puukehyksisestä ASA:stani, kun digilähetykset alkoivat 2007. Tv-sarjoja ja elokuvia saattoi katsoa kuitenkin tietokoneen kautta silloinkin, joten menetys ei ollut suuri. Nyt viime keväänä uuteen asuntoon muutettaessa ostettiin ihan oikea televisio taas pitkästä aikaa, enkä todellakaan näytä menettäneen mitään. Joka ilta sieltä tulee ne samat Tohtori Paise, Sinkkuillallinen ja Fast and Furious 5. TV-laitteen kautta tuleekin katsottua lähinnä suoratoistopalveluiden sisältöjä.

Ylipäätään tiettyyn lähetysaikaan sidottu ohjelma vaikuttaa vuonna 2022 vieraalta konseptilta. Ollaanko yhtenäiskulttuurista etäännytty jo niin, ettei koko Suomi istuudu yhtä aikaa katsomaan Ritari Ässää?

Podcastit kulkevat mukana ja soivat kuulokkeista bussissa, kotitöitä tehdessä tai kuntosalilla. Kun viereisellä bodaajalla soi Eye of the Tiger repeatilla, minulla soi Tiedeykkönen.

Seuraavassa muutama suositus Ylen tarjonnasta:

Kalle Haatanen: nykyajan pinnallisessa Twitter-kulttuurissa on positiivista, kun kerrankin asiasta jotain tietävä tutkija saa puhua asiasta rauhassa lähes tunnin ja toimittajakin on perehtynyt etukäteen aiheeseen.

Tiedetrippi: tämän hetken suosituin Ylen podcast popularisoi tiedettä, ja vaikka onkin välillä vähän hullu maailma -osastoa, niin sisältää paljon mielenkiintoista yleistietoa ja on kevyempi kuunnella kuin vaikkapa Tiedeykkönen. Asiaa esim. ydinkokeista, Einsteinin aivoista ja psykopaateista.

Pieleen mennyt historia: parasta historian popularisointia ja vastalääkettä kehitysuskolle. Historiasarjoista voi mainita myös 12 Diktaattoria (joita on tällä hetkellä enemmän kuin 12) ja Suomi talvisodassa. Tällä hetkellä ajankohtainen on myös sarja Venäjän vallankumouksesta.

Radioteatteri / draamatuotanto:

Jostain syystä äänikirjojen suosion noustessa varsinaiset näytellyt radiokuunnelmat ovat jääneet paitsioon. Tässä muutama suositus:

  • Hasse avaruudesta: Jussi Vatasen pää-ääninäyttelemä scifi-hupailu.
  • Kunnon sotamies Svejkin seikkailuja
  • Viha on paha vieras: en yleensä lue dekkareita (tai kuuntele niitä), muuta kuin Reijo Mäen Vares-sarjaa, mutta tämä tamperelaisen virkaveljensä Seppo Jokisen kirjan dramatisointi oli mukavaa kuunneltavaa bussimatkan aikana (Tampere-Turku tietenkin), varsinkin kun nimikkoäänenä oli karismaattinen Tommi Korpela.
  • Kyllä minä niin mieleni pahoitin: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei esittelyä kaipaa.
  • Neurovelho: scifi-klassikko Matti Pellonpään lukemana.
  • Linnunradan käsikirja liftareille: jos Neurovelho on klassikko, niin Douglas Adamsin Liftari se vasta onkin sekä alkuteoksen, että alkuperäiselle kuunnelmalle uskollisen suomalaisversion ansiosta. Rooleissa mm. Heikki Kinnunen, Pekka Autiovuori, Aila Svedberg ja Kauko Helovirta. Valitettavasti Ylen sivuilta siitä löytyy tällä hetkellä vain otteita.

Kun haen Googlesta hakusanalla ”podcastit”, suosittelee se minulle Suplan palvelua. Sen ohjelmia ovat mm. Aamulypysy, jonka kerrotaan olevan Suomen suosituin radio-ohjelma, OMG!, jossa ”Noora Hapuli ja Mia Paavonen analysoivat kotimaan mehukkaimpia viihdeuutisia” sekä Korporaatio, jonka mainostetaan olevan ”epäkorrekti ja hauska, puhe- ja musiikkisisällöltään”.

Elitistinä taidan silti pysyä Ylen palvelun parissa.

Rasismista ja rasistiksi kutsumisesta

Aika ajoin varsinkin ns. vulgaari-oikeiston piiristä valitellaan, että ihmisiä kutsutaan rasisteiksi, mikä on heidän mielestään loukkaavaa. Jos kerran ketään ei saa syrjiä, loukata eikä nimitellä, miksi rasistiksi haukkuminen ei ole vihapuhetta? Eihän n-sanaakaan saa käyttää tummaihoisista (poikkeuksellisesti en tässä postauksessa kirjoita auki kyseistä sanaa).

Normaalilla järjenjuoksulla toimiva ihminen ei ymmärrä tätä ja ihmettelee, millä tavalla sitten eri värisiä ihmisiä vihaavaa Twitter-uhoajaa sitten pitäisi kutsua.

Vertailukohtaa voi hakea juurikin tuosta n-sanan käytöstä. Jos joku haukkuisi minua, valkoihoista kantasuomalaista n****riksi, ei kyseessä olisi oikeastaan edes loukkaus, koska se olisi faktuaalisesti väärin. N-sana on nimenomaan tummaihoisista käytettävä loukkaava nimitys. Ollakseen loukkaava, nimityksen tulee nimenomaan kohdistua tummaihoiseen. Silloin ei oikeastaan keskustella nimityksen faktuaalisuudesta vaan nimenomaan loukkaavuudesta.

Tämän kautta on mahdollista ymmärtää myös rasistiksi kutsutun henkilön kokemusta. Kyse ei ole siitä, onko nimitys faktuaalisesti oikein. Menemättä rasismin/rasistin määritelmään sen syvemmälle, voi rasistina pitää henkilöä, joka arvottaa ihmisiä heidän (oletetun) rodullisuutensa perusteella. Tällä tavoin ajattelevia henkilöitä löytyy joistain puolueista enemmän kuin toisista. Rasisteiksi kutsutut henkilöt tietävät tämän itsekin, eikä kyse olekaan siitä. Kyse on rasisti-sanan itsensä kokemisesta loukkaavaksi.

Nyt äärioikeistolaisen pienpuolueen johtava salaliittoteoreetikko on haastamassa toimittajaa oikeuteen kunnianloukkauksesta, koska häntä on kutsuttu äärioikeistolaiseksi. En linkkaa enkä mainitse nimeltä, jääköön hän jälkipolvien mieleen huonona loppukaneettina.

Tinder ruokkii negatiivisuutta

Helsingin Sanomat kertoo Sara Salvénista, nuoresta naisesta, joka on kyllästynyt Tinder-deittailuun (Welling Roosa: Tinder uuvuttaa ihmiset, sanoo sovelluksen poistanut helsinkiläis­nainen. 7.12.2022). Kuten kaikki tietävät, kyseessä on puhelimeen asennettava sovellus, jossa treffikumppaneiden kuvia arvoidaan ”hot or not” -periaattella ja jos molemmat osapuolet tykkäävät toisistaan, syntyy match ja voidaan aloittaa keskustelu. Koska yksinkertainen on kaunista, Tinder on uskomattoman suosittu. En löytänyt ajantasaista tietoa verkosta, mutta tämän mukaan käyttäjiä oli jo vuonna 2015 maailmanlaajuisesti 50 miljoonaa ja Suomessakin yli 100 000. Arvioisin käyttäjämäärien tuosta kasvaneen räjähdysmäisesti.

Siinä missä edellisten sukupolvien saamien pakkien määrää rajoittivat tila-aika-avaruuden fysiikan lait, eli kuinka montaa morsianehdokasta ehti juhannustansseissa illan aikana hakemaan parketille, nykyisin voi yhtä aikaa saada rastia naamaansa tuhansilta sinkkunaisilta ympäri Suomen. Kuinka tällainen vaikuttaa ihmisen psyykeen?

Itse olen vakituisessa parisuhteessa, enkä käytä Tinderiä tai muitakaan deittiappeja, mutta olen kokeillut sitä vuosia sitten. Siinä määrin olen onnellisessa tilanteessa, että Tinderissä ei tarvitse enää olla mukana.

Oma käyttökokemukseni

Harrastin nettideittailua jo vuosituhannen alussa ennen kuin Tinderiä tai älypuhelimia oli keksittykään. Silloin sitä pidettiin nolona ja jopa hieman säälittävänä. Tapasin kuitenkin niinkin nolon sivuston kuin Suomi24:n treffien kautta fiksuja ja viehättäviä naisia, ja sen aikaisen avopuolisonikin löysin sieltä. Suhteen päätyttyä eroon vuoden 2010 paikkeilla olin taas sinkkumarkkinoilla pari vuotta ja kokeilin myös Tinderiä. Muistan, kuinka kaverini (joka aikaisemmin oli pitänyt nettideittailua nolona) pyyhki tabletilla profiileja, joissa villahteli suorastaan loputtomasti nuoria kauniita naisia. Itse olin pitänyt Tinderiä nolona, mutta terveellä sisäerityksellä varustettuna heteromiehenä kiinnostuin heti.

Käytin Tinderiä muutamia kuukausia kahdessa jaksossa. Poistin sen välillä turhauduttuani siihen. Turhautumisen syy oli ilmeinen: tarjonnasta huolimatta matcheja ei syntynyt. Tinder huijaa käyttäjänsä uskomaan, että laaja tarjonta tarkoittaa laajoja valinnan mahdollisuuksia ja että täydellinen pari syntyy jo ehkä seuraavalla svaippauksella.

Retrospektiivissä olisi pitänyt panostaa profiiliin enemmän. Valittu kuva ei välttämättä ollut paras mahdollinen, enkä kirjoittanut itsestäni kattavaa kuvausta, koska ajattelin että valinta tehdään kuitenkin naaman perusteella ja sen jälkeenhän sitä voi jutella lisää. Kävin vain yksillä treffeillä kuukausien käytön jälkeen. Kumppani sinänsä oli kaunis ja fiksu, ja tapasimme useammankin kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Järjestys oli kenties väärä: olisi ensin pitänyt ihastua ja sitten vasta tutustua.

Torjutuksi tuleminen turhauttaa

Tinderin peruspsykologia vetoaa alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään: ihmisen aivojen perusviritys on se, että viehättävät, silmiin katsovat ja hymyilevät ihmiskasvot vetoavat meihin. Kaikki laittavat sovellukseen itsestään sen vetoavimman kuvan, jossa he katsovat viettelevästi kameraan ja kuvittelemme, että he katsovat viettelevästi juuri minuun. Tämä on niin voimakas signaali, että se ohittaa rationaalisen harkinnan ja vaikuttaa suoraan niihin aivojen osiin, joissa toimitaan vaistojen ja emootioiden kautta. Kun sitten vastapuoli ei vastaakaan, tuntee itsensä petetyksi. Kerro tämä sadalla, joka päivä kuukausien ajan. Totta kai tiesin jutun juonen, mutta en silti voinut olla turhautumatta ja huomasin, että päivittäinen Tinderin selaaminen alkoi vaikuttaa mielialaani negatiivisesti.

Kuten jutussa kerrotaan, ei Tinderin välttämättä ole tarkoitus saattaa ihmisiä yhteen, vaan pitää pelaajat pelissä mahdollisimman kauan. Tässä mielessä negatiiviset tunteet toimivat paremmin kuin positiiviset. Ei uhkapeliriippuvainenkaan jatka pelaamista siksi, että hän nauttii siitä. Kun on tarpeeksi emotionaalisesti investoinut sovelluksen käyttöön, sitä toivoo että syntyisi edes joku match, joka hyvittäisi nähdyn vaivan. Olen melko varma, että sovelluksen kehittäjät ovat tästä tietoisia ja sovellus on rakennettu koukuttamaan juuri tällä mekaniikalla.

Negatiivinen suhtautuminen muihin käyttäjiin

Turhautuminen synnytti myös muita negatiivisia tunteita: aloin suhtautua muihin käyttäjiin kielteisesti. Yleensä suhtaudun kaikkiin ja kaiken näköisiin ihmisiin suvaitsevaisesti, enkä esimerkiksi kiinnitä ylipainoon huomioita. Jos joku näyttää epämiellyttävältä / epäkiinnostavalta / epäviehättävältä, en vaivaa asialla päätäni sen enempää. Tinderin kaltaiset sovellukset kuitenkin ohjaavat huomion ihmisen negatiivisiin piirteisiin. Tässä on mielestäni ero perinteisiin deittisivustoihin, joissa profiilit näkyvät listana. Tällöin epäkiinnostavat profiilit voi vain jättää huomiotta ja ohittaa ja poimia listasta kiinnostavat. Tinder kuitenkin pakottaa katsomaan kaikki kuvat yksi kerrallaan ja ottamaan niihin kantaa. Ruudulle ilmestyvät ”rumat” kuvat pyyhkäistään vasemmalle. Huomasin kuvia katsellessani ajattelevani ihmisistä tavalla, jolla en normaalisti ajattele: läski, pinnallinen, white trash, hissukka, feikki, kuka tuokin kuvittelee olevansa, liikaa meikkiä, liian vähän meikkiä, tyhmä tatuointi… Kun on tullut jatkuvasti torjutuksi, on jo valmiiksi turhautuneessa tilassa alkaessaan selata Tinderiä ja sovellus ohjaa arvostelemaan ihmisten ulkonäköä, johtaa tämä suorastaan misogyniaan. Jokapäiväisestä Tinder-sessiosta tulee suorastaan orwellilainen Two minutes hate (kertaa sata, päivittäin).

Tällainen asennoituminen on sisäänrakennettu sovelluksen itsensä logiikkaan. Tietenkään sovelluksesta ei voi syyttää kaikkea, vaan tällaiset asiat liikkuvat kulttuurissamme ja meissä kaikissa on pimeä puoli (varsinkin heissä, jotka sen kieltävät), mutta pimeän puolen on tarkoitus pysyä siellä pimeällä puolella, eikä ole hyväksi vahvistaa sitä päivittäisillä suggestioilla. Tällaisten ilmiöiden synnyttämällä katkeruudella on varmasti osansa tämän päivän misogynian syntymisessä.

Liian tosissaan, mutta ei tarpeeksi tosissaan

Tinder-sovelluksen perustoimintalogiikan lisäksi koko nettideittailun idea on tuntunut muuttuvan 15-20 vuodessa. Oma kokemukseni on, että aikanaan ”noloja” deittisivustoja ei otettu haudanvakavasti, mutta ihmiset olivat kuitenkin valmiita tutustumaan toisiinsa niiden kautta. Tinderissä tuntuu olevan yhtä aikaa vallalla lyhytjännitteisyys, että vakava pyrkimys löytää elämän suuri rakkaus.

Monella käyttäjällä tuntuu olevan profiili Tinderissä muuten vain, samalla tavalla kuin Facebookissa, Instagramissa, TikTokissa, OnlyFansissa ja mitä muita some-alustoja nykyään onkaan, ilman että he varsinaisesti hakisivat treffiseuraa. Verkkoon postataan selfieitä ja toki saatu positiivinen huomio nostaa itsetuntoa. Vaikka Tinderin kaltaisessa sovelluksessa voi olla mukana myös leikillään, riippuvuus näytöistä ja tykkäyksistä ei välttämättä sekään ole terve ilmiö. Toisaalta, toista osapuolta vastahuomion puute (kertaa sata, päivittäin) turhauttaa, mutta jos naisten profiilit saavat tuhansia tykkäyksiä, ei huomiota voi kaikille jakaa.

Toinen ääripää ovat he, jotka etsivät rakkautta jopa väsymiseen asti, kuten jutussa mainittu Sara. Saran kaltainen nuori, kaunis nainen saa todennäköisesti vihreätä valoa 99% sovellusta käyttäviltä tuhansilta miehiltä, eli valinnan varaa on. Silti sopivaa kumppania ei löydy. En aio mennä tässä siihen keskusteluun, jossa naisia syytetään nirsoiksi. Runsaudenpula on sovelluksen itsensä ominaisuus. Sekin on peruspsykologiaa, että jos ihmisellä on järjellinen määrä vaihtoehtoja, hän on tyytyväinen tekemäänsä valintaan. Jos vaihtoehtoja on käytännössä loputon määrä, valinta käy mahdottomaksi ja vielä senkin jälkeen jää miettimään oliko valinta oikea ja tämän epäilyksen vuoksi tulee aina olemaan tyytymätön valintaansa. Se oikea tuntuu olevan vain muutaman pyyhkäisyn päässä.

Rakkauden etsiminen hampaat irvessä turhauttaa ja uuvuttaa kenet tahansa. Tämänkin vuoksi tindaajat lakkaavat suhtautumasta treffailuun vakavasti. On vain järkevää suojella itseään emotionaalisesti ja olla ihastumatta kevein perustein. Näissä olosuhteissa tunnesiteen syntyminen on lähes mahdotonta. Sara kertoo, että hänelle tärkeitä ovat mm. ”äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet”. Toki rakastumisen tunteessa monet yksityiskohdat, usein selittämättömätkin, ovat tärkeitä, mutta tämä kuulostaa aika moiselta hienosäädöltä.

Ongelma on siis kahtaalla: jos ei panosta vastapuoleen tarpeeksi, ei vastapuoli voi kiinnostua, mutta toisaalta omassa päässäkään ei synny kiintymyksen tunnetta, jos ei ole valmis emotionaalisesti sijoittamaan suhteeseen, vaan on aina peukalo sovelluksella tsekkaamassa tarjontaa.

HS:n jutulta vie hieman pohjaa vain 2kk sitten toisaalla tehty juttu (Aino-Maija Makkula: Sara, 23, on harrastanut seksiä 113 ihmisen kanssa – kertoo nyt, miksi halusi jakaa luvun avoimesti Tiktokissa) samasta Sarasta, joka kertoo runsaasta seksikumppaneiden määrästä. (En paheksu, vaikka juttu itsessään on rakennettu siten, että se tarjoaa paheksujan roolia vastaanottajalle. Toivon ainoastaan, että hän ei oikeasti kirjoita aiheesta runokokoelmaa.) Jutut ovat kovin toistensa vastakohtia: siinä missä Hesarin jutussa Sara etsii rakkautta, mutta ei löydä fyysistä vetovoimaa, kun taas Me Naisten jutussa hän harrastaa kasuaalia seksiä ja kyseenalaistaa monogaamisen parisuhteen. Harrastaako hän siis seksiä satojen ihmisten kansa, joihin ei tunne fyysistä vetovoimaa? Jätetään Saran tapaus kuitenkin sivuun koska tässä bloggauksessa on tarkoitus käsitellä Tinder-sovellusta yleisesti, ei Saran kokemuksia.

Täydellisyys on tilastollisesti mahdotonta

Jokainen tietää, että täydellistä kumppania ei ole olemassa, mutta kun valinnanmahdollisuudet ovat tarpeeksi suuret, tulee tunne että olisi mahdollista päästä ainakin melko lähelle täydellisyyttä. Tai ainakin, että tietyt perusvaatimukset täyttyisivät. Tai ainakin, että voi vaihtaa lennosta, jos jokin piirre ärsyttää.

Intuitio voi kuitenkin johtaa harhaan. Jos ajatellaan esimerkiksi heteronaista, joka toivoo kumppaninsa olevan pitkä, tumma, hoikka, keskimääräistä koulutetumpi ja jollei rikas, niin ainakin hyvin toimeentuleva. Ei kuulosta kovin mahdottomalta vaatimuslistalta. Oletetaan näiden piirteiden olevan toisistaan riippumattomia ja noudattelevan normaalijakaumaa (tai käytetään mediaania). Naisoletettumme siis toivoo kumppanin olevan keskimääräistä pidempi ja keskimääräistä hoikempi jne, jolloin valinta on 50:50 kunkin piirteen osalta. Ei siis kuulosta kovin isolta asialta.

Tosiasiassa, jos lasketaan 0,5^5 = 0,03125, eli viiden valitun piirteen jälkeen potentiaalisia kumppaneita on jäljellä 3,125%. Tästä joukosta pitäisi valita ne, joilla on sama maku ja huumorintaju, yhteiset arvot, kutakuinkin samat poliittiset mielipiteet, seksuaaliset mieltymykset ja niin edelleen. Sekä tietenkin ne äänensävy, kävelytyyli, ilmeet ja eleet. Näennäisestä runsaudesta ollaan hyvin pian todellisessa niukkuudessa.

Miehistä voi halutessaan tehdä saman arvion brunetti-blondi -akselilla, kuppikoolla, painoindeksillä ym. laskettuna.

Aikoinaan monissa treffipalveluissa haku tapahtui syöttämällä juuri edellämainittujen kaltaisia arvoja hakulomakkeeseen, joka sitten antoi potentiaaliset matchit. Tinderissä näin ei ole, mutta edelleen ihannekumppania tuntuvat määrittävän tämän kaltaiset rajaukset.

Niinpä

Tätä bloggausta voisi laajentaa sen pohtimiseen, mitä Tinder kertoo ajastamme noin ylipäätään. Ylämme uusromantiikan aikaa, jossa romanttinen parisuhde on nostettu kohtuuttomaan arvoon ja samaan aikaan yksilökeskeisen kulttuurin muu tendenssit vievät siltä pohjaa. Jääköön tämä laajennus kuitenkin toiseen kertaan. Jätän tällä kertaa kirjoittamatta myös naisten ja miesten profiilien saaman huomion epäsuhdasta, koska siitä on kirjoitettu jo muualla aikaisemmin.

Kenties nettideittailu on lopullisesti rikki ja sen tilalle tulee jotain muuta. Tinder tarjoaa näennäisesti loputtomasti valinnanvaraa, mutta käytännössä naru jää vetäjän käteen.

Loppukaneetti: kuten tämän lajityypit yleensä, tämäkin juttu päättyy Saran toivomukseen, että satunnainen vastaantulija junalaiturilla olisi tullut juttelemaan hänelle. Toisaalla jutussa, jonka olen jo hukannut, neuvottiin sinkkumiehiä lähestymään naisia esim. kirjastoissa ja bussipysäkeillä. ”Pitkien katseiden vaihtaminen” ja ”lähestyminen” saattaa myös päätyä seksuaalisesta ahdistelusta kertovaan uutiseen.

Haja-ajatuksia elitismistä

Kerran baarikeskustelussa kriitikko Miikka Laihisen kanssa (tiedoksi diletanteille, tämä on namedroppailua) totesin:

”Tuohon on varsinaista elitismiä!”
”Mitä pahaa on elitismissä?”

En keksinyt vastausta, eikä siinä kai itsessään mitään pahaa ole. Harva kuitenkin tunnustautuu avoimesti elitistiksi. Vielä harvempi keskiluokkaiseksi, vaikka se lienee yhteiskuntamme keskeisin (sic!) luokka. Keskiluokka taas pyrkii jäljittelemään eliittejä, ja kenties elitismille on huonon maineen on antanut juuri keskiluokka. Kenenkään, joka kuuluu eliittiin, ei tarvitse sitä erikseen mainita.

Tässä oli puhetta siis kulttuurielitismistä ja eliitin mausta. Siitä voi lukea lisää esim. Jonas Konstigin kolumneista.

Poliittisesti avoin eliitin kannattaminen lienee vielä harvinaisempaa. Kun eliitistä puhutaan, puhutaan siitä pääsääntöisesti negatiivisesti, yleensä suu vaahdossa. Tai kirjoitetaan sosiaaliseen mediaan, mutta mielikuvissani näillä ihmisillä valuu kuola suusta samalla tavalla heidän hakatessaan näppäimistöä: valtamedia, kansanpetturit, myrkkypiikit, Nato-kiima, ilmastokommunistit, globalistit… Kaiken takana on eliitti.

Toki kaikkien salaliittoteorioiden ulkopuolella on olemassa aito eliitti. Mutta miten eliitti voi olla eliitti, jos kukaan ei sitä kannata? Tunnustautuuko edes kukaan kokoomuslaisista esimerkiksi eliitin kannattajaksi? Ei tule heti mieleen. Ainoa avoimesti poliittisen ja taloudellisen elitismin kannattaja taitaa olla Björn Wahlroos.

Silloin, kun joku kuuluu eliittiin ja ajaa eliitin asiaa, verhoaa hän aikomuksensa populismin alle. Esimerkiksi miljardööri ja ex-presidentti Donald Trump on onnistunut ennen näkemättömällä tavalla brändäämään itsensä eliitinvastaisena.

Näiden ajatuksien keskelle tulee uutinen Saksan vallankaappausyrityksestä. En tunne sen taustalla olevaa reichsbürger-liikettä. Googlettamatta veikkaisin senkin retoriikkaan olevan tyypillistä oikeistolaista eliitivastaisuutta: he edustavat ”oikeaa” kansaa ja kansan aitoa tahtoa, toisin kuin demokratia. Heidän johtajansa kuitenkin on prinssi Heinrich XIII. Kirjaimellisesti siis aito aatelinen, aito prinssi, joka käyttää nimensä jäljessä roomalaista järjestysnumeroa. Olisiko hänessä ainakin vähän elitistiä?

Hajahuomioita Finlandia-palkinnoista

Tämän vuoden Finlandia-palkinnot on jaettu ja voittorivi näyttää seuraavalta: kaunokirjallisuuden palkinnon voitti Iida Rauma romaanillaan Hävitys, tietokirjallisuuden Ville-Juhani Sutinen esseekokoelmalla Vaivan arvoista ja lasten- ja nuorten Finlandian Sofia ja Amanda Chanfreau teoksella Kirahvin sydän on tavattoman suuri (Giraffens hjärta är ovanligt stort).

Näistä kaunokirjallisuuden palkinto on se varsinainen Finlandia ja siitä oli kisaamassa useampikin teos, joka olisi sen voinut voittaa. Esimerkiksi Heikki Kännöä veikattiin vahvasti voittajaksi romaanillaan Ihmishämärä. Rauman Hävitystä en ole vielä lukenut, mutta hänen aikaisempi, vahvasti kehuttu ja palkittu Seksistä ja matematiikasta oli minulle pettymys, kun sen pari viikkoa sitten luin, joten en ole varma onko tämä voittajakaan minun mieleeni. Ehkä annan sille mahdollisuuden.

Myös Sutisen kirja liikkuu kaunokirjallisuuden alueella ja on siitä syystä saanut kirjallisuusihmisiltä enemmän huomiota kuin muiden alojen tietokirjat. Vaivan arvoista käsittelee kirjallisuuden ”vaikeita” klassikoita. Erityisesti huomiota on saanut Sutisen kommentti Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjasta, johon viittasin itsekin edellisessä bloggauksessa. Ei sillä, ettenkö aidosti uskoisi ihmisten pitävän kyseisestä teoskokonaisuudesta, mutta onhan siinä jotain sellaista, että sen mainitsijaa pidetään helposti kirjallisena pätijänä eikä toisaalta kovin helposti kehtaa sanoa, ettei itse asiassa pidä Proustista.

Sitten on sekin puoli, että Sutisessa on koko lailla kuvainraastajaa ja Proustin kaltaiset isot nimet ovat helppoja maaleja, varsinkin kun niin harva osaa lopulta selittää, mikä Proustin romaaneissa on niin hienoa, ainakaan nettikommenteissa.

Kaikkien aikojen iskevimmät kirjat

Ugus listasi ”kovimmin iskeneet kaunokirjalliset teokset”. Itse olen tänä vuonna lukenut niin huonoja, tai ainakin henkilökohtaisesti heikosti iskeneitä kirjoja, että tulin hetkein aikaa miettineeksi, tykkäänkö edes lukemisesta. Vai luenko jostain ulkokirjallisista syistä, kuten että lukeminen on arvostettu harrastus? Viimeksi kun samansuuntainen kysymys esitettiin jossain illanistujaisissa, olin jonossa ensimmäisenä vastaamaan ja vastasin ”Taru sormusten herrasta” ja sen lukeminen aamuyöstä 9-vuotiaana. Seuraavana pöydän ympärillä vastattiin Kadonnutta aikaa etsimässä ja sitä seuraava vastasi ”mulla on sama!”. Sen jälkeen tuli jotain Taikavuorta ja Kuolemaa Venetsiassa. Okei, jos olisin saanut hetken miettiä, niin olisin minäkin vastannut Danten Jumalainen näytelmä, alkukielellä.

Näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata. Varmasti fantasiakirjojen ahmiminen lapsena oli objektiivisesti ja subjektiivisesti niitä voimakkaimpia lukuelämyksiä. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjoja ahmimalla niin, että en malta mennä nukkumaan? Melko kursiivisesti tulee selattua Finlandia-ehdokkaita läpi, koska ajattelee sen kuuluvan yleissivistykseen. Minulla on laukussa aina kirja matkassa, jota selailen samalla tavalla kuin muut selailevat puhelintaan (hankin ns. älypuhelimenkin varsin myöhään). Mutta milloin viimeksi olisin niistäkään kirjoista todella vaikuttunut?

Lapsena olin luokaltani lähes ainoa poika, joka luki kirjoja. Pahikset huutelivat homoksi. Facebookin mukaan se toinen kirjoja lukenut poika on näköjään avioliittolain uudistuksen myötä mennyt naimisiin karvanaamaisen hunksin kanssa, joten huutelijat olivat näemmä vain puoliksi väärässä. Suurin syy kirjojen lukemiselle oli yksinkertaisesti se, että lama-Suomessa ei nuorisolla ollut juuri muutakaan tekemistä.

Niin sanotuista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aikuistenosastolle varhain, jo ala-asteiässä. Luin mm. Arto Paasilinnan kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat. Nehän ovat oikeastaan poikien seikkailukirjoja. Yläasteiässä luin kaikki Stephen Kingin saatavilla olevat kirjat (molemmat edellä mainitut ovat alansa tuotteliaimpia kirjailijoita, ja lapsuuteni jälkeen molemmilta ilmestyi vielä useampi romaani, Kingiltä kymmeniä, joita en ole lukenut). King oli myös siinä määrin rankkaa, että se sopi murrosiän rankkaan vaiheeseen, vaikka kauhukirjallisuutta en ole noin muuten paljoakaan lukenut.

Tietenkin luin myös ne (viihteelliset) klassikot, kuten Kolme Muskettisoturia, Aarresaari, Välskärin kertomukset, Jules Vernen kaikki kirjat, Robinson Crusoe, Odysseia. Saarikosken käännöksenä Odysseuksen harharetket olivat lähes ymmärrettävää luettavaa lapsellekin, ja tarina oli tuttu myös animaatiofilmistä, joka katsottiin elämänkatsomustiedon tunnilla. Hahmona Odysseus edustaa samanlaista länsimaalaisen valkoisen miehen arkkityyppiä kuin Robinsonkin, joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä (viime aikoina esim. Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?). Tämän tyyppiset hahmot ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaisena näen itseni.

Lukiossa löysin Kurt Vonnegutin, jonka kirjat sopivat pasifistiseen ja humanistiseen maailmankatsomukseeni. Samoin dystopiat kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma, joista jälkimmäisen luin uudestaan hiljattain (katsottuani siitä tehdyn sarjan) ja joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Samaan aikaan luin jotain Esa Saarisen populaareja filosofiankirjoja ja niiden innoittamana selailin Sartrea, mutta en päässyt siihen kovin syvälle. En siis voi kehuskella, että olisin jo lukioiässä vaikuttunut ranskalaisista ja venäläisistä klassikoista ja väittää vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluvaksi Sotaa ja rauhaa, Karamazovin veljeksiä, Rouva Bovarya tai Inhoa. Eikä toisaalta joku Sieppari ruispellossa saanut minua kapinoimaan koulussa tai Kerouackin On the Road liftaamaan (liftasin kyllä, mutta en kirjallisista syistä).

Lukioaikana vaikutuksen teki Harri Sirolan Abiturientti, kenties jostain ikäkauteen liittyvistä syistä, mutta kun aikuisena noukin sen kirjaston poistohyllystä matkaani, en pystynyt lukemaan sitä ensimmäistä sivua pidemmälle.

Toki klassikkoni luin siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta kun lukee 30 klassikkoa 2 kuukaudessa, ei niistä kauheasti ehdi vaikuttumaan. Enemmän varmasti olisin saanut kirjoista irti, jos olisin lukenut tiivistelmät Wikipediasta, jos sellainen olisi ollut olemassa siihen aikaan. Voimakkaimmat muistot tältä ajalta liittyvät sellaisiin suomalaisiin prosaisteihin kuin Rosa Liksom (Yhden yön pysäkki ym. novellit), Juha Seppälä (Suuret kertomukset, Supermarket) ja Kari Hotakainen, jonka Buster Keaton oli erikoinen lukukokemus. Tässä vaiheessa tarinoita enemmän alkoi kiinnostaa kirjojen kieli.

Olisi liioittelua väittää, että olisin vaikuttunut mistään niistä parista sadasta kaunokirjallisesta teoksesta, jotka opintoja varten luin, ainakaan jos mittapuuna pidetään sellaista emotionaalista reaktiota, että ahmii kirjan kannesta kanteen pystymättä laskemaan sitä alas. Päin vastoin, kokopäiväinen kirjallisuudenopiskelu vei ilon vapaa-ajan lukemisesta ja sen jälkeen tulikin parin vuoden aukko, josta en kovin montaa lukukokemusta pysty muistamaan. Suurin osa kirjoista jäi kesken, mikä varmasti kertoo niiden lukuelämyksen voimakkuudesta.

Jonkinlaiseen kirjojen ahmimiseen pääsin takaisin ollessani työharjoittelussa Riiassa, Latvian yliopistossa vuonna 2010. Suomen kielen laitoksella oli valikoima suomalaista kirjallisuutta, vaikkakin kovin pieni, ja lahjoituksina saatu. Tuntemattomassa kaupungissa oli yhtäkkiä paljon aikaa ja jälleen lukeminen vaikutti varteenotettavalta tavalta viettää sitä. Kalsea talvi kului paikallisessa kafejnīcassa teen ja rommin ääressä ja heti säiden lämmettyä siirryin puiston penkeille. Muistiin ovat jääneet mm. Danieli Katzin Saksalainen sikakoira (mutta Berberileijonan rakkaus on suosikkini), Paavo Rintalan Pojat ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Monet mieleen painuneet kirjat ovat olleet tyyliltään ja sisällöltään aika rankkoja. Sellainen on esim. Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa, jonka luin muistaakseni abivuonna. Olin melko varma, että se oli kirjoitettu työpöydällä lista tabuista, joita siinä halutaan rikkoa. Myöhemmin jossain haastattelussa Röyhkä taisikin sanoa, että tarkoitus oli kirjoittaa mahdollisimman shokeeraava kirja. Toinen oli ensimmäinen viroksi lukemani kirja, Kaur Kenderin Iseseisvuspäev (Itsenäisyyspäivä). Kirjan päähenkilö Karl on aito virolainen pätt, ja kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, saako esimerkiksi vaimonhakkaamisesta kirjoittaa näin.

Sellaiset kirjat kuten Trainspotting, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Fight Club ovat ehdottomasti iskevimpien kirjojen listalla, mutta näin ne kaikki ensin elokuvana ja luin kirjan vasta myöhemmin, enkä osaa erottaa lukukokemusta katselukokemuksesta, ja kyseiset filmit ovat myös lempielokuviani, vaikka olenkin enemmän lukutoukka kuin leffafriikki.

Sittemmin kukin omalla tavallaan rajuja ja hyvää makua kaihtavia lukukokemuksia ovat olleet mm. Arto Salmisen, Michel Houellebecq ja Robert Shelby Jr:n teokset. Sekä tietenkin Charles Bukowskin, joka on nykydekanttien suosiossa enemmän kuin joku Baudelaire tai Wilde. Suunnilleen näistä edellä mainituista aineksista syntyi myös oma kirjallinen yritelmäni Rauta-aika.

Viime aikojen keskeisiä mainintoja voisivat saada esim. Petri Tammisen Enon opetukset, Heikki Kännön Runoilija ja Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa.

Ehkä ”kaikkien aikojen iskevimpien kirjojen” sijaan voi ajatella, että eri elämänvaiheeseen kuuluvat erilaiset kirjat. Varsinkin varhaisemmalla iällä luetut kirjat ovat jättäneet jälkensä ja olisi vaikea kuvitella millainen ihminen olisi, jos ei olisi lukenut noita kirjoja kaikanaan. Jokin itsekunnioitus estää listaamassa lempikirjoiksi ihan niitä pahimpia juoppuhullun päiväkirjoja, mutta aivan objektiivisesti mitattuna ei ole totta, että nauttisin eniten juuri korkeakirjallisuudesta. Samalla tavalla musiikin puolella ymmärrän kyllä, millä tavalla Mozart on parempi kuin Beatles, mutta enemmän rock saa vibaa punttiin kuin kamarimusiikki.