”Sellaista on vapaus”

Mitä on yhteiskunnallinen vapaus? Olemmeko toimintamme subjekteja ja onko meillä mahdollisuutta vaikuttaa elämäämme ja yhteiskuntaan ympärillämme? Kaikki muistavat Simpsonien alkumontaasin, jossa perheen nuorimmainen, Maggie, ”ohjaa” autoa leikkiratilla ja jäljittelemällä äitiänsä. Samalla tavalla mekin kuvittelemme olevamme kohtalomme ohjaksissa. Voisi tietenkin kuvitella, että ihminen huomaisi, ettei leikkiratin vääntämisen ja auton liikkeiden välillä ole yhteyttä. Jutun juju onkin siinä, että silloin kun jäljittelemme ohjausliikkeillämme auton liikkeitä vaikuttaa siltä, että auto liikkuisi sinne, minne haluamme. Sivusta katsoessa (alkumontaasin rajattu kuva) eroa ei voi huomata, jos ei tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus. Näin meidänkin on helppo ajatella, että asettettuessamme annettuun subjektipositioon olemme oman elämme herroja: auto liikkuu sinne minne haluamme, niin kauan haluamme sen liikkuvan sinne, minne se liikkuu. Koska ei ole olemassa mitään havaittavan todellisuuden ulkopuolista pistettä, josta voisimme tietää kumpi on syy ja kumpi seuraus, emme voi tietää ohjaammeko elämäämme vai se meitä.

Sananvapaus, sensuuri, jumalanpilkka ja cancel-kulttuuri

Päivi Räsäsen homokirjoituksista oli Hesarissa juttu (maksumuurin takana), joka sivuaa tässäkin blogissa käsiteltyjä aiheita sillä tavalla, että kai se täytyy tähän linkata. Palaan taas siihen muistoon, kun opiskeluaikana keskusteltiin, mikä voisi enää ketään loukata, ja tulimme siihen tulokseen, että ei oikeastaan mikään, paitsi ehkä joku suora lapsiinsekaantumisen ihannointi (aiheestakin). Nyt muutama vuosi myöhemmin ajatus tuntuu kääntyneen päälaelleen, kun kaikesta loukkaannutaan jatkuvasti ja sananvapaudesta, taiteellisesta ilmaisusta ja sensuurista käydään oikeutta tämän tästä. Jutussa Räsäsen kirjoittelu rinnastetaan Harro Koskiseen, Hannu Salamaan ja muihin ”klassikoihin”, joista pohdimme opiskelijoinakn, voisiko sama toistua enää (Juhannustanssithan on monessa koulussa pakollisena lukemistona).

Ja kuten olen aikaisemmin todennut: asia on kääntynyt siinä mielessä päälaelleen, että nykyään konservatiivit saavat varoa sanojaan ja tekemisiään ja he ovat niitä, jotka valittavat, että heitä sensuroidaan. Tosin silloin kun he itse olivat vallassa, kiellettiin ihan kaikki ja vankilaan joutui ihan oikeasti naurettavista asioista (Räsästä onneksi tuskin vankila odottaa).

Itse alunperin olin sitä mieltä, että Räsäsen oikeusjuttu on huonosti harkittu ja siinä on vain häviäjiä: sakkorangaistus tuskin tulee olemaan kovin kova ja kysymys on lähinnä periaatteista. Ja mitä periaatteisiin tulee, omiensa silmissä Räsänen tulee olemaan moraalinen voittaja oli oikeuden tulos mikä hyvänsä — ja sitä enemmän, jos tuomio on langettava (olen aikaisemmin kuvannut ilmiötä täällä). En sitten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä sen kanssa, että ihmisryhmää kutsutaan ”saastaiseksi”.

Asiasta toiseen. Muutamat hassut ihmiset [poistettu pitkä rimpsu ilmauksia, jotka voisivat viedä minut käräjille] ovat pahoittaneet mielensä (milloin tästäkin tulee taas neutraali ilmaisu?) Kivinokan kesäteatterin Uppo-Nalle -lastennäytelmästä, jossa tarinan niminalle saa rokotteen. Saamansa rankan palautteen vuoksi teatteri on poistanut kyseisen kohtauksen näytelmästä.

Korona-pandemian kuluessa esiin on noussut ihmistyyppi, jossa yhdistyvät rokotevastaisuus, vaihtoehtolääkintä ja muu hippihörhöily yksisarvisenkelikristalleineen äärioikeistolaiseen hörhöilyyn, kuten muukalaisvastaisuuteen ja homofobiaan (valitse yksi tai useampia). Luonnollisesti heille sensuuria on se, että kesäteatteri sulkee kommentoinnin FB-sivuiltaan (saatuaan uhkauksia), mutta näytelmän sensurointi ei ole sensuuria. Samoin heidän voi olla vaikea nähdä tässä ”cancel-kulttuuria”, koska sillä tarkoitetaan päinvastoin puuttumista heidän rasistisiin tai homofobisiin sanomisiinsa. Kaikki on kommunismia (paitsi kasvomaskit, jotka ovat fasismia).

Lapsena pelkäsin minäkin rokotteita (tämä on siis jonkin verran vanhempi muisto kuin aikaisempi), mutta onneksi vanhemmat rauhoittelivat ja siihen aikaan vallitsi konsensus, että totta kai kaikki lapset rokotetaan. Nykyään vanhemmmat näyttävät menevän itse paniikkiin jo siitä, että rokotteet mainitaan.

” I shall look forward personally to exterminating you, Mr. Bond”

Sean Conneryn viimesyksyisen poismenon vuoksi katselin syrjäsilmällä taas läpi muutamia alkupään Bond-elokuvia. Näissähän on aina se ongelma, että niiden nostalgia-efektin vuoksi niihin ei oikein voi suhtautua vakavasti tai erottaa ovatko ne oikeasti klassikoita vai pelkästään huonosti ikääntyneitä seksistisiä action-pläjäyksiä. Vanhojen klassikoiden jälkeen vuorossa olivat Daniel Graigin tähdittämät uudemmat leffat, mutta jotenkin niiden katsominen tökki, vaikka niihin oli yritetty hakea jotain syvempää ja synkempää tasoakin.

Kun pari päivää aikaisemmin kirjoitin East bound & Downin Kennystä, on James Bond monella tapaa erilainen hahmo. Siinä missä Kenny on klassinen komedihahmo, sympaattinen luuseri, jolle lopulta käy hyvin, on Bond kaikkea muuta kuin luuseri (vaikka varsinkin Roger Mooren aikojen leffoihin yritettiin ympätä komediaelementtejäkin), itse asiassa Bondista on karsittu pois kaikki luuserius: hän onnistuu aina aivan kaikessa ja tekee sen tyylikäs tumma puku päällä niin, että kello näkyy. Kun hän menee kasinolle, hän voittaa aina automaattisesti, kun paikalle saapuu kaunis nainen, päätyy hän aina Bondin kanssa sänkyyn, kun pahis uhkaa maailmaa, Bond voittaa hänetkin eikä elokuvan katsomisen jälkeen oikein ole varmaa miten, paitsi ehkä tuurilla.

Sekä Kenny Powers että James Bond ovat miehille suunnattuja samaistumisfantasioita. Kenny Powers vetoaa meissä siihen tunteeseen, että pohjimmiltaan me kaikki olemme luusereita, mutta joskus voi myös onnistaa. James Bond taas on ultimaattinen fantasia siitä, että kenties emme olekaan luusereita, vaan Bondin kautta voimme elää hetken elämää, jossa kaikki onnistuu. Jos James Bondin pienkone putoaa keskelle viidakkoa, kävelee hän sieltä sivistyksen pariin ja matkalla peittoaa kuristajakäärmeen, tiikerin, kymmenen pahista ja edelleen kraka on hyvin ja molemmat kalvosinnapit paikallaan, kun hän heittää nasevan vitsin, kaataa itselleen Martinin ja suutelee lähintä kaunista naista.

Samaistumisen helpottamiseksi Bondin hahmosta on karsittu kaikki persoonallisuuden piirteet; tällöin hän supersankariudestaan huolimatta on oikeastaan kuka tahansa. Ellei sitten persoonallisuutena pidetä elokuvasta toiseen toistuvia onlinereita: tapaa kertoa nimensä muodossa ”sukunimi, etunimi + sukunimi” ja pyytää drinkkinsä ”ravistettuna, ei sekoitettuna” (ärsyttävä läppä, joka vielä naurattaa kenties boomereita: ”ravistaminen ei ole sekoittamista!”). Emme saa tietää juuri mitään Bondin taustasta tai ajatuksista (ainakaan elokuvien perusteella, en mene kirjoihin tässä). Bond-tietäjät tietävät hänen vanhempiensa kuolleen lasketteluonnettomuudessa (olennainen osa Peter Pan -myyttiä), ja tällöin voidaan kokonaan ohittaa Bondin perhesuhteet. Bondin kotiin pääsemme kurkistamaan lyhyesti vasta yhdeksännessä elokuvassa ”Elä ja anna toisten kuolla” ja kyseessä voisi olla oikeastaan mikä tahansa hotellin sviitti. Tällä tavoin Bond on pelkkä katsojan avatar, johon samaistumalla hän voi elää elokuvan mukana.

(Uudempi Daniel Graigin näyttelemä Bond tosin on pyrkinyt muokkaamaan hahmoa inhimillisempään suuntaan, mutta keskityn tässä ”klassiseen” Bond-hahmoon.)

Bondeista on tutuksi tullut asetelma, joka on muodostunut lähes elokuvagenren troopiksi: maailmanvaltaa tavoitteleva pääpahis lukitsee sankarin mielikuvitukselliseen surmakoneeseen ja samalla kertoo koko inhan suunnitelmansa, joka juuri tämän vuoksi epäonnistuu.

Käsikirjoittajan näkökulmasta motiivi on ilmeinen: he haluavat rakentaa katsojalle cliffhangereita, joissa jää yhden kortin, oljenkorren tms. varaan selviääkö sankarimme (no kuinkahan on..?) vai voittaako pahis. Toisaalta, klassinen denouement-hetki, jossa koko juonen mysteeri paljastuu, pitää kuitenkin asettaa johonkin elokuvan loppupuolelle, joten kerronnallisesti se on helpointa laittaa pääpahiksen suuhun. Sittemmin tällaiset ratkaisut ovat ajan saatossa menettäneet tehoaan, ja siksi toimintaelokuvien käsikirjoittajien on pitänyt keksiä Sean Bean, joka kuolee ratkaisevalla hetkellä näyttääkseen, että aina ei sankari pääse pälkähästä.

Tarkastellaan hetken elokuvan maailman sisältä pahiksen motiiveja ja sitä miksi hän toimii näin: miksi kerta kerran jälkeen rikollisnero jättää henkiin arkkinemesiksensä, ainoan joka voi hänen maailmanvalloitussuunnitelmansa estää?

Eilen katselussa oli seitsemäs Bond-leffa, Timantit ovat ikuisia (1971, Diamonds are Forever), jossa Blofeld käyttää kenties jopa historiallisen vähän vaivaa Bondin päästämiseen päiviltä, minkä vuoksi hänen suunnitelmansa jälleen epäonnistuvat. Elokuvan introssa Roger Mooren näyttelemä Bond surmaa Blofeldin, mutta elokuvan keskikohdan jälkeen Bondin kiivettyä Whyte House -hotellin kattohuoneistossa sijaitsevaan tukikohtaan, paljastuu että Blofeld on edelleen hengissä ja että elokuvan introssa olikin kuollut vain hänen kaksoisolentonsa. Tässä vaiheessa Blofeld voisi helposti surmata Bondin, mutta sen sijaan hän paljastaa olevansa pääpiru Bondin tutkiman timanttisalakuljetuksen takana sekä valttikorttinsa: kaksoisolentonsa. Bond ampuu jälleen yhden Blofeldin kaksoisolennoista, minkä jälkeen hän on taas pahiksen armoilla, mutta sen sijaan, että tämä ampuisi sankariagentin kädessään olevalla aseella, päästää tämä Bondin käytännössä vapaksi. Hississä Bond saa nukutuskaasua, jonka jälkeen roistoapurit vievätä hänet rakennustyömaalle ja jättävät keskeneräiseen työmaarumpuun. Koska kaasu ei ollut hengenvaarallista, heräilee Bond putkesta ja tulee ulos siinä olevan luukun kautta. Tässä strukturalistisesti juonta tarkastelevat näkevät oivan opposition: ennen loppuratkaisua juonessa on kohta, jossa sankari on lähes voittamaisillaan (huipulla Whyte Housen kattohuoneistossa), mutta epäonnistuu ja joutuu ”pohjalle” (maan alle putkeen), josta hänen pitää taas nousta voittoon.

Bond palaa apujoukkojen kanssa Whyte Housen kattohuoneistooon, josta löytyvät Blofeldin suunnitelmat ja hänen uuden päämajansa sijainti, joten viimeistely onkin helppoa. Bond veneilee Blofeldin uutena tukikohtana toimivalle öljynporauslautalle (tummassa puvussa tietenkin), jossa hänet otetaan vastaan, viedään komentokeskukseen ja hänelle selitetään loputkin suunnitelmasta alistaa maailma hänen valtaansa superlaseraseella. Hänet päästetään näpräilemään laukaisukoodina toimivaa c-kasettia omin päin, kuten myös bikineissä keikistelevä Bond-tyttö Tiffany Case (jota näyttelee läkähdyttävä Jill St. John). Valitettavasti Case menee pilaamaan Bondin suunniltelmat vaihtamalla laukaisukoodin tilalle oikean c-kasetin, josta lukuisat pahisvartijat eivät tunnu pitävän suurta lukua, vaikka siitä riippuu koko suunnattoman suunnitelman ratkaisu. Bond suljetaan komeroon, joka ei varsinaisesti ole suljettu, koska sieltä pääsee ulos lukitsemattoman luukun kautta. Erikoisjoukkojen iskiessä lautalle syntyy kaaos, jonka turvin Bond viimeistelee suunnitelman turmion.

Miksi siis näin? Miksi joka elokuvassa ja vieläpä saman elokuvan sisällä pahiksella on mahdollisuus surmata sankari, mutta jättää silti tämän henkiin? Miksi vielä sen lisäksi kertoa koko suunnitelma ja miten sen voi estää? Miksi helkkarissa vartijat eivät valvo Blofeldin maailmantuhokonetta paremmin? Miksi Bondin vankityrmään jätetään avoin luukku, jonka kautta pääsee ulos? Sarjan toisessa elokuvassa Salainen agentti 007 Istanbulissa (1963, From Russia with Love) Spectren nro 5, shakkimestari Tov Kronsteen on ”laskenut kaikki mahdolliset variaatiot”, paitsi sen jossa James Bond pilaa suunnitelman ja maksaa virheestä hengellään. Silti tässä elokuvassa Blofeld itse tarjoilee voiton Bondille tarjottimella.

Ainoa selitys on, että Blofeld haluaa todellisuudessa epäonnistua. Mitä muita selityksiä on? Elokuvissa julki lausuttu motiivi on raha: Blofeld pyytää lunnaita siitä hyvästä, ettei tuhoa asioita avaruuteen sijoitetulla superlaserillaan. Mutta onko Blofeldilla todellisuudessa pikkurahasta puute? Laseraseeseen on uponnut pelkästään timantteja miljoonien edestä, puhumattakaan siitä mitä satelliitin laukaisu ja kaikki kehitystyö on maksanut. Rahaa on askeettisesti elävän Blofeldin tarpeisiin enemmän kuin riittävästi. Entä valta? Mutta mitä iloa on olla salaisen rikosorganisaation päällikkö, joka ei voi näyttää kenellekään valtaansa? Blofeld (ja muut tämän tyypin pahikset) ovat ilmentymiä monimutkaisessa halun verkostossa, jossa ensimmäinen askel heidän ymmärtämisekseen on halu tulla nähdyksi. Pahiksen apurit (”henchmen”) eivät ole suhteessa pahikseen todellisia subjekteja, joten heitä ei lasketa. Ei siis ole kyse rahasta tai vallasta, vaan todellista tyydytystä pahis tuntee vain ollessaan sankarin näkemänä.

Mitä iloa on olla voittaja, jos kukaan ei tiedä siitä? Ja ainoa jolla siinä suhteessa on väliä, on Blofeldin arkkivihollinen Bond. Nautinto on suurimmillaan aina hetkeä ennen huippua, ja siksi Blofeldin on pakko pitkittää sitä, leikitellä Bondin surmaamisella, koska tietää että suunniltelma toteutuessaan poistaa häneltä kaiken nautinnon.

Blofeldin koko toiminta on kuolemanvietin, thanatoksen, määräämää. Hän kehittelee maailmanlopun tuhokoneita ja juonittelee ydinsotaa. Paitsi maailman kuolemaa, toivoo hän myös omaa kuolemaansa. Hän ottaa tarpeettoman riskin salaisessa kattohuoneistossa, jossa päästää Bondin tappamaan kaksoisolentonsa. Hän riskeeraa tarpeettomasti huolellisen suunnitelmansa 50:50 -tilanteessa ja vielä senkin jälkeen vain huumaa Bondin kaasulla.

Kuolemanvietti on ristiriitainen halu mitätöidä kuolema kuolemalla. Sillä todellista kuolemaa elokuvien pääpahikselle edustaakin juuri heidän suunnitelmansa toteutuminen. Mitä sitten, jos evil master plan joskus toimiikin? Mitä on enää saavutettavissa, kun on voittanut koko maailman? Mitä enää on haluttavissa? Millainen olisi pääpahiksen ensimmäinen päivä suunnitelman toteuduttua: sankari on surmattu ja hän on koko maailman valtias. Mitään tylsempäää ja tyhjempää on mahdoton kuvitella. Kaiken halun sammuminen on mahdollisuutena pelottavampi kuin kuolema tai kenties se on todellinen kuolema (ainakin buddhalaisten mukaan näin on). Ainoa mahdollisuus on jättää perustuksiin kaiken tuhoava valuvika: James Bond. Näin ei tarvitse koskaan kohdata sitä tyhjyyttä, joka suunnitelmian lopullinen toteutuminen toisi tullessaan. Epäonnistuminenkin on armollisempaa kuin suunnitelman lopulllinen toteutuminen.

Ehkä Bond voittaakin kerta toisena jälkeen, ei tuurilla tai taidolla, vaan siksi että Blofeild antaa hänen voittaa?

Duunari – jalo villi

Matti Tuomela kirjoittaa hyvin Nuoressa voimassa (Sammakkoprinssin tarina – miten työväenluokkaa esitetään, 10.3.2021) samasta asiasta, jota sivusin itsekin kirjakohuista kirjoittaessani. Hän liittää meritokraattiseen ideologiaan tarpeen löytää ”turmeltumattoman” ja ”autenttisen” hahmon työväenluokasta, jotta sitten duunarisammakko löytäisi tiensä ryysyistä rikkauksiin. Hieman samalla tavalla kirjoitin (sosiaali)liberalistisesta ideologiasta, joka haluaa samalla tavalla nähdä syrjäytyneet ”jalon villin” kaltaisena, uhriuden kautta moraalisena voittajana. (Ja sitten taas voidaan pohtia, kuka haluaa nähdä ja missä: en sanoisi että keski- ja työväenluokkaa on enää olemassa perinteisellä tavalla.)

Itsekin sosiaalisesti kohtalaisen alaluokkaisesta lähtökohdista peräisin olevana — en puhuisi edes työväenluokasta, vaan työttömyysluokasta — ja kaikenlaiset ”ryysyistä rikkauksiin” -narratiivit ovat aina vedonneet minuun. Olen itsekin halunnut nähdä itseni sankarina, joka lahjakkaana oppilaana saa lukiosta valkolakin ja kouluttautuu yliopistossa ja menestyy elämässä. Tai ainakin halusin näin uskoa nuorempana, tähän ikään olen kasvanut jo kriittisemmäksi. Ei sillä, että minulla huonosti menisi: en ole syrjäytynyt taloudellisesti tai sosiaalisesti, mutta rikkauksia elämältä saan vielä jäädä odottamaan. Tänä päivänä itsensä sijoittaminen mihinkään sankaritarinaan oman elämänsä cheekiksi tuntuu silti vieraalta.

Kenny Powers meissä

Hbo:n pari vuotta vanha sarja Eastbound & Down on kaiken räävittömyytensä alla ansiokas kuvaus ihmisen menestyksen palvonnasta ja julkisuuden tavoittelusta. Kenny Powers (Danny McBride) on entinen ammattilaispesäpalloilija, joka putoaa isosta liigasta päihteidenkäytön ja prostituoitujen kanssa bailaamisen vuoksi. Seuraavat neljä kautta kertovatkin Kennyn pyrkimyksestä päästä takaisin pinnalle. Sarjan huumori perustuu pitkälle siihen, että Kenny töksäyttelee sopimattomissa paikoissa vielä sopimattomampia törkeyksiä. Sarjan käsikirjoittajien puolustukseksi pitää sanoa, että vielä vuonna 2009 stand up -villitys ei ollut päässyt vielä vauhtiin, joten pelkän törkeyksien laukomisen huumoriarvo ei ollut vielä kokenut niin suurta inflaatiota.

Kenny Powersin infantiili hahmo kiteyttää sen meidän kollektiivisessa alitajunnassa asuvan narsistisen pikku perkeleen, joka tekee mitä haluaa ja sanoo aina ääneen mitä ajattelee. Jos Kenny Powers olisi komea menestyjä, olisi hän kenties äärimmäisen maskuliisen päiväfantasian henkilöitymä, mutta Kenny on sitä vain omissa kuvitelmissaan; todellisuudessa hän on vastenmielinen luuseri, joka kenties jonkin onnenkantamoisen myötä on saanut maistaa hieman menestystä nuoruudessaan. Kerronnalliselta kantilta onkin jopa hedelmällisempää tehdä hänestä luuseri menestyjän sijaan: tämän jännitteen varassa juonta on luontevampi viedä eteenpäin ja mikä tärkeintä: menestynyt luuseri on helpompi samaistumiskohde kuin menestynyt sankari, joka on toisella tavalla saavuttamaton ihanne. Kenny Powersin sen sijaan jokainen tunnistaa jossain syvällä itsessään, ainakin jos on vähänkään rehellinen. (Tässä suhteessa Eastbound and Down on komedia sen klassisessa mielessä: huonoille ihmisille tapahtuu hyviä asioita.) Mutta koska Kenny Powers on myös lähimmäisiään hyväksikäyttävä mulkku, on aiheellista pitää jokaisen henkilökohtainen kennypowers lepositeissä jossain alitajunnan laitamilla. Silti kun näemme tämän puolen itsestämme henkilöityneenä tv-ruudulla, on tulos nautittava (jouissant) ehkä jopa voimaannuttava (empowering), mutta jälkimmäinen termi on nykyään sellaisten humpuukitsemppaajien pilaama, joita juuri haluamme tässä artikkelissa kritisoida.

Mikä on siis se, jota Kenny Powers tavoittelee. Se on juuri ”se”. Se saa muotonsa ammattipesäpalloilijan statuksessa. Tämä status tarkoittaa huumeita, seksiä, rahaa, ihailua ja menestystä. Mutta mitä on ”menestys”? Se ei palaudu mihinkään joukkoon asiota, joista osa on lueteltu edellisessä virkkeessä. Sarjan introklipissä saamme minuutin mittaisen vilkaisun menestykseen, mutta tämä kuvakavalkaadi ei ole ”se”. Vasta menetettyään statuksensa, Kenny Powers tulee tietoiseksi sen olemassaolosta. ”Se” on siis poissaoloa.

Keskeisenä lähteenä menestykselleen Kenny Powers pitää itseään. Luuserius on ulkoinen asiantila, menestyjän status löytyy hänen sisältään. Juuri tässä piilee samaistuttavuuden salaisuus: kaikki me, eli aivan kaikki tämän planeetan asukkaat, koemme että meille jonkin meidän olemuksellisen seikan perusteella kuuluisi ainakin vähän enemmän kuin mitä olemme saaneet. Koemme olevamme oikeutettuja johonkin, jollemme kykyjemme mukaan, niin ainakin jonkin lottovoiton kaltaisen onnenkantamoisen kautta siksi, että olemme hyviä ihmisiä ja olosuhteiden uhreja. Olemme kaikki, jollemme nyt aivan luusereita, ulkoisten olosuhteiden kahleissa sillä tavoin, ettemme pääse toteuttamaan täyttä potentiaaliamme, joka on jossain sisällämme. Jos jätetään laskuista katatonisesti masentuneet, kukaan ei todellisuudessa pidä itseään luuserina, vaan itsensä vähättely on defenssimekanismi, joka esiintyy eri asteisena.

Tässä näen ainakin hienovaraista ironiaa tekijöiden taholta: Kenny Powers ei malta tehdä työtä menestyksensä eteen, vaan menestys on jo valmiina hänessä. Hän kyllä puhuu paljon kovasta työstä, jonka saa pääasiassa tehdä hänen aisaparinsa Steve Janowski (Steve Little, huom. miten näyttelijän oma nimi kuvaa henkilöhahmoa niin paljon paremmin?), ja lopulta vain laukoo latteuksia kuten ”minusta tulee vihdoin se, joka minusta on tarkoitus tulla”.

Koska ”se” ei ole saavutettavissa, siitä seuraava vaihtoehto on Kennyn lukioaikainen ihastus April (Katy Mixon). Aprilin suurissa rinnoissa konkretisoituvat yhtä aikaa äitiys ja amerikkalainen unelma (saamme jopa nähdä mainitut rinnat paljaana toisella kaudella, mutta ilmeisesti kyseessä ovat sijaisnäyttelijän, eivät Katy Mixonin rinnat). Jättibosat tyydyttävät jollakin tasolla Kennyn infantiilia fiksaatiota, mutta valitettavasti rintojen kantajalla on myös omat vaatimuksensa, jotka pakottavat Kennyn neuvottelemaan todellisuusperiaatteen kanssa. Neljännellä tuotantokaudella hän joutuu jopa hankkimaan työpaikan käytettyjen autojen myyjänä.

Sarja on parodia vapaudesta. Toisaalta Kennyn ihanteena on impulsiivisesti tyydyttää kaikki tarpeensa ilman estoja, oli sitten huumeiden käytöstä, ruumiillisista tarpeista, läheisten henkisestä hyväksikäytöstä tai asioiden sanomisesta ääneen ilman filtteriä, mikä juuri tekee sarjasta hauskan, koska kaikki jollain tasolla haluaisimme käyttäytyä näin ja etenkin päästä kantamasta tähän vapauteen liittyvää vastuuta. Toinen vapauden laji, joka on huomattavasti tylsempi ja johon liittyy ihmisenä kasvaminen ja vapauden kääntöpuolen vastuun kantaminen, on sarjaa pidemmässä kaaressa kannatteleva teema ja usein ristiriidassa lyhytjänniteisen estottoman vapauden kanssa.

Todellisuusperiaate iskee vastaan erityisen vahvana 3. kaudella, jolloin April jättää Kennyn kaksin heidän yhteisen lapsen Tobyn kanssa ja katoaa. Kenny joutuu siis opettelemaan kantamaan vastuuta lapsestaan. Tämä rajoittaa hänen vapauttaan, mutta onnistuminen tässä koitoksessa ainakin osittain johtaa siihen, että hän 4. kaudella on saanut Aprilin takaisin ja viettää hänen kanssaan (enemmän tai vähemmän) onnellista perhe-elämää. Koska ”se”, Kennyn ultimaattinen unelma ei ole saavutettavissa eikä edes olemassa, todellinen onnellisuus tulee jostain arkipäiväisemmästä.

Eastbound & Down on toki rivo ja räävitön ja hauska juuri siksi, ja vaikka ”älyllinen” olisi siitä väärä sana, on siinä sellainenkin taso, joka antaa sille syvyyttä, jota aivan keskivertosarjassa ei välttämättä ole.

Suuttuisipa joku tästä — kirjasodista ja kirjakohuista

Antti Hurskainen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä (”Kirjasodan muistolle” 4.12.2020) samoista asioista, joista minäkin parissa bloggauksessani. Hurskainen suhtautu nostalgisesti takavuosien kirjasotiin, kun meillä on vain tuhnuisia ”kirjakohuja”. Itseäni kiinnostaa onko niin, että tietty ”kohu” tai jopa ”kirjasota” on sisäänkirjoitettu kirjan vastaanottoon? Tai performanssin, jos ajatellaan monia 60-luvulla kohauttaneita tapauksia. Ja onko niin, että se luenta on kutakuinkin seuraava: kirjailija on liberaalien hyvisten puolella konservatiivisia pahiksia vastaan, jotka yrittävät sensuroida uhrikirjailijaa, mutta lopulta historia on vainotun puolella ja edistys edistyy?

En tiedä liittyykö tämä mihinkään, mutta yritin katsoa Esa Saarisen kehuttua (kohuttua?) luentosarjaa Youtubesta. Kahden ensimmäisen luennon narratiivi oli ”jos sä niinku vähänkään ajattelet sun ajattelemisen ajattelemista, niin ehkä sieltä sun ajattelusta vois nousta esiin jotain sellaisia sun elämää parantavia juttuja, ehkä”. Sisäänkirjoitettu oletus on, että ajattelemalla tulee osaksi tai ainakin lähemmäksi sitä ajattelevien liberaalien valtavirtaa, pois ”trumpilaisuudesta”. En ole silti oikein varma, että ajatteluun syventyminen, suoranainen ”mindfullness” ja oman ajattelun reuna-alueiden tutkiminen automaattisesti johtaisi liberaaliin herätykseen. Voi se yhtä hyvin johtaa siihen, että ryhtyy jihadistiksi.

Kirjoitin aikaisemmin M.A. Nummisen aiheuttamista kohuista. Hänen elämänkertansakin (Kaukana väijyy ystäviä. Docendo. 2020) läpi kulkee narratiivi, jonka mukaan häntä on jatkuvasti pyritty vaientamaan ja sensuroimaan. Ehkä hänen laulunsa vain eivät ole kovin hyviä? Onhan siellä mukana hauskojakin juttuja ja joitakin kuuntelee ihan ilokseen, mutta väittääkö joku kuuntelevansa nautinnollisesti hänen laulamiaan Schubertin liedejä tai oppiiko hänen versiostaan Tractatuksesta filosofiaa? Vai onko niin, että itsetarkoituksellinen kohahduttaminen on jo kirjoitettu sisään itse teokseen ja mitä ilman se oikeastaan ei olisi mitään muuta kuin tyhjä kuori?

Hurskaisen esseen luettuani tuli samanlainen olo: onko kirjasota kirjoitettu sisään tietyntyyppisiin kirjoihin, ja kun kirjasotia ei enää synny, myös kirjoista itsestään jää pois jotain oleellista?

Oman kirjani Rauta-ajan julkaisusta tulee nyt vuosi, ja pieni etäisyys on antanut tilaa miettiä kriittisesti omaa teosta (kriittisellä en tarkoita tällä, että katuisin mitään tai en seisoisi kirjoittamani takana tai pitäisin kirjaani ”huonona”; jotenkin nykydiskurssissa on myös se piirre, että kaikki on ”ihan hyvää” ja jos omia tekemisiään ruotii kriittisesti, tulee aina joku kertomaan, että ”ihan hyvä kirjahan se oli, Joni”). Kirjoitan ahkerasti seuraavaa teostani, joka on monessa mielessä toisenlainen romaani, ja ymmärrän nyt että ehkä Rauta-aika oli työ, joka piti tehdä alta pois. Se oli jossain määrin paineiden ulos päästämistä, karstan poistamista moottorista, tarkoituksellista provokaatiota ja punk-asennetta.

On selvää, että jos Rauta-aika olisi julkaistu (ja noteerattu) Rintalan, Salaman ja Matti Juhani Koposen kulta-aikaan, siitä olisi tullut kohu. Siihen aikaan kirjoja julkaistiin vähemmän, jolloin yksittäisellä teoksella oli suurempi painoarvo yhtenäiskulttuurissa (mikä myös tarkoittaa, että Rauta-aikaa ei olisi siihen aikaan julkaistu). Nyt pienkustantamon kirosanoja sisältävä esikoisromaani ei oikeastaan kiinnosta kovinkaan monia, ja siihen tarttuvat ovat jo tottuneet naturalistisiin huumekuvauksiin ja räävittömiin seksikohtauksiin ja ne, jotka niistä eivät pidä, eivät todellakaan ryhdy oman elämänsä simojoeksi. Se olisi täysin mieletöntä siinäkin mielessä, että jossain Internetissä on sata kertaa kuvottavampaa kielenkäyttöä. Välillä tuntuu, että poliitikot itse käyttävät pahempaa kieltä kuin ”kohukirjailijat” ja nimenomaan poliitikot sieltä konservatiiviselta laidalta.

Halusinko sitten herättää kohua? Tunnustan joskus sanoneeni, että jos kukaan ei loukkaannu kirjastani, koen epäonnistuneeni. Ja nyt näyttää kovasti siltä, että näin on käynyt. Muutama tuttu äidinkielenopettaja on kertonut suosittelevansa sitä oppilailleen. Toisaalta, luetaanhan Juhannustanssejakin peruskouluissa ja lukioissa. Ei ole epäselvää, millä puolella historiaa kukin seisoo. Vielä kun August Ahlqvist tunnetaan äidinkielentunneilla ainoastaan pahiksen roolissa ja Kiven teilaajana, tulee lähes myötähäpeä siitä, miten halutaan vedota oppilaisiin kirjailijoiden ”kapinallisuudella”, ikään kuin sillä voitaisiin saada kirjallisuus pelastettua ja nuoret ”palautettua” lukemisharrastuksen piiriin.

Ennen kaikkea halusin kuvata niitä syrjäytyneitä varhaisaikuisia, jotka eivät aivan ole kasvaneet aikuisiksi (useat ovat tulkinneet tämän vuoksi romaanihenkilöt nuoriksi), eivätkä oikein ole päässeet työelämään tai parisuhteeseen kiinni. Tyypillisesti näihin törmää esimerkiksi Ylilaudan kaltaisilla sivustoilla. Olisi ollut epärealistista kuvata tämän tyyppisiä hahmoja ilman rasismia, infantiilia seksismiä ja turhautuneita väkivaltafantasioita. Totta kai teoksellani halusin nimenomaan vastustaa vaikkapa rasismia ja seksismiä, mutta teokseen ei ole myöskään sisäänkirjoitettu mitään lukuohjetta. Sellainen tulkinta, että kirja on umpirasistinen, umpiseksistinen, huumeiden- ja alkoholinkäyttöön kannustava ja väkivaltaa ihannoiva, on täysin mahdollinen ja relevantti.

Ja jos minulta Salaman tapaan kysyttäisiin, halusinko loukata kirjallani, niin Salaman tapaan voisin vastata, että kyllä halusin loukata sellaista ihmistä, jolle naiivi liberalismi on maailmankatsomus ja joka pitää ”syrjäytyneitä nuoria” jalojen villien kaltaisina pohjimmiltaan samalla tavalla ajattelevina olosuhteiden uhreina, mutta kuitenkin toisesta kulmasta katsottuna pelottavina ”kouluttamattomina” massoina, jotka eivät ymmärrä kompensoida kerskakulutustaan lievällä syyllisyydellä ja osoittaa monikulttuurisuuttaan Facebook-profiilikuvallaan (samalla kun pelottavat maahanmuuttajat halutaan pitää slummeissaan).

Kirjasotien ja kohukirjojen luenta ja vastaanotto on kuitenkin sillä tavalla vakiintunut, että romaanista luetaan mitä sieltä halutaan lukea. Esimerkiksi tulkinta ”Ossi Nyman (tai romaanin ”Röyhkeys” kertoja) on laiska paska” on paitsi väärä myös mahdoton. Eivätkä ne, jotka valittavat, että keskustelu romaanista on oikeastaan keskustelua keskustelusta, eikä romaanista itsestään myöskään keskustele romaanista ja sen sisällöstä vaan keskustelun keskustelusta (kuten Hurskainen esseesssään).

Entä Rauta-aika? Kustantajan kirjoittamassa takakansitekstissä kirjaa kuvataan sukellukseksi ”nyky-Suomen nurjalle puolelle, jota hyvinvoiva keskiluokka ei ole koskaan kohdannut”, ikään kuin olisin halunnut kirjoittaa jonkinlaisen sosiaaliliberalismin puolustuspuheen. Näin lukija voi turvallisesti asemoitua sellaisen ”kriittisen” yhteiskunta-ajattelijan positioon, josta katsottuna on epäreilua, että se ”hyvinvoiva keskiluokka” siellä jossain ei ymmärrä ”kadun kasvattien” ahdinkoa, toisin kuin hän, ”kriittinen” lukija. Tästä positiosta tekstin häiritsevätkin elementit on mahdollista kesyttää osaksi sitä kirjasodan narratiivia, jossa ”siellä jossain” on se sensori (mahdollisesti hyvinvoivaa keskiluokkaa edustava), joka haluaisi sensuroida kirjan, jossa kirosanojen avulla kritisoidaan yhteiskunnallista epätasa-arvoa, silloinkin kun tosiasiassa kirja ei edes ole kiinnostanut ketään sen vertaa, että siitä olisi voitu ärsyyntyä niin paljon, että joku sen haluaisi sensuroida.

En kuitenkaan halunnut puuttua kustantajan työhön, johon kuuluu takakansitekstien ja mainoslauseiden kirjoittaminen tai muutenkaan ohjata tulkintaa mihinkään suuntaan (ainakaan ennen tätä blogikirjoitusta). Jos kuitenkin jotenkin kommentoin Rauta-aikaa, ohjeistan seuraavalla asenteella: romaani on aina moniaineksinen kokonaisuus, josta kirjailijan ”omaa ääntä” on vaikea, ellei mahdoton tislata ulos ja joka esittää keskenään ristiriitaisia ja riiteleviä aineksia ja toivottavasti provosoi lukijaansa häiritsevälläkin tavalla. Halusin kirjoittaa tavalla, joka voisi kilpailla tv-viihteen, videopeliväkivallan, nettipornon, populistipoliitikoiden ja twitter-sotien kanssa verbaalisesti. Moni kirja kertoo kerrottavansa rauhallisella ja hyvin artikoidulla äänellä (äänikirjojen aikana myös konkreettisesti), mutta halusin, että tämän kirjan ulosanti muistuttaa päin naamaa huutamista, mahdollisesti sitä kadunkulmassa heiluvaa skitsoa, joka voi millä hetkellä tahansa käydä päälle ja vetää turpaan. En tiedä onnistuinko, ihmiset eivät juurikaan puhu tällaisista asioista.

On tietenkin selvää, että mikäli Rauta-aika olisi ylittänyt minkäänlaista kirjallista havaintohorisonttia ja päätynyt ehkäpä kohuksi tai jopa kirjasodaksi, olisi se ollut onnenpotku. Kukapa ei unelmoisi päätyvänsä Salamaksi salamasotaan? (Joskin Salama itse on kertonut tapahtumien olleen tavattoman raskaita. ) Hurskaisen essee on hyvä kuvaus tästä ilmiöstä, mutta silti sekään ei sano ääneen sitä ilmiselvää paradoksia: me kirjailijat haluamme, että kirjojamme yritetään sensuroida. Kirjoitin aikaisemmin myös, että koko poliittinen keskustelumme on rakentunut näin. Kohukirja (tai ”kirjasotakirja”) on omanlaisensa lajityyppi, johon kuuluvat genrerepertuaarin piirteet tulkitaan sitä vasten, että niillä on tarkoitus kohahduttaa. Se joka kohahtaa, on hävinnyt pelin.

Kirjasotia ei synny paitsi siitä syystä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, myös siitä syystä, että olemme tietoisia kirjasotien logiikasta (”Tään kirjasovan ratekia on tällanen. Sie kirjotat. Sinnuu ritisoijaa.”) ja osaamme muodostaa jo kantamme edes lukematta koko kirjaa. Ehkä emme edes tunnista oikeaa kirjasotaa, jos sellainen joskus vielä syttyisi.

Hesarin arvostelu Burma-kirjasta (kääntäjä puolustautuu)

Helsingin sanomien Jari Paavonheimo kirjoitti arvostelun Orwellin Päivät Burmassa -käännöksestäni.

Kai se on kunnia sinänsä tulla arvostelluksi Hesarissa, vaikka arvostelu olisikin teilaus.

Kritiikkiä tulee etenkin siitä, että Orwell viittailee useisiin muihin kirjoittajiin, ”intertekstuaalisesti”, kuten nykyään sanottaisiin. Etenkin Shakespeare on suorien sitaattien lähde. Alkuperäisessä käännöksessäni oli lähteet merkitty ja Shakespeare-käännöksissä käytetty Cajanderin käännöstä, kuten arvostelija huomaa. Niissä kohdissa, joissa vitsi piili nimenomaan siinä, että henkilö siteerasi säkeitä väärin jouduin käyttämään omaa luovuutta tai jättämään ne sikseen. Esimerkiksi Westfield siteeraa jatkuvasti Machbetin viidennen näytöksen kahdeksannesta kohtauksesta ”Lead on, Macduff”. Oikea sitaatti kuuluu ”lay on, Macduff” ja Cajanderin suomentamana ”karkaa päälle, Macduff”. Ei siis, ”näytä tietä”, kuten Westfield sen ymmärtää.

Samoin olin alaviitteisiin kirjoittanut laajat suom.huom. -selitykset, mutta kustantajan mielestä kaunokirjallisissa teoksissa niitä harvemmin näkee ja itsestänikin tuntui sanojen etymologian selittäminen ja kaikkien kasvien latinankielisten nimien luettelointi turhalta kääntäjän knoppailulta. Orwell nimittäin tuntui olevan hetkittäin pakkomielteisen pikkutarkka Itä-Aasian luonnon erityispiirteitä selittäessään eikä monille kasveille ja linnuille ole suomen kielessä tarkkaa vastinetta, joten tarkan lajinimen sijasta käytin esimerkiksi kasvin heimon nimeä, mutta alaviitteeseen lisäsin latinankielisen nimen.

Vieraskieliset käsitteet ”dacoit”, ”chokra”, ”pukka sahib”, ”sahiblog”, ”subahdar” jne. jätin pääsääntöisesti kääntämättä (paitsi ”maidanin”, jonka käänsin käytännön syistä pääasiassa kyläaukioksi, mikä on jossain määrin epätarkkuus, sillä se tarkoittaa nimenomaan kylän ja viidakon väliin jäävää aukeaa), sanojen ”eksotiikan” vuoksi sekä siksi että Orwell itsekin käytti niitä englanninkielisten vastineiden sijasta niitä selittämättä. Tyypilliselle englanninkieliselle lukijalle tänä päivänä ne lienevät yhtä vieraita kuin suomenkielisellekin. Näistäkin oli olemassa selitykset, mutta kenties sanalista kirjan lopussa olisi toiminut tosiaan parhaiten.

Näiden lisäksi teos vilisee henkilöitä historiasta, joita nykylukija tuskin tuntee, kuten G. K. Chesterton, joka varmasti omana aikanaan oli laajalti luettu ja tunnettu. Rudyard Kipling lienee suomalaisillekin tuttu Viidakkokirjastaan. Näistäkin oli viitteet olemassa käsikirjoituksessa.

Lopulta joka sivun alalaita alkoi täyttyä viitteistä, jotka vaikuttivat enemmän kääntäjän pätemiseltä kuin lukijalle hyödylliseltä informaatiolta Wikipedian aikana. Alaviitteet jätettiin siis lopullisesta kirjasta kokonaan pois.

On kuitenkin liioiteltua väittää, että ”suomennos ei muutenkaan täysin noudata alkuteosta”. Tuosta saa sen kuvan, että käännöksen sisältö olisi jotenkin toinen, tai että jotain puuttuisi. Kyse on arvostelijan mukaan kuitenkin typografisista elementeistä, kuten kursivoinneista. Tässä olisi tietenkin pitänyt olla uskollinen alkuteokselle ja pitää siellä ne KAPITEELILLA KIRJOITETUT HUUDAHDUKSETKIN, mutta tehty mikä tehty. Silti näkisin, että samaa teosta luetaan, vaikka tekstityyppi vaihtuukin.

Erityisen noloja ovat tietenkin lyöntivirheet ja etenkin heti ensimmäisellä sivulla olevat ylimääräiset sanavälit (”be tel”, po. ”betel”) . Minulta lähteneessä vedoksessa ne olivat oikein, mutta olisiko sitten oikoluku ”korjannut” ne. Se tietysti on totta, että pienkustantajalla on vähemmän resursseja käytössään, ja joutuu ”tehtailemaan” käännöksiä, eli kiireessä virheitä tapahtuu. (Isoja kustantamoita sen sijaan tämä teos ei ole kiinnostanut sen 89 vuoden olemassaolon aikana.) En ole koskaan ollut ”isolla kustantamolla”, joten en tiedä kuinka monen silmäparin editse käännös kulkee ennen painolämpiksi päätymistään. Itse pyrin tässä tapauksessa (vrt. oma romaanini) mahdollisimman viimeisteltyyn lopputulokseen, koska kääntäjänä minun pitäisi olla kielen ammattilainen, joka osaisi pilkkusääntönsä. Käsikirjoitus oli minulta lähtiessä oikoluettu sataan kertaan ja tekstinkäsittelyohjelman oikolukua käytetty, joskin jälkimmäisen lopputulokseen on vaikea luottaa.

Selityksen makua, tiedän. Senkin tiedän, että että olen sen verran puusilmä, että lyöntivirheitä tuppaa jäämään (Rauta-ajan arvosteluhan kiinnitti myös huomiota lyöntivirheisiin). Samoin on turhaa tässä vaiheessa alkaa vertailla missä vaiheessa virheet ovat tekstiin eksyneet tai vierittää syytä kustantajan suuntaan. Silti harmittaa, jos tästä jää typografisten mokien ja lyöntivirheiden vuoksi sellainen mielikuva, että teos olisi käännetty väärin.

Seison siis edelleen käännökseni laadun takana. Olisi kaivannut tunnustusta niissä kohdissa, joissa tekstin sisältö oli itsessään sujuvaa. Omasta mielestäni käännös vastaa sisällöltään alkuperäistä siten.

Klassikkoja kääntäessä pelataan silti isojen poikien liigassa ja toki arvostelun tulee kiinnittää huomiota virheisiin. Arvostelu ei siis ole kohtuuton, mutta vähän tietysti harmittaa.

Käsikirjoituksen raakaversion ensimmäinen sivu kommentteineen (klikkaa isommaksi).

Echard Tolle ja syvällisyys

Facebookin kirjaryhmässä joku kysyy mielepidettä Echard Tollen ”Läsnäolon voimasta”. Meinasin jo vastata jotain kyynistä, mutta jätin vastaamatta, koska Tollen kannattajat ovat kuin jehovantodistajat, heillä on ulkoa opeteltu vastaus aina kaikkeen, ja toisaalta, eipä se minulta ole pois, jos joku sellaiseen hömppään uskoo, joten kirjoitan vain tänne, mistä vastaustani ei kukaan lue.

Tollea aikoinaan suositteli minulle eräs sukulainen, joka oli myös suositellut minulle ”Vain elämää” -ohjelmaa, koska olen kiinnostunut musiikista. Se tosiaan pitää paikkaansa, koska soitan bändeissä ja käytän monta tuntia päivässä löytääkseni uutta musiikkia verkosta ja kokeilen uusia genrejä kansanmusiikista kokeelliseen jatsiin. Sukulaiseni kuuntelee pääasiassa radiota autossa työmatkalla.

Itse taas en ole juurikaan viskimies ja juon väkeviä vain humaltumistarkoituksessa. Uskon kuitenkin, että tuttavani, joka piti joskus blogiakin aiheesta ja sokkotestissä tunnisti kalliita mallasviskejä, tietää niistä enemmän kuin minä ja ymmärrän suhtautua huvittuneisuudella siihen tyyppiin, joka kutsuu itseään ”viskimieheksi” jonka suosikkiviski on Jim Beam (tosi juttu) ja siihenkin, joka viskeistään ylpeilevässä baarissa lantrasi kallista single maltia coca colalla (tosi juttu).

Vaikka onhan se toki niinkin, että vaikkapa fine dining ja muu gramman nökäreinä lautasen reunalla tarjottava kulinaristinen hienostelu on hienostelua ja nälkä lähtee Hesessäkin.

Ja monen mielestä varmaan ”Never don’t give up” -tatuoiti on syvällinen, ”Live, laugh, love” -huoneentaulu on syvällinen, Neljä Ruusua -yhtyeen sanoitukset ovat syvällisiä ja Oprah on syvällinen (ja huom! kärsinyt paljon elämässään) ja Oprahin suosittelemat self-help -oppaat ovat syvällisiä ja niin edelleen, ja olisi vain ylimielistä todeta, että Humen ”An Enquiry Concerning Human Understanding” on syvällisempi.

Vähän tietysti ärsytti, kun piti jonkun mieliksi kuitenkin kahlata moista banaalia roskaa läpi.

Myrkky muistoissamme

Jantso Jokelin kirjoitti Kulttuuricocktailiin hauskan ja mielenkiintoisen syväraportin ikäluokkamme nuoruuteen kuuluneesta Myrkky-lehdestä. Muistan kyllä ilmiön, mutta en tainnut kovin montaa fyysistä lehteä itsessään lukea, koska olin hyvin kiltti lapsi, joka piti sellaisia julkaisuja sopimattomina ja oikeastaan vasta vanhemmalla iälllä selailin niitä enemmän. Ja olihan se räävitön julkaisu, joka ei edes yrittänyt laitaa vitseihinsä mitään syvällisempää merkitystä kuin pelkän pissa-kakka-pimppi-pippeli -akseliston. Haastateltu entinen päätoimittaja kieltää, että olisi pyritty edes järkyttämään, vain pelkästään tekemään hauskoja juttuja, eli ei halua pelata edes sitä korttia, että räävittömyydellä itsessään olisi jokin tabuja rikkova merkitys, kuten usein näissä yhteyksissä tehdään.

Aika moni kommentoija onkin väittänyt, että Myrkyn kaltaista poliittisesti epäkorrektia (tai mikä olisi kuvaavampi ilmaisu, nollakorrektius?) lehteä olisi nykyajan cancel-kulttuurissa mahdotonta tehdä. En tiedä. Aikaisemmassa julkaisussani jo pohdin, onko tietty konservatiivisuus, tai ainakin ”kyky järkyttyä” tulossa takaisin. Kuten Jokelin artikkelissaan arvelee, olen myös samaa mieltä siitä, että 90-luvulla tabuja rikottiin siihen malliin, että mikään ei tuntunut enää miltään (korkeintaan teatterissa ulosteiden heittäminen yleisön päälle ja kuolleelle kissalle masturbointi).

Onko liberalismi edistystä?

Tietty liberalisoituminen tuntui alkaneen 60-luvulla ja saavuttaneen huippupisteensä 90-luvulla. Tätä kehitystä on kuvattu suoraviivaiseksi vapaamielisyyden voittokuluksi, tai sitten aaltoliikkeeksi, jossa liberaalimmat ja konservatiivisemmat ajat vuorottelevat (mutta että kenties megatrendinä liberalismi voittaa pitkällä aikavälillä).

Suhtaudun tällaisiin yksinkertaistuksiin epäilevästi: uskooko liberalismin voittokulkuun enää edes Francis Fukuyamakaan, ja jos, niin minkä liberalismin? Ajatus jatkuvasti alaa valtaavasta liberalismista on oudon essentialisoiva, ikään kuin aatteet olisivat olemassa ”olioina sinänsä” ja kävisivät keskenään jonkinlaista ylihistoriallista kamppailua. Pikemminkin näyttäisi siltä, että esimerkiksi juuri cancel-kulttuurin taustalla ovat tietyt (vasemmisto)liberaalit. Sananvapauden puolesta liputtavat konservatiivit taas vaalivat asennetta, jonka voisi kiteyttää tyypilliseen twiittiin ”eipä ole Suomella ja Pohjois-Korealla mitään eroa, kun ei saa enää edes neekeriä kutsua neekeriksi”.

Kehityksen tai aaltoliikkeen sijasta tuntuisi olevan totta, että vastapuolet ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa ja muuttavat toisiaan ja aatteet oman sisäisen käymistilansa vuoksi ovat jatkuvassa prosessissa. (Esimerkkinä konservatiivi,joka kutsuu itseään klassiseksi liberaaliksi. ) Toki kaikilla liikkeillä on oma perinteensä ja varmasti joku vuoden 1968 antiautoritaarinen henki on (vasemmisto)liberaalissa liikkeessä vielä vahvana hengissä ja konservatiivi kenties näkee 60-luvun aikana, jolloin vanhat arvot olivat vielä voimissaan.

Konservatiivit liberaalit ja liberaalit konservatiivit

On varmasti totta, että nyky-Suomessa on vallalla tietynlainen ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” (toki tämä on siinä määrin iso väite, että sitä pitäisi avata enemmän, mutta ehkä teen tästäkin oman postauksensa myöhemmin) ja ehkä jopa sellaisen pamfletin kuin ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” väitteistä osa on tottakin (tästäkin ehkä enemmän toisaalla). Jossain määrin tilanne on jakomielinen: juuri konservatiivit näkevät itsensä sananvapauden puolustajina, jopa siinä määrin mikä koskee räävittömyyksiä, etenkin rasismia, seksismiä ja väkivaltaa. Kun konservatiivi vaatii ”vapautta”, hän ei itse asiassa vaadi homoille tai muulle sateenkaariväelle vapautta olla oma itsensä, vaan vapautta olla homofobinen. Vastaavasti konservatiivi vaatii sananvapautta rasismille ja naisia alistavalle puheelle, ei niinkään tasa-arvolle, joka on taas (vasemmisto)liberaalien agenda.

Jos oletetaan ns. ”(vasemmisto)liberaali hegemonia” olemassaolevaksi asiaksi, konservatiivien homofobia, rasismi ja seksismi kohtaa luonnollisesti kritiikkiä. Tätä konservatiivi kutsuu sananvapauden rajoittamiseksi: mitään ei saa enää sanoa.

Väittäisin kuitenkin, että sananvapaus 2020-luvulla Suomessa on vielä hyvissä kantimissa. Jos muistellaan Suomen hieman yli satavuotista historiaa, asiat eivät olleet kovin hyvin silloin, kun konservatiivit itse olivat vallassa. 90-luvusta olikin jo puhetta. 80-luvun voidaan ajatella pedanneen tietä 90-luvulle: tv-viihde oli muuttumassa jo vapaamielisemmäksi ja poliittisesti suomalainen perestroikka antoi luvan esim. Neuvostoliiton kritisointiin. Siitä taakse päin 60-70 -luvuilla, joita jotkut tarkastelijat pitävät poikkeuksellisen vasemmistolaisena aikana, saattoi saada vankilatuomion jumalanpilkasta kirjallisuudessa tai seksiääntelystä taideperformanssissa. Samoin ”siviilipalvelukseen yllyttäminen” oli rangaistava rikos (vaikka itse siviilipalvelus ei ollut) ja niin edelleen. Tämän perusteella 60-70 -lukua voi pitää pikemminkin konservatiivien hallitsemana aikana, jossa suuren yleisön (tai ainakin nuorison) mielipiteet alkavat liberalisoitua. Täytyy muistaa myös suomettuminen, joka ei missään tapauksessa ollut vasemmistolainen projekti, vaan koko suomalaista puoluekenttää läpi leikkaava ilmiö: joku Kekkosen maalaisliitto oli varmasti suomettunein puolue, mutta niin oli myös Kokoomus, kun taas SKDL saattoi arvostella vaikkapa Tšekkoslovakian miehitystä. Siitä huolimatta noin yleisesti Suomessa ei pilkattu sen enempää jumalaa kuin Neuvostoliittoakaan.

Siitä taakse päin sotavuosina sananvapauden tila oli ongelmallinen, eikä esimerkiksi vasemmistokirjalijoiden vangitseminen välttämättä mennyt kaikkien oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti, mutta sota-aikaa pitää tarkastella poikkeusaikana, joten ei siitä sen enempää. Sitä ennen taas 20-30 -luvulla sekä valtiovalta, että ulkoparlamentaariset ryhmittymät, kuten Lapuan liike pitivät huolta siitä, että kaikki vapaamielisyys tukahdutettiin vaikka väkivalloin. Jälleen taakse päin mentäessä sisällissota oli poikkeustila, jonka käsittelyyn ei ole tilaa tässä.

Nopea ja yleistävä katsaus Suomen historiaan paljastaa siis, että suurimman osan historiaansa Suomi on ollut hyvinkin konservatiivinen maa jossain herännäisuskonnollisuden ja YYA-sopimuksen realiteettien välissä. Sananvapautta ei ole ollut siis sen enempää ”räävittömyyksien” kuin poliittisten mielipiteiden ilmaisuun. Jostain 60-luvulta lähtien varmasti osittain massakulttuurin, kuten tv:n, elokuvien, kirjallisuuden ja nuorisomusiikin vaikutuksesta alkoi nuoriso kapinoida vanhoja arvoja vastaan. Moni oli aatteellisesti vasemmalla, mutta puoluejako ei ollut välttämättä merkitsevä jakolinja, koska moni vanhempi vasemmistolainen saattoi arvojen suhteen olla konservatiivinen ja toisaalta joku taistolaisten kaltainen nuorisoliike siirtyi 70-luvulla sfääreihin, joita tuskin voi kutsua liberaaleiksi.

80-luvun mittaan alkoi yleinen poliittinen vapautuminen esimerkiksi suomettumisesta (samoin kuin talouden vapautuminen ja ns. kasinovuodet) ja se 80-luvun turboahdettu, yliseksualisoitunut amerikkalainen massakulttuuri valtasi alaa. Toisaalta, joku Miami Vice tuntuu nykymittapuulta aika kesyltä, mutta voitaisiinko tänä päivänä näyttää lapsille sellaista animaatiosarjaa kuin Heman?

Tässä suhteessa 90-luku oli omituista aikaa. Yhtäkkiä maailma oli vapautunut ja mitä tahansa sai sanoa ja tehdä. Ei ollut Neuvostoliittoa, mutta myös sen vastapooli oli kadonnut: ala-asteella 90-luvun alussa meille lapsille kyllä kerrottiin talvisodasta ja Jeesuksesta, mutta kaikki uskonnollis-isänmaallis-konservatiivinen aatemaailma oli katoamassa sen liberaalin kaupallisen kulttuurin tieltä, joka ei ollut varsinaisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista. Samaan aikaan elettiin masentavaa lamaa. Tästä taustasta nousivat sellaiset ilmiöt kuten black metal ja 90-luvun kohuttu ”saatananpalvonta”. Nuorisolla on tietenkin aina ollut tarve kapinoida ja kun aikoinaan kohuun riittivät Elviksen lanteet, väärä ihonväri televisiossa, avoin seksuaalisuus, mutta jo 80-luvulla punkkareiden piti vääntää isompaa vaihdetta tarkoituksenmukaisella ärsyttämisellä, johon entiset hippivanhemmat suhtautuivat ymmärtäen. 90-luvulle tultaessa piti vähintään kertoa palvovansa saatanaa, maalata corpse paintit ja heitellä yleisön päälle sianverta ja mahdollisesti ihannoida natseja (vrt. 90-luvun skinheadit, joilla ei tutun sketsin mukaan ollut haja-asutusalueella tarpeeksi maahanmuuttajia potkittavana) herättääkseen pahennusta.

Tähän nihilistiseen ympäristöön joku Myrkky sopi paremmin kuin hyvin: täysin epäpoliittinen, törkeyksiä niiden itsensä vuoksi laukova julkaisu, joka ei pyri ärsyttävyydellään yhtään mihinkään, mutta ei myöskään tunnustanut mitään rajoja.

Tarvitsevatko vanhukset valvontaa Internetissä?

Tähän mennessä ei ole vielä puhuttu juurikaan mitään Internetistä. Vaikka Internetille annetaan useita syntymävuosia (esim. Arpanetin kytkeminen vuonna 1969 tai Mosaic-selaimen ja www:n tulo 1993), Internetillä oli 90-luvun kulttuuriin aika pieni vaikutus nykypäivään verrattuna. Toki se aiheutti aikanaan moraalipaniikin: kaikki muistavat ne kuuluisat ”pommiohjeet” ja netissä saalistavat pedofiilit (kenties ainoa seksuaalinen parafilia, joka aiheuttaa vielä yleisesti inhoa), mutta käytännössä nettiin pääsi vain kirjastosta ja parin kaverin kotona oli ISDN-liittymä, jonka käyttämiseen piti kysyä vanhemmilta lupa, eikä siellä netissä sitä paitsi ollut juuri mitään lukuunottamatta joitain Kissin chattiä.

Netin vaikutus kulttuuriin alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kun minäkin sain opiskelija-asuntooni laajakaistaliittymän ja lanseerattiin ”web2.0), johon kuuluivat mm. blogit ja muu ”sosiaalinen media”, vaikka itse some-termiä ei vielä käytettykään. Paitsi käyttäjien määrän kasvu, oleellinen muutos oli myös netin muuttuminen kaksisuuntaiseksi: pelkän selailun sijaan käyttäjät saattoivat tehdä verkkoon myös omaa materiaalia. Tämän tyyppinen julkaisutoiminnnan demokratisoituminen oli (vasemmisto)liberaalien ihanteena: jos kuka tahansa voi laittaa verkkoon mitä tahansa ja julkaista oman mielipiteensä ilman auktoriteettien rajoituksia, tarkoittaa se liberalismin voittokulkua ja oletetun hegemonisen ideologian rapautumista. Muistan omista mediatutkimuksen opinnoistani Turun yliopistossa hyvinkin optimistisia ajatuksia akateemisista piireistä, joita voi luonnehtia juurikin (vasemmisto)liberaaleiksi (joskaan Turun yliopisto ei ole koskaan ollut mikään Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos).

Demokratisoitumisesta en tiedä, mutta kaikenlaista sisältöä ilman filtteriä verkkoon onkin päätynyt. Jokelin päättääkin artikkelinsa arvioon, että Myrkyn kaltainen paperijulkaisu ei voi millään kilpailla verkon kautta leviävän törkyn kanssa. Kakkavitsin on vaikea kilpailla pelkällä shokkiarvolla sen kanssa, että verkossa on pelkän muutaman hakusanan ja klikkauksen päässä ihan oikeaa kakkapornoa. Ja vaikka Google on pyrkinyt omista hakutuloksistaan suodattamaan pois ainakin pahimmat laittomuudet, tuskin sellaista haluavalle on vaikeuksia löytää esimerkiksi Jokelinin mainitsemia onnettomuuskuvia. Henkilökohtaisesti räävitöntä vitsiä arvostavana (ja mitä räävittömämpi, sitä parempi) tulee kuitenkin raja jossain vaiheessa vastaan, eikä se raja ole enää siinä, etteikö ääriällöttävää materiaalia olisi saatavilla, vaan sitä eivät halua kuluttaa edes me, joiden mielestä taiteellisessa ilmaisussa ei pitäisi olla rajoituksia.
Älypuhelimien ilmestyessä 2010-luvulla verkon käyttö lisääntyi entisestään ja suosituimmiksi palveluiksi nousivat Twitterin ja Facebookin kaltaiset ”sosiaaliset mediat”. Äkkiä kuka tahansa todella voi julkaista verkossa mitä tahansa ja ilman viivettä.

Yllättäen 2010:n mittaan verkon vapaus alkaakin maistua katkeralta kalkilta monelle (vasemmisto)liberaalille. Äärioikeiston ja populismin nousu nähdään verkossa levinneenä ilmiönä (ikään kuin irrallaan todellisuudesta). Kun kuka tahansa voi kirjoittaa verkkoon, myös ”kouluttamattomat” pääsevät ääneen, ja yllättäen ”proletariaatti” ei olekaan mielipiteiltään vasemmistolainen. ”Porvarin ärsyttäminen” on kuulunut liberaalin kulttuurivasemmiston slogeneihin, mutta mitä se on, kun ”kouluttamaton” nuori lataa nettiin vasemmistolaista professoria ärsyttävän kuvan?

Joku Ylilauta lienee nykypäivän vastine Myrkky-lehdelle, mutta sitä eivät tee maksetut avustajat, vaan ”lukijat” itse. Ylilauta on avoimen naisvihamielinen ja rasistinen. Koska sinne voi kirjoittaa täysin anonyyminä eikä keskusteluita käsittääkseni moderoida mitenkään, on se kenties sananvapauden täydellisin ilmentymä. Onko se sitten positiivinen ilmiö, sitä on vaikea sanoa. Hieman huvittavasti tutkijatohtori Eliisa Vainikka kutsuu Ylilaudan materiaalia ”propagandaksi”. Minulla ei ole käsissäni Myrkky-lehden aikalaisarvioita, mutta en usko sitä koskaan kutsuttaneen propagandaksi.

Sitten on tietenkin nettiporno. Pornon vastustajat on leimattu ”kukkahattutädeiksi”, jotka alunperin olivat kristilliskonservatiivisia, myöhemmin liberaalifeministisiä. Nyttemmin vihreät feministit myyvät netissä pikkutuhmia kuviaan. Nettipornokin on liian laaja aihe tässä käsiteltäväksi, mutta kuten kaikki tietävät, R-kioskin lehtihylly on tässäkin suhteessa jäänyt auttamattomasti jäälkeen.

Kielletään kaikki

Sen sijaan, että todellisuutta vastaisi jokin liberalisoitumisnarratiivi (tai vastaava aaltomalli), jossa toiset puolustavat ja toiset vastustavat sanan- ja ilmaisunvapautta ja liberaali kaikkien mielipiteiden suvaitseminen lopulta voittaisi, näyttäisi pikemminkin siltä, että eri kannat kietoutuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa turbulenssissa. Yksinkertaistettuna: kukin haluaa kieltää sen, mistä itse ei pidä. Ne, jotka eivät pidä ”homosaatiosta” tai ”homorummutuksesta” haluavat kuitenkin lisää sananvapautta ”maahanmuuttokritiikin” suhteen, meni se sitten rasismin puolelle tai ei (koska ”sananvapaus on jakamaton, sitä joko on tai ei”). Moni (vasemmisto)liberaali haluaisi kieltää ”vihapuheen” ja mielellään sisällyttää siihen kaikenlaista, mistä itse ei pidä.

Tässä vaiheessa on vielä problematisoitava sananvapauden rajoittamisen eri tapoja. Verkossa ihan aikuiset ihmiset kohdatessaan eriäviä mielipiteitä kokevat juurikin heidän mielipidettään rajoitetun. Kriittinen kommentti Twitterissä on pahempi kuin Pohjois-Korea / noitavainot / Gestapo / Neuvostoliitto / Orwellin vuosi 1984 / ja espanjalainen inkvisitio yhdessä ja moni tuntuu olevan reaktioissaan ihan vakavissaan. Feministit ovat pahempia kuin natsit. Mitään ei saa enää sanoa, etenkään ”neekeri” (katso, kirjoitin sen tuohon eikä siltikään KGB koputtanut ovelleni). Postmoderni sateenkaarimafia suihkuttaa homokaasua postiluukusta, minkä tuloksena monella lihaa syövällä heteromiehelläkin on alkanut tulla homoajatuksia. Ja niin edelleen.

Ei ole siiis täysin ongelmatonta sanoa mikä on ”rajoittamista”, koska se että aatesuunnan X edustaja vastustaa asiaa Y ei ole välttämättä vielä asian tai siitä puhumisen rajoittamista. Sen sijaan väkivallalla uhkaaminen voi olla jo rajoittamista. Puhumattakaan yhteiskunnan tavoista rajoittaa sananvapautta laeilla.

Joitakin oikeustapauksia kuitenkin on ollut. En edelleenkään kirjoita ”vasemmistohegemoniaa” ilman lainausmerkkejä, mutta oikeustapaukset ovat kohdistuneet viimeaikoina pääasiassa (oikeisto)konservatiiveihin. Vaikka olenkin poliittisesti asemoinut itseni keskiviivan vasemmalle puolelle, oli esimerkiksi Halla-ahon oikeudenkäynti mielestäni farssi. Samoin jonkun Päivi Räsäsen jatkuva ahdistelu Raamattu-lainauksista on tuskin hyödyttänyt ketään. Silti, kuten aikaisemmin viittasin, on sananvapaustilanne 2020-luvulla hyvä. ”Vasemmistoliberaalissa hegemoniassa” rangaistus on näpäytys ranteelle, kun taas konservatiivien ollessa vallassa tuomiot on annettu ehdottomina vankeusrangaistuksina (jollei Kekkonen ole armahtanut).

Oikeustapausten ulkopuolella on se muu vaikuttaminen, kuten esimerkisi ”maalittaminen”. Yksityisihmisen Twitterissä jättämä pilkallinen kommentti ei ole sananvapauden rajoittamista (kenenkään tervejärkisen mielestä), mutta organisoitu lokakampaja voi olla. Siksi erilaiset ”rajoittuneet hegemoniat” ja samanmieliset lynkkausjoukot voivat olla uhka sananvapaudelle, jos ne katsovat omaan sananvapauteen kuuluvaksi tappouhkaukset, häiriköinnin ja valheiden levittämisen. Maalittamista on pidetty etenkin oikeiston työkaluna, mutta samalla tavalla ns. cancel-kulttuuri voi olla maalittamista.

Juuri maalittamisen kaltaiset ilmiöt laittavatkin lineaarista narratiivia mutkalle: kuuluuko sananvapauteen eri mieltä olevien uhkailu ja missä vaiheessa se alkaa rajoittaa muiden sananvapautta? Tästäkin olen kirjoittanut toisaalla, ja kenties se menee alkuperäisestä Myrkky-aiheesta liian kauas.

Lopuksi

Laajojen kaarien jälkeen palataan taas alkuun: voisiko Myrkyn kaltaista julkaisua olla olemassa vuonna 2021? Varmasti löytyisi ihmisiä, jotka siitä eivät pitäisi, mutta niinhän löytyi jo 90-luvulla. Saataisiinko se kielletyksi? Tuskin, eikä saatu silloinkaan, vaikka asia vietiin eduskuntaan asti. Jos jokin julkaisu saisi aikaan eduskuntakyselyn tänä päivänä, pidettäisiin sitä osoituksena nykypäivän erityisen tiukkapipoisesta ilmapiiristä. Entä vastustettaisiinko sitä siinä määrin, että se ei saisi maksavia lukijoita? Ehkä, mutta syynä olisi varmasti netissä olevan materiaalin runsaus.

Entä onko Myrkyn kaltaisten julkaisujen puuttuminen osoitus siitä, että aikamme ”tiukkapipoista” (en käytä tässä termejä ”konservatiivinen” tai ”suvaitsematon”, koska niillä on omat poliittiset merkityksensä)? Tuskin, pikemminkin verkossa käydään kulttuurisotaa, jossa molemmat osapuolet katsovat kannattavansa liberalismia ja sananvapautta ja pyrkivät sabotoimaan toisiaan. Kuitenkin meillä on hämmästyttävä taipumus pitää juuri omaa aikaamme poikkeuksellisen tiukkapipoisena.