Kirjoja salaliittoteorioista

Niin & Näin -lehdessä on hyvä koontiarvostelu viime vuonna ilmestyneistä salaliittoteorioita käsittelevistä kirjoista. Koronaepidemia ja muut viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet netin kuhisemaan erilaisia mitä sekopäisempiä teorioita ja tutkimus on seurannut perässä. En ole kyseisiä kirjoja (vielä lukenut), mutta olen seurannut keskustelua ja asiasta blogannutkin.

Jutussa käydään läpi seuraavat kirjat:
Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo. 2022.
Noora Mattila: Heränneet. Maailma salaliittoteoreetikoiden silmin. Otava. 2022.
Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus. 2021.
Markus Tiittula: Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? WSOY. 2022. 

Tämä havahdutti pohtimaan, mitä yhteistä on demokratialla, suvaitsevaisuudella ja tieteellä (tai tieteellisellä metodilla tai tieellisellä maailmankuvalla). Olen kuullut sanonnan, jonka mukaan maailmassa vikana on se, että viisaat aina epäilevät, mutta idiootit ovat täynnä itsevarmuutta. Sanonta on nettimeemeissä laitettu ainakin runoilija Charles Bukowskin suuhun, mutta en ole varma, onko hän ajatuksen alkuperäinen lausuja. Demokratiankin suhteen aina kysytään, miten paljon demokratian pitää suvaita epädemokraattisia liikkeitä. Saavatko esimerkiksi kansallissosialistit asettua ehdolle vaaleissa sellaisella ohjelmalle, että lakkauttavat demokratian valtaan päästyään? Entä pitääkö rasismia suvaita? Luulisi, että kukaan ei näin typerää kysymystä esittäisi, mutta tässäpä hyvä oppitunti siitä, että niin typerää kysymystä ei olekaan, etteikö sitä joku esittäisi. Käsitteenä tosin suvaitsevaisuuskin alkaa kantaa sellaista taakkaa, että enää vain suvaitsevaisuuden vastustajat käyttävät sanaa itsessään.

Ainakin näennäisesti vaikuttaisi siis siltä, että demokratia ja suvaitsevaisuus ovat heikoilla joutuessaan puolustuskannalle niiden vastakohtiaan vastaan.

Samalla tavalla tiede joutuu joskus ottamaan pseudotieteen haasteen vastaan ja todistaa, miksi maapallo ei ole litteä. Tieteen olemukseen kuuluu järjestelmällinen epäily kaikkea kohtaan, jonka vuoksi se ei voi esittää ”näin se nyt vaan on” -perusteluita, vaan joutuu argumentoiden kumoamaan tieteen yleisinä faktoina pidettyjä perusasioita kohtaan esitetyt väitteet, olivat ne miten tahansa tuulesta temmattuja tahansa. Faktantarkistus on yhä tärkeämpää, ja yhä tärkeämpää on mennä tarkistuksessa radikaaliin kaiken epäilyyn ja olemaan ottamatta mitään annettuna.

Pohjois-Koreassa kansalaiset eivät voi kyseenalaistaa ”virallista totuutta”, koska ei ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta onko se sama kuin epäillä ”valtamedian” olen salaliitto? Jos ottaa tieteellisen tiedonihanteen vakavasti, tulee kartesiolaissa hengessä epäillä oman tietämyksensä perusteita ja etsiä niitä asioita, joista voi olla ehdottoman varma.

Tämä on tietenkin helkkarin hankalaa, koska vain tieteellistä maailmankuvaa kannattava kantaa todistustaakkaa kun taas salaliittoteoreetikolle maalitolpat liikkuvat ad hoc. Jos sanot, että horisonttiin katoavista laivoista viimeisenä näkyvät mastojen huiput ja vastaväittäjäsi kieltäytyy uskomasta tähän, niin minkäpä sille mahtaa.

Kuitenkin täytyy vain uskoa siihen, että lopulta järki voittaa. Demokratia, suvaitsevaisuus ja luottamus tieteeseen ovat (liberaalin) eurooppalaisen/länsimaalaisen maailmankuvan ytimessä. Kaikille niille on ominaista tietty ”pehmeys”, joka voi vaikuttaa heikkoudelta, mutta kenties pitkällä tähtäimellä se on myös niiden etu. Kannattaa taipua mieluummin kuin murtua.

Siellä, missä päätöksiä tehdään

Ennen Ukrainan sotaa ja sen aiheuttamaa turvallisuuspolitiikan suunnanmuutosta, bloggasin omasta pasifismistani. Sinänsä aika keskinkertaisen pohdiskelun teema oli seuraava: hyvällä säällä on hyvä tehdä suunnitelmia ja maalla on helppo neuvoa kun merellä myrskyää. Koko elämäni Suomessa on vallinnut rauha eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen ole Suomeen kohdistunut sellaista uhkaa, joka olisi aidosti pakottanut pohtimaan oman pasifistisen vakaumuksen vahvuutta. Asevelvollisuudesta onnistuin saamaan vapautuksen, joten asiaa ei ole sen jälkeen tarvinnut pohtia.

Nyt Ukrainan sota on palauttanut ns. reaalipolitiikan pelipöydälle ja muistuttanut, että sotia käydään edelleen.

Anekdootti lukioajoilta: oppilaat olivat asentaneet atk-luokan koneille Doom-tietokonepelin, jota sitten käytiin väli-ja ruokatunneilla pelaamassa. Naispuolinen opettaja mietti, onko oikein että koulun tietokoneita käytetään väkivaltapelin pelaamiseen. Sehän olisi sama kuin että koulussa opetettaisiin tappamaan. Ironia on tietysti siinä, että samana keväänä pidettiin kutsunnat, jossa meidät miespuoliset lukiolaiset kutsuttiin valtion toimesta opettelemaan oikeasti tappamista.

Nyt ABC-lounaspaikassa varusmiehiä katsellessa tuli miettineeksi, kuinka noloa olisi tulla tuollaisen maitoparran tappamaksi, jos sattuisi olemaan vihollinen. Tissinkin varmaan viimeksi nähnyt, kun sitä äitinsä povesta imi. Ei niiden voi antaa mitään väkivaltapelejä pelata. Kuitenkin nämä poikaset voivat joutua miettimään maanpuolustusta eri tavalla kuin minä aikoinaan 90-luvun lopulla.

Pointti oli siinä, että tällaiset päätökset ovat pikemminkin omaan elämäntapaan ja identiteettiin liittyviä, samalla tapaa kuin musiikkimaku ja pukeutuminen, pikemminkin kuin aitoja moraalisia valintoja. Aidoilla moraalisilla valinnoilla on seurauksia.

Netissä leviää ruotsalaisen tv-kanavan pätkä, jossa kadulla ihmisiltä kysytään majoittaisivatko he pakolaisia kotiinsa. Kaikki gallupiin osallistuvat vakuuttavat kirkkain silmin olevansa valmiita ottamaan pakolaisia luoksensa asumaan. Kun sitten paikalle tuodaan ”oikea” pakolainen (luultavammin näyttelijä), alkaa tekosyitä löytyä, miksi juuri nyt ei sovi eikä mahdu. Moraalisia valintoja on helppo tehdä tässäkin asiassa niin kauan, kuin niillä ei ole vaikutusta.

Parlamentaarisen demokratian miinuspuoli on se, että kaikkia kivoja asioita voi kannattaa, mutta mitään ei tarvitse tehdä. Markkinatalousvapauden mekanismi on vastakkainen, mutta lopputulos saman suuntainen: yritysvastuu sysätään kuluttajavapaudeksi. Lahjoitin kahvipaketin hinnasta jo 10 senttiä Anglolan lapsiorjille ja juustoni on tuulivoimalla viljeltyä. Olen jo kulutusvalinnoillani tehnyt osani, pitäisikö minun muka oikeasti tehdä jotain konkreettisia valintoja?

Ehkä Nato-jäsenyyden kannattamisessakin on jotain samaa. Kun olemme Naton jäsen, puolustuksesta vastaa joku muu. Itse Nato on niin abstrakti asia jossain tuolla kaukana, että sitä on helppo kannattaa ilman, että sillä olisi juuri minun elämääni mitään vaikutusta. Kyse on vain siitä sisäisestä kamppailusta, jonka jokainen vihertävästi vasemmistolainen arvoliberaali joutuu tekemään pyörtäessään aikaisemmat Nato-kantansa ja melkein jopa alkaessaan kannattamaan ydinvoimaa.