Vaarit taistelivat, vaarit muistelevat (Kun Suomi-rock puri ja löi)

En ole mikään bändikirjojen suurkuluttaja, vaikka musiikki noin muuten onkin lähellä sydäntä. Se vain tahtoo olla niin, että harvan levyn syntytarina on niin kiinnostava, että siitä jaksaisi lukea sen jälkeen, kun on lukenut kymmenen muuta vastaavaa syntytarinaa pohjiksi. Suomalaisbändeistä Wigwam (1, 2) ja Kingston Wall (3) ovat olleet niin tärkeitä, että niistä luin kirjat, samoin Kauko Röyhkästä (4, 5), jonka omaelämänkerran arvelin olevan sujuvasti kirjoitettu, sekä Nurmiosta (6) ja Leskisestä (7) muuten vain. Suomipunkista luin Miettisen (8) kirjan, vaikka punkista en oikeastaan edes välitä. Siinäpä ne tämän vuoden bändi/musakirjat melkein ovat.

Kolmikon Valtonen- Konttinen-Starck kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja on ainakin poikkeus (2015. Bazar-kustannus). Se, että pitäisikö tämän olla kirja vai vaarin kitkerä ja ylipitkä yleisönosastokirjoitus, on jokaisen päätettävissä, joka erehtyy tämän lukemaan. Kirja on kirjoitettu ilmeisesti pienessä jallukännissä, kieli poskessa ja kieliopista välittämättä. Eli aidolla rock-asenteella siis, ja joka siitä huomauttaa, on hirveä tosikko ja mahdollisesti ihailee Neuvostoliittoa.

Yhtä aikaa ennen kaikki oli paremmin, mutta nykyään on helpompaa, nykyään ei mitään saa sanoa (kuten neekeri), mutta eipä mitään saanut sanoa ennenkään, rock on vapaamielistä ja rajoja rikkovaa, mutta vain aito rock on aitoa rockia. Ja niin edelleen. Sekä tietenkin se kaikkien katu-uskottavien tekijöiden paradoksi, joka on kuin suoraan populististen puolueiden vaalisloganeista, että rock on ”aidon kansan” musiikkia, mutta silti eri asia kuin koko kansan suosimat Bee Gees ja Tapani Kansa, jotka eivät ole oikeaa rockia. Suosiota pitää tavoitella ja suositummuudella perustellaan ilmiön merkittävyyttä (Sleeppareiden Sinulle, äiti oli pitkään listoilla), mutta yhtä aikaa liian suuri suosio syö uskottavuuden (Danny ja muu suosittu iskelmä eivät ole uskottavaa musiikkia).

Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja ei oikeastaan kerro rock-muusiikista, vaan sen aiheuttamasta pahennuksesta ja pahennuksesta yleensä. Kirjassa listataan ulkomuistista kaikki oudoimmat sensurointiyritykset, pahennusta aiheuttaneet tempaukset ja turhauttavimmat yhteiskunnan asettamat kiellot. Osa liittyy rock-musiikkiin, mutta useampi ei. Eli jos et tiennyt EU:n kurkkudirektiiveistä, Sleeppareiden Takaisin Karjalaan -levystä, Neekerin pusu -suklaasta, Salaman Juhannustansseista tai siitä, että homovitsejä ei vanhoina hyvinä aikoina pidetty homofobisina, tämä on oiva hakuteos.

Mikään yksityiskohta ei olekaan liian pieni kirjaan kirjattavaksi. Tietolaatikossa saamme mm. tietää, että Konttiselta olisi kyselty 80-luvulta tv-lupaa. Koska tv oli myyty pois, lupaa ei tarvittu ja tapaus sai onnellisen lopun. Tajunnanvirtamaisesti vyörytetään maailman vääryyksiä alkoholilainsäädännöstä likaisiin vessoihin ja liikennepoliisin virkainnokkuuteen.

Kustannustoimittaja ei kenties ollut tarpeeksi rock-ratkaisu poistamaan rönsyjä ja lyöntivirheitä ja niitä nopeallakin selauksella silmään osuneita asiavirheitä, kuten että Unkarin kansannousu 1956 on näköjään muuttunut Puolan kansannousuksi ja Zen Cafe ”Zero Cafeksi”. Mutta mitäpä näistä.

Muun muassa Tommi Liimatta kiinnittää Serkkuteoriassaan huomiota siihen (itsestäänselvyyteen), että joku Sleepy Sleepersien kaltainen bändi suorastaan elää sensuurista ja paheksunnan ilmapiiristä. Joka sukupolvella on omat rajoja rikkovat libertiininsä, joita kuunnellaan / luetaan / muuten kulutetaan siksi, että he ronskiudellaan herättävät pahennusta. Vai kuunteleeko joku Sleeppareita heidän musiikillisten ansioidensa vuoksi? (Itselläni oli teininä, jolloin Sleepparitkin oli jo aika vanha juttu, heidän kokoelmansa, joka sisälsi mm. hitit Pumpulitissit, Kaljaa kioskeihin ja Ilotyttö, joita kuunnellessa sitä mietti, että jos nämä ovat niitä parhaita kappaleita, niin mitähän ne muut ovat. Murrosikäisen mielenmaisemaan törkyhuumori kuitenkin upposi.) Kapinallisen rähinämusiikin (lue tähän mukaan kaikki muutkin ”rankat” kulttuurituotteet) kuluttaminen siis vaatii, ainakin vastaanottajan mielikuvissa, jonkun tahon, joka sitä paheksuu, oli kyseessä sitten jokin ulkoinen sensori tai kenties ihmisen oma yliminä ja sovinnaisuuden tunne. Kirjoitin aikaisemmin mm. kirjasodista ja siitä, kuinka ”kohukirja” on itse asiassa oma lajityyppinsä (genrensä), jonka tulkintaan on rakennettu sisään ajatus sen subversiivisuudesta ja siitä, että ”joku näistä rankoista jutuista varmaan loukkaantuu, paitsi minä liberaalina osaan lukea ne oikein”.

Samoin esim. M.A. Numminen , joka saa kirjassa myös omat tietolaatikkonsa, kertoo itsestään tarinaa valtakunnanärsyttäjänä, jonka tekemisiä on kielletty milloin missäkin. Kun Numminen levyttää Schubertin liedejä ja joutuu ”esityskieltoon”, se tuskin johtuu ”sensuurista”. Ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella. Klassisen musiikin ystävät kenties arvostavat muita laulajia Nummista enemmän, vaikka kansan riveissä Numminen on kenties saanut — aika vähällä vaivallakin — mainetta juuri siksi, että hänen versionsa ovat ”herättäneet pahennusta”. Tuskin niitäkään silti kukaan illalla kotona laittaa levysoittimeen ja ajatuksella kuuntelee koko levyä läpi.

Kirjassa keskitytään 60-, 70- ja 80-luvuille ja nykyaikaa käsitellään vain ohimennen. ”Cancelointi” ei osunut terminä silmään kertaakaan, eikä kirjassa onneksi tehdä sitä virhettä, että liikaa annettaisiin ajan kullata menneitä ja väitettäisiin nykyajan ”suvaitsevaiston” ja ”woken” vievän kaikilta sananvapauden, eikä mitään saa enää sanoa (jonkin verran kuitenkin). Pikemminkin narratiivi on se, että ennen oli ahdasmielistä ja ankeaa ja nykyään ainakin vähän helpompaa ja siitä saamme kiittää oman aikansa rajoja rikkovia rokkareita, jotka ovat tarinan sankareita. (Samasta aiheesta aivan toisaalla Erik Idlen kommentti Crackedin artikkelissa. ) Tämä onkin lähempänä totuutta, vaikka moni onkin vastakkaista mieltä. On vaikea olla netin vapaussoturi, jos ei ole vihollisia.

Noin muuten ihan hauska ja viihdyttävä kirja, jos ei haekaan mitään vakavahenkistä tietokirjaa, vaan heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi. Ehkä sieltä joku anekdoottikin jää kapakkakeskustelun besserwisseröintiä ryydittämään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *