Kaikkien aikojen iskevimmät kirjat

Ugus listasi ”kovimmin iskeneet kaunokirjalliset teokset”. Itse olen tänä vuonna lukenut niin huonoja, tai ainakin henkilökohtaisesti heikosti iskeneitä kirjoja, että tulin hetkein aikaa miettineeksi, tykkäänkö edes lukemisesta. Vai luenko jostain ulkokirjallisista syistä, kuten että lukeminen on arvostettu harrastus? Viimeksi kun samansuuntainen kysymys esitettiin jossain illanistujaisissa, olin jonossa ensimmäisenä vastaamaan ja vastasin ”Taru sormusten herrasta” ja sen lukeminen aamuyöstä 9-vuotiaana. Seuraavana pöydän ympärillä vastattiin Kadonnutta aikaa etsimässä ja sitä seuraava vastasi ”mulla on sama!”. Sen jälkeen tuli jotain Taikavuorta ja Kuolemaa Venetsiassa. Okei, jos olisin saanut hetken miettiä, niin olisin minäkin vastannut Danten Jumalainen näytelmä, alkukielellä.

Näihin kysymyksiin on niin vaikea vastata. Varmasti fantasiakirjojen ahmiminen lapsena oli objektiivisesti ja subjektiivisesti niitä voimakkaimpia lukuelämyksiä. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjoja ahmimalla niin, että en malta mennä nukkumaan? Melko kursiivisesti tulee selattua Finlandia-ehdokkaita läpi, koska ajattelee sen kuuluvan yleissivistykseen. Minulla on laukussa aina kirja matkassa, jota selailen samalla tavalla kuin muut selailevat puhelintaan (hankin ns. älypuhelimenkin varsin myöhään). Mutta milloin viimeksi olisin niistäkään kirjoista todella vaikuttunut?

Lapsena olin luokaltani lähes ainoa poika, joka luki kirjoja. Pahikset huutelivat homoksi. Facebookin mukaan se toinen kirjoja lukenut poika on näköjään avioliittolain uudistuksen myötä mennyt naimisiin karvanaamaisen hunksin kanssa, joten huutelijat olivat näemmä vain puoliksi väärässä. Suurin syy kirjojen lukemiselle oli yksinkertaisesti se, että lama-Suomessa ei nuorisolla ollut juuri muutakaan tekemistä.

Niin sanotuista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aikuistenosastolle varhain, jo ala-asteiässä. Luin mm. Arto Paasilinnan kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat. Nehän ovat oikeastaan poikien seikkailukirjoja. Yläasteiässä luin kaikki Stephen Kingin saatavilla olevat kirjat (molemmat edellä mainitut ovat alansa tuotteliaimpia kirjailijoita, ja lapsuuteni jälkeen molemmilta ilmestyi vielä useampi romaani, Kingiltä kymmeniä, joita en ole lukenut). King oli myös siinä määrin rankkaa, että se sopi murrosiän rankkaan vaiheeseen, vaikka kauhukirjallisuutta en ole noin muuten paljoakaan lukenut.

Tietenkin luin myös ne (viihteelliset) klassikot, kuten Kolme Muskettisoturia, Aarresaari, Välskärin kertomukset, Jules Vernen kaikki kirjat, Robinson Crusoe, Odysseia. Saarikosken käännöksenä Odysseuksen harharetket olivat lähes ymmärrettävää luettavaa lapsellekin, ja tarina oli tuttu myös animaatiofilmistä, joka katsottiin elämänkatsomustiedon tunnilla. Hahmona Odysseus edustaa samanlaista länsimaalaisen valkoisen miehen arkkityyppiä kuin Robinsonkin, joka on saanut osakseen paljon kritiikkiä (viime aikoina esim. Katrine Marçal: Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen?). Tämän tyyppiset hahmot ovat suuresti vaikuttaneet siihen, millaisena näen itseni.

Lukiossa löysin Kurt Vonnegutin, jonka kirjat sopivat pasifistiseen ja humanistiseen maailmankatsomukseeni. Samoin dystopiat kuten Orwellin 1984 ja Huxleyn Uusi uljas maailma, joista jälkimmäisen luin uudestaan hiljattain (katsottuani siitä tehdyn sarjan) ja joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Samaan aikaan luin jotain Esa Saarisen populaareja filosofiankirjoja ja niiden innoittamana selailin Sartrea, mutta en päässyt siihen kovin syvälle. En siis voi kehuskella, että olisin jo lukioiässä vaikuttunut ranskalaisista ja venäläisistä klassikoista ja väittää vaikuttavimpiin lukuelämyksiini kuuluvaksi Sotaa ja rauhaa, Karamazovin veljeksiä, Rouva Bovarya tai Inhoa. Eikä toisaalta joku Sieppari ruispellossa saanut minua kapinoimaan koulussa tai Kerouackin On the Road liftaamaan (liftasin kyllä, mutta en kirjallisista syistä).

Lukioaikana vaikutuksen teki Harri Sirolan Abiturientti, kenties jostain ikäkauteen liittyvistä syistä, mutta kun aikuisena noukin sen kirjaston poistohyllystä matkaani, en pystynyt lukemaan sitä ensimmäistä sivua pidemmälle.

Toki klassikkoni luin siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan kirjallisuutta. Mutta kun lukee 30 klassikkoa 2 kuukaudessa, ei niistä kauheasti ehdi vaikuttumaan. Enemmän varmasti olisin saanut kirjoista irti, jos olisin lukenut tiivistelmät Wikipediasta, jos sellainen olisi ollut olemassa siihen aikaan. Voimakkaimmat muistot tältä ajalta liittyvät sellaisiin suomalaisiin prosaisteihin kuin Rosa Liksom (Yhden yön pysäkki ym. novellit), Juha Seppälä (Suuret kertomukset, Supermarket) ja Kari Hotakainen, jonka Buster Keaton oli erikoinen lukukokemus. Tässä vaiheessa tarinoita enemmän alkoi kiinnostaa kirjojen kieli.

Olisi liioittelua väittää, että olisin vaikuttunut mistään niistä parista sadasta kaunokirjallisesta teoksesta, jotka opintoja varten luin, ainakaan jos mittapuuna pidetään sellaista emotionaalista reaktiota, että ahmii kirjan kannesta kanteen pystymättä laskemaan sitä alas. Päin vastoin, kokopäiväinen kirjallisuudenopiskelu vei ilon vapaa-ajan lukemisesta ja sen jälkeen tulikin parin vuoden aukko, josta en kovin montaa lukukokemusta pysty muistamaan. Suurin osa kirjoista jäi kesken, mikä varmasti kertoo niiden lukuelämyksen voimakkuudesta.

Jonkinlaiseen kirjojen ahmimiseen pääsin takaisin ollessani työharjoittelussa Riiassa, Latvian yliopistossa vuonna 2010. Suomen kielen laitoksella oli valikoima suomalaista kirjallisuutta, vaikkakin kovin pieni, ja lahjoituksina saatu. Tuntemattomassa kaupungissa oli yhtäkkiä paljon aikaa ja jälleen lukeminen vaikutti varteenotettavalta tavalta viettää sitä. Kalsea talvi kului paikallisessa kafejnīcassa teen ja rommin ääressä ja heti säiden lämmettyä siirryin puiston penkeille. Muistiin ovat jääneet mm. Danieli Katzin Saksalainen sikakoira (mutta Berberileijonan rakkaus on suosikkini), Paavo Rintalan Pojat ja Hannu Raittilan Canal Grande.

Monet mieleen painuneet kirjat ovat olleet tyyliltään ja sisällöltään aika rankkoja. Sellainen on esim. Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa, jonka luin muistaakseni abivuonna. Olin melko varma, että se oli kirjoitettu työpöydällä lista tabuista, joita siinä halutaan rikkoa. Myöhemmin jossain haastattelussa Röyhkä taisikin sanoa, että tarkoitus oli kirjoittaa mahdollisimman shokeeraava kirja. Toinen oli ensimmäinen viroksi lukemani kirja, Kaur Kenderin Iseseisvuspäev (Itsenäisyyspäivä). Kirjan päähenkilö Karl on aito virolainen pätt, ja kirjaa lukiessa tuli miettineeksi, saako esimerkiksi vaimonhakkaamisesta kirjoittaa näin.

Sellaiset kirjat kuten Trainspotting, Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai Fight Club ovat ehdottomasti iskevimpien kirjojen listalla, mutta näin ne kaikki ensin elokuvana ja luin kirjan vasta myöhemmin, enkä osaa erottaa lukukokemusta katselukokemuksesta, ja kyseiset filmit ovat myös lempielokuviani, vaikka olenkin enemmän lukutoukka kuin leffafriikki.

Sittemmin kukin omalla tavallaan rajuja ja hyvää makua kaihtavia lukukokemuksia ovat olleet mm. Arto Salmisen, Michel Houellebecq ja Robert Shelby Jr:n teokset. Sekä tietenkin Charles Bukowskin, joka on nykydekanttien suosiossa enemmän kuin joku Baudelaire tai Wilde. Suunnilleen näistä edellä mainituista aineksista syntyi myös oma kirjallinen yritelmäni Rauta-aika.

Viime aikojen keskeisiä mainintoja voisivat saada esim. Petri Tammisen Enon opetukset, Heikki Kännön Runoilija ja Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa.

Ehkä ”kaikkien aikojen iskevimpien kirjojen” sijaan voi ajatella, että eri elämänvaiheeseen kuuluvat erilaiset kirjat. Varsinkin varhaisemmalla iällä luetut kirjat ovat jättäneet jälkensä ja olisi vaikea kuvitella millainen ihminen olisi, jos ei olisi lukenut noita kirjoja kaikanaan. Jokin itsekunnioitus estää listaamassa lempikirjoiksi ihan niitä pahimpia juoppuhullun päiväkirjoja, mutta aivan objektiivisesti mitattuna ei ole totta, että nauttisin eniten juuri korkeakirjallisuudesta. Samalla tavalla musiikin puolella ymmärrän kyllä, millä tavalla Mozart on parempi kuin Beatles, mutta enemmän rock saa vibaa punttiin kuin kamarimusiikki.

Haluatko kirjailijaksi?

Mika Waltarin Haluatko kirjailijaksi on kirjoitusoppaiden klassikko ja oletettavasti vuonna 1935 ilmestyessään ensimmäisiä lajissaan Suomessa. Muunmuassa Kalle Päätalon kerrotaan lukeneen sen puhki nuoruusvuosinaan. Kokemus paitsi kirjailijana, myös kustannustoimittajana oli antanut Waltarille runsaasti kokemusta kirjoittaa aiheesta, mutta myös illuusiottoman ja ehkä jopa ivallisen näkemyksen kirjailijanalkujen kyvyistä. Waltari ei idealisioi eikä ihannoi kirjailijan ammattia eikä silittele myötäkarvaan aloittelijoiden romanttisia unelmia.

Kirjoitusoppaat voidaan jakaa karkeasti käytännön oppaisiin, jotka antavat tarkkoja ohjeita juonenkuljetuksesta, henkilöhahmon rakentamisesta ja rakenteesta ja antavat käytännön harjoituksia, sekä tsemppauskirjoihin, jotka muistuttavat, että ei saa antaa periksi, täytyy kirjoittaa paljon ja uskoa itseensä. Jälkimmäisten alalaji ovat kirjailijoiden itsensä elämäntarinat miten heistä tuli kirjailijoita elämällä sellainen elämä, josta tulee kirjailija. Waltarin opas on käytännön opas kuinka kirjailija ajaa asiaansa kustantamoiden ja kirjallisuutta julkaisevien lehtien kanssa. Käytännön neuvoista tutuin lienee ”Käsikirjoitus on aina kirjoitettava vain toiselle puolelle paperia!”, jonka Waltari mainitsee kaksi kertaa peräkkäin. Osa näistä neuvoista on jo vanhentuneita (kuten edellä olevakin, nykyisin kaikki kirjoitetaan digitaalisesti), mutta neuvot kirjailijan asenteesta ovat ajattomia.

Monet neuvot koskevat pikemmin kirjailijan asennetta kuin käytännön kirjoitustyötä, mutta minkäänlaisena tsemppauskirjana Waltarin opasta ei voi pitää. Tärkein hänen neuvoistaan kuuluu:

Parempi lopettaa ajoissa kuin koko elämänsä kantaa epäonnistumisen pettymystä!

Toinen tärkeä neuvo on seuraava:

Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

Nykyisinä somekirjailijoiden ja kirjailijabrändien aikana seuraava neuvo kuulostaa myös raikkaalta:

Kuta huonompi kirjailija on ja kuta vähemmän hän on julkaissut, sitä mieluummin hän käyttää itsestään arvonimeä kirjailija.

Sekä:

Kun ihminen, joka säilyttää pöytälaatikossaan kaikkien kustantajien palauttamaa käsikirjoitusta, kuvittelee olevansa suuri kirjailija ja pitää kustantajien ymmärtämättömyyttä eponnistumisensa syynä, silloin voimme olla varmat siitä, että tässä ihmisessä on jotain vikaa.

Jo Waltarin aikana kirjallisuus pyrki shokeeraamaan seksuaalisuudella ja ruumiillisuudella. Useassa kohtaa Waltari suhtautuu kirjallisiin shokkeihin ja alapääasioihin konservatiivisen kielteisesti:

Oksentaminen ja ulostaminen ovat kieltämättä elämän ilmiöitä, mutta koska jokainen normaali ihminen pyrkii tekemään nämä toimitukset muilta salassa, niin kunnioittakaamme tätä hänen haluaan kirjallisuudessakin.

Ylipäätään modernistiset kokeilut eivät Waltaria viehätä:

Eksperimentaalisen romaanin sairaalloisimpien ennätysten kuvaaminen ei kuulu oppaamme puitteisiin.

Sekä:

Voi olla, että jokaisen nuoren kirjailijan kehityksen kuuluu jonkinlainen bohemistinen vaihe, mutta kuta pikemmin pääset siitä eroon, sitä parempi sinulle itsellesi.

Waltari ei säästele sarkastista asennettaan nuoria runopoikia ja -tyttöjä opastaessaan:

Nuoruus, Eros ja runo kuuluvat erottamattomasti yhteen.[..] Jokainen ihminen, jolla on hiven mielikuvitusta ja taiteellisia taipumuksia, yrittää jonkin kerran elämässään runoa. Siinä ei ole mitään pahaa.

On hienoa, että vuonna 2012 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan jatkaa sarkastisessa asenteessaan Waltarin perinnettä. Sekin on opas kirjailijan uran käytännönasioihin ja kustannusmaailmaan. Ainakin sosiaalisessa mediassa moni on kokenut kirjan asenteen jopa ilkeäksi tunnistamatta kenties viittausta edeltäjäänsä. Ehkä arvioin tämän kirjan tässä blogissa seuraavaksi.

Luettelo Helsingin purettavista muistomerkeistä ja muutettavista paikannimistä

Kirjoitin aikaisemmin kotikaupunkini Turun päätöksestä poistaa Leninin patsas paikaltaan ja siirtää se varastoon. Siirtoa perusteltiin käynnissä olevalla Ukrainan sodalla. Nyt Helsingissä pohditaan Lenininpuiston nimen muuttamista alkuperäiseen muotoonsa Kukkapuistoksi. Aikaisemmin helsinkiläisiä on puhuttanut mm. Maailmanrauha -patsas, joka tällä hetkellä on sekin siirretty varastoon, mutta ainakin muodollisesti vain rakennustöiden alta suojaan. Turun Lenin-patsaan siirron yhteydessä pohdiskelin, pitäisikö esim. Suomen liittämistä Venäjään muisteleva ”Tapaaminen Turussa 1812” -patsas myös poistaa, mutta ilmeisesti kokoomuslaista Minna Arvea tämä patsas ei yhtä paljon häiritse.

Mutta nyt kun asiaan ryhdyttiin, niin päätin tehdä helsinkiläisille lyhyen listan patsaista, muistomerkeistä ja paikannimistä, jotka voisi purkaa tai muuttaa.

Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809
Meillä Suomessa on tavattu pitää Aleksantereita ”hyvinä” tsaareina ja Nikolaita ”huonoina”. Mutta halutaanko meillä Suomessa edelleen muistella itsevaltiasta, joka kävi sotia Euroopassa ja liitti Suomen osaksi Venäjää? Aleksanteri I myös perusti Pyhän allianssin, joka mm. demokratiaa vastustaessaan ja ”kristillisiä arvoja” edistäessään muistuttaa kovasti nykyistä Putinin propagandakoneistoa.
Patsaan lisäksi keisarin mukaan nimetty Aleksanterinkatu voitaisiin nimetä uudelleen, kuten myös Aleksanterin äidin mukaan nimetty Sofiankatu.

Mikonkatu ja Fabianinkatu
Venäläisten kenraalien Mihail Pavlovitš Romanovin ja Fabian Steinheilin mukaan nimetyt kadut ovat etenkin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ongelmallisia. Eihän Helsingissä voisi olla Sergei Šoigun mukaan nimettyä katuakaan?

Aleksanteri II:n patsas
Onko nyt Ukrainan sodan valossa oikein, että Helsingin keskeisimmällä paikalla on Krimin sotaa käyneen venäläisen keisarin patsas?

Arvo Turtiaisen patsas
Runoilija Arvo Turtiainen oli kommunisti, joka jatkosodan aikana tuomittiin sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Millaisen viestin tällainen muistomerkki lähettää kansalaisille keskellä Ukrainan sotaa?

Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki
Jos Lenin joutaa piiloon, niin kuinka tällaista väkivaltaista vallankumousta ihannoivaa monumenttia voidaan pitää julkisella paikalla?

Havis Amanda
Vielä 116 vuoden jälkeen tämä naisia halventava ja prostituutioon yllyttävä pariisilaisnaikkonen keikistelee Kauppatorin laidalla.

Maila Talvion muistomerkki ”Itämeren tytär”
Kirjailija Maila Talvio oli avoimesti natsi, anteeksi kansallissosialisti. Onko oikein, että äärioikeiston nostaessa päätään tällaisia 30-luvun kaikuja suvaitaan?

Kaivopuiston Rauhanpatsas
Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen kunniaksi pystytetty patsas on suomettuneisuuden propagandaa. Samaan sarjaan kuuluu Kansojen ystävyyden monumentti.

Sinebrychoffin puisto
Kun venäläisten kiinteistönomistusta Suomessa rajoitetaan, miksi näin keskeinen puisto on nimetty venäläisen oligarkkisuvun mukaan?

Mannerheimin ratsastajapatsas
Onko oikein, että keskellä Ukrainan sotaa eduskuntatalon edessä seisoo edelleen venäläisen upseerin patsas?

Näistä voisi aloittaa. On sanomattakin selvää, että seuraavaksi kaikki muu poliittisuus, alastomuus ja kaikki postmoderni kokeilu tulee poistaa kaupunkitilasta niin, että sinne jää vain kaupallisia mainoksia. Painotetaan vielä, että tämä ilmiö ei ole mitenkään verrattavissa minkäänlaiseen cancelointiin.

Vaarit taistelivat, vaarit muistelevat (Kun Suomi-rock puri ja löi)

En ole mikään bändikirjojen suurkuluttaja, vaikka musiikki noin muuten onkin lähellä sydäntä. Se vain tahtoo olla niin, että harvan levyn syntytarina on niin kiinnostava, että siitä jaksaisi lukea sen jälkeen, kun on lukenut kymmenen muuta vastaavaa syntytarinaa pohjiksi. Suomalaisbändeistä Wigwam (1, 2) ja Kingston Wall (3) ovat olleet niin tärkeitä, että niistä luin kirjat, samoin Kauko Röyhkästä (4, 5), jonka omaelämänkerran arvelin olevan sujuvasti kirjoitettu, sekä Nurmiosta (6) ja Leskisestä (7) muuten vain. Suomipunkista luin Miettisen (8) kirjan, vaikka punkista en oikeastaan edes välitä. Siinäpä ne tämän vuoden bändi/musakirjat melkein ovat.

Kolmikon Valtonen- Konttinen-Starck kirjoittama Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja on ainakin poikkeus (2015. Bazar-kustannus). Se, että pitäisikö tämän olla kirja vai vaarin kitkerä ja ylipitkä yleisönosastokirjoitus, on jokaisen päätettävissä, joka erehtyy tämän lukemaan. Kirja on kirjoitettu ilmeisesti pienessä jallukännissä, kieli poskessa ja kieliopista välittämättä. Eli aidolla rock-asenteella siis, ja joka siitä huomauttaa, on hirveä tosikko ja mahdollisesti ihailee Neuvostoliittoa.

Yhtä aikaa ennen kaikki oli paremmin, mutta nykyään on helpompaa, nykyään ei mitään saa sanoa (kuten neekeri), mutta eipä mitään saanut sanoa ennenkään, rock on vapaamielistä ja rajoja rikkovaa, mutta vain aito rock on aitoa rockia. Ja niin edelleen. Sekä tietenkin se kaikkien katu-uskottavien tekijöiden paradoksi, joka on kuin suoraan populististen puolueiden vaalisloganeista, että rock on ”aidon kansan” musiikkia, mutta silti eri asia kuin koko kansan suosimat Bee Gees ja Tapani Kansa, jotka eivät ole oikeaa rockia. Suosiota pitää tavoitella ja suositummuudella perustellaan ilmiön merkittävyyttä (Sleeppareiden Sinulle, äiti oli pitkään listoilla), mutta yhtä aikaa liian suuri suosio syö uskottavuuden (Danny ja muu suosittu iskelmä eivät ole uskottavaa musiikkia).

Kun Suomi-rock puri ja löi -kirja ei oikeastaan kerro rock-muusiikista, vaan sen aiheuttamasta pahennuksesta ja pahennuksesta yleensä. Kirjassa listataan ulkomuistista kaikki oudoimmat sensurointiyritykset, pahennusta aiheuttaneet tempaukset ja turhauttavimmat yhteiskunnan asettamat kiellot. Osa liittyy rock-musiikkiin, mutta useampi ei. Eli jos et tiennyt EU:n kurkkudirektiiveistä, Sleeppareiden Takaisin Karjalaan -levystä, Neekerin pusu -suklaasta, Salaman Juhannustansseista tai siitä, että homovitsejä ei vanhoina hyvinä aikoina pidetty homofobisina, tämä on oiva hakuteos.

Mikään yksityiskohta ei olekaan liian pieni kirjaan kirjattavaksi. Tietolaatikossa saamme mm. tietää, että Konttiselta olisi kyselty 80-luvulta tv-lupaa. Koska tv oli myyty pois, lupaa ei tarvittu ja tapaus sai onnellisen lopun. Tajunnanvirtamaisesti vyörytetään maailman vääryyksiä alkoholilainsäädännöstä likaisiin vessoihin ja liikennepoliisin virkainnokkuuteen.

Kustannustoimittaja ei kenties ollut tarpeeksi rock-ratkaisu poistamaan rönsyjä ja lyöntivirheitä ja niitä nopeallakin selauksella silmään osuneita asiavirheitä, kuten että Unkarin kansannousu 1956 on näköjään muuttunut Puolan kansannousuksi ja Zen Cafe ”Zero Cafeksi”. Mutta mitäpä näistä.

Muun muassa Tommi Liimatta kiinnittää Serkkuteoriassaan huomiota siihen (itsestäänselvyyteen), että joku Sleepy Sleepersien kaltainen bändi suorastaan elää sensuurista ja paheksunnan ilmapiiristä. Joka sukupolvella on omat rajoja rikkovat libertiininsä, joita kuunnellaan / luetaan / muuten kulutetaan siksi, että he ronskiudellaan herättävät pahennusta. Vai kuunteleeko joku Sleeppareita heidän musiikillisten ansioidensa vuoksi? (Itselläni oli teininä, jolloin Sleepparitkin oli jo aika vanha juttu, heidän kokoelmansa, joka sisälsi mm. hitit Pumpulitissit, Kaljaa kioskeihin ja Ilotyttö, joita kuunnellessa sitä mietti, että jos nämä ovat niitä parhaita kappaleita, niin mitähän ne muut ovat. Murrosikäisen mielenmaisemaan törkyhuumori kuitenkin upposi.) Kapinallisen rähinämusiikin (lue tähän mukaan kaikki muutkin ”rankat” kulttuurituotteet) kuluttaminen siis vaatii, ainakin vastaanottajan mielikuvissa, jonkun tahon, joka sitä paheksuu, oli kyseessä sitten jokin ulkoinen sensori tai kenties ihmisen oma yliminä ja sovinnaisuuden tunne. Kirjoitin aikaisemmin mm. kirjasodista ja siitä, kuinka ”kohukirja” on itse asiassa oma lajityyppinsä (genrensä), jonka tulkintaan on rakennettu sisään ajatus sen subversiivisuudesta ja siitä, että ”joku näistä rankoista jutuista varmaan loukkaantuu, paitsi minä liberaalina osaan lukea ne oikein”.

Samoin esim. M.A. Numminen , joka saa kirjassa myös omat tietolaatikkonsa, kertoo itsestään tarinaa valtakunnanärsyttäjänä, jonka tekemisiä on kielletty milloin missäkin. Kun Numminen levyttää Schubertin liedejä ja joutuu ”esityskieltoon”, se tuskin johtuu ”sensuurista”. Ehkä niitä vain ei jaksa kukaan kuunnella. Klassisen musiikin ystävät kenties arvostavat muita laulajia Nummista enemmän, vaikka kansan riveissä Numminen on kenties saanut — aika vähällä vaivallakin — mainetta juuri siksi, että hänen versionsa ovat ”herättäneet pahennusta”. Tuskin niitäkään silti kukaan illalla kotona laittaa levysoittimeen ja ajatuksella kuuntelee koko levyä läpi.

Kirjassa keskitytään 60-, 70- ja 80-luvuille ja nykyaikaa käsitellään vain ohimennen. ”Cancelointi” ei osunut terminä silmään kertaakaan, eikä kirjassa onneksi tehdä sitä virhettä, että liikaa annettaisiin ajan kullata menneitä ja väitettäisiin nykyajan ”suvaitsevaiston” ja ”woken” vievän kaikilta sananvapauden, eikä mitään saa enää sanoa (jonkin verran kuitenkin). Pikemminkin narratiivi on se, että ennen oli ahdasmielistä ja ankeaa ja nykyään ainakin vähän helpompaa ja siitä saamme kiittää oman aikansa rajoja rikkovia rokkareita, jotka ovat tarinan sankareita. (Samasta aiheesta aivan toisaalla Erik Idlen kommentti Crackedin artikkelissa. ) Tämä onkin lähempänä totuutta, vaikka moni onkin vastakkaista mieltä. On vaikea olla netin vapaussoturi, jos ei ole vihollisia.

Noin muuten ihan hauska ja viihdyttävä kirja, jos ei haekaan mitään vakavahenkistä tietokirjaa, vaan heittäytyy tajunnanvirran vietäväksi. Ehkä sieltä joku anekdoottikin jää kapakkakeskustelun besserwisseröintiä ryydittämään.

100% päivittäisestä ironiantarpeesta

Olen ironikko ja sanon sen ilman ironiaa. Olen aina tykännyt väännellä sanoja ja verbaalinen näppäryyteni sopii aikaamme, joka on tunnetusti jopa postmodernilla tavalla ironinen.

En ole kuitenkaan niin paatunut, etten tunnistaisi ironian ongelmaa. Kun aina tarkoitetaan jotain muuta kuin mitä sanotaan, ei lopulta sanota mitään. Joskus on vaikea saada suutaan auki, ellei keksi aiheesta jotain näppärää sanaleikkiä. Tunnistan kaltaiseni, ja joskus pitää erikseen kysyä tarkoittiko hän kirjaimellisesti mitä sanoi, jos se oli jotain vakavasti otettavaa. Pahimmillaan ironia johtaa kyynisyyteen.

Ironikko pelkää ottaa kantaa ja sanovansa tosissaan jotain, johon muuhun voivat tarttua. Aina kannattaa pitää asioihin etäisyys, josta käsin voi sanoa, ettei oikeasti sitä tarkoittanut. Olemalla tosissaan altistaa itsensä aina sille mahdollisuudelle, että muut pitävät sanottavaa naurettavana, siksi naurettavuus pitää suunnata sanottavan muotoon.

Kuka enää pitää maljapuheita tosissaan, ilman teeskennellyn teatraalista äänenpainoa, josta kaikki tunnistavat viittauksen maljapuheiden lajityyppiin ja siihen, että äänenpainoa liioittelemalla muistutetaan, että ei tässä tosissaan maljapuhetta kuitenkaan olla pitämässä. Eikö silti menetetä jotain, jos menetetään sekä aidon maljapuheen sisältö että muoto?

Ironian vastakohta toisessa ääripäässä on sentimentaalisuus. Sentimentaalikko nostaa tunteet etualalle ja rypee niissä kaikkien nähden. Rypeminen tarkoittaa kirjaimellisesti kaiken etäisyyden katoamista. Rakkaus on ääretöntä ja niin on surukin. Ne ovat läsnä itsenään eivätkä ne tarkoita mitään muuta, vaan täyttävät koko ympäristön merkityksillään. Ruusu on rakkauden symboli, mutta symbolin ja sen kohteen suhde ei luo minkäänlaista etäisyyttä samalla tavalla kuin ironia.

Sentimentaalikko ei pysty näkemään tilassaan mitään ironista, vaikka toistaakin kliseitä, jotka saattavat esimerkiksi liittyä johonkin ikäkauteen. Sentimentaalisuus on kaiken merkityksettömyyttä vastaan taistelemista ylikorostamisella ja tunteen paloon tuijottamalla. Täydellä liekillä palaessaan äärettömätkin tunteet kuitenkin ennen pitkää palavat loppuun. Kyynikko on pettynyt idealisti ja ironikko pettynyt sentimentaalikko.

Arabimaat ja uusi suomettuminen

Veli-Pekka Lehtonen haastattelee professori Teivo Teivaista Helsingin sanomissa uudesta suomettumisesta mm. Saudi-Arabian, Qatarin ja Turkin suhteen.

Elämme aikoja, jolloin on helppo syyllistyä whataboutismiin, mutta ovathan nuo sauditkin aika vekkulia porukkaa ja jos minkäänlaista moraalista rehellisyyttä maailmanpolitiikassa noudatettaisiin, niin joku boikotti esim. Saudi-Arabian suuntaan olisi aiheellinen. Ei vain taida tapahtua.

Asiasta kiinnostuneille suosittelen Ylen podcastia Ibn Saudista ja hänen perinnöstään.

Saudi-Arabia (ja muut emiraatit Arabian niemimaalla) on siinä mielessä suorastaan brandäämisen riemuvoitto, että kurjasta ihmisoikeustilanteesta huolimatta sitä ei oikein vakavasti arvostella miltään taholta. Koska maa on Natossa, siihen ei voi kohdistaa pakotteita. Muslimimaailman epävirallisena johtajana Saudi-Arabialla on merkittävä rooli siinä, millaista islamintulkintaa maailmalla suositaan, mutta uskottavaa ja rakentavaa kritiikkiä sitä kohtaan on vaikea löytää; kenties islamofobiksi leimautumisen pelossa islamia ei arvostella samoin kriteerein kuin esimerkiksi äärikristillisten ylilyöntejä. Rasismikeskustelussa arabit meitä ”kaukaasialaisia” hieman pigmentiltään tummempina ovat saaneet uhrin roolin, ainakin meidän länsimaalaisten diskurssissa, siitäkin huolimatta, että Arabian niemimaan maissa aasialaisia siirtolaisia sorretaan, eikä muutenkaan upporikkaita öljyvaltioita oikein voi pitää kolonialismin uhreina.

Iran sen sijaan on saanut osakseen (oikeutettua) kritiikkiä ja vakaviakin pakotteita, joiden toimivuudesta tosin voi olla montaa mieltä. Saudi-Arabiaa kohtaan ei ole kohdistettu mitään kansainvälisiä pakotteita, siitäkään huolimatta, että se käy naapurimaataan Jemeniä vastaan sotaa, josta kukaan ei ole kuullut mitään.

Saudi-Arabian (ja sen suosiman wahhabilaisen islamin suuntauksen) yhteys islamilaiseen terrorismiin on siinä määrin iso aihe, että sitä pitäisi käsitellä omassa postauksessaan, mutta esimerkiksi syyskyyn 11. terroristi-iskujen 19:sta tekijästä 15 oli kotoisin Saudi-Arabiasta. Tästä huolimatta Yhdysvallat ei kohdistanut kostoaan Saudi-Arabiaan, vaan Irakiin, tunnetuin tuloksin.

Naisten asemaa Saudi-Arabiassa voi verrata apartheidiin (vertauskuva edellä mainitusta podcastista). En aio tässä listata kaikkia yksityiskohtia, jotka lienevät tuttuja, ja jos eivät ole, niin googlettamalla niitä löytää. Olisi myös retorista temppuilua väittää, että ”kukaan ei puhu naisten oikeuksista arabimaissa”. Toki puhuu samalla tavalla kuin kauhujuttuja kaukaisista maista kerrotaan, mutta konkreettinen muutos vaikuttaa epätodennäköiseltä, varsinkin kun samaan aikaan täytyy ottaa huomioon, mitä länsimaissa asuvista muslimeista puhuu. Sama mielipide naisten hunnuista voi olla ihmisoikeuspuhetta tai sitten islamofobiaa.

Naapurimaissa kuten Qatarissa demokratia tai ihmisoikeudet eivät ole sen kummoisemmissa kantimissa. Asiaan on kiinnitetty huomiota tänä vuonna järjestettävien jalkapallon MM-kisojen vuoksi, mutta heikolta näyttää.

Dubaikin tuntuu olevan uusrikkaiden kapitalistinen gomorra, jonka kiiltävien pintojen ääreen mennään kuvauttamaan itseään edustusvaimojen kera antamatta sen häiritä, että pinnan alla on laajamittaista siirtotyöläisten riistoa.

Näyttäisi siis siltä, että Arabian niemimaan diktatuureja ei uskalleta arvostella oikealta eikä vasemmalta.

Pääsiäispolut ja uskonnonopetus kouluissa

Helsingin sanomissa kerrotaan tapauksesta, jossa pääsiäisen aikaan uskonnottomien lapsi oli joutunut osallistumaan uskonnolliseen ohjelmaan. Kyseessä oli ”pääsiäispolku”, jollaisen varmaan jokainen suomalaisen koulun käynyt muistaa lapsuudestaan, oli sitten luterilainen tai joku muu. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä kyseessä oli syrjintä, koska uskonnottomien lapselle ei ollut tarjottu vaihtoehtoista toimintaa.

Itsehän en osallistunut lapsena uskonnonopetukseen (olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin), mutta aina kristillisinä pyhinä oli näitä pääsiäispolkuja ja muita. En sitten tiedä, kuinka vakavasti tämä pitäisi ottaa. Opetetaanhan lapsille kaikenlaisia satuja, eikä se tarkoita että he lapsena uskoisivat, että metsän eläimet osaavat puhua ja kaikkea muuta. Keskustelu näyttää käyvän kuumana ja varmaan Twitterin puolella on otettu kantaa, todella älykkäästi, kuten Twitterissä aina.

Sellainen lapsuuskokemus tuli tästä mieleen, että kolmannella luokalla vietiin seurakuntatalolle tällaista ”pääsiäispolkua” seuraamaan. Siellä seurakunnan työntekijät kylpytakkeihin pukeutuneena esittivät pääsiäisen tapahtumia ja viimeisenä oli luonnollisesti ylösnousemus kolmantena päivänä. Värjätystä pahvista oli rakennettu ”hauta” seurakuntatalon kellarin nurkkaan ja me lapset saimme käydä kurkkaamassa sisään kuinka hauta todellakin oli tyhjä.

Kierroksen päätteeksi meidät lapset laitettiin jonoon ja seurakunnan täti kysyi vuorollaan meiltä kaikilta ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?” Kaikki vuorollaan lupasivat kiltisti. Minä, joka seisoin jonon viimeisenä ja mietin omiani, vastasin jotain ”häh?” tai ”emmätiiä”. Diakoni suutahti ja kysyi uudestaan (ilmeisesti sitä ei ollut tarkoitettu kysymykseksi) : ”lupaatko kertoa kaikille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä?”, johon vastasin jotain ”nojoo”. Luokanvalvojamme Keijo suuttui käytöksestäni niin pahasti, että piti mykkäkoulua eikä ollut kuulevinaan, vaikka yritin kysyä, että saako jo lähteä kotiin.

Joten jälleen kerran täytän lupaukseni ja kerron, että Jeesuksen ruumis ei ole pahvilaatikossa Vihtavuoren seurakuntatalon kellarissa. Luulen, että olen ainoa, joka on aidosti kertonut tämän lupauksensa mukaan kaikille.