Iranin mielenosoitukset

Kiinnostuin Iranista joskus 20v sitten, kun juttelin sosiaalisessa mediassa iranilaisten nuorten kanssa, jotka olivat varsin kyllästyneitä teokratiassa elämiseen. Siihen aikaan koko somen konsepti oli melko uusi ja ensimmäistä kertaa oli mahdollista keskustella suoraan ihmisten kanssa, jotka elävät sellaisessa kohtalaisen suljetussa semi-diktatuurissa kuin Iran. Ainakin aluksi tuntui, että vapaalla tiedonvälityksellä oli merkitystä maailman avautumisessa ja demokratisoitumisessa. Sittemmin valeuutisten, trollauksen ja kulttuurisotien aikakaudella tuo utopia on karannut kauemmaksi.

Sittemmin nuokin nuoret, kuten minäkin, ovat jo aika vanhoja, mutta teokratia seisoo edelleen. Muodollisesti Iran on tasavalta, jossa järjestetään vaaleja ja oppositiollakin on oikeus kampanjoida, mutta käytännössä valta on uskonnollisella johtajalla Ali Khameneilla. Iranissa näkyy myös hyvin selvästi se diktatuurin paradoksi, että kansa voi oikeasti haluta diktatuuria. Stereotyyppinen ajatus on, että diktaattori yksin pitää koko maata rautaisessa otteessaan kenties muutaman uskollisen kannattajansa avulla, mutta todellisuudessa diktatuureilla on kansan parissa myös aitoa kannatusta. Toimivasta demokratiasta ei kuitenkaan voi olla kyse, jos yksi ryhmä tukahduttaa muiden ihmisoikeudet, vaikka se tapahtuisikin muodollisesti lain kirjaimen mukaan.

Erityisesti naisten ihmisoikeustilanne Iranissa on puutteellinen. Keskustelu saa välillä absurdejakin piirteitä, kuten pohdinta siitä, onko naisten pyöräily laillista tai naisurheilijoiden esteet osallistua olympialaisiin ”säädyttömästi pukeutuneina”, ts. ilman hiukset peittävää huivia, hijabia. Iranissa hijabin käyttö on naisilla pakollista ja siitä onkin tullut siellä naisten sorron symboli.

Aina muutaman vuoden välein opiskelijat järjestävät mellakoita ja vallankumouskaarti tukahduttaa ne väkivaltaisesti. Vuoden 2009 mielenosoitusten symboliksi nousi Neda Agha-Soltan, nuori nainen, jonka kaartilaiset ampuivat kadulle. Alun perin osoitettiin mieltä vilpillisiksi väitettyjä vaaleja vastaan, mutta käytännössä kyse oli ylipäätään kyse liberaaleista ihmisoikeuksista ja etenkin naisten oikeuksista.

Nyt ollaan barrikadeilla jälleen, ja jälleen nuori nainen on taistelun symboli: Mahsa Amini kuoli pahoinpitelyyn ”moraalipoliisin” käsissä. Samalla tavalla kuin kuva Nedasta muuttui mielenosoitusten keulakuvaksi, myös Mahsa on antanut kasvot tämän vuoden protesteille. Videoilla hijabit palavat ja Twitterissä ollaan toiveikkaita, että nyt se systeemi kaatuu.

Nähtäväksi jää, muuttuuko lopulta mikään tänäkään vuonna.

Vallinkoski ja valkoinen työläismies

Kirjailija Noora Vallinkoski puhuu asiaa aiheesta, josta usein on vaikea puhua (Riihinen, Eleonoora: Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa. Helsingin sanomat. 11.9.2022 ). Tosin, kuten tavallista, kommentoijilta on itse juttu jäänyt lukematta, mutta ei siitä sen enempää muuten kuin huomiona, että harvinaisen paljon on tullut kommentteja kirja-arvosteluun / kirjailijan haastatteluun; näemmä niitä piisaa, kun otsikossa mainitaan ”valkoinen (työläis)mies”.

Sattumoisin minulla on juuri nyt kesken Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä, joka on juurikin kertomus fyysisestä työstä, kuten muutkin Päätalon romaanit. Työtä tehdään raatamalla, niska limassa ja perkelettä hokien. Toisaalta myös kova työmies on arvostettu. Nykyisin työpaikat maa-ja metsätaloudesta ja raskaasta teollisuudesta ovat kadonneet, ja sitä myöten myös arvostus fyysistä raatamista kohtaan. Yhteiskunnan hyvinvointi ei enää samalla tavalla lepää lihastyön tekijän harteilla, vaan koneiden.

Toki tämä on yleistys, niin kuin kaikki sukupuolia koskevat luonnehdinnat, mutta jos yleistys pätee 99% tapauksista, on sillä yhteiskunnallista vaikutusta juuri siksi ja siitä huolimatta, että joku sattuu tuntemaan sen poikkeuksen. Toki hyvälle muurarille on vieläkin käyttöä, mutta rajallinen määrä niitä muurareitakin tarvitaan työmarkkinoilla ja yhä vähemmän on sellaisia työpaikkoja, joihin voi vain kävellä kansakoulun penkiltä.

Viimeksi työväellä oli joukkovoimaa 70-luvulla. Sen jälkeen työpaikat ovat siirtyneet ulkomaille tai korvautuneet koneilla tai ulkomaisella halpatyövoimalla. Tavallisella duunarilla ei ole joukkovoimaa, eikä ole arvostustakaan, koska hän on korvattavissa.

Haastattelussaan Vallinkoski ei mainitse vastakkainasettelua ”sivistyneistön” ja ”kansan” välillä, mutta se sopii mainita tässä. Jostain saarijärvenpaavojen ajasta ”tavallista työtätekevää kansaa” on idealisoitu ja petytty, kun se ei ole sopinut asetettuihin rooleihin. Runebergien aikaa seurasi kansalaissota. Varsin keskiluokkaistaustaiset 1970-luvun taistolaiset odottivat työläisiltä turhaan vallankumousta. Ja niin edelleen.

Nykyinen ”uusvasemmisto” puhuu mielellään monenmoisten epäoikeudenmukaisuuksien vastustamisesta, mutta tavallinen kansa ei tunnu taipuvan edelleenkään ideaaliin ja suuntautuu pelottavana ja hallitsemattomana pidettyä duunarimiestä vastaan, jonka stereotyyppi on ”Persu-Erkki”, joka on rasistinen, sovinistinen, pahanhajuinen ja tyylitajuton. Koska ei voida sanoa ”alaluokkainen”, sanotaan ”kouluttamaton”. Tosiasiassa suurin osa duunarimiehistä on tavallisia työssäkäyviä palkansaajia, jotka toivovat tyttärelleen tasa-arvoisia mahdollisuuksia maailmassa ja ovat kiinnostuneita ulkomaalaisen kollegan kulttuurista, vaikka vahingossa syyllistyvätkin ”eksotisointiin”.

Reportaasikirjassaan Tie Wiganin aallonmurtajalle George Orwell kirjoittaa kuinka hänen aikansa sosialistit kyllä puhuivat paljon työläisistä, mutta eivät voineet kohdata oikeita työläisiä, yksinkertaisesti koska he haisivat niin pahalle (samassa kirjassa Orwell kuvaa myös työläisten elinoloja, joihin kunnolliset kylpytilat eivät kuuluneet). Nykyisinkin ”kouluttamattomat” ovat pelottavan ongelmallinen ihmisryhmä puolustettavaksi. Kun vastustetaan ”valkoista (hetero)miestä”, mielikuvissa ei ole se aidosti etuoikeutettu, koulutettu vaikuttaja tai kulttuurisia resursseja sujuvasti käyttävä keskiluokkainen mies, vaan juurikin se pelottava duunariäijä, joka ei sovi ”sivistyneistön” ideaaliseen muottiin.

Shakkiskandaali

Ensin henkilökohtaista taustaa. Olen harrastanut shakin pelaamista jo ala-asteelta saakka, mutta en ole ollut koskaan siinä erityisen hyvä. Kävin lapsena kiertämässä muutamat kilpailutkin, sekä junnusarjassa että yleisessä sarjassa aikuisten keskellä. Muistikuvani on, että hävisin jokaisen arvopelini. Sittemmin aikuisena kokeilin mm. Turun turnausta ja muutamia muita paikallisia otteluita. Pitkässä pelissä (90 + 90min) hävisin jälleen lähes kaikki pelini, vaikka omasta mielestäni pelasinkin kohtalaisesti. Ns. nopeassa pelissä (30 + 30min) olen pärjännyt huomattavasti paremmin ja voittanut n. puolet peleistä, millä mitalisijoille ei pääse, mutta jonkun ”against the all odds” -lohdutuspalkinnon kerran sain (eniten selo-pisteitä turnauksen aikana saavuttanut).

Tällä hetkellä pelaan vain verkossa, enkä sielläkään yhtä ahkerasti kuin pari vuotta sitten ja tasoni on huimasti laskenut. Shakki on siitä lahjomaton mittari älyllisistä kyvyistä, että siinä joko pärjää tai sitten ei. Aivojen toimintakyky hidastuu radikaalisti kohti neljää kymppiä, mutta koska aivot itsessään ovat sekä havainnoinnin väline että kohde, itse emme hidastumista huomaa. Paitsi kun on jokin numeraalinen arvo, jolla sitä mitata.

Livekilpailuissa on oma tunnelmansa. Pitkät pöydät lautoja ja kelloja vieri vieressä, nörttihien ja pierun haju (99.9% pelaajista on miehiä), jännittynyt tunnelma, pelianalyysien puheensorina tauolla, siirtopöytäkirjojen rapina, kellojen käynnistäminen ja laudalle napsahtavat ensimmäiset siirrot… Katsoin Queen’s gambit -sarjaakin mielelläni ja omasta mielestäni siihen oli hetkittäin saatu autenttista turnaustunnelmaa.

Turnauksiin ei kuitenkaan tällä hetkellä tee mieli. Tärkein syy on raha: lisenssi itsessään on aika kallis, 90€ vuosittain, pelistä jonka itsessään ei luulisi vaativan suurempia investointeja. Sen lisäksi itse turnauksien osallistumismaksut ovat useita kymppejä, joista osa palaa pelaajille palkintojen muodossa (eräänlaista uhkapeliä siis). Sen lisäksi paikallinen peliseura katsoo, että olen heidän jäsenensä edelleen. He eivät ole lähettäneet karhulaskua, mutta jos nyt osallistuisin turnaukseen, lankeaisivat minulle jäsenmaksut maksettavaksi 10 vuoden ajalta.

Yksittäiseen turnaukseen osallistuminen maksaisi siis useita satoja euroja.
Nykyisin nettipelaaminen on siinä määrin helpompaa, että tyydyn siihen, vaikka eihän siinä ole samaa tunnelmaa kuin oikean laudan ääressä istumisessa.

*

Sitten itse asiaan.

Shakkimaailma kohahti kuluneella viikolla, kun hallitseva maailmanmestari Magnus Carlsen poistui kesken arvostetun Sinquefield cup -turnauksen hävittyään pelin Hans Niemannille.

Carlsenin tasoinen pelaaja yksinkertaisesti ei häviä valkoisilla klassisessa aikaformaatissa. Ylipäätään tällä tasolla useimmat pelit pelataan tasan (mikä tietysti on katsojien kannalta melko tylsää) ja valkoisilla häviäminen heikommalle pelaajalle on poikkeuksellista. Hans Niemann ei ole ehkä mikään nobody, mutta ei missään tapauksessa moninkertaisen maailmanmestarin tasoinen pelaaja. Yllätysvoitto onkin nostattanut spekulaatioita vilunkipelistä, varsinkin kun Niemannin ympärillä on aikaisemminkin vihjailtu huijauksista online-peleissä.

Sitten on asian toinen puoli: mitään todisteita huijauksesta ei ole esitetty. Niemannin maine on lopullisesti tahriintunut hänen merkittävimmän voittonsa hetkellä. Ulkopuoliset tahot ovat vihjailleet Niemannin käyttäneen tietokonetta apuna, mutta miten, siitä kukaan ei ole esittänyt todisteita. Kuinka hän voisi puhdistaa maineensa, kun ei ole mitään todisteita tai konkreettisia väitteitä, joita kumota? Hänet tullaan muistamaan ikuisesti huijarina. On selvää, että Carlsen oli kyseisen tappion jälkeen sellaisessa tiltissä, että ei halunnut riskeerata uraansa pelaamalla turnausta loppuun huonolla keskittymisellä, mutta eikö hänen käytöksensä silti ollut varsin epäurheilijamaista?

Ehkä Carlsenilla oli huono päivä, tai ehkä hänen motivaationsa pelaamiseen on ollut laskussa. Hän on ollut maailman paras pelaaja jo vuosikymmenen, ja on ilmoittanut ettei aio puolustaa titteliään enää seuraavana vuonna. Jos Niemann käytti tietokonetta apunaan, niin yhtään uskottavaa pelianalyysiä en ole vielä nähnyt, jossa olisi osoitettu hänen pelanneen ”konesiirtoja”. Pikemminkin Carlsen pelasi keskinkertaisesti kuin että Niemann olisi pelannut äärimmäisen hyvin.

Konkreettisemmat syytökset koskevat sitä, että Carlsenin valmistautumissuunnitelmat olisivat vuotaneet. Jostain syystä Niemann oli osannut varautua juuri siihen avaukseen, jota Carlsen tuli pelaamaan.

Tämä taas johtaa siihen, miksi en välttämättä pidä nykyisestä huipputason shakista: taistelua ei käydä pelilaudalla, vaan annetaan tietokoneen etsiä parhaat siirrot, opetellaan ne ulkoa ja toistetaan laudalla siirrot, jotka 99% tapauksista johtavat tasapeliin. Paul Murphyn, Mikhail Talin, Rashid Nezhmetdinovin tai Robert Fisherin kaltaisia pelaajia ei enää huipputasolla näe.

Tällaiset kohut toki aina välillä nostavat mielenkiintoa.

Protestiäänestämisestä

Kun eilen kerroin jo yhden yläastemuiston, niin kerrotaanpa toinen.

Yläasteella meillä oli viisi rinkkaisluokkaa, joista luokka D tunnettiin pahisluokkana. Pahisluokka D:n piti valita itselleen taloudenhoitaja hoitamaan luokkaretkirahastoa. Luokan tytöt halusivat siihen jonkun harmaan hiirulaisen, mutta takapenkin pojat päättivät, että läpällä, piruillakseen ja ihan vittuillessa äänestetään siihen Pasi (nimi muutettu). Ulkoiselta habitukseltaan Pasi muistutti Nelson Muntzia, mutta sellaisella suomalaisen räkäisellä mopopojan twistillä. Koska pahisjätkillä oli luokassa enemmistö, saivat he tahtonsa läpi asiassa, jossa he normaalisti olisivat olleet että ihan sama. Pasi siis valittiin luokan taloudenhoitajaksi. Keväällä Pasi kävi nostamassa luokkaretkirahat ja osti niillä kaljaa ja röökiä. Sen pituinen se.

Kohugradu ”Breaking the silence” verkossa

Internetissä ja vähän muuallakin on loppukesästä kohistu Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen oppiaineen päätöksestä hylätä opiskelijansa gradu. Kohutapauksen vaiheista voi lukea esimerkiksi asiaan itsekin sekaantuneen Arto Helon bloggauksesta.

Nyt kiinnostuneille on tarjolla kuriositeettina itse gradu, joka löytyy Turun yliopiston sähköisistä julkaisuista. Kuriositeettina siksi, että tähän mennessä mielipiteet on jo muodostettu ja nettiin julkistettu itse opinnäytettä lukematta, joten tuskin ne siitä enää miksikään muuttuvat.

Yllättävää kenties monelle, ainakin minulle, oli graduntekijän sukupuoli. Oletin ennakkohuhujen perusteella kyseessä olevan vihaisen miehen, mutta Tanja Rönkkö kuulostaa naisen nimeltä, menemättä tässä mihinkään ”oletettu”-väännöksiin. Onko tällä sitten merkitystä, voi kukin itse päättää. Ainakaan kirjoittaja ei saa intersektionaalisessa ”etuoikeutettu”-bingossa rastia sukupuolensa kohdalle.

Itselläni ei ole valmiuksia arvioida akateemisia töitä. Selasin työn läpi, ja onhan siellä aika vapaalla kädellä hahmoteltu kriittisiä argumentteja ja jätetty taustoitamatta aika yleistäviäkin väitteitä. Työ sisältää runsaasti anekdoottimaisia mainintoja viime vuosien netissä kiertäneistä uutisista ja ainakin nopealla selaamisella pointti jäi niiden alle, enkä tarkemmin johtoluvun ja yhteenvedon luettuanikaan ymmärtänyt, mikä kirjoittajan pääväite oli. Ehkä palaan tähän aiheeseen, ehkä en.

Anekdoottina oma kokemukseni yläasteelta: maantiedon tunnilla piti tehdä esitelmä Saksasta. Kaveri sitten piirsi hakaristin tiivistelmän kanteen, because that’s what 9th graders do. Arvosanaksi tuli 5 1/2 ja opettaja murjotti lukukauden loppuun asti kieltäytyen vastaamasta mitä vikaa esitelmän sisällössä oli.

Mitä identiteetti tarkoittaa?

Stuart Hall kirjoittaa identiteetistä ja jakaa sen kolmeen historialliseen vaiheeseen (tässä kirjassa, jota minulla ei ole, joten siteeraan ulkomuistista, pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ). Ajallisuudestaan huolimatta ne menevät päällekkäin ja ovat kaikki nykyäänkin läsnä.

  1. Perinteinen identiteettikäsitys. Kukin syntyy tiettyyn asemaan, sukupuoleen, kansallisuuteen, ammattiin ja säätyyn ja siinä pysyy kuolemaansa asti. Ihminen on ydintään myöten sitä mitä on, aatelisilla virtaa suonissaan eri verta kuin maaorjilla, murjaanit ja muut pakanat ovat jossain puoli-ihmisen asemassa. Kaikilla on yhteiskunnassa se paikkansa, joka on syntymässä määrätty, eikä säädytön käytös ole sopivaa.
  2. Sosiaalinen identiteettikäsitys. Sosiologian nousun myötä 1800-luvulla huomattiin, että ihmisen ympäristö määrittää hänen identiteettinsä: katoliset ovat erilaisia kuin protestantit, kaupunkilaiset erilaisia kuin maalaiset, rikkaat erilaisia kuin köyhät, herrat erilaisia kuin orjat, eikä tämä johdu mistään syntymäominaisuudesta, vaan sosiaalisista ja yhteiskunnallisista rakenteista.
  3. Postmoderni identiteettikäsitys. Myöhäismodernissa yhteiskunnassa ympäristö muuttuu niin nopeasti, että sosiaaliset identiteetitkään eivät ole enää vakaita. Ja koska mikään ei ole synnynnäistä ja pysyvää, yksilö voi oikeastaan muuttaa omaa identiteettiään. Kukaan ei synny mihinkään pysyvään rotuun tai sukupuoleen. Jos identiteetit ovat riippuvaisia sosiaalisesta ympäristöstä ja yhteiskunnasta, niitä voi muokata muuttamalla yhteiskuntaa, ja toisin päin.

Tämä on sinänsä tuttua kaikille. Yleisesti perinteiseen identiteettikäsitykseen nojautuvia pidetään konservatiiveina, ellei jopa taantumuksellisina, ja käsitystä yleisesti vääränä, ainakin edistyksellisissä piireissä. Tällaisen identiteettikäsityksen jakavat esimerkiksi etnonationalistit, joita yleisesti pitävät rasisteina myös he itse. Ajatus pysyvästä identiteetistä on essentialismia, joka on paitsi faktuaalisesti, myös moraalisesti väärin. Asteikolla taantumuksellisuus–edistyksellisyys, jälkimmäiseen ryhmään itsensä identifioivat (sic) todennäköisesti jakavat postmodernin identiteettikäsityksen.

Otetaan kuitenkin muutama esimerkkitapaus:

  • Nuori nainen identifioituu karjalaiseksi, koska hänen isovanhemmillaan karjalaistaustaa. Hän tatuoi itseensä perinteisiä karjalaisia kuvioita, opiskelee karjalan kieltä ja syyttää suomalaisia karjalaisten syrjinnästä. Toinen löytää isänpuoleiset saamelaisjuurensa.
  • Seksuaalista identiteettiä ei voi muuttaa, ja ns. ”eheytyshoidot” ovat paitsi tehottomia, myös epäeettisiä.
  • Ihmiset, jotka ovat syntyneet väärään sukupuoleen, jolloin fyysinen sukupuoli korjataan vastaamaan henkilön oikeata sukupuolta. Huolimatta siitä, että ”postmodernissa” konteksissa lainausmerkkejä käytetään silloin, kun kieli ei aivan tavoita sitä, mitä ”tarkoitetaan”, en käyttänyt lainausmerkkejä edellisessä virkkeessä, jotta ei tulisi kuvaa, että suhtautuisin ”ironisesti” trans-ihmisiin.

Esimerkkejä voisi luetella ad infinitum. Yhteistä niille kaikille on, että identiteetillä on jokin aito, pysyvä ydin. Vain ympäröivä sosiaalinen todellisuus ja ihmisen ulkoiset piirteet ja olosuhteet poikkeavat siitä, mitä henkilö ”todella” on sisimmään.

Ainakin vähemmistöidentiteetit ovat siinä määrin ”todellisia”, että yksilö voi löytää itsensä niistä vielä sukupolvien katkoksenkin jälkeen. Toisaalta sellaiset ihmiset, joiden mielestä nationalistinen kansakäsitys on keinotekoinen konstruktio, ja kansakunnat ”vain” kuviteltuja, ovat myös sitä mieltä, että vähemmistöillä, kuten esimerkiksi juuri saamelaisilla ja maahanmuuttajaryhmillä, on kuitenkin oikeus kulttuuriinsa, eikä tulisi mieleen väittää, ettei näiden ihmisten kokemus omasta identiteetistä olisi todellinen.

Jo vitsiksi muodostuneen hokeman mukaan ”sukupuolenkorjausleikkauksia pitäisi tehdä sosiologien eikä kirurgien, jos sukupuoli on sosiaalinen konstruktio”. Voi olla, että vitsi on siinä mielessä vanhentunut, että ajatus sukupuolesta pelkästään sosiaalisena konstruktiona ei ole enää päivän hokema — en ole varma mikä on ”virallinen” kanta. Jokinlainen essentialismi näyttäisi palaavan, kun viisari tekee koko kierroksen. Ihmisen sukupuoli ei riipu (sortavista) yhteiskunnallista rakenteista, eikä kehollisista piirteistä (jotka korjataan leikkauksella), vaan jonkinlaisesta aineettomasta ytimestä, joka on ainoa todellinen identiteetin lähde. Narratiivin ytimessä on ”löytäminen”, kun on löytänyt sisältään sen, mitä ”oikeasti” on, voi alkaa muokata kehoaan sen mukaiseksi pukeutumisella, tatuoinneilla, lävistyksillä tai leikkauksilla.

Näyttäisi siltä, että vaikka postmoderni identiteettikäsitys kuvaakin aikaamme parhaiten, on se joko ymmärretty väärin, tai sitten Hallin päivien jälkeen tilanne on muuttunut. Postmoderni ei tarkoita pysyvien identiteettien katoamista eikä identiteettien itsensä joustavuutta, vaan sen määrittelyn joustavuutta, miten voimme ilmaista pysyvää, synnynnäistä identiteettiämme.