Kansallissosialismin ja kommunismin eroista

Viimeaikaisten maailmanpoliittisten tapahtumien vuoksi olen selaillut Itä-Euroopan historiaa. Viktor Sebestyenin Revolution 1989 – The Fall of the Soviet Empire on viihdyttävä johdatus aiheeseen. Sunnuntaina tuli bingetettyä 6 osaa Netflixin sarjasta Kleo, joka faktojensa puolesta on korkeintaankin viitteellinen, mutta ihan viihdyttävä ja tarjoilee esteettisesti vahvaa neukkunostalgiaa.

Eräs pohdinnan aihe, johon usein tulee palattua, on oikeistolaisen (natsismi, fasismi jne) ja vasemmistolaisen (kommunismi, stalinismi, ”kansandemokratia”) autoritaaristen ideologioiden erot. Etenkin em. sarjaa katsoessa kohtaukset (jotka kenties oli rakennettu tarkoituksella), joissa lapsesta asti kasvatetaan Puoluetta sokeasti tottelevia ideologisia robotteja, jotka marssivat univormuissa ja toistelevat Puolueen propagandaa tulee miettineeksi, että eivätkö nämä ihmiset todellakaan nähneet yhtäläisyyksiä natsismiin, joka oli olevinaan heidän päävihollisensa?

Huolimatta historiallisista eroista ja aatteellisista nyansseista molemmat autoritarismin muodot muistuttivat ulkoisesti toisiaan. Anti-liberalismi, militarismi, suurten johtajien henkilökultti, totalitarismi ja niin edelleen, näitä tuskin tarvitsee kenellekään erikseen listata. Mutta mitkä ovat niiden erot, ja tällä tarkoitan sellaisia perustavanlaatuisia ontologisia eroja?

Slavoj Žižek usein kertoo samat vitsit luennoillaan ja hänen vastauksensa otsikon kysymykseen usein ilmaistaan kahdessa anekdootissa. Ensimmäisessä anekdootissa hän vertailee kuinka johtajat vastaanottavat aplodit: Hitler ja Mussolini patsastelevat leuka pystyssä, mutta kommunistijohtajat kuten Stalin yhtyvät aplodeihin. Toisessa anekdootissa Siperiaan tuomitut toisinajattelijat allekirjoittavat onnittelukirjeen Stalinin syntymäpäivän johdosta. Tällaista absurdia näytelmää ei esimerkiksi kansallissosialismissa olisi pidetty mahdollisena: juutalaiset ja muu ”epäkelpo aines” oli repäisty irti yhteiskuntaruumiista, eikä suuri johtaja heidän onnitteluitaan kaivannut.

Tällaisilla pienillä huomioilla Žižek hahmottelee totalitarismien syvällisiä eroja niiden mentaliteetissa ja eetoksessa. Itse olen miettinyt osin alussa mainitsemani tv-sarjan kaltaisten trooppien innoittamana valheen ja toden asemaa totalitarismin ytimessä. Jo Platonin ajoista tietty määrä valhetta on katsottu välttämättömäksi pitää totalitarismi pystyssä. Toinen vastakkainasettelu on hyvä vs. paha ja sen suhde valheeseen ja totuuteen.

Valheesta tulee vielä erottaa erehdys. Jos uskot siihen, mitä sanot (ja teet), kyseessä ei tarkalleen ottaen ole valhe, vaikka propositio olisikin epätosi. Toisin sanoen, jos naiivisti uskot propagandaan, et ole valehtelija, vaikkakin väärässä. Mutta miten syvälle naiivi usko meni ja uskoivatko johtajatkin omiin valheisiinsa? Yksinkertaistaen fasistisen totalitarismin ytimessä on ajatus oman kansan tai rodun ylivertaisuudesta ja kommunistisen totalitarismin ytimessä marxismi-leninismin oppi. Uskoivatko näiden asioiden keksijät omiin teorioihinsa?

Erilaiset rotuteoriat olivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maailmassa yleisesti hyväksyttyjä ja sen aikaisen tieteen omaksuman käsityksen mukaisia. Kansallisaate, joka itsessään oli hyvä asia ja keksittäessä suhteellisen liberaali liike, oli muuttunut kansallissovinismiksi ja kaikki Euroopan kansat pitivät itseään ylivertaisena. Natsien (ja Italian fasistien) ei siis tarvinnut keksiä mitään uutta, vain viedä jo ilmassa olevia aatteita äärimmäisyyksiin. Toki propaganda sisälsi suoranaisia valheita juutalaisten maailmanvalloituksesta ja Siionin pöytäkirjoista, mutta pohjimmiltaan kun natsit sanoivat sortavansa kaikkia ”heikompia rotuja”, eivät he siinä valehdelleet. Vaikka sodan jälkeen saksalaiset väittivät, etteivät tienneet juutalaisten joukkotuhosta, eivät juutalaisvainot mitenkään salassa tapahtuneet. Fasistit Saksassa ja Italiassa eivät väittäneet ajavansa demokratiaa, tasa-arvoa tai rauhaa, vaan vastustavansa niitä. Kaikissa kauheuksissaan natsit olivat sentään rehellisiä: SS-miesten lakissakin oli pääkallo, kuoleman symboli.

Vertailu kommunismiin on siinä määrin epäsuhtaista, että kommunistisen totalitarismin historia jatkui vielä Euroopassa vuoden 1945 jälkeen vuoteen 1989 (ja Euroopan ulkopuolella edelleen) ja kävi läpi erilaisia kausia. Neuvosto-Venäjän alkuvuodet olivat toisenlaiset kuin vakiintunut sosialismi Varsovan liiton ”kansandemokratioissa”. Mutta mikä oli tämän kaiken ytimessä? Samoin kuin rotuteorioita, monenlaisia utooppisia sosialismeja ja kommunismeja liikkui 1900-luvun alun aateilmapiirissä ja oikeastaan marxismi-leninismi oli vain yksi niistä, mutta joka pääsi vallalle Venäjän vallankumouksen kautta ja levisi ympäri Eurooppaa, etenkin toisen maailmansodan jälkeen Stalinin ”vapauttaessa” Itä-Euroopan. Se siis levisi ”miekkalähetyksen” kautta, mutta oli sankoin joukoin niitä, jotka aidosti uskoivat marxilais-leninistisen neuvostokommunismin olevan historian paras aate ja yhteiskuntajärjestelmä.

Itse Marx varmasti uskoi omiin teorioihinsa, mutta kun sata vuotta Kommunistisen manifestin julkaisun jälkeen katsoi Itä-Euroopan tilaa, saattoi havaita etteivät teoriat toimineet käytännössä, ainakaan sillä tavalla kuin niitä yritettiin Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa soveltaa. Samaan aikaan propaganda kertoi neuvostokansalaisten elävän maailman parhaassa valtiossa, vaikka kaikki näkivät, että kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Valtion budjetti hupeni sotavarusteluun, vaikka julistettiin rauhaa. Puhuttiin vapaudesta ja demokratiasta ja vangittiin toisinajattelijoita.

Moni onkin sanonut kommunismista, että ”teoria oli hyvä, mutta toteutus huono” (keskustelu siitä, oliko kyseessä ”oikea ja aito” sosialismi/kommunismi, on toisen postauksen aihe). Niin tai näin, systeemi pysyi pystyssä vain valheiden avulla. Äänestysprosentit ja vaalitulokset ilmoitettiin etukäteen, viisivuotiskauden huikeat talousluvut päätettiin puoluetoimistossa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.

Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan, asetti se heti sodan alkupäivinä Terijoelle vaihtoehtoisen hallituksen ja propagandansa mukaan tuli Suomeen vapauttajana ja olevansa liitossa Suomen ”hallituksen” kanssa vapauttamassa Suomea fasisteista. Kun Saksa hyökkäsi Puolaan, väitti se Puolan rajavartijoiden provosoineen (samalla tavalla kuin Neuvostoliitto lavasti Mainilan laukaukset), mutta Saksan propagandassa hyökkäyksen motiivina ei väitetty olevan Puolan ”vapauttaminen” miltään. Saksa halusi ”elintilaa” idästä ja orjuuttaa slaavit ja liittää entiset Preussin alueet itseensä. Tämä oli propagandan viesti omille ja ulos päin. Natsien ideologia oli avoimen aggressiivista ja brutaalin väkivaltaista eikä edes yrittänyt esiintyä rauhantuojana.
Viikkoa ennen hyökkäystä Hitler piti puheen:

The object of the war is … physically to destroy the enemy. That is why I have prepared, for the moment only in the East, my ’Death’s Head’ formations with orders to kill without pity or mercy all men, women, and children of Polish descent or language. Only in this way can we obtain the living space we need. [Ks. esim. Wikipedia]

Neuvostojoukot ”vapauttivat” Itä-Euroopan, mutta kun Unkarissa vuonna 1956 pyydettiin ”vapauttajia” palaamaan kotiinsa, tankit tukahduttivat kansannousun, jota propagandassa kutsuttiin ”hitleriläiseksi vastavallankumoukseksi” ja jolta neuvostojoukot jälleen pelastivat Unkarin. Kuinka natsit olisivat propagandassaan asian esittäneet, jos heidän tuhatvuotiseksi kaavailema Kolmas valtakuntansa olisi selviytynyt sodasta voittajana ja olisi joutunut tukahduttamaan kansannousuja alistamillaan alueilla? Kenties kysymys on väärin asetettu, kenties natsit olisivat joutuneet muuttamaan propangandaansa sodan jälkeen. Luultavasti se olisi verhottu juutalaisten salajuoneksi, mutta propagandassa tuskin olisi painotettu kansallissosialistisen aatteen edistämistä, pikemminkin asenne olisi ollut avoimemmin ”me teemme tämän, koska voimme”. Sama koskee Prahaa vuonna 1968.

Natsismin ytimessä oleva rotuoppi oli virheellinen ja ristiriitainen, mutta ei ole syytä olettaa, etteivätkö sen kannattajat olisi uskoneet siihen ja pyrkineet toteuttamaan sen visiota väkivallalla ja julmuudella. Kommunismin ytimessä taas oli ajatus edistyksestä ja vapaudesta, mutta joka käytännössä ei toiminut, vaan jota täytyi ylläpitää väkivallalla, joka propagandassa verhottiiin joksikin muuksi. Natsismi ihannoi voimaa ja rivissä marssivia, sokeasti tottelevia kansalaisia. Kommunismi oli muodoltaan yksi yhteen sama, vaikka väitti olevansa muuta. Natsismi oli avoimesti ”paha”, mutta väitti pahuutta oikeudeksi. Kommunismi väitti olevansa ”hyvä”, mutta teki sen nimessä vääryyttä.

Olen tähän mennessä käyttänyt imperfektiä, koska olen halunnut puhua edellä mainituista ideologioista niiden historiallisissa muodoissa. Tämä perustavanlaatuinen ero pätee silti edelleen.

Jos puhutaan äärioikeistolaisista ja vasemmistolaisista (siis aidosti ääriliikkeistä, vaikka natsismiksi ja kommunismiksi kutsutaan nykyään kirjaimellisesti kaikkea), erot kannattajien eetoksessa ja lähtökohdissa ovat merkittäviä. Ääriliikkeisiin hurahtavat ja hakaristejä ja sirppejä ja vasaroita sillankaiteisiin tuhristavat enimmäkseen nuoret, mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, ja säväreitä extremismistä hakevat monet vanhemmatkin höyrypäät.

Äärivasemmistolaisia määrittää voimakkaimmin naiivius. On varmasti totta, että äärivasemmistolaiset vilpittömästi kannattavat vapautta, tasa-arvoa ja kansojen veljeyttä, ja vievät sen ääripäähän kyllästyttyään liberaalin demokratian maltillisuuteen ja heiluttelevat punalippuja Che Guevara -paita päällä ja rastat solmussa ja siteeraavat Leniniä ymmärtämättä ehkä historiaa tai sitten aktiivisesti unohtaen millaisiin tekoihin kommunismin nimissä on syyllistytty. Jos tämä liittyy ikäkauteen, on se korkeintaan harmitonta ja koomista. Kovin pitkään tämä kausi ei voi jatkua siksikään, että se perustuu itsepetokseen ja jatkuviin valheisiin. Tyyppiesimerkki onkin miedoista huumeista kiinnostunut ikiopiskelija, joka harjoittaa ihan kaikkea aktivismia, johon haluaa saada vähän rankkuutta mukaan.

Äärioikeistolaista hakaristin riipustajaa taas kiehtoo pahuus. Hän on edellistä vieläkin perusteellisemmin kyllästynyt liberaaliin demokratiaan ja hän saa kiksejä siihen liittyvän nihilismin ja brutaaliuden voimasta. Tyyppiesimerkki tällaisesta on vähän liikaa aikaa verkossa viettävä elämäänsä turhautunut nuori mies, joka viehättynyt kaikenlaista ”pahasta”.

Jossain vaiheessa verkon libertaaripiireissä kaikenlainen rasismi/fasismi/sadismi tuntui saavan kannatusta (disclaimer 1: libertarismi on siinä määrin monitahoinen liike sekin, jolla ei nykyään tarkoiteta 1700-luvun ranskalaisia elostelijoita, vaan anarko-liberalismia lähellä olevia oikeistolaisia piirejä, joita en tässä kaikkia aio leimata, mikä mainittakoon ennen kuin joku asiasta kommentoi). Ihmisiin, joihin libertarismin moraalinen egoismi ja itsekkyyden oikeutus, yleinen antivasemmistolaisuus ja köyhien ja heikkojen halveksunta vetosivat, tuntui vetoavan myös natsismin nihilismi ja brutaali voima, tai sitten puhtaasti se, että molemmat ovat vahvasti valtavirran pehmeitä arvoja vastaan. Se ei tunnu lainkaan haittaavan, että libertarismi ja autoritarismi ovat ristiriidassa, kunhan ollaan ”kommunismia” vastaan. Aika moni libertaari, ellei jopa ”klassiseksi liberaaliksi” itseään kutsuva verkon uhoaja on muun muassa rasisti ja vastustaa seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia.

Samalla tapaa black metal -piireissä (disclamer 2, tiedätte kyllä) on aina flirttailtu ”pahuuden” kanssa ja välillä palvottu vähän saatanaakin. Tähän pahuuden palettiin natsismi tuntuu sopivan, vaikka kenties 1930-luvun kirkasotsainen hitler-nuori olisi tuskin äärimetallin estetiikkaa ymmärtänyt, vaan pitänyt sitä osoituksena henkisestä rappiosta.

Näin siis Suomessa. Siksi en ole suomalaisista ääriryhmistä huolissani. Vasemmistolaiset ryhmät saavat kenties jonkun cancel-kampanjan aikaiseksi siitä, että suomen kielessä ei ole tarpeeksi pronomineja, joiden väärinkäyttöä vastaan voisi taistella. Oikeistolaiset pahimmillaan häiriköivät Pride-kulkuetta. Toimivassa demokrastiassa ääriliikeet pysyvät ääriliikkeinä ja siksi marginaalissa.

Maailmalla ääriajattelu sen sijaan on saanut vaarallisen paljon jalansijaa. Esimerkiksi Venäjän toimet Ukrainassa eivät perustu mihinkään sen kummempaan oikeutukseen kuin brutaaliin voimankäyttöön. Niin sanottu ”putinismi” ei ole mikään oikea aate, jolla olisi jonkilainen sisältö tai visio. Vaikka sen tarkoitus on palauttaa neuvostoimperiumi, ainakin osittain, ei se tee sitä minkään aatteen tai edistyksen nimissä. Vaikka venäläisessä propagandassa on väitetty, että ”erikoisoperaatio” olisi suunnattu ”natseja” vastaan, on kaikille selvää, että ”natseilla” tarkoitetaan liberaalia länsimaista demokratiaa, jonka pelätään saavan Ukrainassa jalansijaa. Venäläisessä propagandassa hekumoidaan avoimesti Ukrainan ja sen väestön tuhoamisella. Samalla tavalla kuin natsi-Saksan brutaali voimankäyttö, myös Venäjän agressiivinen toiminta on löytänyt länsimaissa fanittajansa, mutta kuinka kauan siihen uskotaan nykyisen sotamenestyksen myötä — ilman neuvostotyylistä valepropagandaa – jää nähtäväksi.

EDIT, JÄLKISANAT: tätä kirjoitettaessa Mihail Gorbatšov on kuollut. Joskus fiktiivisissä kirjoissa päähenkilöt kuolevat kesken tarinan, mutta näköjään näin voi käydä myös tietokirjojen henkiöille. Helsingin sanomien muistokirjoituksessa kerrotaan, että Gorbatšovia ei arvosteta nyky-Venäjällä. Lännessä häntä arvostetaan siitä, että hän lopetti kylmän sodan ilman kolmatta maailmansotaa, mutta samalla ajoi alas Neuvostoliiton imperiumin. Mikä kertoo aika paljon tiettyjen tahojen arvoista.

EDIT2: Ville Hytönen kirjoittaa Suomen kuvalehdessä osittain samoista teemoista.

Somekirjailijuudesta (kuka saa kirjoittaa ja mitä)

”Kirjallisuus on enää vain terrorismin ja kamanvetämisen korvike”, polemisoi Markku Eskelinen vuonna 1987 hänen ja Jyrki Lehtolan kirjoittamassa vihaisten nuorten miesten pamfletissa Jälki-sanat: Sianhoito-opas, jolle tyrskähtelin sitä viime viikolla lukiessani ja kyllähän se vähän huvittaa, että jonkun mielestä kirjallisuudella on tuonkaan vertaa painoarvoa, edes ironisesti, tai kenties ajat ovat 35 vuodessa muuttuneet ja leikinlasku ”kirjallisesta terrorismista” on kokenut inflaatiota oikean terrorismin myötä. Kirjallista terrorismia ei ole kirjan kirjoittaminen, mutta kirjailijan puukottaminen voi olla. Toisaalta, olisi sekin optimista olettaa, että Salman Rushdien puukottamisen taustalla olisi varsinaisesti kirja(llisuus). Rushdien kirjaa ei ole lukenut sen enempää terroristi kuin siitä sosiaaliseen mediaan postannut sananvapaustaistelijakaan.

Hesarissa Eleonoora Riihinen kirjoittaa somekirjailijoista (Somevaikuttajat keskustelevat Instagramissa nyt siitä, kuka saa kirjoittaa kirjoja, vaikka löytyisi paljon olennaisempikin kysymys. 18.8.2022). Luin jutun, mutta en todellakaan aio mennä Instagramiin katsomaan, mitä siellä ”keskustellaan”. Jutun perusteella kiista koskee ”portinvartijoita” ja niitä, joiden mielestä kaikki on epistä tai jotain.

Kehitys on ollut olemassa jo jonkin aikaa, eikä sinänsä henkilöidy yksittäiseen somejulkkikseen. ”Oma kirja” on monelle unelma omalla bucket listillä , matka omaan sisimpään ja samalla tavalla saavutus kuin puolimaratonin juokseminen, eikä sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan unelmat toteutuvat ja sen esteenä ovat tyhmät portinvartijat.

Kirjasta on tullut yksi viestintäkanava muiden joukossa: postataan Instaan, pidetään omaa kanavaa Tubessa ja kirjakin tulee jossain vaiheessa, miksipä ei. Se on tapa kasvattaa henkilöbrändiä ja kirjalla on edelleen sellaista prestiisiä, jota omalla sometilillä ei ole, lukuharrastuksen laskusta huolimatta. Ja tällä tarkoitan nimenomaan painettua kirjaa: e-kirja ei ole samalla tavalla ”kirjailijuuden” lähde. Äänikirja on nosteessa ja mukava lisä, joka tehdään ”oikean” kirjan päälle. Joillekin oman unelman saavuttaminen on vaikeata, joillekin helppoa, jos on jo aihe tiedossa (esim. ”miten minusta tuli minä”), mutta rankkaa työtä se on silti.

Kirjailijakontekstissa onkin yleistynyt se julkkistyyppi, joka on somevaikuttaja/esseisti/bloggaaja/ihmisoikeusaktivisti/elämäntapavalmentaja/instamalli ja nyt myös KIRJAILIJA. Kirjallisuuttahan on itsessään kaikki, joka painetaan kansien väliin, riippumatta sisällöstä tai aiheesta. Tässä tapauksessa esimerkiksi itseoppineen personal trainerin terveysvinkit. Kirjailijalla on oma blogi, jota ei kirjoiteta ihmisille vaan hakukoneille. Hän pitää itsestään paljon melua kaikilla alustoilla, koska se on osa kirjan markkinointia. Hän on itse kirjansa sisältö, ihminen josta pidetään, mutta kuitenkin sillä tavalla ärsyttävä, että jakaa mielipiteitä ja herättää tällä tavoin maksimaalisen huomion. Hän on täällä tänään ja esittelee itsensä kirjailijaksi, jollei sitten koko rimpsulla.

Kun kirjamessujen pääesiintyjänä ovat Cheek ja JVG, on varmasti aihetta olla iloinen siitä, että kirjallisuus ei ole vain pölyttyneiden ja tylsien vanhojen ukkojen jaarittelua ja ehkä nyt vihdoin saadaan ne nuoretkin innostumaan. Cheek on siinä mielessä hyvä esimerkki, että Cheekin koko tuotannon ainoa sisältö on Cheek itse, tarina rankasta lapsuudesta ja Cheekin menestyksestä.

Ei kirjallisuus ole kamanvetämistä tai terrorismia, se on inspiraatiotaulu. Tai kuin ystävä, hyvä tyyppi, jonka tunnet ja oikeastaan sen kirjankin voi jättää siitä ihmisen ja kirjailijan välistä pois.

(Toisaalta, kun hakee Twitteristä hakusanalla ”kirjallisuus” ja ensimmäinen tulos on kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen, joka kuvailee itseään näin: ”Intohimoni lukemiseen on antanut minulle paljon. Siksi luen aina kun voin. Liity lukuseuraani!”, alkaa kaipaamaan jonkinlaista kirjallista terroria.)

Mikä tässä sitten risoo? Ehkä se, että olen ollut kirjanörtti lapsesta asti, ja nyt popular kids tulevat meidän tontille. Tältäkö kulttuurinen omiminen tuntuu? Tiedän olevani tylsimys ja elitisti, mutta elämäntaito-oppaat, laihdutusvinkit, värityskirjat tai fanikirjat eivät ole kirjallisuutta. Sinänsä en ole huolissani mahdollisuuksien kaventumisesta: lyhytikäisillä julkkishiteillä otetaan rahat pois kuljeksimasta ja rahoitetaan muutama heikommin tuottava taiteellisesti korkeatasoisempi teos. Silti se johtaa kirjallisuuden inflaatioon. Miksi enää edes elätellään toiveita, että nuoret lukisivat kirjallisuutta, jos saman sisällön saa somesta?

EDIT: Jo reilu vuosi sitten käytiin sama keskustelu, joka lähti liikkeelle Laura Frimanin kolumnista ja jota Ville Hämäläinen tiivistää artikkelissaan ja joka sanoo oikeastaan kaikki samat asiat kuin minäkin.

Totuus Marin-kohusta

Luultavasti yksityiskohtiin ei tarvitse mennä ihmisiä ja mediaa koko edellisen viikon kuohuttaneeseen tapahtuman suhteen: istuva pääministeri Sanna Marin oli ollut yksityisasunnossa juhlimassa, käyttänyt alkoholia, mahdollisesti myös tanssinut ja tästä oli levinnyt video Internetiin. Oli järkytytty, pöyristytty, loukkaannuttu ja mieliä pahoitettu.

Vai oliko? Enimmäkseen ihmiset tuntuivat olevan kohusta vaivaantuneita, mutta loukkaantuiko kukaan heistäkään, jotka ilmaisivat ”tuohtumuksensa” sosiaalisessa mediassa? Oliko se heidän tuntemansa tunne mielipaha vai pikemminkin vahingonilo? Kaikkihan haluavat nähdä kuinka vallanpitäjiä kiskotaan alas jalustaltaan tavallisen tallaajan tasolle, jos he osoittavat samoja inhimillisiä heikkouksia kuin tallaajakin. Kysyttäessä he ehkä vastaisivat, että eivät ehkä haukkoneet henkeä järkytyksestä bilevideon nähtyään, mutta se ei sovi ”ministerin arvolle”, mikä tarkoittaa, että joku muu olisi voinut loukkaantua siitä. Sitä paitsi Marin on yhtä aikaa kommunisti, feministi että globalisti ja nyt nähdään, mitä verorahoilla tehdään samaan aikaan kun kansa raataa hiilikaivoksessa.

Nolompi kuin pääministeri Marinin tanssi on se tanssi, joka pitää käydä moraalista närkästystä esittäessä. Minkä kuvan se antaa nuorisolle? Menkää lapset mieluummin vaikka katsomaan, kuinka iskä huorittelee naispoliitikkoja netissä.

Rajalinjat jakaantuivat poliittisten rajojen, mutta ei puoluerajojen vaan pikemminkin identiteettipoliittisten rajojen mukaan. Loukkaantujat muistuttavat, että esimerkiksi Ilkka Kanerva joutui eroamaan paljon pienemmän kohun vuoksi ja että Marinia kohdellaan silkkihansikkain vain siksi, että hän on nainen. Loukkaantujista loukkaantujat taas ovat sitä mieltä, että kohu on syntynyt vain siksi, että Marin on nainen, ikään kuin itse eivät olisi ensimmäisenä olleet jakamassa sitä videota, jossa Matti Vanhanen tai Juha Sipilä tanssii kravatti päässä.

Ehkä objektiivinen suhtautuminen ei ole edes mahdollista. Marinin julkisuuskuva on paikoin ollut kiistanalainen (ja ainakin muutama tutkimus siitä on tehty), mutta meillä ei ole mitään keinoa asettaa samaan asemaan ketään toista henkilöä ja mitata kohun määrää laboratorio-olosuhteissa. Lopputulemaksi jää, että ihanan subjektiivisien syytösten jälkeen kaikille syttyy rintaan se lämmin tunne, kun on saanut vahvistusta omalle maailmankuvalleen.

Siitäkin huolimatta, että kukaan ei ole oikeasti järkyttynyt — edes he jotka sanovat olevansa — ja vaikka ainakin pintapuolisesti suurin osa yleisöstä on sitä mieltä, että koko kohun voisi unohtaa, kyllä tällä lehtiä myydään. Älykkäät ihmiset (kuten minä!) eivät seuraa kohuja, he keskustelevat niistä älykkäästä ja analyyttisesti, samalla tavalla kuin sitä kamalaa tosi-tv -sarjaa pitää katsoa, että tietää miten kamala se on ja miten tyhmiä (muut) ihmiset ovat, kun katsova sitä. Tällä sinänsä ei ole mitään väliä: kohu on ilmapallo, joka paisuu riippumatta siitä, kuka ja mistä syystä siihen puhaltaa ilmaa. Luonnollisesti tämäkin blogi-teksti osallistuu osaltaan kohun paisuttamiseen.

Tässä vaiheessa mediatalot alkavat julkaista juttuja, jossa painottavat että ovat vain neutraaleja tiedonvälittäjiä siitäkin huolimatta, että kohu itsessään on ylimitoitettu. Muistan Ilkka Kanervan tekstiviestikohun ajoilta sivun kokoisen jutun aiheesta, jonka kainalojuttuna oli kolumni, jossa vaadittiin kohu-uutisoinnin lopettamista (en jaksa etsiä lähdeviitettä 14 vuoden takaa ja mitä helv… joko siitäkin on noin kauan aikaa?). Tällä tavoin tiedotusvälineet rakentavat diskurssia siitä, miten he ovat asialinjalla toimivia vakavia toimijoita, mutta kohu on syntynyt tuolla jossain ja he vain kriittisesti raportoivat siitä. Näin kohu itsessään muuttuu uutiseksi, ei se mitä tosiasiallisesti on tapahtunut. Näin myös älykkäät ja valveutuneet kansalaiset (kuten minä!) voivat ottaa tapahtumaan kantaa ilmaisemalla miten typerä koko kohu on ja ostamalla iltapäivälehdet ja pyörittelemällä päätään siitä miten asiasta vieläkin jaksetaan kirjoittaa.

Mitä edes tarkoitetaan sillä, että jos kyseessä olisi joku toinen henkilö kohua ja paheksuntaa ei olisi syntynyt? Kuka ei olisi paheksunut? Puhuja itse? Puhuja, joka itse on kriittinen ja analyyttinen ja tarkkailee asioita ulkoavaruudesta itse niihin vaikuttamatta. Ja joka sosiaalisessa mediassa kyllä räyhää silloin, kun kyseessä on joku, josta hän ei itse pidä, mutta mieti nyt jotain Timo Soinia, vähänkö nolo tyyppi. Kohut syntyvät aina jossain toisaalla, me vain reagoimme niihin. Jos kyseessä on joku, josta emme pidä, kohu on aiheellinen ja nauramme muiden mukana, kuitenkin analyyttiseltä etäisyydeltä. Jos jaamme jonkin myötätuntoisen suhteen kohteen identiteettiin, kauhistelemme (edelleen analyyttiseltä etäisyydeltä) sitä kuinka ne siellä jossain ovat taas kohun aloittaneet. Poliittinen muisti on sen verran lyhyt, että emme muista miespoliitikkojen kohuja, sitä paitsi a) emme itse osallistuneet niihin b) he ansaitsivat kohunsa eri tavalla kuin Marin, joka on nainen c) heitä puolusteltiin eri tavalla, koska olivat miehiä. Kohun laajuutta ja laatua on edelleen vaikea mitata, yhtälailla kuin vastareaktioitakin, mutta ainakin minun sosiaalinen mediani on täynnä Marinia puolustelevia kannanottoja. Miten suuri osa kohusta onkaan itse kohua ja kuinka suuri osa kohua kohusta?

Kohut näyttäisivät olevan kuin sääilmiöt: kun jossain perhonen räpäyttää silmäripsiään, ei myrskyä voi enää estää.

Jehovan todistajat, oma kokemukseni

En juurikaan avaudu henkilökohtaisesta elämästäni, mutta otsikon aihe on itsessään sellainen, josta on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa ja toimikoon tämä henkilökohtainen tapauskertomus jonkinlaisena johdantona.

Isäni perhe oli Jehovan todistajia. Isän isä kuoli yllättäen vuonna 1975, en tiedä liittyikö vuoteen tiettyä kohtalon ivaa (samalle vuodelle odotettiin maailmanloppua). Isäni oirehti sillä tavalla kuin yksinhuoltajien teini-ikäiset lapset oirehtivat ja todistajien seurakunnan vanhimmat reagoivat siihen sillä tavalla, jolla he reagoivat nuorten ”epäsosiaaliseen käytökseen”. Tästä varoitusten jälkeen seurasi erottaminen. Tämä onkin suunnilleen kaikki, mitä tapahtumista tiedän. Isäni veli, eli setäni, on Jehovan todistaja tänäkin päivänä ja veljesten elämänpolut veivät monella tapaa eri suuntiin, minkä merkityksen sitten nuoruuden risteyskohdille haluaakaan antaa. Isäni äiti, eli mummoni, meni uusiin naimisiin miehen kanssa, joka oli myös todistaja, ja muutti Ruotsiin.

Kotona meillä ei puhuttu uskonnosta ja koulussa kävin elämänkatsomustiedon tunneilla (meidän perheen lapset olivat ainoita oppilaita tunneilla). Isäni näkemys oli, että uskonnosta ei pidä puhua ennen kuin lapset osaavat itse arvioida mihin haluavat uskoa.

Jehovan todistajien kohdalla puhutaan ”karttamisesta”, eli siteiden katkaisemisesta seurakunnasta lähteneisiin tai erotettuihin, eli ”luopioihin”, olivat nämä sitten vain tuttavia tai läheisiä perheenjäseniä. En tiedä kuinka suurta roolia karttaminen meidän perheessämme näytteli. Minulla oli suomenmummo ja ruotsinmummo ja varhaislapsuudessa Ruotsiin ajettiin melkein joka kesä. Mummolle soiteltiin usein ja pitkiä puheluita (80-luvulla ulkomaanpuhelut olivat kalliita) ja muistan ruotsinmummon melkein paremmin ääneltä kuin ulkonäöltä. Siihen, että lahjapaketit tulivat ruotsinmummolta muutoin kuin syntymäpäivinä, en kiinnittänyt huomiota. Ainakaan totaalista karttaminen ei siis ollut.

Isän veljen kanssa kanssakäyminen oli vähäisempää, ja vierailut mummolaan todennäköisesti ajoitettiin tarkoituksella eri aikaan. Tutustuin häneen vasta ollessani teini-ikäinen, siinä neljäntoista, kun isäni kysyi haluaisinko opiskella Raamattua hänen veljensä kanssa. Kesti hetkisen reagoida tietoon, että isälläni oli veli. Olin varhaislapsuudessa nähnyt häntä niin harvoin, eikä meillä koskaan kotona puhuttu hänestä, että hetkittäin olin unohtanut hänen olemassaolonsa.

Tutkiskelimme Raamattua setäni kanssa muutaman vuoden. Vaikka olen nykyään ateisti, en katso ajan menneen sinänsä hukkaan. Monenlaisiin kirjoihin on tullut elämän aikana käytettyä aikaa, ja tänäkin päivänä väitän tuntevani Raamatun monilta osin paremmin kuin moni vakaumuksellisena kristittynä pitävä.

En osaa sanoa kuinka pitkälle vietyjä suunnitelmia sedälläni oli sen suhteen, että omaksuisin jehovantodistajuuden. Ajatus kasteesta ei edes käynyt mielessäni. Sedän kanssa emme koskaan käyneet yhdessä valtakunnansalilla. Nyt kun mietin, osasyy saattoi olla teini-iästä asti kasvattamani pitkä tukka, jota tuskin olisi seurakunnan piirissä pidetty hyväksyttävänä. Jossain määrin tunsin tarvetta uskoa Vartiotornin opetuksiin. Osaltaan kenties siksi, että etsin aikuista esikuvaa sedästäni. Kokonaisuuden vuoksi olin valmis omantuntoni vastaisesti ohittamaan yksityiskohtia, mutta pala palalta yksityiskohtien murentuessa lakkasin uskomasta koko juttuun.

Jehovantodistajuudessa on oleellista, että sitä ei voi omaksua osittain. Vaikka ovelta ovelle -saarnaajat esittävätkin haluavansa vain ”keskustella”, et voi vain järkeillä, että onhan niissä jutuissa jotain hyvääkin, kuten lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys, vaan sinun pitää uskoa koko juttu ja liittyä lahkoon, muuten joudut kadotukseen. Jos ajattelet, että ehkä maailmaa ei luotu noin 6000 vuotta sitten tai että maailmanloppu ei välttämättä tule parin vuoden sisällä tai että tuskin paratiisissa leijonat ovat kasvissyöjiä, niin et kuulu porukkaan eikä hangaroundeja hyväksytä. Kaikesta Raamatun lukemisesta huolimatta en tuntenut sisimmässäni, että jumala olisi olemassa oleva tosiasia, vaikka uskonto on aina filosofisena kysymyksenä kiinnostanut. En ole varma, olenko koskaan vilpittömästi uskonut, että jokin transendentti entiteetti kuulisi rukoukseni.

Aika pian sen jälkeen, kun lakkasimme tutkiskelemasta, katkesi muukin yhteydenpito. En tiedä onko se poikkeuksellista sinänsä, on minulla äidin puoleltakin eno, johon pidän yhteyttä vielä harvemmin. Seuraavan kerran näimme isäni koruttomissa hautajaisissa vuonna 2010.

Paljon puhutaan siitä, kuinka karttamiskäytäntö rikkoo perheitä. Henkilökohtaisesti en voi kaikkia elämän vastoinkäymisiä, joihin en tarkemmin mene tässä, laittaa perhettä varjostaneen lahkolaisuuden syyksi. Sitä, miten isäni asiat koki, en tiedä eikä hän niistä koskaan esittänyt kuin vihjailuja. Nyt kun ruotsinmummo kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana, on yksi ihminen vähemmän kertomassa siitä, mitä tarkalleen ottaen isäni perheessä tapahtui 70-luvun lopulla. Sedän kanssa olemme taas hautajaisjärjestelyiden vuoksi olleet yhteydessä, mutta yhteistä aikaa kysymyksilleni ei ole löytynyt. Tässä tuskin on kysymys uskonnosta sinänsä, vaan suomalaisesta kansanluonteesta, ”härmän omertásta”, jossa jurnutetaan puhumatta ja vaikeita asioita vältellään hautaan asti.

Ainakin tietyn terveen skeptisyyden jehovantodistajuuteen tutustuminen jätti. Henkilökohtainen kokemus itselle valehtelusta toimii rokotteen tavoin muitakin huuhaa-uskomuksia vastaan (tämän jälkeen koin vielä lyhyen ”posttaistolaisen äärivasemmistolaiskauden ensimmäisenä yliopistovuonna, mutta laitan sen ikäkauden piikkiin). Ihmiset valehtelevat itselleen ja puolustavat monenmoisia ideologioita, vaikka sisimmässään eivät niihin uskokaan.

Ehkä kirjoitan aiheesta myöhemmin lisää. Osaltaan aihetta sivusi (tietäjät tietää miksi) bloggaus Rauhan ja hyvinvoinnin ajat. Eräs Jehovan todistajien narratiivi on, että asiat menevät jatkuvasti huonompaan suuntaan kunnes tulee maailmanloppu. Monelle tämä on jotenkin houkuttelevalta tuntuva argumentti, koska monista asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Mutta ovatko ne todella?

Kenestä saa kirjoittaa ja mitä

Ylen kulttuuriuutiset kirjoittaa Janne Kuusen romaanista ”400 kekkosta” ja haastattelee kirjailijaa (Niilola, Merja: Kekkosen sotilaspalvelija kirjoitti poliittisen satiirin – Janne Kuusi vannoi aikanaan vaitiolovalansa ”järjettömässä humalassa” olleelle kenraalille. 14.8.2022. ). Jutussa sivutaan kysymystä mitä kenestäkin voi kirjoittaa ja kirjailijan itsensä mukaan kirjan nimi ei viittaa presidentti Kekkoseen, vaan ”neljäänsataan pieneen viinaleiliin eli kekkoon”. Teoksessa kerrotaan fiktiivisestä ”Presidentti K”:sta. Toimittajan mukaan varovaisuus on tarpeen, sillä ”[l]ain mukaan todellisuuden henkilöihin, brändeihin ja tekijänoikeudella suojattuihin materiaaleista kertomiseen liittyy mutkia myös fiktiivisissä teoksissa”. Itse en kylläkään olisi huolissani. Kekkonen (ja marski) vilahtelevat populaarikulttuurissa sen verran usein nykyään, että melkein jo kyllästyttää. Melko kaukaa haetulta tuntuu siis, että minkäänlaisia ”lakiteknisiä” ongelmia Kekkosesta tulisi. Toimittajakin maalaa aika lavealla pensselillä kuvaa siitä, mitä ”lain mukaan” mistäkin saa kirjoittaa. Laki kun kohtelee esimerkiksi yksityisyydensuojaa ja tekijänoikeutta sen verran eri tavalla, että en niitä samaan lauseeseen laittaisi.

En ole juristi, mutta käsittääkseni samat kunnianloukkauspykälät ja laki yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä pätenevät myös fiktiivisiin teoksiin silloin, kun kohde on tunnistettavissa. Oleellista kuitenkin on, että julkisuuden henkilöillä ja etenkin poliitikoilla on alhaisempi yksityisyydensuoja.

Aivan erityyppinen tapaus on jutussa mainittu Noora Vallinkosken Perno Mega City -romaani, jonka johdosta entiset naapurit nostivat syytteet tunnistettuaan teoksesta itsensä. Tässä tapauksessa kyseessä olivat yksityishenkilöt (siihen en ota kantaa olivatko syytteet aiheellisia), eivät poliitikot tai julkisuudesta ennestään tutut henkilöt.

Esimerkkejä lienee useita, mutta mielenkiintoinen rajatapaus on Susan Ruususen (ent. Kuronen) paljastuskirja ”Pääministerin morsian”, jossa hän kertoi julkisuuteen intiimejä yksityiskohtia suhteestaan Matti Vanhaseen. Vanhanen teki kirjasta rikosilmoituksen ja syyte koski yksityiselämää koskevan tiedon levittämistä. Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet, juurikin koska ”lain mukaan poliitikon yksityiselämästä saa julkaista yksityiselämää koskevia tietoja, jos tiedot voivat vaikuttaa hänen toimintansa arviointiin politiikassa ja julkaiseminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi”. Tämän jälkeen juttu kävi läpi kaikki oikeusasteet ja Ruususen maksettavaksi määrättiin 20 päiväsakkoa. Kustantaja määrättiin maksamaan sakkoja 60 päiväsakkoa ja 1000 euroa henkisistä kärsimyksistä sekä menettämään rikoshyöty valtiolle.

Melko pienet tuomiot kuitenkin, eikä oikeusprosessi ollut mikään läpihuutojuttu. Asioista tarkemmin selvillä olevat voivat valaista, miten toimitaan jo kuolleiden poliitikoiden suhteen: voivatko elossa olevat sukulaiset olla asianomistajia jutussa, jossa penätään Kekkosen haamun kunnian perään?

Myös Jari Tervon ”Koljatti” (2009) kertoo yleisen tulkinnan mukaan Matti Vanhasesta. Jos spekuloidaan sillä, että Vanhanen olisi haastanut Tervon oikeuteen, olisiko oikeus joutunut erittelemään mikä teoksessa on faktaa ja mikä fiktiota, tähän joku paremmin tietävä voi vastata. Melko varmaa kuitenkin on, että uusi oikeusjuttu siinä vaiheessa, kun entinenkin oli vielä odottamassa vastausta korkeimmasta oikeidesta, olisi ollut poliittinen itsemurha ja pysyvä mainehaitta. Sekä varma tappio oman valistumattoman arvioni mukaan. Lehtijuttujen perusteella Vanhanen suhtautui asiaan ainakin pintatasolla vanhasmaisen vähättelevästi. Nimeltä mainitsemattoman Vanhasen lisäksi monia poliitikoita, eläviä ja kuolleita, mainitaan nimeltä, kuten vaikkapa Pekkarinen, Väyrynen ja se Kekkonenkin. Oikeusjuttuja teoksesta ei nostettu.

Jutussa mainittu Hannu Salaman Tapausten kulku (1975) tuntuu anakronistiselta viittaukselta. Piti aivan googlata minä vuonna säädettiin yksityiselämää koskeva laki, joka epävirallisesti tunnetaan nimellä ”Lex Hymy” ja vielä epävirallisemmin kerrotaan, että sen säätäminen johtui Timo K. Mukkaa koskevasta lehtikirjoittelusta (tällä kertaa näin päin). Kyseinen laki säädettiin vuonna 1974, eli siihen vedoten olisi voinut tehdä rikosilmoituksen, mutta kenties ajat olivat toiset. Tai kenties asianomaiset, jotka olivat Salaman tuttavia, eivät halunneet haastaa häntä heti jumalanpilkkaoikeudenkäynnin jälkeen uuteen prosessiin. Tai kenties siksi, että Salama itse vetää itsensä siinä syvimpään lokaan. Tai siksi, että ainakin Saarikoski itse oli Ilmarin hahmosta otettu, mutta olisi halunnut korjata jonkin asiavirheen (en muista minkä ja mistä lähteestä tuo tieto oli).

Mielenkiintoisella kärjellä on toimittaja lähtenyt liikkeelle, mutta en silti jaksa uskoa, että huoli oikeustoimista olisi aito.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 1: Positiivista sinänsä, että äänikirjoihin panostetaan tällä tavalla, että on useampi ääninäyttelijä ja oikea äänituotanto.

EDIT, SIVUHUOMAUTUS 2: ”Janne Kuusi sanoo [Nato-keskustelusta], että Suomessa vallitsee yhä niin sanotun virallisen totuuden perinne. Jos virallisesta totuudesta ja konsensuksesta poikkeaa, kohtalo on ankara.”

Mikähän se ankara kohtalo Suomessa on?

Islam ja liberalismi

Helsingin sanomat haastatteli Nadiifo Omeria islamin jättämisestä. Hän on itse isän puolelta somali ja äidin puolelta suomalainen ja entinen islamin jättänyt muslimi.

Länsimaalaisilla liberaaleilla (en ole vieläkään keksinyt tälle hyvää sanaa) on tarve jakaa maailma kahtia siten, että toisella puolella ovat pahat konservatiivi(kristityt) rasistit ja toisella liberaalit, LBGT-väki ja muut syrjityt, kuten maahanmuuttajat ja ”people of color”. Tästä syystä useimmat tuntevat tarvetta sijoittaa myös islam jälkimmäiseen ryhmään. Kyse on ilmiselvästi ideologisesta sokeudesta, mutta jotkut menevät jopa niin pitkälle toiveajattelussaan, että kutsuvat islamia feministiseksi uskonnoksi. Siis sitä saudiarabialaista valtavirta sunni-islamia, ei mitään maallistunutta liberaaliversiota.

Muistan jutussa mainitun Pride-muslimilipun ja reaktiot siihen. Osa kommentoijista vaikutti olevan juurikin sitä mieltä, että tämä on osoitus islamin kuulumisesta samaan porukkaan liberaalien kanssa ”valkoihoisia konservatiivikristittyjä” vastaan.

Osa kommenteista oli luonnollisestikin rasistisia ja homofobisia. Yhtä lailla epäloogista kuin ihannoida islamia on suunnata islamofobiaa Nadiifo Omeria kohtaan (toimittaja kirjoittaa ”rasistien laariin syöttämisestä”, mutta luulen, että ”lapaan syötetään” ja sanonnan mukaan ”laariin sataa”, ehkä pitäisi kysyä Pasi Heikuralta).

Nyt kun on tänä vuonna opittu kritisoimaan Venäjää, ehkä on aika oppia kritisoimaan myös islamia. Varsinkin nyt Salman Rushdien puukotuksen jälkeen.

Usein sanotaan, että (esimerkiksi) islamia ei voi kritisoida ulkopuolelta. Yhtä aikaa kuitenkin sanotaan, että ns. uussuomalaiset ovat yhtä suomalaisia kuin kantasuomalaisetkin (sitä paitsi Nadiifo Omer on Suomessa syntynyt suomalainen). Siitä huolimatta, että muslimit ovat yhtä lailla suomalaisia kuin kristitytkin, mutta yhtä aikaa kuitenkin tapauskohtaisesti ”toisia”, joihin tulee soveltaa kulttuurirelativismia.

Silti aidot islamin sympatisoijat tuntuvat olevan liberaalienkin keskuudessa harvinaisia. Toki näitäkin on, mutta yleisempää tuntuu olevan silti jonkinlainen passiivinen apologismi. Hyvin ollaan tietoisia esimerkiksi naisen asemasta islamissa. Yksityisissä keskusteluissa monet hyvinkin liberaalit ihmiset, sellaisetkin jotka työskentelevät muslimimaahanmuuttajien kanssa, tunnustavat ongelmat mutta päättävät pysyä hiljaa. Jutun kommenteissa muistutetaan tavalliseen tapaan, että on niitä ongelmia toki luterilaisuudessakin, vaikka jokainen tietää — ja tietää että muutkin tietävät — että edes fundamentalistisimpia suomalaisia herätyskristittyjä ei voi verrata Somalian valtavirtaislamiin. Pikemminkin kyse on muodollisesta, lähes retorisesta kuviosta, jossa asemoidutaan oman elämänkatsomuksen kannalta miellyttävämpään tulokulmaan kuin uskotaan argumentin voimaan.

Mystinen konetietoisuus

Hesari kertoo tekoälyllä varustetuista roboteista, jotka oppivat havainnoimaan ympäristöään (Paukku, Timo: Robotit oppivat kävelemään tunnissa ja kuvasivat itseään – tutkijan mukaan robotti otti askeleen kohti itsetietoisuutta). Juttu itsessään on ihan validi, mutta silmään tökkäsi lause: ””Uskon, että robotti on itsetietoinen inhimillisessä mielessä noin 20–30 vuoden kuluttua” Jutussa, eikä lähteessä, johon se viittaa, määritellä mitä ”inhimillisellä itsetietoisuudella” tarkoitetaan, mutta eipä sen anneta häiritä.

Teknologiaintoilijat tekoälystä puhuessaan mielellään vertaavat sitä ihmiseen ja monissa vakavasti otettavissakin jutuissa (Terminatorin ja Matrixin kaltaisten elokuvien lisäksi) oletaan jonkin luonnonlain mukaan koneiden kehittävän itsestään tietoisuuden (ja nimenomaan ”inhimillisen” tietoisuuden), kunhan vain tehot kasvavat tarpeeksi suuriksi, koska evoluutio ja singulariteetti ja jotain. Kysymys siitä, mitä inhimillinen tietoisuus oikeastaan on, voidaan sivuuttaa turhana filosofisena spekulaationa. ”Pehmeät” ihmistieteet, kuten filosofia, psykologia ja sen sellaiset ovat huuhaata ja esittävät harmillisen vaikeita kysymyksiä. Jostain se tietoisuus sinne vain syntyy ja kohta tekoäly keskustelee luontevasti ja läpäisee Turingin testin ja yksinäiset nörtitkin saavat itselleen robottityttöystävän ja nohevat kolumnistit pohtivat, voisiko roboteilla olla ihmisoikeuksia, menemättä kuitenkaan liian syvälle pohdinnoissaan, koska lopulta filosofia on niiiin tylsää…

Niitä (meitä), jotka epäilevät tekoälyn kykyä inhimillisyteen, syytetään ihmismielen tai jopa sielun mystifioinnista, jos sattuu väittämään, että ihmisen psyyke on tosiasiassa monimutkaisempi asia kuin mitä teknologiaintoilijat vaivautuvat tunnustamaan. Tosiasiassa sellaiset käsitykset, että koneisiin syntyisi itsestään ”inhimillinen tietoisuus” siten että…. noh, se nyt vain syntyy sinne, jos laskentatehoa on tarpeksi, ovat itseasiassa lähes uskonnollista mystiikkaa. Jos taas pyytää selittämään, mikä itse asiassa on ”inhimillinen tietoisuus” ja kuinka sellainen ohjelmoidaan koneeseen — muutenkin kuin olemaan törmäämättä esteisiin tai vastailemaan kysymyksiin nettibottina — vastaukset loppuvat lyhyeen. Usko siihen, että tekoäly itse kehittäisi itselleen ”inhimillisen tietoisuuden”, on juurikin sitä: uskoa.

Dugin, Peterson ja kristillinen mystiikka

Niin&Näin-lehden pääkirjoitus sai minut ajattelemaan Jordan Petersonia. Juttu itsessään ei tuota kanadalaista psykologian proffaa käsittele, vaan venäläistä mystiikkaa ja Duginia, joka jostain syystä toi mieleeni Petersonin konservatiivis-kristillisen ideologian (joka on nimenomaan ideologiaa, vaikka JP itse toisin väittääkin).

Jordan Petersonista on pitänyt blogata jo pitkään, mutta kuten muukin idea, on se aina vain jäänyt. Ja eikö hän ala olla jo vähän passée? Pari vuotta sitten hän levisi netin keskustelupalstoilla ja katsoin läpi hänen luentonsa, jotka olivat ihan viihdyttäviä (on aina innoittavaa, kun joku puhuu kovaan ääneen ja itsevarmasti). Sen jälkeen ilmestyi ”12 rules for life” ja hän murtautui laajempaankin tietoisuuteen. Käsittääkseni hänelle ilmaantui terveysongelmia sen jälkeen, mutta en ole seurannut hänen vloggaamistaaan pitkään aikaan.

Jordan Petersonia ei oikeastaan voi ymmärtää ilman sitä avainkokemusta, jonka hän kuvailee teoksensa Maps of Meaning: The Architecture of Belief alussa (ei tietääkseni suomennettu), jossa hän pääsee joskus kylmän sodan päätyttyä avoimelle ”turistikierrokselle” katsomaan Yhdysvaltain ydinohjuksia. Kylmän sodan aikana varttuneelle ydinsodan uhka oli asia, jonka kanssa piti oppia elämään, mutta ilmeisesti Petersonille valkeni (yhdistyneenä henkilökohtaiseen kriisiin), että kylmässä sodassa oli kyse metafyysisen hyvän ja pahan taistelusta. Hän taistelee ”ideologiaa” (ts. ”kommunismia” tai ”postmodernismia”) vastaan, koska jos sille antaa vähänkään periksi, se johtaa väistämättä gulageihin ja ydinsotaan. Periksiantamisella tarkoitetaan mm. LGBT-oikeuksia, feminismiä, sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa ja ympäristönsuojelua.

Vastalääke ”kommunismille” on Petersonin kristillis-konservatiivinen mystiikka, joka yhdistelee jungilaisuutta, ainakin näennäisesti ”kovia” tieteitä, vaihtoehto-oikeistolaisia meemejä ja suoraan sanottuna pinnallisesti tulkittuja lainauksia Nietzscheltä, Dostojevskiltä ja Solženitsyniltä. Peterson tulkitsee Nietzschen tunnetun lausahduksen Jumalan kuolemasta siten, että ihmisen tulee pitää Jumala hengissä uskomalla tähän, koska muutoin kaikelta moraalilta putoaa pohja. Hän etsii tietoteoriaalleen vakaata pohjaa ja löytää senkin uskosta; näennäisen tieteellisen

Nyt kun maailma on lähempänä ydinsotaa kuin koskaan 30 vuoteen ja Venäjällä palautellaan vanhan Neuvostoliiton mahtia (ilman kommunismia tosin, tarkoitettiin sillä sitten neuvostoltotulkintaa marxismista tai vähemmistöoikeuksia ja muuta ”uusvasemmistolaisuutta”), näyttäsivät Petersonin huolet olevan aiheellisia (en ole ottanut selvää, mitä hän on nyky-Venäjästä ja Ukrainan sodasta sanonut).

Tähän tilanteeseen Venäjällä on johtanut kristillis-konservatiivinen mystiikka, ei niinkään maallistunut vasemmistoliberalismi. Pinnalta katsoen ateistinen Neuvostoliitto ja ortodoksinen uusfasismi eivät näyttäisi olevan yhteensovitettavissa, mutta mystiikka on nimenomaan se taso, jolla ristiriidat katoavat ja Neuvostoliitto ja ”venäläinen maailma” ovat yhtä ja toteuttavat samaa myyttiä Venäjästä vaihtoehtona konsumeristiselle ja liberaalille lännelle.
Olisi kenties hedelmätöntä lähteä vertailemaan Jordan Petersonin ja Alexander Duginin ajattelua (en tiedä onko joku jo tehnyt tällaista analyysiä), koska toinen on joka tapauksessa individualisti ja kapitalisti ja toinen pikemminkin ”kollektivisti” (en edes tiedä käyttävätkö Dugin tai hänen kannatajansa tällaista ilmaisua, mutta varmaan joku randilainen käyttäisi).