Rauhan ja hyvinvoinnin ajat

Olen syntynyt vuonna 1982 ja elänyt suurimman osan elämääni rauhallisessa ja hyvinvoivassa yhteiskunnassa. 80-luku oli nousukauden ja perestroikan aikaa, myös suhteellisen vähävaraisessa perheessämme. Kasvukauden katkaisi 90-luvun alun lama ja maailmalla reaalisosialismi romahti. Uusia valtioita syntyi, vanhojen nimet vaihtuivat, eivätkä opettajat koulussa pysyneet maantiedon tunnila perässä, varsinkaan kun lama-aikaan kouluilla ei ollut varaa hankkia ajantasasia opetusmateriaaleja. Noin muuten lapsen arkeen maailmanhistorialliset mullistukset eivät heijastuneet. Vuosikymmen vaihtui ja koin kasvavani poliittisesti vakaassa yhteiskunnassa. Maailmanpoliittisesti Neuvostoliiton kaatuminen olisi voinut johtaa suurempiinkin levottomuuksiin ja sotiin, mutta siirtymä tapahtui lähes rauhanomaisesti.

Lamasta huolimatta 90-luku oli varsin toiveikas vuosikymmen, ainakin loppua kohden. Käsite 90’s kids keksittiin vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin kuvaamaan sitä viattomuuden ja kohtalaisen korkeaa materiaalista hyvinvointia, jota symboloi nostalgia sen ajan leluja kohtaan: Heman-ukkoja, Turtleseja, Nintendo-pelejä. Maailma tuntui aukeavan ja yhdistyvän ja liberaali demokratia voittavan. Huolimatta ajoittaisesta toivottomuudesta, korkeista työttömyysluvuista ja leipäjonoista, ei lamaa voi verrata johonkin 1866-1868 -nälkävuosiin. Tai ehkä aika vain kultaa muistot.

Nuoruuteni elin 2000-luvulla, joka alkoi 9/11-terrorihyökkäyksellä. Aina kysytään, missä olit kun ensi kertaa kuulit WTC-iskuista. Tarkkaa hetkeä ja paikkaa en muista (tutkimusten mukaan ihmiset myös muistavat tämän kaltaiset asiat joka tapauksessa väärin), mutta olin juuri muuttanut omaan asuntoon ja ensimmäistä viikkoa opiskelemassa. Tuolloin sanottiin, että nyt koko maailmanjärjestys meni uusiksi ja pitkä rauhanjakso tuli päätökseen (tuskin näin olisi sanottu, ellei olisi ollut konsensusta siitä, että 90-luku olisi ollut poikkeuksellista hyvinvoinnin aikaa). Maailmanpolitiikassa tämä johti sarjaan lähi-idän konflikteja: Afganistan, Irak, Syyria.

Suomessa maailmanpolitiikan tuulet eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Joku ehkä vielä muistaa sellaisenkin Kokoomuksen vaalisloganin kuin ”vastakkainasetteluiden aika on ohi”. Lause oli toki korni ja jossain määrin harhaanjohtava, mutta oli siinä totuuttakin, ja varmasti mainostoimistoissa oli laskelmoitu, että jollain tavalla se resonoi suuressa yleisössä. Tämä näkyi myös puolueiden politiikassa, jota tehtiin pikemminkin mielipidemittausten mukaan kuin ideologiselta tai ”aatteelliselta” pohjalta. Porvaripuolueet kannattivat hyvinvointivaltiota ja sosiaalisia ohjelmia, kunhan saivat yhtä lailla tukea kaverin golf-kerhoa. Suurin yksityistäjä oli SDP. EU:ta kannattivat ja Natoa vastustivat kaikki. Rasistisia ei uskaltanut puhua kukaan. Toiset puhuvat siirtymästä oikealle, ”uusliberalismiin”, toiset siirtymästä vasemmalle, ”sosiaaliliberalismiin” ja varmasti molemmat ovat osittain oikeassa.

Lähi-idän tilanteesta huolimatta Euroopassa vallitsi rauha. Meidän sukupolvellemme olisi käsittämätön ajatus, että Saksa hyökkäisi Belgian ja Hollannin kautta Ranskaan (kuten se vielä viime vuosisadalla teki kahdesti) tai että Ranska ja Iso-Britannia taistelisivat siirtomaista (joiden itsenäistymisestä ei ole siitäkään niin kauaa) tai edes että Venäjä uhkaisi hyökätä länteen. Eurooppa yhdentyi ja laajeni itään. Olin vaihto-opiskelija Virossa vuosina 2003-2004 (josta on kohta 20 vuotta, eli Viron uudelleenitsenäistyminen oli tuona aikana lähempänä kuin nykyhetkestä takaisin noihin vuosiin). Silloin tullissa piti näyttää vielä passia ja eurot vaihtaa kruunuihin. Asiakaspalvelu oli Neuvostoliiton peruja ja asuntoja lämmitettiin puulla kaupunkien keskustassa. Tuntui, että oli ulkomailla. Nykyään Virokin on EU-maa ja samaa sisämarkkinaa.

Monet paikantavat vastakkainasettelun palaamisen vuoden 2007 pörssiromahdukseen, varsinkin he, jotka paikantavat ääriliikkeet ja populismin sosioekonomisiin syihin. Heidän mukaansa kaikki ovat pohjimmiltaan liberaaleja demokraatteja, ellei sitten taloudellinen eriarvoisuus aja heitä äänestämään oikeistopopulisteja. Talousromahduksen katsottiin johtaneen Donald Trumpin presidenttiyteen 10 vuotta myöhemmin kaikkine lieveilmiöineen. Euroopassa tulivat keltaliivit, Kultainen aamunkoitto, Viktor Orbán. Suomessa Perussuomalaiset sai ensimmäisen jytkynsä vuonna 2011. Perussuomalaisten suosio johtuu pääasiassa siitä, että Kokoomus oli siirtynyt kohti (poliittista) keskustaa, kuten aikaisemmin totesin, ja toisaalta Keskustakin lähti tavoittelemaan liberaalien kaupunkilaisten ääniä. Oikealle jäi näin runsaasti tilaa konservatiivipuolueelle, joka vetoaisi myös duunaritaustaisiin entisiin demareihin.

Niin tai näin, tänä päivänä tuskin kukaan väittäisi uskottavasti vastakkainasettelun olevan ohi. Vuoden 2007 jälkeen myös sosiaalinen media on räjähtänyt, ja siellä jos missä ei mitään muuta olekaan kuin vastakkainasettelua. Tämä ei koske pelkästään rivikansalaisia, vaan myös päättäjät kansanedustajia ja ministereitä myöten kinastelevat alatyylisesti Facebookissa ja Twitterissä. Kansa tuntuu olevan suorastaan kahtia jakautunut samalla tavalla kuin 1920-30 -luvulla.

Ovatko rauhanajat siis ohi? Neljästä Ilmestyskirjan ratsastajasta olemme nähneet jo kaksi: Tauti ja Sota. Pian seuraa kolmaskin, Nälänhätä, kun viljan hinta kallistuu sodan ja pakotteiden vuoksi ja Afrikassa ei ole köyhillä varaa ruokaan. Neljäs ratsastaja, Kuolema, seuraa luonnollisesti edellisten kannoilla. Eskatologiset liikkeet uskovat vakavasti meidän elävän lopun aikoja. Heidän oppinsa mukaan asiat menevät aina vain huonompaan suuntaan, kunnes koittaa maailmanloppu. Sukulaisissani on paljon jehovantodistajia, joten varsinkin sitä kautta on tullut tutuksi ajatus, että nykyaika on poikkeuksellisen rappeutunutta ja onnetonta.

Meillä kaikilla, tosin joillakin enemmän kuin toisilla ja etenkin elämän ehtoopuolella, on tapana toistella, että ennen asiat olivat paremmin. Se, mikä oli ”ennen”, on tietenkin suhteellista ja vaihtelee kertojasta toiseen, mutta silti siitä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Jos viimeiset 30 vuotta onkin mennyt hyvin, niin viimeiset 2 vuotta ainakin todistavat, että ”enkö minä sanonut”. Ei ollut ennen kulkutauteja, ja jos olikin niin ei niistä välitetty. Sodatkin olivat jotenkin reilumpia ja reippaampia.

Tähän ”narratiiviin” liittyy tuttu kaksoisvalaistus: toisaalta ennen kaikki oli paremmin, toisaalta nykyään on kaikki helpompaa. Ennen ei ollut älypuhelimia ja hiihdettiin talvisotaan kesät-talvet, mutta oltiin sentään onnellisia ja vähään tyytyväisiä. Väkivaltaa ei ollut, koska erinäköisten tai muuten vain poikkeavien hakkaamista ei laskettu väkivallaksi. Homoja ei ollut, ja jos oli, nekin hakattiin. Lapsia hakattiin, että oppivat olemaan kohteliaita vanhemmilleen. Ruoka oli terveellistä ja syötiin paljon kasviksia, mutta kukaan ei ollut kasvissyöjä. Rock oli aidompaa, paitsi sitä ennen, jolloin rockia ei ollut, mikä onkin hyvä, koska pohjimmiltaan rock on kuitenkin tummaihoisten, narkomaanien, homoseksuaalien ja muiden hetkuttajien musiikkia. Luontoa kunnioitettiin, mutta luonnonsuojelijoita ei ollut keksittykään.

Todellisuudessa maailma on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Rikollisuus ja väkivalta ovat vähentyneet niin kauan kuin niitä on tilastoitu. Absoluuttinen köyhyys on lähes kadonnut Suomesta. Nuoriso raitistuu. Ihmiset elävät aina vain pidempään ja ovat terveempiä. Elämme ennen näkemätöntä yltäkylläisyyden aikaa. Suomi ei ole vuoden 1945 jälkeen ollut sodassa eikä muutamia yöpakkasia ja noottikriisejä lukuun ottamatta ole 77 vuoteen ollut turvallisuutta uhkaavassa ulkopoliittisessa kriisissä.

Ehkä näin pitkä hyvinvoinnin aika saa uhkakuvat tuntumaan suhteellisen suuremmilta. Covid19-pandemia sai ihmiset pelkäämään zombie apocalypsen kaltaista maailmanloppua, Venäjän hyökkäys nuclear holocaustia. Vaikka molemmat ovat vakavia globaaleja ongelmia, jotka vaativat vakavaa puuttumista, eivät ne tarkoita maailmanloppua. Nekin ovat pian ohi ja ajat jatkavat paranemistaan ilman, että niistä on meille suomalaisille enempää kuin lievää epämukavuutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.