Selkeydestä ja epäselkeydestä

Erkka Mykkänen kirjoittaa Kritiikin uutisissa hyvin otsikolla Suorasanaisuuden koulukunnan terveiset (2.5.2022). Näitä aina välillä pohditaan ja itsekin olen pyrkinyt omassa kirjoittamisessani selkeyteen ja aina inhonnut sellaista akateemista puppua, joka ihan aidosti ei tarkoita mitään. Tämä tietysti kaikki johtuu omasta katkeruudestani sitä kohtaan, että oma akateeminen urani katkesi ennen kuin alkoikaan, eikä minulla edes tämän blogin lisäksi ole muita alustoja, joilla selkeydelläni juhlia.

On kuitenkin syitä kirjoittaa joskus monimutkaisesti. Numeroin syyt, selkeyden vuoksi.

1. Tyyliseikat. Joskus koukeroisempi kieli vain kuulostaa kivemmalta ja sanoja ja ilmaisuja tulee valittua sen mukaan, miltä ne kuulostavat. Tällöin myös lukijalta vaaditaan enemmän, joten tekstin olisi hyvä olla lukijan vaivan arvoinen. Samoin sellaiset tehokeinot kuten ironia, liioittelu, kielikuvien käyttö tai kirjallisten viittausten käyttö tuovat tekstiin eri tasoja ja sitä kautta myös ”hämäryyttä”. Selkouutiset ovat tarpeellinen asia olla olemassa, mutta onneksi kaikki kirjoittaminen ei ole samaa tyyliä.

2. Aihe itsessään on vaikea. Joistain asioista yksinkertaisesti ei voi puhua ”selvällä suomen kielellä”. Se, mikä meille on ”kaula”, koostuu lääkärin näkökulmasta useista eri osista, joilla on omat latinankieliset nimensä ja luulen, että kyhmyjäkin on niiden koostumuksen ja syntytavan perusteella useampia kuin yhtä sorttia. (Anekdoottina todettakoon, että itselläni oli hampaan poiston jälkeen vuoden verran kaulassa ja kurkussa outo tunne: kurkun alue on sellainen, että sen kompleksisuutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin joutuu tietoisesti keskittymään joka kerta kun nielaisee.) Tietenkin selkeyteen tulisi pyrkiä, mutta joskus vaaditaan asiaan perehtyneisyyttä, koska joka lauseen kohdalla ei voi lähteä selittämään asioita ab ovo.

3. Oletettu yleisö. Mykkäsen lääkäriesimerkissä yleisö on tietenkin maallikko Mykkänen itse, jolloin lääkärin pitäisi käyttää selkokieltä ja ainakin jossain määrin epäonnistuu siinä. Edellä mainittua erityissanastoa pitäisi käyttää vain toisten spesialistien kesken. Tosin, aina mukaan mahtuu niitä, jotka loukkaantuvat, kun ”lääkäri kohtele heitä kuin idioottia”. Nykyään elämä on vaikeaa, kun mitään ei saisi olettaa, mutta kaikki pitäisi ennalta tietää.

Toinen esimerkki on Maaria Ylikankaan Hesari-arvio Miki Liukkosen romaanista Elämä: esipuhe, jota on pohdittu myös tässä blogissa. Oma veikkaukseni on, että Ylikangas oletti kirjoittavansa kokeellista proosaa lukevalle yleisölle, joka lukee huvikseen yli tuhatsivuisia koukeroisia romaaneja eikä siksi säikähdä monimutkaista lausetta lehtikritiikissäkään. Itse en ole Liukkosen kirjoja lukenut, mutta olen kuvitellut, että niitä ei ole ensisijaisesti suunnattu päätalolaista klapiproosaa fanittavalle yleisölle, joka odottaa kirjailijan ”sanovan asiat niin kuin ne on”. Voin tietysti olla väärässä.

Noin muuten olen kyllä Mykkäsen kanssa samaa mieltä. Varsinkin humanistit, joiden muuten pitäisi olla kielenkäytön ammattilaisia, kirjoittavat löysää tekstiä, jossa käytetään tiettyjä ilmaisuja vain siksi, että niitä on totuttu käyttämään ilman, että edes pysähdytään miettimään mitä ne tarkoittavat. Eivätkä ne enää edes välttämättä tarkoita mitään. Käytetty esimerkki ”tyyli nojaa vahvasti” kuulostaa juuri siltä, jollaisia jokainen humanistiproosaa lukenut on joskus lukenut.

Melkein tekee mieli koostaa lista humanistisista höttöfraaseista. Enkä tarkoita tällä mitään erityistä terminologiaa, vaan ilmaisuja, jotka eivät aidosti tarkoita mitään. Yksi inhokeistani on ”heijastella”. Kun esimerkiksi kulttuurintutkimuksessa ei oikein voi sanoa, että ”x on y” tai ”x tarkoittaa y:tä”, ne ”heijastelevat” toisiaan tai ”heijastelevat käsityksiämme”. Näin pysytään asiasta sopivalla abstraktilla etäisyydellä varsinkin, kun käytetään heijastaa-verbin frekventatiivijohdosta (pahoittelen sivistyssanaa) joka tekee siitä entistä epämääräisemmän. Samassa epämääräisyyden hengessä käytetään ilmaisua ”rakennetaan merkityksiä”.

Turku piilottaa Leninin patsaan

Kotikaupunkini Turku on kokoomuslaisen kaupunginjohtajansa Minna Arven johdolla päättänyt poistaa keskustasta Leninin patsaan, jonka Leningradin ystävyyskaupunki lahjoitti vuonna 1977. Aikoinaan, kun mm. Viron asia oli minulle tärkeä ja olin asunut ja matkustellut keskisessä Itä-Euroopassa, olin kova antikommunisti ja ihmettelin, kuinka diktaattorin ja terroristin patsasta voidaan suvaita Turun keskustassa, mutta nyt kun patsasta ollaan oikeasti siirtämässä, päätös tuntuu hätiköidyltä. Siirtoa perustellaan nykyisellä maailmanpoliittisella tilanteella, eli Ukrainan sodalla, siitä huolimatta että Lenin ei itse asiassa liity Ukrainan nykyiseen sotaan mitenkään.

Jopa amerikkalainen kristillis-republikaani pomoni on sitä mieltä, että siinä menetetään  an interesting discussion starter, ja niinhän se on, että kyseinen patsas on enemmänkin historiallinen kuriositeetti, kuin vakavasti otettava monumentti. Pikemminkin kyseessä on muistomerkki suomalaisten urpoudelle, kuin leninismin aatteen majakka. Vappunakin taidemuseon rinne on täynnä porukkaa muista syistä, joten sinne ei mahdu pitämään vappupuhetta Lenin-sedän irtopäälle. Välillä kourallinen SKP:n nuorisojaoston intoilijoita käy siellä muistelemassa, samalla tavalla kuin jotkut nuorena intoutuvat marksismi-leninismiin tai pilvenpolttoon ennen kuin saavat kivan työpaikan isänsä firmassa.

Silti kaupungin kokoomuslaisia ei tunnu häiritsevän toinen Turun keskustassa sijaitseva monumentti, Tapaaminen Turussa 1812, joka kuvaa Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan päätöstä luovuttaa Suomi Venäjälle. Jostain syystä on helppoa ymmärtää 50 vuotta sitten pystytetty patsas osana sen aikaista suomettumista, mutta ei nähdä 10 vuotta sitten Venäjän nykyhallinnon lahjoittamassa patsaassa mitään linkkiä Putinin Venäjään.

Näyttäisi siltä, että ongelma ei ole yhteys Venäjään, vaan halu näpäyttää vasemmistolaisia vanhalla ”Neuvostoliitto-argumentilla”. Kokoomuksen lähtökohdat alun perin olivat ns. vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat autonomian aikaan myöntyväisyyspolitiikkaa, eikä sen ajan porvarillisille puolueille tsaristinen Venäjä ollut mikään ongelma, vaan Neuvosto-Venäjä oli. Samoin tuntuu siltä, että putinistinen Venäjä ei sekään ole kokoomuslaisille ongelma. Tosin 1970-luvulla Kokoomuskaan ei ollut suomettumisesta vapaa, mutta siitä pitäisi tehdä ihan oma bloggauksensa.

Kyseessä on siis ”kokoomuslainen wokeismi”. Maailmallahan on poistettu tai vaadittu poistettavaksi muun muassa löytöretkeilijöiden patsaita, koska ne edustavat länsimaista imperialismia. Kokoomuslainen itse ei tietenkään näe omaa ”cancelointia” ideologisena, vaan järkiratkaisuna vähän kuin köyhiltä leikkaamisen.

Patsaita tietysti maailmassa ja Suomessa ja Suomen Turussakin riittää kaadettavaksi. Millainen henkilö esim. Turussa kunnioitettu Per Brahe nykykatsannossa olisi, jos häneen soveltaisi tämän päivän kriteerejä? Olihan kyseessä kuitenkin Ruotsin valtaa edustanut sotilasdiktaattori Suomessa. Neuvostoliitto oli tunnetusti kamala paikka, mutta ei tavallisella kansalla kovin hyvin tsaarin Venäjälläkään mennyt. Tsaareille kyllä riittää patsaita, vaikka heidän hallitsemassaan maassa tavallinen kansa oli kirjaimellisesti maanomistajien omistamia orjia.

Tosiasiassa historian henkilöihin ei voi soveltaa tämän päivän kriteereitä eikä historiaa muuteta patsaita piilottamalla. Ehkä patsaiden viereen voisi pystyttää pienen kyltin, jossa parilla sadalla sanalla kerrotaan kyseisen henkilön historia. Silloin niistä voisi aidosti oppiakin jotain.