Uusliberalismin krapulasta (vastine Sixten Korkmanille)

Täällä on aikaisemminkin pohdittu Sixten Korkmanin uusliberalismikritiikkiä, ja uusimmassa kolumnissaankin hän käsittelee uusliberalismia ja pitää sitä populismin kasvualustana.

Tällaisiin arvioihin on helppo vasemmistolaisen tietenkin yhtyä. Kyseessä on lähes marxilainen ajatusrakennelma siitä, että ”syvärakenne” (ihmisten taloudellinen puute) määrittää ”pintarakenteen” (katkeruuden kanavoitumisen populistisiin liikkeisiin). Tämä katsantokanta nauttii suurta suosiota koska a) se vaikuttaisi perustuvan konkreettisille tosiasioille b) se tarjoaa moraalisen jalkatuen kritisoida maailman vääryyttä. Kun rasismi ja muu vähemmistöihin kohdistuva viha kumpuavat yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaikuttaa siltä että meillä on humaani tapa ymmärtää ja taistella niitä vastaan.

Mutta onko yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja ääriliikkeiden välillä suora linkki? Ehkä rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki on aidosti rasistinen, seksistinen ja homofobinen nilkki ihan omasta tahdostaan, ei siksi että hänellä olisi ollut taloudellisesti niukka lapsuus.

Taloudellinen epävakaus luonnollisesti ruokkii poliittista epävakautta, mutta onko nykyinen eurooppalainen aateilmasto selitettävissä pelkästään sillä? Tällä hetkellä äärimmäistä taloudellista kurjuutta on Suomessa varsin vähän. Elämme ennen näkemätöntä taloudellista yltäkylläisyyden kautta, jolloin perusduunarikin on rikkaampi kuin keskiluokka vielä sata vuotta sitten. Toki on olemassa marginaalinen, absoluuttisessa kurjuudessa elävä väestönosa, mutta poliittiseksi liikkeeksi sillan alla elävistä kodittomista ei ole. Samoin populististen liikkeiden kannattajissa on paljon heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia, mutta harva heistä elää aidossa puutteessa tai hyvinvointivaltion ulkopuolella. Pikemminkin katkeruutta ruokkii tunne eriarvoisuudesta ja siitä, että jossain eliitti mässää ja katsoo tavallista kansaa nenänvarttaan pitkin.

Korkmania arvostelee Kansan uutisissa myös Anna Kontula. Hänen mukaansa populismin kannattajista merkittävä osa on keskiluokkaa. Tämä noudattelee hänen omaa ideologista karttaansa ja käsitystään ”pikkuporvaristosta” (ääri)oikeistolaisuuden käyttövoimana (Kontulan asiaa käsittelevä kirja on lukematta, mutta kirjaston varauslistalla ja asiasta tullee raporttia myöhemmin). Hänelle vasemmistolaisena (~kommunistina) taas köyhällistö on vallankumouksellinen potentiaali, jonka rooli (oikeisto)populismin lähteenä on aina vasemmistolle ollut koko lailla ongelmallinen. Olen jossain määrin Kontulan kanssa samaa mieltä, mutta tarkempi analyysi vaatisi, että ”luokka” määriteltäisiin kattavasti vuoden 2022 kontekstissa. Esimerkiksi: onko meillä enää muuta kuin keskiluokkkaa? Populististen liikkeiden, kuten perussuomalaisten, kannattajat ovat keskimäärin heikommin koulutettuja (”heikosti koulutettu” on myös joidenkin vasemmistolaisten haukkumanimi, kun halutaan osoitella duunareita), mutta onko esimerkiksi asunnon ja kaksi autoa omistava ja lomat Thaimaassa viettävä palkansaaja varsinaisesti ”köyhällistöä”?

Ongelma on oikeastaan siinä, että kaikkien jakama narratiivi omasta yksilöllisyydestä ja suhteesta yhteiskuntaan on sellainen, että jossain on jokin eliitti, joka meitä kusettaa ja verottaa ja ylläpitää ”rakenteita” ja jota vastaan juuri minä taistelen, jonka vuoksi juuri minun tarinani on autenttinen. Olen yrittänyt aikaisemmin pohtia samaa ilmiötä (mm. otsikolla Väärin rakennettu tasa-arvo, joka oli siinä määrin vajavainen artikkeli, että se varmasti pitää kirjoittaa paremmalla ajalla uusiksi). Kysyttäessä kaikki kertovat olleensa koulukiusattuja, kaikilla on erimielisyyksiä vanhempien kanssa, joutuneet käymään tasapäistävän peruskoulun, kamppailemaan paikastaan maailmassa, tekemään töitä menestyksensä eteen ja sen seurauksena onnistunut tai epäonnistunut, tullut petetyksi tai huijatuksi, joutunut maksamaan veroja, saanut elämässä vähän vähemmän kuin olisi oikeasti ansainnut, kokenut ettei ole saanut hyödyntää omaa täyttä potentiaaliaan.

Esimerkkinä taloustutkija (ei kirjailija) Juha Itkosen twiitin aiheuttama keskustelu: hänen mukaansa päivätreidaajat ovat turhia kansantaloudelle. Koirat kalahtavat ja päivätreidaajat vastaavat: he ovat omasta mielestään ahneita pankkeja vastaan taistelevia robinhoodeja, oikeasti. Esimerkki on kenties kaukaa valittu, mutta kenties valittu juuri siksi: ihan kaikki kuvittelevat olevansa pienen ihmisen puolella jotain monoliittia vastaan.

Protestiliikkeissä ja populismissa tämä narratiivi osataan valjastaa käyttöön (en mene tässä varsinaisiin salaliittoteorioihin, jotka ovat saman ilmiön ääritapaus). Kukapa ei haluaisi olla osa kansanliikettä, joka pudottaa korruptoituneen eliitin jalustaltaan (oikeistopopulistinen tulkinta) tai purkaa hegemonisia valtarakenteita (postvasemmistolainen tulkinta). Ylipäätään ei ole olemassa sellaista poliittista liikettä, jonka iskulausevalikoimaan kuuluisi ”eliitin”, ”status quon” tai ”vallanpitäjien” tukeminen. Tulemme siihen paradoksiin, että eliitit ovat vallassa ja rakenteet voivat hyvin, vaikka kukaan ei niitä varsinaisesti koe kannattavansakaan.

Sosioekonomiset syyt ovat siis vain yksi muuttuja. Tärkeämpää on oman individualistisen narratiivin korostaminen, joka johtaa identiteettipolitiikkaan, joka on löyhyydessään ainoa mahdollinen yhteenliittymä, johon post-ihminen kykenee. Identiteettipolitiikan ytimessä on kokemus kuulumisesta ryhmään, jota sorretaan. Yleisimmin ajatellaan tällaisia ryhmiä olevan esimerkiksi homot tai mustat, ja homofobia ja rasismi ovatkin jakamassamme maailmassa vallitsevia tosiasioita. Listaa voisi jatkaa kaikkien tuntemalla tavalla siten, että sen ulkopuolelle jäävät vain valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, eli varsin pieni vähemmistö etenkin globaalissa katsantokannassa. Lisäksi myös valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet, ja ehkäpä etenkin he, kokevat olevansa uhreja.

Kun ihan jokaisella on vakaa tunne siitä, että juuri hän (ja mahdollisesti hänen edustamansa ryhmä) on erityisen syrjitty, päähänpotkittu, sorrettu ja kusetettu, ei ole vaikea löytää populististen liikkeiden kannattajia ihan ilman sosioekonomisiakin syitä. Sen jälkeen voi miettiä, mitä todella tapahtuu tässä tilanteessa, jos talous nytkähtää kunnolla ja ihmiset todella alkavat kokea puutetetta. Sanotaan, että yhteiskunta on vain kolmen lämpimän aterian päässä anarkiasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *